Herman Koch: Suomen päivät

Muisti on jäätynyt vuoristojärvi, johon tehdään avanto. Siitä avannosta sitten ongitaan kaloja toistensa perään. Joka ei tee avantoa ei saa saalistakaan.

Herman Kochin lukijana muistan entuudestaan hänen teräväpiirtoisen psykologisen katseensa. Sen tuottamia havaintoja on usein maustettu katajanmarjamaisen kitkerällä vivahteella, joka värittää huumorinkin mustaksi. Eikä siltä katseelta säästy kukaan, ei edes Herman Koch. Suomen päivät on hänen viimeisin, autofiktiivinen teoksensa, muistelma lapsuuden perheestä, vanhemmista, perhesuhteista, oman maailmankuvan hahmottumisesta. Ja 19-vuotiaan Hermanin ensimmäisestä irtiotosta, matkasta talviseen Pohjois-Karjalaan vuonna 1973. Siellä hän vietti puoli vuotta. Ja tapasi Annan. Anna Karenina, niin hän muistaa tytön jolla oli venäläinen sukunimi.

Suomeen poika päätyy traagisessa elämänvaiheessa. Hänelle hyvin läheinen äiti oli kuollut. Etäinen isä, johon Hermanilla on ilmeisen vaikea suhde, jatkaa jo avioliiton aikana alkanutta suhdettaan erääseen leskirouvaan, vanhaan mummoon äitiin verrattuna. Äidin poika vihaa sekä naista että isäänsä tasapuolisesti. Isän suhtautumista leimaa epäily; pojan ajatukset kirjailijan urasta esimerkiksi eivät tietenkään vakuuta isää. Alkoholikin näyttää jakavan perhettä. Äidille ja pojalle maistuu.

Muistot nuoruudesta vuorottelevat romaanissa vuoden 2012 Suomen vierailun kanssa: Herman Koch vierailee kustantajansa Aleksi Siltalan kanssa Turun kirjamessuilla esittelemässä viimeisintä teostaan, Lääkäriä. Ja vielä päästään vuoteen 2016, jolloin kirjailija autoilee nuoruusmuistojensa reittejä vaimonsa kanssa.

Hollantilainen, hontelo ja epäkäytännöllinen poika päätyy aika epätyypillisesti metsätöihin suomalaisten kolmisormisten sahurien keskelle, Matin ja Ritvan taloon, tarpomaan paukkupakkasissa syvässä lumessa. Luokkakavereita menee samanaikaisesti välivuodeksi Ranskan viiniviljelmille tai kibbutsille Israeliin.  Ainakin Herman pääsee perusteellisesti irti kotioloistaan, kieli jättää pojan usein ulkopuolelle ja ajatuksiinsa. Ilmiselvä kömpelyys koneiden kanssa saa lukijan jo pelkäämään hänen puolestaan, sen verran antaumuksella kirjailija kuvaa lukuisia tohelointejaan traktorin, moottorisahan ja muiden vempainten kanssa. Kaatui kerran moottoripyöräkin parkkipaikalla, vaikka piti vain coolisti sytyttää savuke ihailijoiden katsellessa. Terassilta kuului naurua.

Seitsemänkymmentäluvun Suomen kuva on aidon oloinen, isäntäväki ja työkaverit ovat puurtajia, köyhyyteen ja ankaraan luontoon tottuneita, mutta aika ystävällisiä. Tanssipaikalla Herman ihmettelee äitinsä näköisiksi kammattuja 16-vuotiaita, joiden kiharat istuvat liikkumattomina päässä. Lieksalaisten opettajien kanssa tehty hiihtoretki Lappiin jättää kuitenkin lähtemättömän muiston, sillä siellä häntä, viimeisenä hiihtelevää, mäen päällä odottaa Anna. I wait for you. Heidän jäähyväissuudelmaansa kannustavat retkeläisten aplodit.

