Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta

Kansi Ville Laihonen

Vääryydestä jolle ei ole sanoja (takakansi)

Alkaen Israelin perustamisesta vuonna 1948 Lähi-idässä on ollut käynnissä konflikti, joka on toistuvasti puhjennut sodaksi. Palestiinalaisia pakolaisia on paennut naapurivaltioihin ja muihin maihin. Toimittaja ja kirjailija Irene Zidan on palestiinalaisen isän ja suomalaisen äidin tytär ja hänen esikoisteoksensa Isäni appelsiininkukkien maasta lähtee samasta tilanteesta.

Siirtolaisvirta on samanaikaisesti kulkenut päinvastaiseen suuntaan Israelissa, sinne muuttaa jatkuvana virtana juutalaisia kaikkialta. Israel on myös levittäytynyt palestiinalaisalueille siirtokuntina, jotka YK on tuominnut lainvastaisina. Nyt Gazan kaistaleella kuollaan päivittäin massiivisissa sotilasoperaatioissa eikä Hamas ole vapauttanut kaikkia ottamiaan panttivankeja. Siviiliväestö on murskautumassa kahden tulen välissä maailman katsoessa tuhoa uutiskuvista.

Konservatiivikristityt ovat vahvassa myötätuulessa Trumpin kannattajina eivätkä Netanjahun hallituksen toimet kohtaa kritiikkiä suurimmalta tukijaltaan, olivat ne kuinka tuhoisia hyvänsä. Israelin nykyisen hallituksen tukijat päin vastoin katsovat sen omaavan raamatullisen oikeuden laajentumiseen alueella. Näistä ihmisistä ja heidän suhteestaan Israeliin Terhi Törmälehto kirjoitti hienon romaanin He ovat suolaa ja valoa. Trump näkee Gazan alueen lupaavana tulevaisuuden rakennuskohteena, kunhan alue on tyhjennetty sen nykyisistä asukkaista.

Irene Zidanin romaanissa Israelista käytetään nimitystä Valtio ja palestiinalaisten asuttamista alueista Kaistale ja Ranta eli Gaza ja Länsiranta. En ihan ymmärrä, miksi se on ollut tarpeellista. Olisiko niin, että nimet ovat niin pahasti sodan miinoittamat ja kirjailija itsekin niin vereslihalla yhden sukuhaaransa kohtaloista että hän on halunnut käyttää näitä viileitä yleissanoja noiden nykyisten sotatantereina tunnettujen nimien asemesta? Tämä on romaani eikä muistelma, mutta oman sukunsa kokemuksia Zidan ilmeisesti on käyttänyt kirjaansa samoin omaa toimittajataustaansa Lähi-idän kirjeenvaihtajana (nimellä Aishi Zidan).  Hamasin hyökkäys Israeliin syksyllä 2023 on jo tapahtunut kirjan nykyajassa.

Amira Mansurin, minäkertojan kertomuksessa vuorottelevat hänen arkensa ison päivälehden palestiinalaistaustaisena toimittajana ja perheenäitinä nykyajassa sekä hänen isänsä historia pakolaisena, perheenisänä ja perheestään etääntyneenä vanhuksena. 

Omakohtainen kokemus ulkopuolisuudesta, vain ulkomuodon perusteella valottaa sitä mitä moninaisimpien solmukohtien vyyhteä mitä vähänkään normista poikkeavat ihmiset Suomen tapaisessa, pitkään hyvin homogeenisessä maassa joutuvat kohtaamaan. Vaaleita ja karvattomia sääriä voi kadehtia, jos itsellä iho ärtyy karvojen höyläämisestä uimahallikäyntiä varten. Vain suomen kieltä taitava Amira joutuu jo koulussa tuntemaan nahoissaan opettajan epäilyn; tarvitsisiko hän kielen takia tukiopetusta? Isään kohdistuu tietenkin vyöry epäasiallista ja lannistavaa kohtelua.

