Édouard Louis: Kuka tappoi isäni

Kansi Tom Backström

Édouard Louis on köyhän perheen poikana tehnyt luokkanousun  korkeakoulutetuksi menestyskirjailijaksi Ranskassa, jossa niistä lähtökohdista kouluttautuminen on ilmeisesti harvinaisempaa ja työläämpää kuin meillä tai ylipäätään Pohjoismaissa. Olen tutustunut häneen tähän mennessä parin teoksen verran ja arvostanut lukukokemusta.

Kuka tappoi isäni jatkaa kirjailijan vahvaa yhteiskunnallista puhetta. Pieni kirjanen on oikeastaan J'Accuse/Minä syytän -tyyppinen pamfletti, joka vastaa otsikkonsa kysymykseen. Tapa, jolla Louis siihen vastaa on lakoninen ja hyvin konkreettinen. Samalla kirja on isälle sinä-muodossa kirjoitettu kirje.

Edellisissä kirjoissa jo ilmeni homoseksuaalin pojan ja isän vaikea suhde. Pienellä teollisuuspaikkakunnalla työttömätkin miehet ovat pitäneet tiukasti ja väkivalloin kiinni machomiehen esikuvista. Esikuvia, joihin isäkin on aikoinaan joutunut itseään sovittamaan, unohtamaan tanssin ja oopperan. Louis kuvaa niitä halkeamia, joita isän kovaan kuoreen alkaa ilmestyä, kun poika kasvaa ja tiedonjano samalla; isällä ei ole oikeaa tietoa asioista. Se on hävettävää, isä ei olekaan ylivoimainen - eikä se ole isän syytä. Köyhän perheenisän taakka on raskas, vanheneva keho ei kestä, tulee työtapaturma, työt vähenevät mutta eivät kevene.

Peter Handke kirjoittaa: "Äitini katseli aina maailmanmenoa ihmeissään." Sinä et katsellut. Sinä et ollut ihmeisssäsi, koska olit menettänyt kyvyn hämmästellä tai kauhistella, sinua ei yllättänyt enää mikään, koska et enää odottanut mitään, mikään ei enää ollut väkivaltaista, koska väkivalta ei ollut sinulle väkivaltaa, se oli vain elämää, et kutsunut sitä millään nimellä, se oli läsnä, sitä nyt vain oli.

Poika etsii isänsä hyväksyntää ja se tuleekin ajan myötä, mutta perheessä roolit ja tavat ovat kivettyneet. Hyväksynnän poika oppii lukemaan isän puheista sivullisille. Pojan menestys opinnoissa ei ole isälle yhdentekevää, se on lupaus paremmasta. 

Louis listaa vastaansanomattomasti Ranskan presidenttejä ja lainsäädäntöä, joka on kiristänyt köyhimmän kansanosan mahdollisuuksia saada elää ihmisarvoista elämää, sairaus- ja työttömyyskorvauksiin kohdistuvia leikkauksia, monenlaista vähempiosaisten nöyryyttämistä. Miten tuttua näinä päivinä meilläkin! Onneksi kaiken keskellä isä ja poika löytävät lähemmäs toisiaan ja yhteisen kielen, jossa on vahva poliittinen juonne. Muutos on kuvattu koskettavasti. Muuan ystäväni sanookin, että lapset muuttavat vanhempiaan, ei päinvastoin.

Tilanne tuntuu suomalaiselle jotenkin tutulta, ja suorastaan hämmästyttää, että tätä kovettuneiden, helposti väkivaltaan tarttuvien isien historiaa löytyy Ranskastakin. Toisaalta, miksei löytyisi, eteläisempi kulttuuri ei ole vain aurinkoisia rantoja vaan myös kovaa machoilua - eikä se helposti vähene köyhissä olosuhteissa.  

Hollande, Valls, El Khomri, Hirsch, Sarkozy, Macron, Bertrand, Chirac. Sinun kärsimystarinallasi on monta nimeä.

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni
Qui a tué mon père, 2018, suomentanut Lotta Toivanen
Tammi/WSOY, 2022, 76 s

Édouard Louis: Väkivallan historia

Raiskauksen ja murhayrityksen jälkeen Édouard Louis siivosi kuin hullu, pesi vaatteensa 90 asteessa, kuurasi asuntonsa sälekaihtimia myöten. Mieluummin hullu kuin kuollut. Autofiktiivisessä romaanissa hän tekee patologisen leikkauksen väkivallanteolle, joka häneen kohdistui. Kirjoittamisessa on saman tapainen motiivi kuin Jorge Semprúnin keskitysleirikuvauksessa (Kirjoittaminen tai elämä). Vaikka se merkitsee kuoleman kohtaamista, se on tehtävä, että elämä voisi jatkua. Että oman kuoleman kokemuksensa saa itse kerrottua. Muiden kertomuksia kertyy jälkeen päin useita.

