Ian McEwan: Rannalla

Viime hetkellä hän älysi ajatella pääministeri Harold Macmillanin kasvoja ja isokokoista, mursumaista ja kumaraa hahmoa. Tuo vanhan koulun sotasankari edusti kaikkea, mikä ei liittynyt seksiin, joten hän oli ihanteellinen valinta tähän tarkoitukseen. Vaihtotasevaje, palkkojen jäädytys. hintasääntely.

Ensimmäistä, vuorenkorkuisilla odotuksilla ladattua hääyötään kohti ovat astelemassa vastavihitty nuoripari, Edward ja Florence, parikymppiset. Toisella haaveissa toiveiden täyttymys, toista pelko jähmettää. Hotelli sijaitsee Dorsetissa, Englannin kanaalin rannalla ja hääsviitin ulkopuolella tarjoilijat odottavat hopeisine astioineen.  Ollaan 60-luvun alkupuolella, pidättyvyyden aika on loppumassa, suuren vapauden ja tabujen rikkomisen aika on kulman takana. Mutta ei vielä. Florence, kaunis viulisti ja kvartetin jäsen ja Edward, humanistiopiskelija kohtaavat sattumalta. Samalla törmäävät erilaiset perhetaustat, Florencen vakaa porvariskoti ja Edwardin perhe, joka pinnistelee äidin vaurioituneen mielenterveyden aiheuttamassa arjen kaaoksessa. Käsillä olevasta hääyöstä kuvataan takaumien kautta nuorten perheitä ja ajan muutosta, lihapiirakoista ja ranskalaisista sitruunaisiin öljykastikkeisiin ja jogurttiin aamiaisella.

Ian McEwan on taitavimmillaan kuvatessaan lähietäisyydeltä nuorten latautunutta tunnekuohua. Kuinka pienestä väärästä liikkeestä draama kasvaa mielettömäksi ja hallitsemattomaksi. Naisen kaulankaari ja viulistin sirot liikkeet lumoavat, miehen kauniit silmät herättävät rakkautta. Rakkautta on, mutta se suuri kohtaaminen, se jonka pitäisi olla täyttymys, se on ahh, niin vaikeaa. Molemmat etenevät omia teitään hauraalle jäälle, jossa puhe ei enää luonnistu. Muu kuin rakkauden vakuutus. Huumori ei tietenkään sovi, koska se on myrkkyä romantiikan ja erotiikan ylimmälle asteikolle viritetylle lataukselle. Siitä huolimatta, että lukija näkee tragikomedian ainesten kiehuvan yli hetkenä minä hyvänsä. McEwan seuraa molempia henkilöitään hengityksen tahdissa.

Ilma huoneessa tuntui ohenneen olemattomiin, ja hengittäminen vaati tietoista ponnistelua. Edwardin hermostuneisuus pyrki purkautumaan haukotuksena, mutta hän tukahdutti sen kurtistamalla kulmiaan ja laajentamalla sieraimiaan - ei juurikaan auttaisi asiaa, jos Florence luulisi hänen pitkästyneen.

Pieni kertomus isoista ääneen lausumattomista toiveista ja toiveiden kariutumisesta on vankalla taidolla rakennettu. Siinä jokainen lause on paikallaan eikä mikään ole liikaa. Tuli hetkellisesti Tuulen viemää-oire, teki mieli ravistella näitä rakastavaisia. Mutta kun molemmat jatkavat vääjäämättä omilla päänsisäisillä tulkinnoillaan, jokaiselle eleelle, puolikkaalle tavulle tulee järjetön paino. Hölmöä olla niin jääräpäinen ja loukkaantunut, miksei voisi tehdä paria korjausliiketta - ja kaikki olisi toisin. Mutta näin se menee, kun on nuori, epävarma ja haavoittuvainen. Ja miksei vanhempikin, ovathan nämä ihmissuhteiden vaikeudet iättömiä. Kun ei puhuta, kun ei kuunnella, kun ei ilman sitä osata arvata...Ja sitten mahdollisuus voi mennä ohi palaamatta koskaan. Olemisen sietämätön painavuus.

Ian McEwan osaa kuoria ihmisistään vereslihan näkyville. Siinä ei taaskaan tarvita sen kummempia kikkailuja. Taito riittää.

Ian McEwan: Rannalla
On Chesil Beach, 2007, suomentanut Juhani Lindholm
Otava, 2007, 191 s

Ian McEwan: Amsterdam

Viimeksi lukemani McEwanin Pähkinänkuori innosti käymään parikymmentä vanhemman Amsterdamin kimpuun. Mutta valitettavasti lukukokemus oli ihan plääh, pettymys.