Isä on syntyisin siitä Palestiinasta, jossa 70-luvulla oltiin vapaamielisempiä kuin nykyään. Naiset eivät käyttäneet huivia, uskonnollinen fundamentalismi ei vielä ollut vallitseva suuntaus. Isä on lahjakas ja sivistynyt mies, joka otti isyysvapaata piirilevytehtaalta osallistuakseen tyttärensä hoitoon, kun se oli vielä harvinaista Suomessa. Vaikka suomen kieli on perheen kotikieli, hänellä on muualta tulleen puhetapa ja ulkonäkö, niinpä hän saa terveyskeskuksessa tai marketissa ymmärtämätöntä ja kärsimätöntä kohtelua. 

Zidan kuvaa iloisen ja optimistisen miehen muuttumista hermostuneeksi ja sulkeutuneeksi mieheksi, joka istuu nauliintuneena synnyinmaansa masentavaan uutisvirtaan. Mies saa rauhaa vain omien ruokiensa kokkaamisesta - vaikka suomalaisista tomaateista ei aivan samaa aromia irtoa. Tyttäret etääntyvät masentuneesta isästä, äidin koulutusta vastaava työ on köyhälle perheelle tarpeen. Kuormittuva tilanne sairastuttaa lopulta isän ja häntä hoidetaan psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla.

Isäni appelsiininkukkien maasta kadottaa paikoitellen jännitteen risteillessään turhan laaja-alaisesti Amiran arjessa. Toimituksessa kollegat ovat ymmärtäväisiä, maailmaa nähneitä tyyppejä riittää. Aviomies tukee kaikessa, lapset tuovat iloa. Työterveys tulee apuun kun Amirakin romahtaa. Lieneekö tarkoitus kuvata myös positiivisia asioita Suomesta, eikä vain isän kokemia vastuksia? Toisaalta toimituksen ulkopuolella Suomi näyttäytyy inhottavien someräyhääjien maana, jokaisesta artikkelista Valtion puolustajat hyökkäävät Amiran kimppuun ja syyttävät häntä ja lehteä puolueellisuudesta.

Isä kuitenkin kantaa mukanaan suurinta traumaa, hänen silmiensä kautta lukija näkee yhden ihmisen kokemuksissa kaiken kohtuuttomuuden. Siksi hän on kirjan sydän, sen nimen mukaisesti. Hänessä ruumiillistuu palestiinalaisten onneton kohtalo sijaiskärsijöinä juutalaisten holokaustista. Johon heillä ei ole yhteyttä eikä syyllisyyttä.

Kun yritin selittää syytä sille, miksi olen kasvissyöjä - tiedättekö ilmasto lämpenee ja lihankulutus on yksi osa ongelmaa - sukulaiseni tuijottivat minua ensin epäuskoisena ja nauroivat sitten vedet silmissä. Heillä oli konkreettisempia ongelmia. "Ei se maailma sinun lautasellasi tuhoudu", Riham sanoi, kun puhe taas kulki.

Vahvimmillaan kuvaus on kun Amira muistelee lukioikäisenä tekemäänsä matkaa Länsirannalle ja kohtaamistaan sukulaistensa kanssa. Siitä lähtien kertomus napakoituu ja isän elämän mittainen ponnistelu tulee lähemmäs. Ponnistelu joka alkaa jo alaikäisenä vankeusrangaistuksella - "Tiedätkös, pidätykset ovat palestiinalaispojille kuin asepalvelus. Melkein kaikkien on pakko suorittaa se jossain  vaiheessa." 

Aikuinen tytär osaa jo paremmin kuunnella isää, jonka ahdistuksen syyt ovat jääneet pienelle lapselle käsittämättömiksi ja pelottaviksikin. Lohdullisesti isä ja tytär päätyvät lähentymiseen. Kaistaleen, Rannan ja Valtion kesken tilanne ei voisi olla tukalampi.

Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta
WSOY, 2024, 281 s

Yahya Hassan. Runot

OLEN ITSE SAANUT AIKAAN KAIKEN TÄMÄN MIELETTÖMYYDEN

NIMENI ON YAHYA HASSAN

JA VANHEMPANI TOIVOIVAT ETTEN OLISI SYNTYNYT

TOIVON SAMAA HEISTÄ

VÄHINTÄÄN SEN ETTÄ HE OLISIVAT SYNTYNEET KUOLLEINA

Sääli nuorta miestä, tanskalais-palestiinalaista Yahya Hassania, niin täynnä vihaa ja itseinhoa, rikottu ihminen. Claes Andersson sanoi jotain sen tapaista, että kirjailija tarvitsee haavansa ja arpensa, mutta harva kai näin monia. Sillä tässä ei ole kyse vain kulttuurisista ristiriidoista muslimi-maahanmuuttajien perheessä tanskalaisen liberaalissa yhteiskunnassa.

