Helen Garner: Vierashuone

"Sehän tässä onkin rankinta minun kannaltani. Se että pidät itsesi vauhdissa." Nicola laski katseensa. Sanani olivat loukanneet häntä. "Mutta kun minulla ei ole muuta keinoa", hän sanoi. Jos menetän uskoni, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jäädä sängyn pohjalle makaamaan ja sanoa: 'Okei, minä luovutan. Minä kuolen. Tule vain, syöpä, nitistä minut'."

Vierashuone sijaitsee kuusikymppisen Helenin talossa Australian Melbournessa. Sinne hän on majoittanut syöpäsairaan ystävänsä Nicolan, joka on saapunut Sydneystä muutamaksi viikoksi saamaan hoitoja pitkälle edenneeseen sairauteen. Vaihtoehtohoitoja tarjoaa yksityinen klinikka, Theodore-instituutti. Helen kauhistuu ystävänsä ulkomuotoa jo lentokentällä, hän oli olettanut tämän olevan paremmassa kunnossa. Miksei kukaan varoittanut minua?

Australialaisen Helen Garnerin Vierashuoneessa tutkaillaan kiinnostavaa asetelmaa kuoleman lähestyessä vääjäämättä. Onko terveellä läheisellä oikeus viedä kuolemaan tuomitulta tämän viimeisten elinpäivien toiveikkuus, vaikka se pohjaisikin sekä ulkopuolisen tahon huijaukseen että itsepetokseen?

Synkästä asetelmasta huolimatta Vierashuone ei ole raskasta luettavaa. Siinä viljellään rutkasti mustaa huumoria, joka kumpuaa nimenomaan ystävysten vastakkaisista asenteista. Heidän ystävyytensä on kestänyt niin kauan, että toisen mielipiteet ovat tulleet toiselle tutuiksi. 

Mutta Nicola on sellainen, hän uskoo kaikenlaisiin juttuihin. Hänellä on magneettimatto olohuoneen sohvan takana. 'Pane vain pitkäksesi matolle, Hel', hän aina sanoo. 'Se parantaa osteoporoosisi'.

Vaihtoehtohoidot Theodore-instituutissa ovat kalliita, mutta potilaalla on niihin varaa. Potilas uskoo lujasti professori Theodoren pelastavaan hoitoon. Professorilla itsellään tosin riittää konferensseja maailmalla, jonne hän potilaaltaan katoaa. Ainoa joka kokee huijariksi tiedetystä toimijasta tuskaa, on Helen. Tuskaa kokee myös Nicola ylisuurten C-vitamiiniannosten jälkeen, jotka ovat pääasiallinen hoitokeino. Klinikka vakuuttaa, että se kuuluu asiaan. Siinä käydään kasvainten kimppuun. Myöhemmin hoitoarsenaaliin lisätään myös peräruiskeet kahvilla. Tehokkaita kipulääkkeitä ei tässä paketissa suosita.

Ystävysten henkien taistoa seuraavat sivusta minäkertoja Helenin rationaalinen psykiatriystävä, Helenin naapurissa asuvan tyttären perhe ja 5-vuotias Bessie, joka tuo taloon lapsen kihisevää elämänhalua. Myöhemmin apuun saapuu lapsettoman Nicolan sisarentytär poikaystävineen.

Turhat mutta kivuliaat hoidot raastavat lakanoita ja tyynyjä pesevää Heleniä. Hän yrittää hillitä itseään, kun luottavainen potilas ei suostu lopettamaan sopimiaan hoitokäyntejä, vaikka altistuu kerrasta toiseen paheneville oireille,  puistatuksille, hikoiluille, kivuille. Empatia aaltoilee kiukun puolelle. Se on ihana paikka, kuvailee potilas tutulle klinikkaa. Vaihtoehtohoitojen kannattajalla on tässäkin tapauksessa - paitsi ehdotonta luottamusta valitsemiinsa hoitoihin - kertynyt runsaasti tietoa erilaisista luonnon tuotteista. Hän pureskelee aprikoosinsydämiä ja nauttii kaalimehuja. 

Tunteissa vellomista väistäen Garner kuvaa taidolla ja lakonisella huumorilla ystävysten arkea dramaattisella hetkellä; kun on hyväksyttävä luovuttaminen. Elämän loppua lähestytään nöyrästi, tilanteen hyväksymistä etsien. Ytimessä on joka tapauksessa ystävyys, halu olla toiselle avuksi. Molempien on yritettävä ymmärtää, kuinka paljon toiselta voi odottaa kuoleman kynnyksellä. Ystävyyden lämpö säteilee kauniisti silloinkin, kun sitä eniten koetellaan. 

Vieraskirja on voittanut Australiassa kolme maan tärkeintä kirjallisuuspalkintoa.

Helen Garner: Vierashuone
Spare Room, 2008, suomentanut Taina Wallin
Atena, 2015, 157 s

Shankari Chandran: Teehetkiä Kanelilehdossa

Shankari Chandran on srilankalaistaustainen australialainen kirjailija ja juristi. Teehetkiä Kanelilehdossa sijoittuu vanhainkotiin Sydneyn Westgrove-nimisellä esikaupunkialueella. Kanelilehdon asukkaat ovat enimmäkseen srilankalais -taustaisia maahanmuuttajia, tarkemmin tamileja. Tapahtumat etenevät luvusta toiseen vaihtuvin näkökulmin ja ajallisina takaumina. Maya on entinen omistaja, vanhus joka on jo romaanin nykyhetkessä vetäytynyt yhdeksi asukeista, ja tytär Anji johtaa vanhainkodin toimintaa.

Yhteisön kokemukset tuovat näkyviin Sri Lankan väkivaltaisen sisällissodan ajan. Sotaa käytiin 1980-luvulla ja vastapuolina olivat tamilit ja singaleesit. Tässäkin tapauksessa myös uskonnot olivat osa konfliktia; singaleesit ovat buddhalaisia, tamilit hinduja tai muslimeja. Loppusanoissa mainitaan sodan loppuvuosina tamileita tapetun 40 400-70 000. Historiallinen oikeus seutuun - ketkä olivat ensin, ketkä tulivat myöhemmin - on ollut keskenään taistelevien kansanosien konfliktin juurisyy Sri Lankan, entisen Ceylonin alueella. Näitä taustoja romaani esittelee päähenkilöidensä koulutuksen tai ammatin myötä.

