Quynh Tran: Varjo ja viileys

Metsään ei ole tultu juttelemaan. He suorastaan puhkuvat intoa, hiljaista maanisuutta jonka huomaa heidän kumartuneista selistään. Gunnel ja Lan Pham seisovat ison auton luona ja katselevat ihmeissään. He näkevät Hieun katoavan puitten lomaaan ja palaavan naama, kaula ja korvat sinisinä.

Pietarsaaressa, Pohjanmaalla asuu pieni vietnamilaistaustainen perhe, äiti Má, isoveli Hieu ja minäkertoja, pikkuveli. He ovat nykysuomalaisia, mutta enemmän kuin mistään muusta Quynh Tranin Varjo ja viileys kertoo vietnamilaisuuden omalakisista, leimallisista piirteistä vieraassa maassa. Luulisin, että osa niistä on sellaisia, jotka meillä päin hahmotetaan kaikille aasialaisille kulttuureille tyypillisiksi: sitkeys, työteliäisyys, itsehillintä, eleettömyys - paitsi niinä hetkinä jolloin itsehillintä purkautuu äkillisesti kuin ukonilma. Tämä perhe ja muut vietnamilaiset ovat  ulkopuolisia, mutta päättäväisiä ja ankaran työteliäitä. Heitä ei lannisteta. 

Sirpaleinen kuvaus perheen elämästä etenee lyhyissä luvuissa, joiden otsikot huvittavat ja hämmästyttävät: Saaristoa ja hyvät ulkoilumahdollisuudet, Valmiina suuteluun, Mistä te puhutte?, Maggie & Tony... (Viimemainittu vaikutti oudolla tavalla tutulta ja kuinka ollakaan, kyse on hongkongilaisesta elokuvasta, jota perhe käy katsomassa. Sehän on In the mood for love, jonka Yle Teema esitti elokuvafestivaalissaan marraskuussa.)

Tarkkakatseinen pikkuveli tuntuu lymyävän äidin ja isoveljen tuntumassa ja rekisteröivän herkillä sensoreillaan tunnelmia ja tapahtumia perheen arjessa. Äiti työskentelee pesulassa, pyörittää hetken videovuokraamoa, saa keikan valokuvaajana. Kaikki otetaan vastaan, vuorokaudessa on 24 tuntia. Pikkuveli on vielä nuori, alle murrosikäinen, eikä hän aina tiedä asioiden yhteyksiä. Siitä syntyy omintakeinen tunnelma, jossa hän tapahtumaa selostaessaan siirtyy kuvaamaan tilannetta pysäytyskuvana, ottaa mukaan koko taustamaiseman välittääkseen koko hetken latauksen.

Sanoja seurasi pitkä hiljaisuus. Minä makasin parvekkeen penkillä ja odotin. Kukkien räikeät värit. Viileydestä huolimatta kukat näyttivät siltä kuin ne olisivat väreilleet kuumuudessa. Mitä Lan Pham oli tehnyt? Miten kaikki voisi olla hänen syytään?

Huoneen veljensä kanssa jakava pikkuveli elää intensiivisesti mukana isoveljensä ensimmäisissä rakkaussuhteissa samoin kuin Hieun ja äidin muutamassa rajussa yhteenotossa. Niissä äidin otteet ovat kovia ja niistä tuli mieleen toinen vietnamilaisperhe, nimittäin Ocean Vuongin kuvaama, äidin ja pojan perhe Yhdysvalloissa. Mietin, onko pahoinpitelyä lähenevä kurittaminen kuinka yleistä vai voiko tässä olla jälkiä ihmisiä raaistavasta sodasta. Pikkuveli rekisteröi äidin kepin iskut tarkkaan. Äiti sähisee kuin kobra kun pojat käyttäytyvät arvaamattomalla tavalla. Äitiä ja isoveljeä tuntuu kuitenkin yhdistävän jotenkin suurempi yhteisymmärrys pikkuveljen tarkkaillessa heitä ulkopuolisena.