Ensimmäiset ja syvimmät haavansa Yahya sai poikasena isänsä väkivallan kohteena, kuten sisaruksensa ja äitinsäkin. Isä ei läpsäytellyt, lapset laitettiin riviin ja maila viuhui niin, että sormiin tuli pysyviä jälkiä, myöhemmin katkesi käsivarsi. Tällä tavoin nujerretaan ihminen kaikissa kulttuureissa, ei kukaan kestä vanhemman systemaattista pahoinpitelyä missään, pahoinpitelyä, johon syy löytyy aina ja jolta  kukaan ole turvassa. Kodin sisällä ei löydy suojaa isältä, äitikin saa osansa ja on välillä ulos karkotettuna. Sellaisen lapsuuden jälkeen jokaisella on vähemmän eväitä minkään koettelemuksen kestämiseen mitä maailma tarjoaa.

VIISI LASTA RIVISSÄ JA ISÄ MAILA KÄDESSÄ

YHTEISITKUA JA LAMMIKOLLINEN KUSTA

(runosta LAPSUUS)

Yahya Hassan huutaa kokemuksensa versaaleilla, isoilla kirjaimilla ja välimerkeittä, koska semmoisia ne ovat. Vaikka mies löytää kirjoittamiselleen kanavansa ja ymmärtäjänsä, vaikka hän kusettaa, ryöstää, varastaa ja nussii eikä ymmärrä olla kiitollinen kohtaamastaan ystävyydestä, isän kasvot kangastelevat kaiken takana. Niistä ei pääse irti lukijakaan näissä proosarunoissa. Niin syvänpunaisella verellä runot on kirjoitettu.

Yahya Hassan syntyi Tanskassa, mutta vanhemmat lähtivät aikoinaan Libanonista. Lomamuistoja -runossa isä pysäyttää auton vuoristotiellä matkalla Beirutiin. Hänen on rukoiltava, sillä hän on nähnyt naisen ajavan avoautoa yläosattomissa.

Lapsuuden jälkeen alkaa rikkonainen koulutie, jota leimaavat näpistykset ja ilkivalta serkkujen kanssa, yritykset auttaa sisaruksia vanhempien pahoinpitelyltä. Kun pikkuveli kusi sänkyyn hänet herätettiin nyrkiniskuin. 

Yahya löytää häntä kannustavia tanskalaisia, hänen lahjakkuutensa huomataan, häntä rohkaistaan kouluttautumaan. Mutta hän on sittenkin aina ählämi neekeriystävänsä kanssa ja heitä yhdistää taskujen kääntäminen, potkut uhrin mahaan, katuryöstöt ja pidätykset, hanskat taskussa ja työkalut laukussa.

Ilmestyttyään Tanskassa vuonna 2013 Yahya Hassan herätti suurta kohua. Löysin kirjan etsiessäni ensi kertaa Helmet-haasteen kohtaan sopivaa luettavaa: 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua. Kohun syynä oli tietenkin maahanmuuttovastaisia ilahduttanut kuvaus tämän muslimiperheen karmeasta todellisuudesta, sen seurauksista ja Yahya Hassanin peittelemättömästä vihasta sekä isäänsä että tämän edustamaa uskonnollista tapakultturia kohtaan. Siihen sisältyy esimerkiksi siskon tulevaisuus nuorena tyttönä huomattavasti vanhemmalle miehelle naitettavana.

...