Suomen päivät on myös runo, jonka Herman Koch löytää Turun kirjamessuilta, pienkustantajan ständiltä. Kirjoittajan etunimi on Anna ja siinä on kohtia, jotka hän osaa sovittaa itseensä. Äiti on kuollut. Runo ja sen todennäköinen kirjoittaja tuo muistelmaan romanttisen haikean sävyn, joka yllättävästi muuttuu suorastaan verhotuksi, tai no aika avoimeksi, ehdotukseksi saada yhteys. Kustantajalla on yhteystietoni. Koch jää miettimään, miksi vasta nyt. Nyt molemmat ovat ilmeisesti kirjoittaneet toisistaan.

Ennen kaikkea Suomen päivät on nuoruuden ahdistuksen ja etsinnän teeskentelemätön kuvaus. Herman Kochin nuoruutta on lämmittänyt erityinen suhde äitiin, jonka menettäminen on ollut kova isku. Kaikkea yhteistä olemista, puhumista tai enemmänkin vaikenemista isän kanssa tuntuu leimanneen teeskentely, vihaisuus ja loukkaantuminen äidin puolesta. Poika ei totisesti tee asioita isälleen ja leskirouvalle helpoiksi. Hänen ironinen ja näennäisen myöntyväinen käytöksensä ei merkitse mitään, hän vain panee heidät tarjoilemaan lisää geneveriä. Leskirouvakin osasi yllättää, saattoi jopa pelastaa Hermanin hengen sitomalla moottoripyörän kanisterit paremmin.

Alle parikymppinen poika on jäänyt aika yksin äidin kuollessa eikä isä ole osannut/saanut tulla lähelle. Hermanin tunnelmat ja monet uhkarohkeat kuviot näyttävät lopulta suuren murheen aiheuttamalta masennukselta. Niitä korostavat traktoreiden ja moottoripyörän kanssa otetut isot riskit. Myös pari homoseksuaalisuuteen liittyvää kohtaamista kääntyvät siihen suuntaan. Baltimoressa väkivalta on lähellä, Amsterdamissa on kyse vain väärinkäsityksestä, mutta siinäkin lopullinen tulkinta on arvottomuus.

Olin autio talo, jossa oli jotain vikaa, talo, jonka avainta ei kukaan vapaaehtoisesti pyytäisi.

Yhtä lailla vetävästi kuin Herman Koch kirjoittaa fiktiivisiä romaanejaan, hän osaa rakentaa myös autofiktiivisen kertomuksen; se koostuu muistojen väläyksistä sieltä täältä, kiinnostavista jännitteistä, siinä pohditaan muistia ja unohdusta ja niistä kirjoittamista. Ja tietenkin tällä kertaa, siinä on suomalaiselle lukijalle tämä aina niin mielenkiintoinen mitämieltäulkomaalainenonmeistä - näkökulma. Minulle Herman Koch on mieluinen kirjailija. Suomen päivissä hänen tapansa muistella ja muistaa on rehellisen oloista - ainakin kaunistelematonta - ja huumori itseironista, paikoitellen oikein hauskaa.

Herman Koch: Suomen päivät
Finse dagen, 2020, suomentanut Antero Helasvuo
Siltala, 2020, 328s

Herman Koch: Naapuri

'Hyödyttääkö hidas ajattelu keskinkertaista älyä?'
'Todellisuus ei piittaa tiiviydestä. Kirjailija joutuu leikkelemään todellisuutta.'


Olin jo valinnut seuraavaksi luettavakseni toisen kirjan, kun Herman Kochin viimeisin suomennos, Illallisen ja Lääkärin jälkeen, kirkaisi kirjaston hyllystä. Aika hyvä kansi. Räikeä väri ja vanha mustekynä kannessa kuvaavat sitä mikä Herman Kochille on ominta: tarina, joka vetää vastustamattomalla tavalla, mutta lukija ei saa oikein selvää mistä on kysymys, mihin ollaan menossa - ja ennen kaikkea - mikä on tämä pahaenteinen uhka, joka taas alkaa kasaantua kuin taivaanrannasta esiin myllertävä synkkä pilvi, oudon mallinen ja luonnottoman värinen. Mikään ei ole oikein kohdallaan vinksahtaneessa maisemassa. Viha-rakkaustunteen valtaama lukija kulkee Kochin mutkittelevaa polkua vastentahtoisesti rimpuillen. Illallisesta lähtien kattaukset ovat karvasta mutta viettelevää luettavaa. Melkein maneeriksi nousee jo hahmojen fyysisten piirteiden kuvaus; sanomalehden värisissä silmänvalkuaisissa risteilevät katkenneet verisuonet, ihoa kirjovat maksaläiskät, silmäpussien alla on luumunväriset uurteet ja koko ihminen, suu ja hengitys löyhkää - se on maljakkoon kuolleiden kukkien hajua.