Sydneyn valkoinen enemmistö niputtaa srilankalaiset yhteen intialaisten maahantulijoiden kanssa, mutta Kanelilehdossa srilankalaista kulttuuria vaalitaan tavoissa, seremonioissa ja varsinkin kaikkien rakastamissa mausteisissa ruokalajeissa. Vanhainkoti on hyvässä maineessa, siellä huolehditaan myös menneinä sotavuosina ennen pakolaisuutta saatuja traumoja. Ne liittyvät usein kidutuksen täyteisiin kuulusteluihin, joita Sri Lankan valtaapitävät tamileihin kohdistivat.

Westgrov oli ollut valkoisten aluetta, kunnes sitten eräänä päivänä ei enää ollutkaan. Sri Lankassa syttyi sisällissota ja kourallisesta maahanmuuttajia kasvoi pakolaisten tulva, josta nuo Etelän ristin puolueen rasistit puhuivat. Maahanmuuttajat olivat koulutettua ja vilpitöntä väkeä, eikä heidän vakuuttamisekseen enää riittänyt se, että hän osallistui astangajoogaan kerran kuukaudessa.

Australiassa nykypäivä näyttäytyy yhteiskunnallisilta keskustelunaiheiltaan samanlaisena kuin missä hyvänsä maailman kolkassa: maahanmuuttoa vastustavaa laitaoikeiston puoluetta syytetään rasismista eivätkä sen kannattajat kaihda yöllistä väkivaltaa asemalta kotiin kävelevää maahanmuuttajaa kohtaan. Vastaan tulee tuttu ilmiö, käänteinen rasismi. Valkoiset uhriutuvat ja loukkaantuvat. Kanelilehdossa symboliksi nousee James Cookin patsas, joka valkoisille on sankaripatsas, kun taas sorretulle alkuperäisväestölle Cook on siirtomaaherra ja valloittaja. Vanhainkodin puutarhassa patsas kammettiin jo kauan sitten jalustaltaan ja sijoitettiin sopivaan paikkaan, lattian alle.

Valkoisia romaanissa edustavat paikallispoliitikko ja vanhainkodin psykiatri, aviopari, joka on kokenut suuren tragedian ja menettänyt pienen tyttärensä. Pariskunnan aviokriisi ja naisen uusi rakkaus nousee kertomuksen polttopisteeseen, ja samanaikaiset tapahtumat vanhainkodin ympäristössä paljastavat, kuinka mediassa ja somessa uutisointi kääntyy päälaelleen, uhrista leivotaan syyllinen ja rasististen ennakkoluulojen kiihdyttäjä nostetaan isänmaalliseksi sankariksi; hän on loukkaantunut James Cookin nimissä. #veittekaiken trendasi Australiassa.

Paikallista rasismia kuvataan myös Kanelilehdon omistajaperheen tyttären kirjailijuuden kautta. Anji on kirjailija, joka on nimellään ja kasvoillaan turhaan yrittänyt saada kirjaansa julkaistua. Vaihdettuaan kirjailijanimensä Sarah Byrnesiksi ja torjuttuaan julkiset esiintymiset, hänen kirjasarjastaan muodostuu bestseller.

On kunnioitettavaa, että Shankari Chandran haluaa romaanillaan tuoda valoon kansaansa kohdistetut vääryydet, sekä menneisyydessä että nykyisyydessä. Historiankirjoitusta muutellaan vallanpitäjien eduksi kaikkialla, sorretun vähemmistön historia katoaa ilman tämän tapaisia kirjoja, varsinkin kun sen kertomuksiakaan ei konflikteissa haluta säilyttää. Jaffnan kirjasto Sri Lankan tamilialueella poltettiin vuonna 1981. 

Kuitenkin romaanina Kanelilehto täyttyy liikaa menneisyyden väkivallalla, joka usein katkaisee tarinan jännitteen rönsyilemällä monenlaisille sivupoluille. Romaanissa pistää silmään myös täydellisen hyvä ja lämmin srilankalais-yhteisö verrattuna enimmäkseen ikäväksi kuvattuun valkoiseen väestöön. Liian musta-valkoinen asetelma kallistuu tendenssiromaaniksi. Uskottavia ovat toki kaikki tässä esiin tulleet rasismin ilmenemismuodot, mutta vähemmän uskottavaa tuo srilankalainen sankarillinen hyvyys. Ihminen ei ole täydellinen, eivät hekään.

Vietnamilaistaustainen Kim Thúy on täydellinen vastakohta Chandranille, (vene)pakolaiskertomuksia hänelläkin. Romaanina ne kuvaavat terävissä ja lyhyissä väläyksissään tehokkaammin pakolaisen elämän myllerryksiä kuin Chandranin toistuvat ja tarkat selostukset kidutuksista sekä valtava henkilömäärä kohtaloineen. Kunkin historia, lapsuus, vanhemmat, isovanhemmat, opiskelut ja parisuhteet käydään läpi tuskastuttavan tarkkaan ja monisanaisesti - unohtamatta arkeologisia kaivauksia pyhillä paikoilla. Sympatiani on kirjailijan puolella, mutta romaani ei kokonaisuutena tehnyt vaikutusta. Lukijana en niellyt näin isoa palaa menneitä verisiä konflikteja enkä tuota oikeamielisyyden ylenpalttista kuorrutusta.

Onneksi suomennos on kaikin puolin moitteetonta ja dialogit luontevia. Vähän helpotti turhankin tiheää kärsimyshistoriaa.

Kirjan nimessä on kaneli! - Helmet -haaste 43.