TOINENKIN MUSLIMI GELLERUPPARKENISTA

LÖYTÄÄ TIENSÄ RAPPUUMME 

ARVIOI JÄLKELÄISIÄ

HALUAA EMÄNNÄKSI ISOSISKONI

SISKONI PITÄÄ LAITTAA RUOKAA JA TOTELLA

SYNNYTTÄÄ 10 PIKKU VARASTA JA KATKAISTA VÄLIT

JOS HEISTÄ TULEE VÄÄRÄUSKOISIA 

(runosta KOP KOP)

Seuraava runo on otsikoitu Allah on tietämättömyyttä. Vihaan huntujanne ja koraanejanne ja lukutaidottomia profeettojanne (runosta "JOUDUT HELVETTIIN VELJENI")  Yahya Hassan sai runoistaan tappouhkauksia, mutta myös menestystä. Kirja on ollut myyntimenestys Tanskassa ja se on käännetty monille kielille.

Yahya Hassan kuoli 24-vuotiaana. Se tekee tämän kauhean mutta tehokkaan tekstin, fragmentaaristen runojen lukemisesta entistä kirvelevämmän kokemuksen.

...

EHKÄ ANSAITSEN KORKEAKOULUPAIKAN

SILLOIN PÄÄSISIN POIS GETOSTA!

SILLOIN ÄITINI OLISI MINUSTA YLPEÄ!

SILLOIN VOISIN OLLA VALHEELLINEN ESIKUVA

VELJELLENI

(runosta PITKÄ RUNO)

Yahya Hassan. 2013, suomentanut Katriina Huttunen
Tammi, 2014, 167 s

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

Susan Abulhawa (s. 1970) on palestiinalaistaustainen kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti, joka asuu nykyisin Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa. Hänen vanhempansa pakenivat ns Kuuden päivän sodan aikana Kuwaitiin, jossa kirjailija on syntynyt ja viettänyt lapsuutensa. Omiin, perheensä ja sukulaistensa kokemuksiin pohjautuen hän on kirjoittanut esseitä, antologioita ja kolme romaania, joista Rakkaudetonta maailmaa vastaan on tuorein.

Kuutio eli huippuautomatiikalla varustettu eristysselli on Nahrin, minäkertojan asuinpaikka, josta käsin vastarintataistelijana eli Israelin poliisin terroristina vangitsema nainen raportoi takaumissa sukunsa ja perheensä historiaa. Rakkaudetonta maailmaa vastaan kuvaa ruohonjuuritasolla palestiinalaisen perheen ja suvun elämää. Tässä vaiheessa, 1990-luvun alussa vain vanhin elossa oleva suvun jäsen on asunut enää synnyinseudullaan. Seuraaville sukupolville ainainen pakolaisuus määrittelee identiteetin. Sabah ei tiennyt paskaakaan Palestiinasta. Ei kukaan meistä tiennyt.

Historian hämärästä erottuu tässä tietenkin muslimien etuoikeus maahan verrattuna juutalaisten tarinoihin kaiken alusta. Kerrotaan perheistä, jotka omistivat laajoja maa-alueita ennen kuin siionistinen hallinto takavarikoi ne. Sillä nimellä ihmiset kutsuivat Israelia, aivan kuin se katoaisi, jos emme lausuisi sen nimeä.

Romaani voisi olla hyvin paatoksellista kerrontaa, mutta kaikeksi onneksi Nahr on hankala, rääväsuinen nainen eikä käyttäydy odotusten mukaisesti missään vaiheessa. Päin vastoin hän hankkiutuu suuren rakkauden ja seksin toivossa nuorena naimisiin, vain kokeakseen valtavan pettymyksen kulissiavioliitossa homoseksuaalin miehen kanssa. Avioliiton romuttuminen syöksee Nahrin vaarallisille väylille. Prostituutioon vie pakko ansaita rahaa tehokkaammin kuin mitä työ kauneushoitolassa, kulmien lankaamiset ja vahaukset tuottavat. Perheen naisten tehtävä on kerätä rahaa ainoan pojan, Jehadin opintoihin, jotta tämä sitten lääkärinä vastaisi koko perheen toimeentulosta. Valitulla tiellä Nahria opastaa äitihahmo Um Buraq, miehiä vihaava matruuna - muista että julmuudella on aina kulli -  jota kohtaan nuoremmalle naiselle kehittyy viharakkaussuhde. 