Se on kuitenkin vielä pientä verrattuna siihen minkälainen mieli asuu kallon sisäpuolella. Siellä kukkii ylimielisyyden ja omahyväisyyden, mustasukkaisuuden, kaunan ja katkeruuden kukkaketo. Ironinen musta huumori peittää varjoissa väijyvän murhanhimon. Eikä lukija missään vaiheessa ole oikein selvillä, missä päin vaara vaanii.

Ei kuitenkaan ole kyse jännäristä tai kauhukertomuksesta tai murhamysteeristä vaan kaikkien noiden värjäämästä romaanista. Roiskeet peittävät välillä kaiken ja välillä väistyvät kokonaan. Ihan vain tavallisessa hollantilaisessa kaupunki-, koulu- ja vähän maalaismaisemassakin liikutaan. Sen sijaan päiden sisällä liikutaan pimeässä eikä lukija voi yhteenkään luottaa. On entinen menestyskirjailija, nykyinen laskeva tähti: kirjailija M päivitettyine vaimoineen ja hänen bestsellerinsä Tilinteon aika. On alakerran naapuri, joka on kuin varjossa, linssin takana, äänenä, joka teitittelee kirjailijaa. Ja on vuosikymmenten takainen tapahtumasarja, jossa varsinkin omasta mielestään nuorekas opettaja rakastuu luokan kaunottareen ja sekaantuu vaivaannuttavalla tavalla teini-ikäisten kuvioihin itsensä hukaten.

Kirjailija M:n bestseller otti aiheekseen saman tapauksen, hän hahmotteli rikoksen ja vihjasi syyllisistä, mutta johtaako kaikki harhaan?  Näkökulmat ja aikatasot vaihtelevat. Kaiken aikaa ihmisiä tarkkailee kylmäävä ja keskinkertaisuutta halveksiva katse, välillä linssin takaa, välillä Hermanin kautta. Herman on luokan kingi, ulkoisesti laiheliini, mutta älykäs manipuloija joka osaa hoitaa itselleen sekä tyttöystäviä että muita etuja. Hänelle opettajat ovat lauma keskinkertaisia yksilöitä, parvi harmaita kaloja. Ei ole hyväksi psyykkiselle terveydelle, että joutuu sietämään keskinkertaisuutta tunti tunnin jälkeen. 

Mitä oikeasti tapahtui vuosikymmeniä sitten, kun itseään tyrkyttävä Spinoza lukion historian ope Jan Landzaat ei ymmärrä poistua Lauran elämästä, vaikka mies ei nuorta naista enää kiinnostanut? Opettajan voimistelullinen kokeneisuus kutkutti enää lähinnä hänen nauruhermojaan. Kuinka pitkälle ihminen onkaan valmis menemään päästäkseen tyhjyyden tunteesta, saadakseen ihailua, menestystä, vaikutusvaltaa. Ja toisaalta, kirjailija M, pitääkseen saavutetusta asemastaan kiinni.

Herman Kochin armoton katse kohdistuu taas hollantilaiseen keskiluokkaan, sen omahyväisyyteen, mukamas suvaitsevaisuuteen, mikä ei ole muuta kuin syvälle juurtunutta ylemmyydentunnetta. Kirjailija M:n kautta kuvataan Hollannin sisäänlämpiävän ja keskenään katkerasti kamppailevan kirjailijakerman öykkäröintiä. Vanhenevien menestyskirjailijoiden rekvisiittaan kuuluu nuori edustusvaimo, joka hoitaa kotia ja edustaa miehen kanssa kirjallisissa cocktailtilaisuuksissa. Kirjailija M pohdiskelee kirjailijuutta, joissain kohdin puuduttavastikin. Kirjailijakollegoiden verisen kamppailun keskellä on joskus myönnettävä että joku on kirjoittanut mestariteoksen.