Shankari Chandran: Teehetkiä Kanelilehdossa

Chai Time at Cinnamon Gardens, 2022, suomentanut Kirsi Nisula

Publiva, 2024, 461 s

Behrouz Boochani:No friend but the mountains. Writing from Manus prison.

Australian pakolaispolitiikkaa kiristävä laki oli astunut voimaan vain neljä vuorokautta aiemmin. Iranissa syntynyt kurdi, toimittaja ja runoilija Behrouz Boochani oli onnistunut pääsemään Australiaan. Paikka oli Joulusaari/Christmas Island, jossa etäisyys Indonesiasta Australiaan on lyhin. Indonesiasta Boochani ja pari kuorma-autollista muita pakolaisia eri maista nousi hiekkarannalla yön pimeydessä alukseen. Se oli hänelle jo toinen yritys, ensimmäinen vene oli haaksirikkoutunut. Läheltä piti sama kohtalo toisen kerran. Tämäkin vene/alus (jäi vähän epäselväksi minkä kokoinen) alkoi yskiä matkalla ja hajosi lopullisesti vähän ennen kuin australialainen sota-alus noukki venepakolaiset.

Perillä ei odottanutkaan vapaus, vaan metallihäkki. Saarelta pakolaiset kuljetettiin lentäen Manuksen pakolaisleirille. Toinen Australian tähän tarkoitukseen käyttämä saari on Nauru. Molemmat kuuluvat Papua Uudelle Guinealle, jonka kanssa Australia on tehnyt sopimuksen. Ennen lähtöä pakolaiset voivat vielä allekirjoittaa paperin, jonka perusteella heidät palautettaisiin lähtömaihinsa tai pakolaisanomuksen, jolloin he saisivat pakolaisstatuksen. Se status tarkoitti tässä tapauksessa, että he jäisivät Manuksen saarelle lopullisesti. Näin toimii Australian entisestään kiristetty pakolaispolitiikka. Käytännössä saaret ovat vankisaaria ja niihin rakennetut keskukset huonosti hoidettuja vankiloita, poissa silmistä ja valvonnan ulottumattomissa. Näin kohdellaan meritse saapuvia pakolaisia, joilla turvapaikka-anomus on tekemättä ennen saapumista. Kansainväliset ihmisoikeuslait, YK:n tai Amnestyn tuomitsevat lausunnot eivät ole asiaa muuttaneet.

Löysin kirjan pari viikkoa sitten lehtiuutisesta, jossa kerrottiin Behrouz Boochanin kuuden vuoden jälkeen päässeen Uuteen Seelantiin. Kirja on kirjoitettu whatsapp-viesteillä ja kertoo ensimmäisestä vankilavaiheesta. Se on kirjoitettu seuraavassa keskuksessa, kun ensimmäinen vankila suljettiin ja kiellettiin, ymmärtääkseni vankilakapinan seurauksena. Kirja on voittanut kaksi arvostettua australialaista kirjapalkintoa.

Se on paitsi muistelma karmeista kokemuksista myös kunnianhimoinen analyysi väkivaltaisesta alistamiskoneistosta ja sen psykologisista mekanismeista, ihmisistä sen kohteina ja tekijöinä. Teoreettisena mallina kirjoittaja viittaa kyriarkaaliseen järjestelmään, jonka tarkoitus on tuottaa kärsimystä ja alistaa. Termi on lainattu feministiseltä teologilta Elisabeth Schüssler Fiorenzalta. (En ole yllättynyt kurdikirjailijan feminismistä. Olen päätellyt, että heidän kulttuurilleen ja historialleen on ominaista naisen vahvempi rooli yhteiskunnassa kuin mikä on yleistä muissa nykykulttuureissa.)

Jo merimatka ja sen kuvaus kertoo tarkasta psykologisesta silmästä ja taidosta kuvata ihmisiä; rakastavaa pikkuperhettä Sri Lankasta, öykkärimäistä kurdimiestä ja hänen pahatapaista poikaansa, meritaudin heikentämiä nuorukaisia, myrskyn heitettyä uupuneet miehet, naiset ja lapset sekaisin täydessä, uppoavassa aluksessa. Kirjoittajan runokieliset ajatukset ja muistikuvat rytmittävät raporttia tästä tuskien taipaleesta kohti vielä suurempaa ahdinkoa.

All our dreams, all our fears, all our brave souls
All drowned
A massive disaster into a massive disaster
Sinking into mountains of waves
Drowning into the darkness
Sinking into the bitter ocean
Swallowed up by the ocean
Swallowed up without mercy

Ihmiset, jotka pakenevat vainoa omissa maissaan - kuten toimittaja Boochani Iranin valtiollista väkivaltaa - jotka etsivät paikkaa missä elää vapaina ja rauhassa, päätyvät sadistiseen vankilaan läpitunkemattoman viidakon keskelle, missä käärmeet, rupikonnat ja ravut ryömivät maassa, nälkiintyneet vangit taistelevat lintujen kanssa puusta putoavista mangoista, missä tropiikin kukat kukkivat uhkeina vankilan viemärilietteen uomissa ja moskiitot piinaavat kaikkia. Päivisin aurinko käristää vankilan armottoman kuumaksi, juomavesi pulloissa kiehuu, suihkuun jonotetaan. Fox Prison on paikan nimi ja se koostuu ränsistyneistä likaisista kopeista, neljäsata ihmistä jalkapallokenttää pienemmällä alueella. He odottavat viileää yötä ja painajaisiaan.

Järjestelmä on rakennettu syvälliselle nöyryyttämiselle, pakolaisilta riistetään ihmisarvo, heistä tehdään esimerkki: näin teillekin käy, jos yritätte tulla tänne. Omituista ajatella, että koko Australian valkoihoinen väestö on entisten rangaistusvankien ja heidän jälkeensä siirtolaisten jälkeläisiä. Nyt he pystyttävät maanpäällistä helvettiä niille, jotka yrittävät seurata heidän esimerkkiään.