Isoveli saa huonoja ohjeita tyttöjen kohtaamiseen äidin ystävättäreltä Lan Phamilta - värikäs ja suorapuheinen hahmo on herkullisesti kuvattu - ja syyllistyy tyttöystävänsä pahoinpitelyyn. Mainehaittaa syntyy, mutta äitiä kiinnostaa käyttikö psykologi huivia ja naureskelee: Niin naiivia väkeä ne valkolaiset ... kuvittelevat että kaikesta voi aina puhua.

Perhe- ja sukuyhteys on tiukka. Tei-Tei-täti, Má, Hieu ja äidin ystävätär Lan Pham tekevät yhdessä mustikanpoimintaretken. Se kestää neljä vuorokautta, yöt nukutaan pakettiautossa, joka on täynnä saaveja marjoja varten. Mustikanpoimintaretkeä pikkuveli kuvaa mystisenä riittinä, johon hän ei pääse osallistumaan, hän on liian nuori. Muiden kertomuksista hän kuvittaa itselleen yöllisten varjojen täyttämän kuvaelman, jossa vilahtaa täti Tei-Tein näkemä leopardikin. Tupsukorvista päätellen ilves on vilahtanut. Kerran Má ja pikkuveli lähtevät pelimatkalle Luotoon, jossa asuu vietnamilaisia. Aikuiset pelaavat kaksi vuorokautta yhteen putkeen, rahasta siis. Saman tapaista tauotonta pelaamista kuvataan muuten myös edellä mainitussa hongkongilaisessa elokuvassa naapureiden kesken.

Quynh Tran on syntynyt samana vuonna 1989, kun hänen perheensä muutti Suomeen. Malmössä nykyisin asuvan kirjailijan (ja psykologin) esikoisteos sai Runeberg-ehdokkuuden 2022. Se on vahva tunnelmaltaan, erikoisella tavalla latautunut ja todella mielenkiintoinen suomenruotsalaisella alueella elävän vietnamilaisen yhteisön kuvaus. Sivuvalossa suomalaisuus näyttäytyy toisenlaisena. Varjo ja viileys on kuin tyylikäs, monista erillisistä otoksista koottu elokuva, uneen päättyvä. Unessa vietnamilaisia on joka puolella.

Alkuteos on kirjoitettu ruotsiksi, suomennos on loistava.

Quynh Tran: Varjo ja viileys
Skugga och Svalka, 2021, suomennos Outi Menna

Kansi Elina Warsta
Förlaget 2021, 257 s

5.2.2022: Runeberg palkinto!

Ocean Vuong: En stund är vi vackra på jorden

This little light of mine, I'm gonna let it shine.

Huomasin tämän kirjan Hanneles bokparadis-blogissa, sen kansikuvan ja haikean runollisen nimen. Ja kirjahan löytyi kirjastosta.

Ocean Vuong tuo taustaltaan mieleen Kim Thúyn. Molemmat ovat syntyneet Vietnamin Saigonissa, mutta Thúy on parikymmentä vuotta vanhempi. Vuonginkin ilmoitetaan kirjan takakannessa syntyneen Saigonissa, vaikka vuonna 1988 kaupunki on Vietnamin sodan jälkeen virallisesti Hồ Chí Minh. Molempien perheet ovat joka tapauksessa muuttaneet Vietnamista Pohjois-Amerikkaan ja saaneet sittemmin kansainvälistä mainetta kirjailijoina, Ocean Vuong ensin runoilijana. En stund är vi vackra på jorden (On Earth We're Briefly Gorgeous) on hänen esikoisromaaninsa.

Little Dog-nimellä perheessä kutsuttu poika kirjoittaa elämäänsä auki kirjeessä lukutaidottomalle äidilleen, Roselle. Perheen kolmas jäsen on isoäiti Lan (orkidea vietnamiksi). Molemmat naiset työskentelevät kynsisalongissa Connecticutin Hartfordissa. Siinä missä Kim Thúyn pienoisromaanit etenevät kirkkaan pelkistetyn kielen kautta karmeista kokemuksista selvinneen, jotenkin käytännöllisen ja määrätietoisen oloisen naisen kertomina, Ocean Vuongin kertomus on täynnä tunteita: haavoja, traumoja ja suurta ulkopuolisuutta. Little Dog on jo ennestään vietnamilainen, kuten perheen naiset hänelle korostavat, hänen ei pitäisi olla sen lisäksi homoseksuaali. Vaalenpunaiseksi maalattu pyörä toimiikin jo koulukavereille signaalina lisäkiusaamiselle. Perheen naiset kantavat mukanaan sodan traumoja; väkivaltainen sota purskahtelee välähdyksinä molempien naisten mielen häiriöissä. Äidistä se purkautuu äkillisenä pahoinpitelynä myös poikaan, jota isoäiti satunnaisesti onnistuu suojaamaan. Ehkä äiti haluaa valmentaa poikaa sotaan, Little Dog etsii selitystä, sillä äiti ja poika ovat sittenkin läheisiä.