Joskus hän laimensi kappaleet vaarattomiksi lukemalla ne läpi niin moneen kertaan että niistä jäi jäljelle yhtä vähän kuin ylikypsennetystä ja moneen kertaan lämmitetystä ruoasta.

Koulumaailma on toinen romaanin maisemista ja sekin kuva on aika tarantinomainen; ovelat ja julmat kakarat pitävät pilkkanaan nyhveröitä ja niin keskinkertaisia opettajaparkoja. Pieni fysiikan opettaja kuolee kesken koulupäivän ja ajoituksen mestari Herman on paikalla kaitafilmikameroineen.

Naapuri on taidokas punonta, välillä tunnelma toi mieleen romaanin Poikani Kevin, mutta se ei sittenkään ole yhtä perustelematon pahan näytös. Enemmän tämä palapeli kasvattaa jännitettään vihjeiden ja pelaajiensa kautta, joista ei koskaan voi olla varma mitä pirullista he seuraavaksi keksivät. Jokunen arvoitus jää piiloonkin.

Sanna van Leeuwenin suomennos on hieno.

Herman Koch: Naapuri
Geachte Herr M, suomentanut Sanna van Leeuwen
Siltala 2015, 515 s
(väljästi rivitetty, sivuja olisi normaalisti ehkä noin 350)
Kannen kuva Dreamstime

Herman Koch: Lääkäri

Lisää yököttävää Illallisen tekijältä. En olekaan aikaisemmin nähnyt kirjan kannessa mainosta edellisestä romaanista. Illallinen oli ilmeisesti best seller, joten on katsottu aiheelliseksi tämä muistutus. No todellakin kuvottavia aineksia tarjoillaan tässäkin, nyt lääkärin vastaanotolla ja hänen päänsä sisällä. Kyynistä, halveksivaa yli-ihmisen asennetta löytyy hollantilaiselta yleislääkäri Marc Schlosserilta.

Vastenmielisen, ylimielisen ja kylmän oloinen päähenkilö, ensimmäisessä persoonassa, herättää vastahakoisuutta - keittoa ei haluaisi niellä - mutta hyvin nopeasti on lukija tahmaisella seitillä sidottu ja niin vain Herman Koch syöttää sopan eikä uhri voi lopettaa ennen kuin viimeinenkin pisara on nielty. Se tapahtuu arvoituksellisten vihjausten, pinnan alla väreilevän epämääräisen uhan ja ajatusmaailmaltaan tylyn päähenkilön kautta. Kyse on taas varakkaan keskiluokan mustasta satiirista.

Marc Schlosserin asiakaskuntana on 'luovien' ammattien edustajia, taiteilijoita, näyttelijöitä. Lääkäri on antelias resepteissä ja käy potilaidensa cocktailkutsuilla, teatteri- ja elokuvaensi-illoissa, haukotuksiaan peitellen. Tohtori Schlosser kantaa kaunaa joistakin asioista elämässään: hän ei ole erikoislääkäri, vaan yleislääkärinä lääkärikunnan hierarkian alapäässä.  Hänellä on kaksi tytärtä, vaikka jokainen mies haluaisi pojan. Mutta hänellä on kaunis vaimo. Tosin Carolinekin on kuin omaisuuteen rinnastettu, rakkaudesta ei ole puhe. Muutoin yleislääkäri suhtautuu potilaisiinsa välttämättömänä pahana ja pitää sisällään kasvavan halveksuntansa ja inhonsa näkemiään rumia ihmisruumiin yksityiskohtia kohtaan. Yleislääkärinä hän ei kanna vastuuta vaan tekee tutkimuslähetteitä ja reseptejä, kuuntelee luulosairaita, määrää pillereitä.

Rumiin ja lihaviin, maksaläiskiin ja karvaisiin takapuoliin kohdistuvan inhon lisäksi naisetkin saavat osansa. Naiset ovat arvokkaita vain kauniina ja nuorina. Naiset, kuten myös tyttärensä, ovat Marc Schlosserille osittain arkoja pelkureita, toisaalta myös  huumorintajuttomia, loppujen lopuksi miehen omistamia, miehen suojaa tarvitsevia naaraita.