On jouluaattoilta Pariisissa, kun Édouard palaa kotiinsa illanvietosta ystävien luota. Tyhjällä kadulla hänen seuraansa lyöttäytyy nuori mies, jonka seurassa ilta jatkuu - ja empimisen jälkeen - tuntematon mies alkaa kiehtoa yhä enemmän. He päätyvät yhdessä Édouardin asuntoon loppuyöksi.

Koko yön tapahtumien kulku purkautuu muiden kertomana, jota Édouardin sisäinen monologi kommentoi. Hän kuulee sisarensa Claran kertovan tarinaa miehelleen ja kuuntelee sitä oven takaa. Viranomaiset kuulustelevat, päättelevät, kirjaavat raporttiin, ensin sairaalassa, sitten poliisilaitoksella. Rytmitys luo tapahtumaketjulle intensiivisen tunnelman; väkivaltainen teko on sekä menneisyydessä että tulossa, eikä mikään ole kovin selkeää sitä ennen. 

Väkivallanteko on sitäkin nöyryyttävämpi, kun joutuu pettymään ihmiseen, johon on kohdistanut päinvastaisia odotuksia; on kiinnostunut, viehättynyt, eläytynyt toisen kokemaan. Édouardin kohtaama nuorukainen, Reda nimeltään, on maahanmuuttajataustainen, viranomaisten myöhemmin arabiksi nimeämä, oikeasti kabyyli (kabyylit ovat Pohjois-Afrikan alkuperäisasukkaita, yksi berberien heimoista ilmeisesti). Oman rasistisen kotiseutunsa ympäristön ja arvomaailman hylänneenä Édouard kokee Redan vaiheet läheisesti. Hän ymmärtää maahanmuuttajien pakenemisen, heidän elämänsä toivottomuuden. Hyvin tarkkanäköisesti, minuutti minuutilta Louis kuvaa hetkeä jolloin asetelma kahden sitä ennen toisistaan innostuneen nuoren välillä kehittyy konfliktiksi. Vaihtoehtoja näyttää olevan, mutta keskinäinen ymmärrys vähenee yön vaihtuessa aamuksi. Ilman täyttää sakea epäilys, väsymys, syytökset. 

"Sä saat maksaa tästä, mä tapan sut vitun homo, mä näytän sulle hinttari", ja minä ajattelin: Ai sen takia - niin muistaakseni ajattelin: Hän haluaa ja hän vihaa haluaan. Nyt hän haluaa perustella itselleen sen mitä teki kanssasi. Hän haluaa kostaa sinulle oman halunsa. 

Homous ei kuitenkaan ole mikään pääselitys Louisin väkivallan analyysissa. Hyvin yleispätevästi hän kuvaa näpistyksestä paljastuneen miehen tasapainon menetyksen, pelon kautta aggressiivisuuteen.

Viranomaisten jälkiselvittely, jonka aikana poliisien lähtökohtanaan pitämä selkeä rasismi näyttäytyy totena, ajaa Édouardin kokemansa jälkeen piinallisesti samaan rasistien joukkoon. Sitä kesti pari kuukautta. Viranomaisten valta näyttäytyy hauraaksi pahoinpidellyn miehen silmissä psyykkisenä väkivaltana: häntä odotutetaan, hän joutuu käymään läpi asiaansa uudelleen ja uudelleen. Pilkka näkyy pienissä kysymyksissä. 

Ei enää Eddy esikoisromaanissa Édouard Louis kuvaili kotiseutunsa syrjäytyneitä rasisteja ja heidän kieltään, vähän samaan tyyliin kuin Elena Ferrante napolilaisia. Hän jatkaa samaa yhteiskunnallisen kuvan rakentelua Väkivallan historiassa. Clara -sisko toimii siltana kahden maailman välillä ja näkee veljensä ponnistelut kelvata pariisilaisille älykköpiireille, joihin haluaa kuulua, joiden arvot jakaa. Hädän hetkellä ystävät osoittavat olevansa sen arvoisia.