Pakolaisilta viedään toivo, heitä kidutetaan epäsäännöllisesti toimivilla tuulettimilla, yllättäen runsaalla aamiaisella, jota seuraa kesken loppuva ruokatarjoilu, rikkoutuvilla viemäreillä, puolen kupin maitoannoksilla, jota ylittävät laitetaan sivuun virheellisinä. On sairaala joka vain näyttää siltä. Sairaalasta neuvotaan sydänvaivaista juomaan vettä, samoin vatsavaivaista. Mutta henkilökunnalla on valkoinen asu. Sieltä saavutaan paikkailemaan vartijoiden pahoinpitelemiä, mutta haavat jäävät hoitamatta. Ainoa lääke on särkylääke, siihen kehittyykin riippuvuus. Boochani päätyy hammasvaivassaan papualaiseen lääkintään, koska ei halua sisälle sairaalan tappavaan myllyyn. Sillä mielettömät säännöt ja epäjohdonmukaiset rutiinit ovat väkivaltaisen järjestelmän tapa murtaa vangit. Itsemurhia tehdään parranajoterillä.

The weak always consider themselves powerful when they see others suffering. Vankilan järjestelmä suosii vihoittelua ryhmien kesken, sille on alun perin hyvät lähtökohdat. Afgaaneilla ja iranilaisilla on siihen keskenään pitkät perinteet ja ylpeys. Vankilan julmuus ja yksinäisyys saa kuitenkin entiset asetelmat ja vanhat traumat haalistumaan, vankien kesken kehittyy ainoa mahdollinen vaihtoehto selviämiselle, veljeys, jopa hulluttelu hulluissa olosuhteissa. Se saa ilmeettömät vartijat hermostuneiksi. Myös paikalliset papualaiset ovat uhreja. Boochani kuvaa heidän luontaista ystävällisyyttään ja vapauttaan, jonka laista hän ei ole nähnyt missään. Heidät Australian kanssa tehty sopimus pakottaa osaksi väkivaltakoneistoa. He eivät toimi kovinkaan tehokkaasti; palkka on huono, joten siihen ei ole syytä.

Kirjailija ei kerro kohtalotovereistaan omilla nimillä, paitsi niitä kahta, jotka kuolivat leirillä. Muut ovat esimerkiksi  The Father of the months-old child, The Insomniac, The Toothless, The Rohingya Boy, Maysam the Whore, The Cunning Young Man, The Cow, The Smiling Youth.

Where have I come from? From the land of rivers, the land of waterfalls, the land of ancient chants, the land of mountains. - - - Do the Kurds have any friends other than the mountains?  Pimeyden turvin kirjailija kiipeää aidalla mangopuun alle ja viidakon pimeydessä meren rannalle asti. Täällä kipeät ja suloiset muistot nuoruudesta, perheestä, joka on aina joutunut pakenemaan, rakkauksista, vuorista ja joista sekoittuvat tropiikin meren pauhuun ja hienoihin kuviin luonnon antamasta hetkellisestä vapaudesta.

Kirja on väkevä puheenvuoro ja osoitus valtavasta sitkeydestä. Onneksi kirjoittaja on - ehkä - selviytynyt pahimmasta. Moni elää ja kuolee Manuksen ja Naurun saarten vankileireillä. Kuinka loputonta julmuutta ja niin turhaa ihmiselämän tuhlausta!

Kirjan on farsin kielestä englanniksi kääntänyt Omid Tofighian, kielenkääntäjä, yhteiskunnallinen luennoitsija ja tutkija, Leidenin ja Sydneyn yliopistoista valmistunut ja Kairon amerikkalaisen yliopiston filosofian professori. Kirja on omistettu Janet Galbraithille, who is a bird. Hän on runoilija ja kirjailija joka on perustanut Writing through fences -nimisen foorumin, joka työskentelee maahanmuuton yhteydessä säilöön otettujen kirjailijoiden ja taiteilijoiden kanssa.

On rainy days the island has a different colour and fragrance
When the rain pours down there is no sign of mosquitoes
When it rains, one doesn't feel the heat that drenches bodies in sweat
The Flowers Resembling Chamomile
Dancing incessantly
Breathing heavily
Gasping as though in love with the cool ocean breeze
I love those flowers
A zeal for resistance
A tremendous will for life bursting out from the coils and curves of 
the stems
Bodies stretching out to reveal themselves for all to witness.

Behrouz Boochani:No friend but the mountains. Writing from Manus prison.
Pan Macmillan Pty Ltd, 2018
Anansi International, 2019
398 s

Elizabeth Harrower: Tietyissä piireissä

Elizabeth Harrower on australialainen kirjailija, jonka tunnetuin teos on vuonna 1966 ilmestynyt The Watch Tower. Tietyissä piireissä valmistui vuonna 1971, mutta kirjailija veti teoksen takaisin kustantajaltaan. Australialainen Text Publishing löysi sen uudelleen vuonna 2014 ja silloin kirjailija antoi julkaisuluvan. Syynä ensimmäiseen takaisinvetoon oli kuulemma se, että kirjailija piti teosta pinnisteltynä apurahatuotoksena. Romaanin loppua kohden aloin kyllä ymmärtää sitä ajatusta (jota syytä en siis lukiessani tiennyt, mutta ounastelin).

Alkuosa on kiinnostava ja odotuksia nostava, huolimatta paikoitellen kököstä suomennoksesta. Loppua kohden suomennos rullaa paremmin, mutta itse romaani alkaa upota loputtomasti vellovaan tunnehöttöön. Kun Zoe ja Anna pääsevät vastakkain aamiaisen ja paahtoleivän äärellä ja alkavat ruotia toistensa pääkopan tunnekeskuksen tapahtumia, teki mieli jossain vaiheessa huutaa 'poikki' ja lopulta heittää koko romaani mökin pihalla matoa kiskovan räkättirastaan niskaan. Ihan syytön, eikä edes vesilintu.

