Kukkien ja myrkyn kauneus. Varapresidenttiehdokas kirjatuttuna.

Kesälaitumet tai paremminkin -saaret ovat taas perinteiseen tapaan vähentäneet kirjoihin uppoutumista. Laitumien vallassa oli meidänkin kesäsaaremme Iniössä vuosikymmeniä, mutta nyttemmin kylä on tyhjentynyt ensin hevosista, karjasta, kanoista ja pelloista, sittemmin myös ihmisistä - paitsi kesäisin, kun kesäasukkaat saapuvat. 

Tuorein suurempi muutos on parin viikon takainen tulipalo, jossa kahden mökkiämme lähimmän maalaistalon pihapiiri muuttui perusteellisesti: toinen talo paloi maan tasalle asukkaan, yli 90-vuotiaan papan huushollatessa. Saariston palokunta saapui puolen tunnin sisällä eikä vanhukselle käynyt kuinkaan. Paitsi että olosuhteet pakottivat hänet Iniön kirkonkylän vanhainkotiin, jota asukas oli loppuun asti vastustanut, poikansa taas olivat sitä kovasti yrittäneet. 

Kylässä pientareet kukkineen tuoksuvat vielä silloinkin kun ne kaupunkien viherpalveluiden toimesta on parturoitu kuolleiksi nurmikoiksi. 

Meren sini saattaa saada yllättäviä välimerellisiä turkoosin sävyjä sinilevästä, joka tuulisen päivän jälkeen sään tyyntyessä nousee pintaan ällistyttävällä vauhdilla. Lehdestä on voinut lukea, että meren tila on muuttunut vain huonommaksi kaikista maa- ja metsätalouden päästöistä puhumisesta huolimatta. Puhe ja kirjoittelu ei näytä riittävän. Saaristossa on se hyvä puoli, että useimmiten saarta kiertäessä löytyy se kirkaskin poukama, jossa on hyvä pulahtaa uimassa.

Kyykäärmeitä on täällä päin ollut runsaasti, mutta niin vain me ihmiset olemme onnistuneet nuijimaan suurimman osan niistä hengiltä. Tällä kertaa havaitsimme pitkästä aikaa käärmeen uimassa rantavedessä ja olimme kyllä helpottuneita, että oli ehditty sieltä jo nousta rantakalliolle kuivattelemaan. Nauttii siitä veden viileydestä käärmekin hellepäivänä. 

Lintuja on ilahduttavasti, ehkä jonkin verran ovat haahkat tuolla päin lisääntyneet. Merikotkan huomaa aina lisääntyvästä lokkien kailotuksesta. Aina sitä joku niistä perskärpäsenä seuraa. Harmaahaikaroitakin näkyy silloin tällöin. Pihapiiriämme sulostuttavat monet pikkulinnut, tervapääskyt, haarapääskyt, pensaskerttuseksi päättelemämme tipunen ja punavarpunen kysyvine nuotteineen.

Vuosi sitten kirjoitin samoihin aikoihin kesän vietosta saaristossa ja Bidenin vierailusta Suomessa. Edelleen revitään Bidenista ja Trumpista kiihkeitä otsikoita - eikä syyttä. Tänään kerrottiin eilisestä republikaanien kokouksesta, jossa Trump nimettiin virallisesti puolueen ehdokkaaksi presidentinvaaleissa. Varapresidenttiehdokkaan nimi soitti kelloja päässäni. Luin J.D. Vancen Hillbilly Elegyn 7 vuotta sitten, koska "lue tämä kirja, niin ymmärrät miksi Trump valittiin". Ja nyt Yhdysvaltojen ruostevyöhykkeellä kaoottisissa perheoloissa kasvanut duunariperheen poika on jo edennyt jo varapresidenttiehdokkaaksi Trumpille, vaikka vertasikin tätä jokunen vuosi sitten Hitleriin. Ei enää.