Ibland föreställer jag mig att monarkfjärilarna inte flyr vintern utan din barndoms napalmmoln i Vietnam. - - - Du är en mor, mamma. Du är också ett monster.

Tässäkin maahanmuuttajaperheessä poika oppi kielen vanhempia nopeammin. Hän saa tulkita ulko-oveen punaisella spreijatun herjan: Siinä lukee Hyvää Joulua, äiti. Pojan nykyhetki pirstoutuu äidin ja isoäidin nuoruuden aikaisiin tuokiokuviin Vietnamin maantien varsilta ja baareista. Jossakin niistä miehet jatkavat vanhaa perinnettä: elävän makakiapinan aivojen syöntiä. Apina on ennen pyöreän pöydän keskelle sitomista juotettu viinalla. Niin ovat miehetkin. Perinteen mukaan tämä  - tietenkin - parantaa potenssia. Vieläkin makaaberimpaa on lukea tästä perinteestä nykyisen pandemian aikana. - Olin jo kuullut tästä, vuosikymmeniä sitten eräs työpaikkani vientipäälliköistä kertoi hymyssäsuin osallistuneensa samaan. En voinut enää erottaa sitä mielikuvaa tuosta miehestä. - Makaker kan känna självtvivel och ägna sig åt introspektion, egenskaper man en gång tillskrev bara människor. Några arter har uppvisat beteende som indikerar att de använder urskillning, kreativitet, till och med språk.

Hartfordin elinpiirin kuvauksissa romaani liittyy moniin muihin, dokumentteihin ja elokuviin, joissa kuvataan syrjäytyneen Amerikan väestöä, köyhyyttä, rasismia, työttömyyttä, asunnottomuutta, hyväksikäyttöä ja opioidikriisin laukaisemia huumekuolemia. Kynsisalongissa ja tupakkapelloilla anteeksi, espanjaksi lo siento ovat tavallisimmat sanat. Det är att sänka ner sig själv så att kunden känner sig överlägsen och välvillig och att hon har rätt.

Little Dog pestautuu salaa tupakkapelloille, muiden alaikäisten, nuorukaisten joukkoon. Vuong kuvaa hyvin kauniisti poikarakkauden löytymistä, hauraita hetkiä aitassa, jossa tupakan lehdet kuivuvat katossa. Trevor on valkoinen poika, joka vihaa juoppoa isäänsä ja asuu tämän kanssa trailerissa. Trevor, eikä Little Dog halua olla semmoinen, joksi heidänlaisiaan haukutaan, mutta rakastuminen ei lupia kysele. Ja poika vakuuttaa äidilleen, että vain se että tälle ei ole mahdollista kirjettä lukea, tekee sen kirjoittamisen mahdolliseksi.

Ocean Vuongin runotausta näkyy ja tuntuu tekstissä. Se koostuu sirpaleisistä  kuvista ja tunnelmista, jotka loppua kohden hajoavat yhä enemmän pisaroiksi, joista en aina saanut kiinni ja myös jotenkin latistuvat. Tekstin pirstominen alkoi maistua itsetarkoitukselliselta. Kuin Vuong haluaisi ottaa kiinni rakastettunsa huumeisen maailman pyörteistä, väreistä ja kuvista. Biisonilauma syöksyy jyrkänteeltä, yksi toisensa perään ja muuttuu ilmassa monarkkiperhosiksi. Niin, tuntuu kuin runoilija olisi tyytymätön proosateoksensa proosaan ja yrittää ahtaa siihen enemmän runoa - ja samalla proosa samenee.

Mutta sitä ennen, nuori rakkaus ja intohimo on kauniisti kuvattu.