Tietyt piirit koostuvat lähinnä Howardin hyvin toimeentulevasta perheesta, joka viettää mukavaa elämää Sydneyn hienostoalueella, biologipariskunnasta: horjumattoman itseluottamuksen vankistamasta rouvasta ja tämän näkymättömämmästä miehestä, ja perheen valovoimaisista nuorista, Zoesta ja Russellista. Toinen maailmansota on takana ja maailma avoinna nuorten toteuttaa haaveitaan, Zoen elokuva-alalla ja Russellin yrityselämässä. Russell tuo kuitenkin toisenlaisen maailman tuulia ja hajuja perhepiiriin, kun hän tuo kutsuille opiskelijakaverinsa Stephen Quaylen ja tämän pikkusiskon Annan. He ovat orpoja, vähävaraisia ja varttuneet enonsa kodissa ankeissa olosuhteissa.

Tämä toisenlainen maailma ja sen muokkaama, vaikeasti miellytettävä ja kyyninen Stephen herättää Zoen. Siihen mennessä Zoe on kylpenyt onnistumistensa ja kauneutensa säteilyssä, ottanut vastaan kiitoksia ja ihasteluja, ollut varma tulevastakin menestymisestään. Ihmetellyt äitinsä tuttua, Elleniä, joka odotti muutosta ahdistavaan avioliittoonsa. 'Hän ei voinut käsittää, että jos aikuinen nainen toivoi ja odotti tapahtumaa, saattoi tapahtuma panna vastaan.' (Ehkä tässä näyte myös vähemmän onnistuneesta käännöksestä.)

Nuorten keskinäiset suhteet, rakkaus- ja parisuhteet, niin näkyvät kuin kätketyt nousevat romaanin pääteemaksi. Muu maailma, mukaanlukien nuorten alkavat työurat, kutistuu pahviseksi rekvisiitaksi ja draama kamarinäytelmäksi. Taide- ja elokuvaura vaatii lähtöä Eurooppaan, se on australialaisille selvää. Mutta rakkaus vaatii uhrautumaan, näin käy ainakin Zoelle ja sitä hän ei lakkaa ihmettelemästä ennen kuin on liian myöhäistä. Paljon tapahtuu Zoen monologeissa ja Annan päiväkirjamerkinnöissä ja sittemmin, kuten sanottua, tunteita setvitään oikein psykopatologisesti.

Annan äänensävy oli suunnattoman objektiivinen, hän katsoi suoraan eteenpäin ja tunsi, kuinka jossain näkymättömissä hänen luurankonsa huojui, kuin se olisi levää merten syvyyksissä, virtausten armoilla kaukana kimmeltävän pinnan alla.  - Öhh, ehkä tässäkin suomennos on se joka huojuu eikä luuranko?

Tietyissä piireissä jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen säilytti kiinnostuksen ja kasvatti lupaavan jännitteen. Se kytkeytyy vielä selvästi yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja havannoi terävästi, ironisen humoristisesti hyväosaisen perheen jäsenten välisen dynamiikan. Dialogi paljastaa asenteet ja niiden julmuuden, näyttää tarkasti Zoen kasvavan epävarmuuden ja hämmennyksen. Vielä toisessakin osassa Zoen kamppailu rakkauden nimissä kantaa, mutta kolmas äityy sellaisiin sielun syövereiden läpivalaisuun että tömähdetään jo 'kysy ihmissuhteista'- palstalle. Loppua virkistää kuitenkin dramaattinen käänne, joka jopa tarjoaa yllättäen ratkaisun tunteiden raatelemien ihmisparkojen onnen etsintään. Se oli sentään helpotus.

Löysin Tietyissä piireissä lukulistalleni täältä ja sitä on luettu monissa blogeissa.

Elizabeth Harrower: Tietyissä piireissä
In Certain Circles, 2014, suomennos Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2016, 22u3 s

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Huiluvarikset metsästivät rikkaruohojen seassa ja seivästivät jakarandojen oksiin saaliinsa, kuolleet hiiret ja myyrät. Panin luurin paikoilleen. Kokosin kaikki löytämäni veitset metalliseeen uunivuokaan, heitin hetken mietittyäni myös paistihaarukan samaan läjään ja otin vuoan mukaan yläkertaan. Sammutin valot, vedin ikkunan eteen jakkaran ja panin kiväärin sen viereen seinää vasten. Istuuduin jakkaralle, odotin, kunnes silmäni tottuivat pimeään, ja vahdin lampolan ovea viskimuki kädessä.

Nuori nainen, Jake nimeltään ja karu olemukseltaan elää kuin jossain rajatilassa, voisi olla vaikka ydinsodan jälkeinen maailma, niin lähellä on paniikki, kaikkialla pelkoa ja kuin kädestä suuhun elämistä. Luonto ympärillä, yksinäisellä saarella jossain Englannin rannikolla tunkee silmille ja iholle, sekä kauniina että arvaamattomana mysteerinä, vaarallisena uhkana. Jake pakenee jotain ja kaukaa, Australiasta saakka ja on asettunut hoitamaan omia lampaitaan kauas lähimmästä ihmisyhteisöstä. Kaikki ihmiset ovat hänelle uhka ja hän on takaa-ajettu, tai tuntee itsensä sellaiseksi. Miksi ja mitä hän pakenee, sitä keritään auki kuin villalankaa, likaista ja rasvaista. Kärpäset pörräävät suupielissä ja lampaat määkivät mudassa. Lukiessa Jaken kauhunsekainen uhkaan valmistautuminen ja eloonjäämiskamppailu tarttuu, vaikka se mistä oikein on kyse, siitä ei oikein saa selvää.

Jaken lampaita alkaa kuolla selittämättömästi. Hän herättää epäystävällistä huomiota saarelaisissa ja ennen kaikkea, hän itse näkee kaikkialla vihaa ja vastustajia, sekä häntä kiusaavissa lapsissa että pubin miesporukoissa. Evie Wyld vetää villalankakerää auki, kohti kaikkea sitä mitä Jake on kokenut ennen kuin on tässä. Joka toisessa luvussa ollaan aina kauempana menneisyydessä, keritsemässä lampaita karskien miesten seurassa, hoitamassa vanhan Oton nälkiintyneitä lampaita ja seksitarpeita, Karenin kanssa maksullisen seksin töissä. Jossain Australian länsirannikolla häämöttää alkoholistiperhe ja alkukoti. Siellä on lähtöpiste, joka sekin on yhtä kohtuuton kuin kaikki muukin nuoren Jaken elämässä.