Nauroin, vaikkei hän tarkkaan ottaen ollut sanonut mitään huvittavaa. Tiesin kokemuksesta että se toimi: mitä pikemmin naisen kanssa keskustellessaan pystyi nauramaan, sen parempi. Naiset eivät ole tottuneet siihen että heille nauretaan. He luulevat, etteivät he ole hauskoja. Eivätkä he yleensä olekaan.

Eräillä cocktailkutsuilla Marc ja hänen vaimonsa törmäävät Ralph Meieriin, Marcin potilaaseen, joka on menestynyt näyttelijä ja naistenmies, ja vielä kahden pojan isä. Kun Ralph alkaa näkyvästi kuolata Carolinen perää/n, se on virhe, jota Marc ei unohda. Ei niin, etteikö hän itse voi samalla punoa juonia Ralphin vaimon Judithin suhteen. Marc tekee tarkkoja laskelmia ja lopulta perheet ovat viettämässä yhteistä lomaa  Etelä-Euroopassa. Ralph on perheineen vuokrannut luksushuvilan kun taas Marc on perheineen päätynyt telttailemaan lähistölle rannalle. Mies ei jaa vaimonsa innostusta moiseen, se on myönnytys häneltä. Marcin kaiken kattava inho kohdistuu nimittäin myös liialliseen luontoinnostukseen:

Minä hoidan jokaista henkilöön katsomatta, mutta mikään tai kukaan muu ei herätä minussa niin suurta vihaa ja inhoa kuin niin sanottujen luontoihmisten ympäristöä säästävä lemu.

Ralph Meier järjestää huvilallaan anteliaita grillikutsuja, sukeltelee omien varhaisteini-ikäisten poikiensa ja Marcin samanikäisten tyttöjen kanssa uima-altaalla, seurustelee ja nauraa kovaäänisesti. Tohtori Marc tarkkailee, mutta ajatukset kiertävät samalla riskeissä mitä kylmä valkoviini tekee juustofonduelle, mahassa. Sulatettua juustoa sisältävät ruoat saattavat hyytyä yhdellä kertaa ja aiheuttaa mahaportin tukkeuman, uidessa vaarallisenkin. Grillijuhlinta kulminoituu juhannusiltana; hiekkaranta ja rantabaarit ovat täynnä humalaisia, bikineissä hoippuvia tyttöjä ja punakoita miehiä. Aamuun mennessä on tapahtunut rikos eikä silminnäkijöitä ole.

Romaani rakentuu takautumasta, alkaen Ralph Meierin hautajaisista. Onko Marc Schlosser syyllistynyt hoitovirheeseen - vai murhaan? Marc muuttuu draaman kuluessa mukavuudenhaluisesta, tutun rouvan kanssa pelehtivästä yleislääkäristä kostoa janoavaksi, perhettään keinoja kaihtamatta puolustavaksi lonely rideriksi, joka ei kysele oikeuksiaan. Vahvemman oikeutta tehdä näin tulee vielä puolustamaan opiskeluaikojen professoriguru. Ohimennen ja loppuun asti epämääräisistä vihjeistä paljastuva syyllinenkin sen vahvistaa: Herman Kochin päähenkilön ajatusmaailma tuo kyllä mieleen toisen Hermanin, Hermann Göringin. Olisin suonut lukevani Petri Tammisen kiltistä Vilhelm Huurnasta yhtä ahneesti kuin tästä inhottavasta Marc Schlosserista. Ei voi mitään.

Herman Koch: Lääkäri
Zomerhuis met zembad, suomentanut Sanna van Leeuwen
Siltala 2013, 447 s

Herman Koch: Illallinen

Hollantilaisen Herman Kochin pitkä Illallinen aperitiivista digestiiviin jättää karvaan jälkimaun ja jopa pienen yökötyksen tunteen. Illallisesta, päähenkilön monologista ja dialogistakin tulee mieleen Ingmar Bergmanin raatelevat sukupäivälliset, hetkittäin myös Lars von Trierin Melancholia; pahaenteinen uhka, päähenkilön arvaamaton käytös, kasvavat jännitteet pöydän ympärillä ja trillerin suuntaan kiertyvä juoni, jossa panokset kovenevat. Valkoisen liinan ja karhunvatukkaparfaitin alta alkaa paljastua mädän moraalin haiseva hetteikkö.