Han sjunger "This little Light of Mine" igen, så som han brukade sjunga den - abrupt, mellan pauser i våra samtal, med armen hängande ut genom fönstret på Chevan och takten i knackningar på den blekta röda utsidan. Jag ligger där i mörkret, mimar orden tills han uppenbarar sig igen - ung och varm och tillräcklig.

Ocean Vuong: En stund är vi vackra på jorden
On Earth We're Briefly Gorgeous, 2019 ruotsintanut Andreas Lundberg
Natur & Kultur, 2020, 269 s

Kim Thúy: Vi

Ru'n jälkeen tulee Vi. Nykyään erillisten romaanien nimissäkin on sarjallisuutta, kuten elokuvissa tai kuvataiteessa. Kim Thúyn romaanien nimet ja kirjojen kannet täydentävät niiden sisältöä: äärimmäisen tiivistettyjä, suomalaiselle eksotiikkaa säkenöiviä pieniä koruja. Pieni koko ja lyhyet kappaleet hämäävät, sillä rivien väleihin ja itse lauseisiin kätkeytyy enemmän. Sitä paitsi kirjailija ei sen enempiä johdattele uusiin käänteisiin, jää vain puolikas tyhjää sivua ja ollaankin Hanoissa eikä enää Kanadassa, tai Malesian pakolaisleirillä. Jos jäit vielä sutimaan Quebeciin, ei voi mitään. Luet tekstiä joka on kuin kolibri, värikäs ja äärimmäisen nopeasti siipiään liikuttava lintu. Se voi lentää taaksepäinkin. Samalla tavoin kanadalainen kirjailija nappaa vietnamilaisen venepakolaisen kokemusvirrastaan välähdyksen tuolta, toisen täältä.

Ru merkitsee kehtolaulua tai tuudittamista, Vi taas on päähenkilön, minäkertojan nimi. Vi muistuttaa paljon Ru'ta. Samoista kokemuksista on riittänyt edelleen, niissä on sama erikoinen yhdistelmä ihmettelyä onnistumisesta sittenkin, kiitollisuutta elämälle, joka on jossain vaiheessa ollut niin täynnä ankaruutta ja menetystä. Vi kertaa isovanhempiensa ja vanhempiensa historiaa Vietnamissa, muistelee isän komeutta ja äidin oveluutta. Tie miehen sydämeen käy äidin erityisen maukkaan kahvin kautta, sen salaisuus oli sivettikissan uloste.

Kontrastit korostavat toisiaan: sadismilta näyttävä koulukasvatus kohtaa buddhalaisen tyyneyden. Viivottimella lyöty oppilas harvoin onnistui pitämään kirjoituksensa kahden millimetrin viivastolla sotkematta. Pakolaisleirin todellisuus sopeuttaa moneen: kahdesta orvosta tulee perhe, mutta kuinka sopeutua siihen, että äiti ja sisarukset eivät leiristä päästyä ole koko ajan vieressä, kun on nukuttukin kylki kyljessä, tai kuinka kertoa kadonneista?

Äiti on perheen entistä vahvempi voima, isän jäätyä entiseen kotimaahan. Kauneus on se tärkein asia, jolla nainen raivaa itselleen tien menestykseen. Eli siis menestyvän miehen vaimoksi. Hán seurassa oppisin miten ollaan kaunis. Äidinkin opetukset jäävät ajan muutoksen jalkoihin eikä hänestä ole enää pysäyttämään itsenäisemmän naisen elämään kasvavaa tytärtään, vaikka samanlaisia kunniakäsityksiä tytön käytöksestä pilkistää vietnamilaisessa perhetraditiossa kuin mitä nykyään saadaan lukea joidenkin lähi-idästä tulleiden pakolaisten perheissä.

Eksotiikkaan luen myös sen tietyn kovuuden, mikä ihmisten arvottamisessa ilmenee. Vai onko se pakolaisleirin darvinistista opetusta? Sellainen poikki-ja-pinoon luonnehdinta kuin että "hän ei ollut syntymässään saanut erityisiä lahjoja"  kuulostaa armottomalta.