Vanhat ystävykset Clive, säveltäjä, muusikko ja Vernon, The Judge päivälehden päätoimittaja tapaavat entisen yhteisen rakastettunsa Mollyn hautajaisissa. Molly on kuollut ennen aikojaan Alzheimeriin. Monella suunnalla aktiivisesti heiluneen, hurmaavan Mollyn kuihtuminen höppänäksi herättää kaveruksissa paitsi ihanat muistot myös kauhua omasta vanhuudesta ja lopusta - mikä ei olekaan kovin harvinaista. Niinpä he solmivat keskenään sopimuksen vastaavan tilanteen välttämiseksi.

Miehet viettävät mukavaa elämää hyvissä asemissa ja paistattelevat pitkään kypsyneessä omahyväisyydessä. Tähän mukavuuteen rakennetaan romaanissa molemmille moraalisten valintojen tienhaara; säveltäjä näkee patikkaretkellään jotain, joka ehkä kaipaisi väliinmenoa, päätoimittajalle tarjotaan mehevää skuuppia, jossa on riskinsä kun kohteena on ulkoministeri, vaikkakin inhottu.

Kaverukset ja heidän yrityksensä pelastaa itsensä ja maineensa punoutuvat toisiinsa, kuten myös heidän kohtalonsa, Amsterdamissa, jossa sekä elämä että kuolema on vapaampaa.

Nämä tympeähköt kaverit eivät nouse lentoon, he eivät kiinnosta eikä myöskään heidän tarinansa. He ovat vain pari mukavuudenhaluista nilkkiä, jotka ovat päässeet aika pitkälle. Cliven kamppailuja sävellystensä kanssa en osaa arvioida - eivät silti kiinnosta nekään - mutta Vernonin skuupit ja aikomus jossain vaiheessa julkaista Mollyn jäämistöstä esiin tulleet kuvat vaikuttavat oikeasti lapsellisilta. Väkisin pinnistellyt käänteet eivät kanna uskottavasti. McEwan ei kirjoita samalla tavoin rennosti kuin viimeisimmässä Pähkinänkuoressa. Kansi on nyt kuvaava tälle romaanille, aika tunkkainen. Romaani voitti Booker palkinnon ilmestymisvuotenaan 1998. Why on earth?

Ian McEwan: Amsterdam
1998, suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2000, 178 s


Jotain hauskaa tänään kuitenkin. Turkulaisen marketin kassalta pätkä keskustelusta:
- no mitä Helsinkiin kuuluu?
- ihan öhömhöö ...krmh...
- tääläkin on ollu vilkasta ku oli ruisrokki, satatuhatta kävijää
- no joo valtavaa
- ja sitte meni paljo seitsemänkymppisii turkulaisii ku pääsi ilmaseks

Kesäistä saarimaisemaa Iniöstä, virmajuurta, maksaruohoa...

Ian McEwan: Pähkinänkuori

'Uskon syntymänjälkeiseen elämään'  toteaa Ian McEwanin Pähkinänkuoren päähenkilö, Johnin ja Trudyn syntymätön lapsi. Syntymätön päähenkilö on raikas ja - tietenkin - ennakkoluuloton tapaus, varsinainen pikkufilosofi. Hän on monesta asiasta kiinnostunut ja utelias, mutta myös huolissaan. Isä John ja äiti Trudy ovat nimittäin ainakin väliaikaisesti eronneet, koska äiti tarvitsee 'tilaa' itselleen. Myös syntymätöntä vaivaa pikkuhiljaa tilanpuute.

Johnin jättämän tilan talossa - ja Trudyssä - on kuitenkin vallannut hänen veljensä Claude, priapismista (sivistyssanavalikoimani kasvoi lukiessa) kärsivä roistomainen tyyppi, jonka ähellykset kuuluvat ja tuntuvat syntymättömän pääkoppaa vasten. Kaiken lisäksi tuo rakennusurakoitsija on 'riffimies' joka toistelee tylsyyksiä ja lopettaa mietteensä: Mutta. Eli hän on syntymättömän inhon kohde, sillä onhan lapsi solidaarinen vanhemmilleen niin kauan kuin se on mahdollista. Isä John Cairncross on sitä paitsi runoilija, köyhä mutta kaunopuheinen. Suurin huolenaihe on kuitenkin Trudyn ja Clauden pirullinen suunnitelma, jolla raivata John kuvioista ja järjestellä hänen kotinsa, vanha rappeutunut arvotalo Lontoossa osaksi pariskunnan varallisuutta. Asetelma viittaa Shakespearen Hamletiin, asia jota en olisi noteerannut mutta siitä valistetaan kansiliepeessä.