Édouard Louis: Väkivallan historia
Histoire de la violence, 2016, suomentanut Lotta Toivanen
Tammi, 2020, 196 s

Édouard Louis: Ei enää Eddy

"Ensimmäinen kustantaja hylkäsi kirjan sillä perusteella, että sen kuvaamaa köyhyyttä ei olisi Ranskassa ollut enää sataan vuoteen."  Tämä Édouard Louisin Ei enää Eddy - autofiktiivisen romaanin takakannen taustatieto valaisee hyvin Ranskankin jakaantunutta todellisuutta. Sitä samaa, josta on raportoitu keltaliivien mielenosoitusten yhteydessä. Samaa, josta Trumpin kannatus Yhdysvalloissa edelleen ottaa vauhtia. (USA:n ruostevyöhykkeeltä luin kuvauksen muistelmateoksessa Hillbilly Elegy).  Hyvinvoivat kansalaiset, valtaapitävät ja kulttuurieliitti suurissa kaupungeissa eivät näe kuihtuvien taajamien ja pikkukaupunkien ihmisten arkea, heidän välillään kulkee tietokatkos. Huonompiosaisilla ei ole edustajia perinteisissä puolueissa, mutta noilta alueilta populistipuolueet ovat enimmäkseen ponnistaneet nykyiseen kukoistukseen. Meilläkin.

Eddyn viisilapsinen lapsuuden perhe, oikealta nimeltään Belleguelle (söpöliini) asuu pienen teollisuuspaikkakunnan köyhemmällä puolella niukkuudessa, nälässäkin. Tänä iltana syödään maitoa, muotoilee äiti. Kaupungissa kaikki on paikalleen jämähtänyttä, karskien miesten anisviinan tuoksuinen baarielämä, vanhempien kuria säästelemätön tapa kasvattaa lapsiaan, ahtaat roolit, joita ei osata kuin jatkaa. Siinä jätkässä oli munaa. Keskinäinen kontrolli on tiukkaa ja totista. Kaikkien on kuljettava samaa rataa, umpikuja on petattu valmiiksi seuraavallekin sukupolvelle.  Pilkka ja kiusanteko seuraavat kaavasta poikkeavaa. Sellaista kuin Eddy, käsiään heiluttavaa, omituisesti kävelevää ja kimakkaäänistä poikaa.

Homoseksuaalin olemuksen itsessään tunteva tietää noissa olosuhteissa, mitä on tehtävä pärjätäkseen. Kiusaajien jokapäiväinen  höykytys on kestettävä salassa, ulkoiset merkit on karsittava minimiin, nyrkkejä käytettävä, homoja haukuttava muiden mukana ja mieluummin kovempaa, normiseurustelu aloitettava, vaikka tytön rinnat jättäisivät kylmäksi. Pojan, Eddyn on kiellettävä itsensä ja teeskenneltävä kaikki.

Tässä selviytymiskertomuksessa ei ole muita keventäviä elementtejä paitsi suunta: Eddy on nokkela löytämään tavat huijata vanhempiaan, kiusaajiaan ja kohtaamaan paineet kaveriporukasta. Joskus voi löytyä uusi vieläkin huonommassa asemassa oleva surkimus, johon kohdistaa huomio. Itsetuntemus kehittyy vauhdilla, itsepetos ei kanna. Muutoshalu ei tee muutoksesta totta. Hienosti romaani kuvaa myös pienen paikkakunnan normien kahleita, tapaa jolla jokaiselta halutaan leikata siivet. Sabrina kuvittelee suuria, leikkii hienoa rouvaa ja haluaa olla muita parempi. Niin oli käynyt perheen isällekin, joka nuoruudessaan oli vielä puolustanut kiusattua joukon edessä. --- mitä se teille kuuluu, jos se on homo?Häiritseekö se teitä?

Ei enää Eddy liikuttaa ihmisarvostaan kamppailevan pojan kasvukertomuksena ja vaikuttavana ruohonjuuritason kuvauksena nykyajan köyhyydestä keskellä vaurasta läntistä Eurooppaa.
Kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta, ympäristön ja kodin lannistamisesta huolimatta poika selviytyy lopulta kiusaajiaan paremmin.

Kirjasta tuli ilmestyttyään Ranskassa myyntimenestys. Meilläkin kirjablogeissa ilmestyi viime vuonna noin sata arviota. Tässä vielä yksi jonon jatkoksi.

Édouard Louis: Ei enää Eddy
En finir avec Eddy Belleguele, 2014, suomentanut Lotta Toivanen
Tammi, 2019, 184 s