Evie Wyldin tavassa kertoa on jotain niin hypnoottista, että lukijana uskoo lukevansa tärkeää teosta vaikka ei oikein selviä, onko se sitä tai miksi se on sitä. Karusta maailmanlopun tunnelmasta, jossa iso peto, tunnistamaton, läähättää jossain mustassa lehvästössä ja nuori nainen kasaa suojakseen keittiöveitsiä, ojasta löydetyn miehen ja koiran nimeltä Koira tulee mieleen amerikkalainen elokuva Winter's Bone, Yhdysvaltain syrjäseudulle sijoittunut draama kovapintaisesta nuoresta naisesta, jolla on kohtuuttoman kova taakka hoidettavana ja rujoja miehenkuvatuksia ympärillään.

Evie Wyld kehittää taitavasti yllätyksellisiä käänteitä, vastaan tulee koruttomia tyyppejä ja mätäneviä nurkkia. Kauempana yhteisöstään, yksin, ihminen on selvemmin osa luontoa, lähellä lintuja, toukkia, kärpäsiä, lampaita, koiria.  Trillerimäisesti tunnelma tiivistyy kohti nollapistettä, alkuräjähdystä. Silti kaikkien kauhunhetkien ja odottavien tunnelmien, ilmaan heitettyjen aavistelujen jälkeen, mitään nättiä ja selvää loppuratkaisua ei nähdä. Moni selittämätön uhka jää sellaiseksi. Se on selvää, että Jake on nuori nainen, joka on saanut niukat eväät matkalleen ja arvet selkäänsä. Kotipuheluihin toiselle puolelle maapalloa ei vastata. Ja ojan pohjalta noussut mies voi olla suurin toivon pilkahdus.

Kaikki laulavat linnut päätyi luettavakseni Suketukselta, kuinkas muuten, aina yhtä luotettavalta inspiroijalta!

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
All the Birds, Singing, 2013, suomentanut Sari Karhulahti
Tammi 2016, 285 s

J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus

Nimettömät, menneisyytensä pesseet ihmiset, mies ja pieni poika saapuvat merimatkan jälkeen tuntemattomaan maahan. Mistä he tulevat ja miksi he ovat lähteneet, se ei koskaan selviä. Perillä puhutaan espanjaa. Poika on matkalla kadottanut sekä äitinsä että kirjeen, joka sisälsi perhetiedot. Mies on ruvennut pojan holhoojaksi sattumalta, muitakaan ei ollut. Uudessa maassa, vastaanottokeskuksessa he eivät saa ensin edes yösijaa, nuori naisvirkailija tarjoaa takapihansa romuvarastoa, yösuojan rakennusmateriaaliksi.

Poika saa maahan tullessaan nimen David, mies nimen Simón. heille merkitään sama syntymäpäivä, saapumispäivä ja arvioidut iät, 5 ja 45 vuotta. Simón löytää työpaikan satamasta; hän pääsee kantamaan viljasäkkejä laivoista sataman varastoon, vaikka onkin huonokuntoinen ja työkavereitaan puolet vanhempi. Simón kulkee pojan kanssa uudessa asuinpaikassaan ja etsii kadonnutta äitiä. Viranomaisista ei ole apua, koska heillä ei ole mitään papereita tai valokuvia mukanaan. Sen sijaan Simón tietää heti tunnistavansa oikean äidin kun tämä löytyy.

Uusi Novillan kaupunki nimeämättömässä maassa vaikuttaa jälkisosialistiselta ja byrokraattiselta. Kaikilla on oikeus samanlaiseen asuntoon ja leipään. Asunnot ovat samanlaisia kerrostaloja. Ihmiset ovat suopeita mutta eivät ystävällisiä, he vaikuttavat epäpersoonallisilta, he ovat vailla unelmia, haluja ja tarpeita. Aika pohjois-korealaista. Simónilla tarpeita on, intiimejäkin. Elena suhtautuu niihin kylmän rationaalisesti, ne ovat tarpeita, jotka hän voi tyydyttää mutta hän ehdottaa Simonille myös bordellia. Elena on naapuri, Fidel-pojan äiti ja viulunsoitonopettaja. He käyvät keskusteluja, joissa Simon edustaa intohimoa ja tunnetta, Elena käytännöllistä järkeä.  Vakaumus, intuitio, itsepetos - mitä eroa niillä on jos niitä ei voi kyseenalaistaa, sanoo Elena. Keskusteluja katkovat David-pojan välikysymykset - Simón mitä varten me ollaan täällä? - joihin Simón vastaa ja joutuu inttämään yhä itsepäisemmäksi käyvän pojan kanssa. Kyseenalaistavat keskustelut naisten ja työtovereiden kanssa sekä Simónin monologit ovat kaiken punainen lanka.

Romaaniin on upotettu värikäs porukka todenmakuisia persoonia. Álvaro Avocado on kaikille ystävällinen työnjohtaja, joka on kaikkiin olosuhteisiin, elämässä ja työssä, tyytyväinen ja uskoo niiden muuttumattomuuteen.

Álvaro suo hänelle raivostuttavan hyväntahtoisen hymyn. "Siellä missä on laivoja, on myös rottia. Siellä missä on varastoja, on myös rottia. Siellä missä meidän lajimme viihtyy, viihtyvät myös rotat. Rotta on älykäs eläin. Sitä voisi sanoa ihmisen varjoksi. On totta, että ne syövät osan meidän purkamastamme viljasta. On totta, että hävikki tuhoaa osan varastosta. Mutta hävikkiä syntyy kaikkialla: pellolla, junassa, laivassa, varastossa, leipomossa. Ei hävikistä kannata hermostua. Hävikki on osa elämää."