Eniten Kim Thúyn nopeissa - hän on itse vakuuttanut että kirjoittaminen on ollut hyvin nopeaa -assosiaatiohin pohjaavissa teksteissä kiehtoo niiden sekä selkeä että runollinen kieli yhdistettynä yllättäviin kuviin, joissa yhdessä tuokiossa raaka ja rujo kohtaa koristeellisen ja kauniin. Ja tietenkin vahva eksotiikan mauste tuo oman makunystyröitä kutkuttavan ja nojatuolimatkailijan mielikuvitusta ravitsevan keitoksen. Ruoasta puhutaankin paljon. Rakkaudesta myös.

Vincent vertasi minua harvinaiseen udumbraan, josta buddhalaiset väittivät, että se kukkii vain kerran kolmessatuhannessa vuodessa, vaikka oikeasti kukkia kehittyy sadoittain hedelmänkuoren alla. Joskus ne rikkovat kuoren ja kukoistavat lehdellä, säleikössä tai kaikkialla vartalossani ensimmäisen suudelmamme jälkeen.

Kim Thúy: Vi
2016, ranskan kielestä suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2019, 133 s

Kim Thúy: Ru

Lisää pakolaisia tällä kanavalla. Nyt Vietnamin venepakolaisia matkalla Siaminlahden yli Vietnamista Malesiaan ja sieltä pakolaisleirin kautta edelleen Kanadaan.

Kaikki Kim Thúyn Russa on pientä ja siroa ja kaunista, alkaen kirjoittajasta, kirjan kannesta itse romaaniin - sen kolibrimaisen nopeisiin muistojen väläyksiin. Kirjailija vieraili viime keväänä Helsinki Litissä. Haastattelu oli yhtä nopeaa kikatusta sekin. Kirjailijan sisällä näytti lymyilevän stand up-koomikko, kaikelle nauramisen, ja naurattamisen, jopa provosoinnin halua. Elämä on taistelua, jossa suru tietää tappiota. Semmoinen eetos näyttää iskostetun syvälle tähän vietnamilaiseen perheeseen. Se ei ehkä ole poikkeuksellista; omat havaintoni Suomen vietnamilaistaustaisista vahvistavat kuvaa itseltään paljon vaativista ja työteliäistä ihmisistä.

Omaelämäkerrallinen muistelma lehahtaa kevyesti muistosta toiseen, vaikka ne muistot ovat todella raskaita. Veneestä pudonneita, mereen kadonneita lapsia, ankaraa kasvatusta, suuren perheen elämää teltassa valkoisia matoja kuhisevassa mutapellossa, köyhyyttä ja prostituutiota. Karseisiin kokemuksiin, mukaanluettuna läheisten seksuaalinen hyväksikäyttö, suhtaudutaan näennäisen kevyesti, kuin ne olisivat normaalia ihmisen arkea.  Pelastuminen leiriltä uuteen elämään Kanadassa lienee ollut niin suuri kontrasti, että koko pieni teos sädehtii rakkautta ja kiitollisuutta, kaikesta.

Ru merkitsee vietnamissa kehtolaulua ja tuudittamista. Romaaniksi tätä kannessa kutsutaan, mutta enemmän tämä on assosiaatioista kutoutuva muistelma, kieleltään paikoitellen vuoripuron kirkas. Välillä purossa töksähti esille kivi, jokin kulttuurillinen vieraus eli kuvaus, jota oli vaikea käsittää. Usein se liittyi  kasvatukseen, tietynlaiseen kovuuteen. Tämä tuli esille varsinkin äidin suhteen, jota kirjailija arvostaa äidin vaatimuksista huolimatta. Äiti sanoi, että silmiäni voitaisiin ehkä suurentaa ja jopa hörökorvilleni olisi kenties tehtävissä jotakin. Äiti hioo tyttärestään menestyjää.

Ennen Vietnamin sotaa ja kommunistien valtaantuloa perhe oli varakas. Varallisuus oli pakomatkalla mukana jalokivinä, muoviseen rannerenkaaseen piilotettuna - joka lopulta katosi perheeltä. Perhe päätyi aluksi Quebecin lähistölle, Granbyn kaupunkiin. Vaikka perhe aloittaa alusta, siivoojina, vastaanottoa kuvataan sydämelliseksi. Tässä minua huvitti paikallisen luonnontieteilijän innokkuus esitellä tulokkaille luontoa, tietämättä että näille valtavien paarmojen surina oli ollut arkea pakolaisleirillä.