Nahrille Saddam Husseinin hyökkäys Kuwaitiin on taivaan lahja, ja Saddamista tulee Nahrille yksiselitteisesti hyvän symboli. Husseinin joukkojen hyökkäys keskeyttää juhlissa alkavan joukkoraiskauksen ja myöhemmin irakilaiset Kuwaitissa tuntuvat läheisiltä; heitä yhdistää koti-ikävä. 

Mutta nyt tiedän, että paikasta toiseen kulkeminen yksinkertaisesti on maanpakolaisten osa. Oli syy mikä tahansa, ei maaperä ole koskaan vakaa allamme.

Maailmanpolitiikan tapahtumat sysäävät aina uusia vaikeuksia perheen tielle. Amerikkalaisten hyökkäys Kuwaitiin irakilaisten karkottamiseksi ei ole pelastus palestiinalaisille pakolaisille. Jordanian Ammanista tulee heille seuraava kohde. Tiiviin ja erillisen yhteisönsä mukana Nahr kasvaa yhä enemmän sisälle perheensä historiaan, isoäidin muistikuviin omasta puutarhasta, lasten syntymän kunniaksi istutettuihin puihin, joihin kaiverrettiin nimi.

Samalla ympäröivä todellisuus vahvistaa kokemuksia palestiinalaisten oikeuksien polkemisesta ja ylimalkaan pakolaisena syrjinnän kohteeksi joutumisesta kaikkialla. Paluu Palestiinaan syventää tunteen omasta maasta, varsinkin kun siellä alkaa samalla vahvistua rakkaus vastarintaliikkeen sankariin, vihityn aviomiehen veljeen, Bilaliin. Siirtokuntien säälittömät menetelmät palestiinalaisten omien viljelysten näivettämiseksi menevät juureen asti: Israel säännöstelee palestiinalaisten vettä, erityisesti viljelijöiden ja kun puut kuolevat, hedelmätarhat takavarikoidaan viljelijöitä laiminlyönnistä syyttäen.

Rakkaudetonta maailmaa vastaan on lopulta runsas kuin Tuhannen ja yhden yön tarinat, ripauksella modernia feminismiä. Rento tyyli ja huumorin täyteinen, paikoitellen ronskikin dialogi helpottavat, etteivät rankat teemat ylitä sietokynnystä. Arkea kirkastavat yhteiset ruokailut mausteisine herkkuineen, aina voi juoda minttu- ja salviateetä, ja välillä nuori nainen on kokovartalovahauksen tarpeessa. Sukupolvien väliset skismat erottuvat väkevinä, mutta uusia oivalluksia niin äidistä kuin isoäidistä nousee esille. Vaikuttaa kuin Abulhawa olisi kirjoittanut täyteläisen synteesin omasta elämästään, haluten kirjata muistiin sekä Palestiinan historian ja perinteet että pakolaisuuden raastavan ikävän. Vahva jälki syntyy siinä samalla myös Israelin nykyhallinnon tavoista kohdata suurin ongelmansa, maan syntyhistorian perusteella syntyneen pakolaisongelman.  

Näytti siltä, että palestiinalaiset saivat liikkua vain viisi minuuttia ilman, että piti taas pysähtyä odottamaan seuraavan viiden minuutin ajomatkaa.

Liipasinherkkyydestä näissä paikoissa näytettiin esimerkki israelilaisessa elokuvassa Foxtrot, joka esitettiin Yle Teemalla viime viikolla. Kulttuuriministeri kuulemma häpesi sen menestystä Venetsiassa myöhemmin.

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

Against the Loveless World, 2020, suomentanut Anna-Mari Raaska

Like Kustannus, 2022, 383 s

1.2.21 Yle:
Israelin valtio kohdistaa palestiinalaisiin sortotoimia, jotka täyttävät apartheidin eli rotuerottelun tunnusmerkistön, sanoo ihmisoikeusjärjestö Amnesty International raportissaan.

Amnestyn mukaan Israel kohtelee palestiinalaisia vähempiarvoisena rodullisena ryhmänä ja riistää heiltä järjestelmällisesti ihmisoikeudet. Apartheid on kansainvälisen oikeuden määritelmän mukaan rikos. Israel on vastustanut käsitteen käyttöä jyrkästi.