Viiden tähden ravintolassa tapaavat veljekset Paul ja Serge Lohman vaimoineen, Claire ja Babette. Paulin suonissa virtaa isoja annoksia myrkkyä. Veli Serge on merkittävä poliitikko, pääministeriehdokas ja ravintolan omistajan tuttu sekä yleisön ihailusta nauttiva julkkis. Paul on vailla kaikkea sitä menestystä, mutta täynnä sen, veljen onnistumisen, nostattamia häijyjä tunteita. Aluksi Paulin päänsisäinen monologi piiskaa kaikkea mikä liittyy 'fine diningiin', ravintolan mikrokokoisia maksihintaisia annoksia, joita hovimestari esittelee pikkurilli ojossa. Koko se teeskentely on veljen maailmaa, sen eleganssia, joka on pelkästään naurettavaa, mutta Paul on päättänyt voittaa veljensä tämän ehdoilla, ainakin tällä illallisella.

Niin sanotuissa huippuravintoloissa tapahtui turhankin usein niin että ajatus hukkui täysin kaikenlaisiin keskeytyksiin, kuten aivan liian seikkaperäisiin selityksiin jokaisesta lautasella olevasta pinjansiemenestä, loputtomaan viinipullojen korkkailuun sekä lasien täyttämiseen joka välissä ilman että kukaan olisi pyytänyt sitä.

Ateria etenee kiristyvissä tunnelmissa. Paulin pidätelty raivo veljeä ja hollantilaista moukkamaista ravintolaelämää kohtaan - joka yrittää olla ranskalaista mutta ei osaa - purskahtelee terävinä kommentteina. Pariskuntia yhdistävät samanikäiset pojat, kolmantena poikana poliitikon perheeseen Burkina Fasosta adoptoitu Beau, jota pojat kutsuvat Fasoksi. Tämäkin on Paulin mielestä poliitikkoveljen imagon kirkastamiseksi keksitty hanke. Hiljalleen paljastuu Paulin säröinen historia entisenä opettajana, ja lopulta illallisen suuri teema: kuinka menestyneen, 'onnellisen' perheen vanhemmat suhtautuvat lapsukaistensa tekoihin, kun nämä poikkeavat kaidalta tieltä. Onko pankin tuulikaapissa yöpyvän hylkiön ihmisarvo sama kuin heidän? Voiko sellaisesta ihmisestä olla estettä heille ja heidän tulevaisuuden lupaustensa menestyksen tielle? Nuoret, Michel ja Rick tekevät asian vanhemmille vielä astetta hankalammaksi, uroteko on tallennettu youtubeen. Sergen nousukiidossa olevalle poliitikon uralle haitta näyttää suuremmalta, mutta kuka tarttuukaan järeimpiin aseisiin...

Herman Koch kirjoittaa vetävästi mustaa satiiriaan pintakiiltoisesta elämästä ja tyypittelee hahmonsa uskottaviksi mutta vastenmielisiksi, jokaisen vuorollaan. Nämä 'onnelliset' perheet eivät ole toistensa kaltaisia, mutta sitähän ne eivät selvästikään ole, onnellisia. Aterian edetessä Paulin sellaisena pitämä oma perhe ja parisuhde alkaa näyttäytyä pahenevana sairaskertomuksena. Moraalinen valintatilanne, joka pöydälle katetaan, valaisee hyvin nykyistä länsimaista yhteiskuntaa. Illallisella on myrkyllisiä aineksia.

Lukijalle herkut tarttuvat kurkkuun ja kädet tuntuvat tahmaisilta tällä makaaberilla illallisella, gourmetherkuista ja Chablista huolimatta. Romaani on hiljalleen kasvavasta inhottavuudestaan huolimatta terävä ajankuva, sen henkilöt on tarkasti kuvattu.  Kaikessa illuusiottomuudessaan se jättää myös tyhjän olon, yökötyksen lisäksi. Hyvin elokuvallinen kertomus, joka epäilemättä vielä nähdään.

Hermann Koch: Illallinen
Het diner. Suomentanut Sanna van Leeuwen
Siltala 2009, 340 s