Meidän ei tarvinnut olla hiljaa, että olisimme kuulleet niiden pörinän. Nyt luonnontieteilijäoppaamme kehotti kuiskaten meitä kuuntelemaan hyönteisten surinaa ja kannusti meitä yrittämään ymmärtää sitä.

(Huvitti siksikin, että tästä kuvauksesta tuli oitis mieleen traaginen tapaus. Tai no, ei siis huvittanut se traaginen osa vaan sitä edeltävä...Suomeen asettunut, ranskalainen luonto-opas Dominique Arduin oli meidän Vierumäellä järjestetyn työpaikan virkistysseminaarin ohjelmassa. Hän vei meidät suomalaiset läheiseen metsään kuuntelemaan metsän hiljaisuutta. Hihitellen eräs kollega kuiskasi, että kohta varmaan syödään jäkälää. Metsä ei meille ollut kovin outo paikka, eikä hiljaisuuskaan. Tuo ei vielä ollut traagista, mutta Dominique Arduin oli. Hän katosi jossain Jäämerellä matkallaan yksin hiihtäen kohti Pohjoisnapaa. Tavoite oli onnistua siinä ensimmäisenä naisena.)

Äitinä Kim Thúy ei näytä jatkavan oman äitinsä tyyliä, vaan hän on täynnä rakkautta poikiaan kohtaan, ei niinkään vaatimuksia. Varsinkin autistipojastaan hän kirjoittaa kauniisti, kunka tätä on rakastettava matkan päästä, koskettamatta, mutta hänen ansiostaan jokaisesta ilon kipinästä on tullut siunaus. Koko laaja suku - nimettömät mutta numeroidut - milloin täti numero neljä, milloin eno numero kaksi nostavat hauskoja, haikeita ja surullisia muistikuvia, joita kirjailija purkaa kiinnostavasti ja monivivahteisesti. Monessa kuvauksessa sivutaan erotiikkaa aika epäsovinnaisella tavalla.

Täti numero kahdeksan on minulle kuin isosisko. Hän kuvaili minulle, millaisen värähdyksen oli kokenut kuullessaan sanan "jumalatar". Sen oli kuiskannut hänen korvaansa eräs mies, kun täti oli istunut äidiltäni salassa polkupyöränsä tangolla miehen syleilyssä. Nimenomaan täti numero kahdeksan opetti minut nauttimaan hetken huumasta, ohimennen lausutusta imartelusta ja varastetuista tuokioista. 

Kim Thúy palaa myöhemmin Hanoihin ja havaitsee pakolaisena toteuttaneensa amerikkalaisen unelman, mutta samalla menettäneensä oikeuden esittää vietnamilaista. Kotona Montrealissa hän on automaattisesti erillinen ulkonäkönsä takia. Tähän tietynlaiseen ikuiseen kodittomuuteensa hän on päättänyt valita itselleen sopivan suhtautumisen, rakastavan. Sen hän vakuuttaa olevan itselleen helppoa, sillä hän on perinyt isältään pysyvän tyytyväisyyden tunteen.

Hän nauttii elämänsä jokaisesta tuokiosta niin kuin se olisi aina se paras ja ainoa, hän ei vertaile eikä mittaa. Sen vuoksi hän huokuu aina täyttä ja kauneinta onnea, ihan sama seisooko hän hotellin portaikossa lattiarätti kädessä vai istuuko hän limusiinissa strategianeuvottelussa ministerinsä kanssa.

Kuulostaa buddhalaiselta.

Haastattelussa Kim Thúy kertoi kirjoittaneensa kirjan työmatkoillaan autoa ajaessaan. Siinäkin saattaa olla mukana iloista liioittelua, mutta toki kirja toisaalta antaa mielikuvan nopeasta assosioinnista. Suomennoksen kaunis kansi täydentää hienosti tyylikästä kirjaa.

Kim Thúy: Ru
2009, ranskasta suomentanut Marja Luoma
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti, kuvat iStockphoto Shutterstock
Gummerus, 2019, 144 s