Petosta siis punotaan parhaaseen dekkarityyliin, mutta näkökulma on, hmm, etäännytetty kohtuun, mistä syntyy erityinen tunnelma: ollaan kuin samettisen verhon takana eikä kaikki edes kuulu kovin selvästi. Mitä nyt, ihmettelee syntymätön kerran jos toisenkin kuplassaan. Syntymätön - en kutsu häntä sikiöksi sillä hän on jo kovin pitkällä tiedostamisen tasossa - pohdiskelee maailmanmenoa, josta hän saa esimakua Trudyn kuuntelemien radion podcastien kautta Täytyy sanoa että pohdiskelu on jo aika akateemistakin verrattuna niihin virikkeisiin mitä äiti ja älykääpiö pystyvät tarjoamaan. (Viimeksimainittuihin kuuluvat priapistisen seksin lisäksi laatuviinit; Pinot noiria syntymätönkin on oppinut arvostamaan.) Syntymättömyys antaa hyviä mahdollisuuksia funtsia ihmiskunnan tulevaisuutta, ollako pessimistinen vai optimistinen kaikkien uhkien äärellä?

Sormeilen ahdistuneena napanuoraani. Se saa käydä stressihelmistä. Hetkinen, ajattelen. Mitä vikaa on lapsellisuudessa, minullahan lapsuus on vielä edessä? Olen kuullut riittävästi näitä puheita osatakseni jo esittää vastaväitteitä. Pessimismi on liian helppo, jopa herkullinen keino, intellektuellien tunnusmerkki kaikkialla. Se vapauttaa ajattelevat luokat ratkaisujen etsimisestä.

Äidin toiminta panee syntymättömän pohdiskelemaan moraalia. Hänestä vaikuttaa että rikoksentekijä voi sittenkin kokea ja tuntea toimintansa toisin kuin miltä se ulospäin näyttäytyy, voi omaksua itselleen toisen identiteetin. Ajankohtainen ja moderni vaihtoehtoinen totuus, siinäpä oiva ratkaisu. Valheista tulee hänen totuutensa. Syntymätön kuulee myös itseensä liittyvistä suunnitelmista ja joutuu miettimään tulevaa suhtautumistaan niihin. Mahdollinen yhteiskunnallinen pudotuskaan - kuvaukset 13. kerroksesta sijaisperheessä toi kyllä mieleen lontoolaiset tornitalot ja niiden pintamateriaalit - ei oikeuta kostoa, päättelee pikkufilosofi, sillä kosto repii sivistyksen saumat auki.

Sekä Trudyn ja Clauden vehkeilemä petos että syntymättömän tie kohti synnytyskanavaa kulkevat kohti vääjäämätöntä lopputulemaa. Matkalla intohimot purskahtelevat, hyvyys ja pahuus kamppailevat, ja syntymätön yrittää säilyttää tärkeimpänsä, rakkauden elämään. Välillä se on koetuksella ja napanuora itsemurhan välineenä houkuttaa. Jossain kohdin syntymättömän filosofis-yhteiskunnalliset mietteet saattoivat muuttua paasaukseksi, mutta enimmäkseen ajatusleikki toimi hyvin ja hajamieliset fundeeraukset palautuivat sujuvasti konkretiaan, kun menimme suihkuun.

Pähkinänkuori on  hulvaton ja liikuttava romaani, tiheätunnelmainen seikkailu, joka on kirjoitettu nautinnollisen rennolla otteella. Romaani on suomennettu aivan loistavasti. Ja mitä se Shakespearen Hamlet sanoikaan

Jumaliste, vaikka minut suljettaisiin pähkinänkuoreen, minä pitäisin itseäni äärettömän valtakunnan kuninkaana, ellen näkisi pahoja unia - Shakespeare, Hamlet

Ian McEwan: Pähkinänkuori
Nutshell, 2016, suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2017, 200 s

McEwan, Ian: Sovitus
Osaluettu 05/2011

Oli tarkoitus kahlata läpi tämä viisisataa-sivuinen romaani ja pääsin noin 150 sivua kunnes siitä viime vuosina valmistunut, kehuttu elokuva tuli TV:stä ja katsoin sen. Sen seurauksena en jaksa kahlata sitä läpi, kun se on tuollainen vanhan tyylinen sotavuosiin sijoittuva rakkausdraama joka loppujen lopuksi ei ole enempää kun niiden tapahtumien kuvaus. Kirjailijan ääni ei ole runollisen kaunis, eikä siinä kätkeydy rivien väliin tai tapahtumien kulkuun suurempia filosofioita.Valheen jäljet ja heikon moraalin tuoma elämänpituinen syyllisyys. Sekä sodan karmeus.

Seuraava sisältää juonipaljastuksia: 

 Englantilaisen kartanon sunnuntaielämään leviää mustia pilviä kun vasta puhjennut rakkaus törmää samoissa lehtimetsissä tapahtuvaan raiskaukseen ja väärä mies saa kantaa syyn. Perheen nuori tytär todistaa väärin ja tietää niin tekevänsä. Sota erottaa nuoren parin, raiskaaja - suklaatehtailija - nai lopulta raiskaamansa (ja oliko se edes raiskaus). Sota vie omansa, ja lopussa nuoresta tytöstä kehkeytynyt vanha kirjailija muistelee kaikkia romaanissaan Sovitus johon hän sepittää happy endin. Oikeasti nuoret rakastavaiset kuolevat molemmat.