Simón ehdottaa muutoksia - nosturin käyttöä - raskaaseen fyysiseen työhön, siitä huolimatta että työntekijät ovat siihen tyytyväisiä. Lopulta hän lyö vetoa muutoksesta, koska ajan ominaisuus on muutos.

 - Jos me puramme viljaa vielä kymmenen vuoden päästä samalla tavalla kuin nyt, myönnätkö, ettei historia ole totta? - Tietysti myönnän, hän vastaa. Painan pääni todellisuuden voimien edessä. Kutsutaan sitä vaikka alistumiseksi historian tuomioon.

Mystisen pikkumiehen, Davidin vaellus Simónin rinnalla kuvitteellisessa espanjankielisessä maassa on värikäs ja koskettaa monenlaisia tarttumapintoja: lapsen kasvatusta, kielen ja matematiikan opetusta, erotiikkaa, työn tekemistä, moraalia ja moraalittomuutta, sattumaa ja fatalismia, lapsen oikeutta valita ja päättää, tyytymistä siihen mitä on ja muutoshalua; abstrakteja asioita, jotka putkahtelevat esiin karuissa ympäristöissä, työmiesten parakissa, sekaisessa kerrostaloasunnossa, selkeästi kuvatuissa konkreettisissa paikoissa ja tilanteissa. Teemat nostavat kysymyksiä,  tuleeko jollekin enemmän merkityksiä ja painoa. Mutta ei, vastauksia ei tule. David-pojan uudet vanhemmat löytävät toisensa korostaessaan rakkauttaan häneen, hänen erikoislaatuisuuttaan ja käydessään taisteluun viranomaisten tasapäistäviä laillisuusmenettelyjä vastaan. Lapsinero, Don Quijoten lukija, numeroita lateleva David itse haluaa mustalaiselämää, kuten vanhempansakin, pakoon pakottavaa virkavaltaa. Keskustelut pitkin vaellusta jatkuvat, uusia erikoisia tyyppejä tulee vastaan, uusia paikkoja, Estrellina  (pikku tähti), Nueva Esperanza (uusi toivo). He etsivät paikkaa jossa aloittaa uusi elämä.

Kun luen Coetzeen uusinta teosta/suomennosta, hänen viileän harkitseva katseensa pureutuu kirjan läpi, takakannesta. Kuten aina, nautin tästä koruttomasta kielestä, joka punoo villejä käänteitä, syöttää ajatuspähkinöitä purtavaksi, kuvaa omituisia kohtaloita niin helpon tuntuisesti. Varsinkin nyt, minusta tuntuu myös, että en selvästikään tajua mitä tällä tarkoitetaan. Arvoituksellinen allegoria? Suorastaan armoton länsimaisen äärirationalismin ja tekopyhän moraalin kritiikissään, sanoo takakansi. Allegoria ei avaudu minulle. Onko tämä kuvaus ihmisen loputtomista valinnoista ja elämän merkityksettömyydestä ilman selkeää motiivia, sellaista kuin kadonneen äidin etsiminen? Erilaiset elämänfilosofiat näyttäisivät käyvän keskustelua. Maa johon päähenkilöt ovat sattuman kautta päätyneet ei anna mahdollisuuksia valintoihin,  se on valmis. Kaikki on keskinkertaista, harmaata ja intohimotonta, eikä tämä keskenään ristiriitainen pienryhmä halua sitä, omista syistään. Tässä lopullisen harmonian maassa mikään muu ei ole mahdollista kuin jäädä paikoilleen.

Romaani ei missään vaiheessa pitkästyttänyt vaan pysyi loppuun asti kiinnostavana, mutta jätti turhautuneen tunnelman; pääni täyttyi kysymysmerkeistä. Suurin kysymys on se, mitä tekemistä Jeesuksella on kirjan nimessä. Kristinusko tai uskonnollisuus ei tule esille. Onko se pelkkää hämäystä?

J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus
The Childhood of Jesus, 2013, suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2014, 292 s

J.M. Coetzee: Huonon vuoden päiväkirja

Monessa J.M. Coetzeen romaanissa esiintyy fiktiivinen kirjailija. Niin Huonon vuoden päiväkirjassakin. Kirjailija C. on iäkäs mies, jota romaanissa kutsutaan myös nimellä Señor C. Se kuvaa sekä hänen olemustaan sivistyneenä herrasmiehenä että hänen seniori-ikäänsä. Tätä nimitystä hänestä käyttää filippiiniläinen yläkerran naapuri, nuori kaunotar Anya, jonka tomaatinpunaiseen minimekkoon vanhan miehen katse pysähtyy ensi kerran talon pesutuvassa. Kerrostalo sijaitsee Sydneyssä, Australiassa. Kohtaamisesta alkaa kirjailijan ja sihteerin suhde, työsuhde. Anya konekirjoittaa kirjailijan sanelunauhalta ja käsin kirjoituksesta tätä teosta, joka jakaantuu kahteen osaan: 1. Vankkoja mielipiteitä ja 2. Toinen päiväkirja. Näistä ensimmäinen keskittyy yleiseen, julkiseen, globaaliin ja toinen on henkilökohtaisempi, pehmeämpi, kyselevämpi.

Kirjailija C. kirjoittaa lyhyitä esseitä sekä ajattomista aiheista: uskonnosta, moraalista, musiikista, matematiikasta, kirjallisuudesta, kielestä, vanhenemisesta että päivänpolttavista - edelleen, kirja on ilmestynyt vuonna 2007 - teemoista: terrorismin torjunnasta, pakolaisuudesta, politiikasta; oikeiston ja vasemmiston tilasta (törmäsin tuttuun nimeen: Tony Judt), Guantánamon vankileiristä, historiasta ja siinä varsinkin Etelä-Afrikan apartheidista ja yliopistojen muuttumisesta liikeyrityksiksi.

Samanaikaisesti esseiden kanssa kulkee 1/3 osassa sivua alaosassa vuoropuhelu kirjailijan ja sihteerin välillä, molempien näkökulmasta. Yläkerroksesta tuleva Anya on omasta nuoremmuudestaan ja seksuaalisesta vallastaan tietoinen, shoppaileva päiväperho - mutta näin vain ensi näkemältä. Keskustelu laajenee kolmannella osapuolella kun mukaan tulee Anyan mies, köyhyydestä rahamaailmaan sijoitusneuvojaksi ponnistanut Alan. Mitä syvemmälle kirjailija pohtii äärettömiä aiheitaan, sen alhaisemmiksi käyvät pariskunnan tuumailut kirjailijan motiiveista. Naiselle motiivina on alusta alkaen näyttäytynyt vaikeasti kätketty kiinnostus häneen, säälittävä mutta niin ymmärrettävä. Alan on samaa mieltä, mutta hän näkee vanhenevassa, menneen maailman herrasmiehessä muutakin kiinnostavaa, tileillä makaavat varat, jotka yllättäen yhteisten kirjoitusprojektien kautta tulevat ajan hermolla liikkuvan pörssihain ulottuville. Kirjailija C:n maailman selitykset punoutuvat yläkerroksen kanssa käydyn vuoropuhelun kautta näin pikku hiljaa eteneväksi trilleriksi, kultivoituneet mietteet kohtaavat primitiivisten aistien maailman, klassinen sivistys nopean rahan. Mutta mikään ei ole ennalta-arvattavaa. Yhä enemmän harhaan käyvät kunkin kolmen pelaajan arviot toisistaan, seuraavasta siirrosta ja sen vaikutuksista.

Miscellaneassa, esseiden, mielipiteiden vaihtelevissa aiheissa  kirjailija C. pohtii m.m. valtion syntyä ja vertaa Kurosawan Seitsemän samuraita -elokuvaa monen afrikkalaisen valtion syntyyn, jossa aseistettu rosvojoukko ottaa haltuunsa valtion kassan ja veronkantokoneiston, päästää kilpailijansa päiviltä ja julistaa uuden aikakauden alkaneeksi,  Kooltaan rikollisjoukot vertautuvat itäeurooppalaisiin rikolliskopliin, mutta se ei estä läntistäkin mediaa seuraamasta niiden toimia kunnioittavasti, maailmanpoliittisina tapahtumina, ei rikosjuttuina. Kun rikollisliiga on kerran noussut valtioiden liigaan, se hyväksytään neuvotteluosapuoleksi. 'Me emme neuvottele terroristien kanssa, kuten emme neuvottele rikollistenkaan kanssa.'

Coetzeen vakioteema, häpeä, moraalikato toistuu tässäkin kirjassa. Valkoisen miehen häpeä afrikkalaisten kohtelusta, mutta uusia häpeämättömyyden alueita löytyy, esimerkiksi George W. Bushin hallinnon toimista Irakissa, jossa kidutus mitätöitiin juristien avulla. Vaikka kuinka kauhistelisitte, se ei meitä liikuta. Te ette meihin pysty, me olemme liian mahtavia. Kirjailija C. on seminaareissa puhunut Australiassa samoista aiheista; laillisuusperiaatteen unohtamisesta terrorismin vastaisessa taistelussa, jolloin häntä on kehotettu palaamaan sinne mistä tulikin, tai vaikka Zimbabween jos pitää sitä Australiaa parempana.

Muita tuttuja teemoja aikaisemmista lukemistani Coetzeen teoksista oli kirjailijan oikeus kirjoittaa itsensä fiktioon. Vanhenevan kirjailija C:n suhde naisiin huokuu haikeutta, rakkaus on maltillista, kukaan ei sittenkään heittäydy kokonaan, jokainen varmistelee. Toisaalta nuori nainen uskottelee itsestään suurempaa kuin mitä hän vanhalle miehelle merkitsee. Kirjailija C:n ystävä, naistenmies, womanizer, on kehittänyt itselleen - aiempaan kokemukseen perustuvan tietenkin - mielikuvaleikin, jossa voi käydä läpi uuden suhteen alusta loppuun, ryhtymättä varsinaiseen toimeen. 

J.M. Coetzee, nobelisti vuodelta 2003 on epäilemättä maailman tehokkaimpia kirjoittajia mitä tulee tiivistämiseen: vain 233 sivulla hän käsittelee syvällisesti moninaisia filosofisia, poliittisia, yhteiskunnallisia ja historiallisia teemoja ja ravistelee epämukavasti länsimaista ylimielisyyttä; tarvitaanko kilpailua, eikö symbioosi ole se hedelmällinen tila joka viidakossa vallitsee?  Samoilla sivuilla hän kirjoittaa novellin kohtaamisesta, jossa lähivalaistaan osia noista teemoista. Ja onnistuu taas saamaan lukijan herpaantumattoman valppauden tilaan, ajattelemaan toisin, enemmän.

Pari päivää sitten kuulin konsertissa Sibeliuksen viidennen sinfonian. Lopputahtien lähestyessä koin sen mahtavan, pakahduttavan tunteen, jonka herättämiseksi musiikki sävellettiin. Mietin millaista olisi mahtanut olla suomalainen siinä yleisössä, kun sinfonia esitettiin ensi kertaa Helsingissä lähes sata vuotta sitten,  ja tuntea se hyöky sisässään. Vastaus: olisin ollut ylpeä, ylpeä siitä että yksi meistä osasi sommitella sellaiset soinnit, ylpeä siitä että me ihmiset osaamme täysin tyhjästä luoda jotakin sellaista. Vastakohtana häpeäntunteille siitä, että me, meikäläiset, olemme luoneet Guantánamon. Toisaalta musiikkiteos, toisaalta tuskaa ja nöyryytystä tuottava koneisto: parasta ja pahinta mihin ihmiset pystyvät.


J.M. Coetzee: Huonon vuoden päiväkirja
Diary of a Bad Year, 2007, suomentanut Seppo Loponen
Otava 2010, 233 s