Kesää saaristossa ja liikaa kesken jääneitä kirjoja

Viime viikon tapaisesta kesäisestä viikosta saatan talvella unelmoida. Kuten on meidän mökkeilyssä aina tapana ollut, retkeilimme hyvin vanhalla perämoottoriveneellä lähiseudun saarille. Merivesi oli vielä viikon alussa tosi raikasta. Muistan kuinka kymmeniä vuosia sitten tätini huusi täyttä kurkkua laskeutuessaan ensi kertaa uimaan alkukesällä, sen kuuli hyvinkin koko kylä. Mäyräkoiramme Dora - joka ei ollut koskaan mikään laivakoira, vaan enempi sohvakoira -  ymmärsi velvollisuutensa kun yksi laumasta heittäytyi mereen. Se loikkasi perään ja yritti kiivetä uimarin selkään. Ilmeisesti se huomasi siinä vaiheessa, että parempi sittenkin pelastautua itse.

Meri tuoksuu suolaiselta, tiirat kirkuvat, lokit kailottavat - varsinkin kun härnäävät merikotkaa yläilmoissa. Lämmin rantakalliokin maistuu suolalta ja kuivaa mainiosti, kun siihen painautuu. Siinä voi jopa kokea ihmeellisen levollisen olotilan, semmoisen olen osa luontoa -fiiliksen. Varsinkin sen jälkeen kun on onnistunut kiipeämään ylös meren kylmästä syleilystä.

Vesi lämpeni pikkuhiljaa viikon aikana ja sinilevää alkoi näkyä pitkinä riimuina viikon loppupuolella. Voi Itämeri-parkaa, sen tila tuntuu vain heikkenevän vuosi vuodelta. Emme nähneet jälkiä tänä kesänä huhutusta ryhävalaasta, mutta hylkeen näimme Brändön ja Iniön välisellä Kihdillä. Jonkin aikaa se ui pää pinnalla kunnes katosi syvyyksiin.

 

Saaret ovat kuitenkin ikuisen oloista maisemaa ihmisen perspektiivissä. Jääkauden pyöristämät kalliot, meidän rakas peruskalliomme tuntuu turvalliselta kun siitä saa lähikosketuksessa nauttia. Ja saariston, isompien saarten metsät ovat itse asiassa kait lähes aarnimetsiä, sinne eivät metsäkoneet niin vain eksy.

Mutta ketä voisin syyttää huonosta keskittymisestä lukemiseen? Ainakin Bidenia ja yli viikon kestänyttä uutiskohinaa, kuin Jeesuksen toinen tuleminen olisi ollut odotettavissa. Oliko sitä sitten idioottimaisesti seurattava useita kertoja päivässä? Näköjään. Toinen epäilyksen alainen on tietenkin Riikka Purra. Kenelle tulivat yllätyksenä nykyisten persupoliitikkojen rasismi? Olivat ne tekstit kyllä harvinaisen paksua juttua, kun ei scriptoja ja hommafoorumeita ole tullut luettua. Salonkikelpoisuutta on rakennettu, mutta ydin on tietenkin sitä itseään ja muuttumaton. Se on käynyt selväksi siitä tavasta, jolla persut syyttävät muita ajojahdista eivätkä näe mitään korjattavaa omissa näkemyksissään.

Oikeasti syy huonoon keskittymiseeni on se, että mummonmökin tuvassa ei porukassa tule luettua, enimmäkseen tuli tehtyä ristisanatehtäviä ja seurusteltua. Ja seurattua noita uutisia.

Ja toinen pääsyy on se, että olin valinnut kirjoja, jotka eivät sytyttäneet. Ensin suljin Pierre Lemaitren Loistavat vuodet. Saippuakauppiassuvun historia Libanonissa maistui väkinäiseltä, vaikka tiedän Lemaitren taidon punoa vetävää juonta vaikka mistä. Seuraavana lähti Tessa Hadleyn Vapaa rakkaus. Englantilainen aamupala, papuja paahtoleivällä oli viimeinen pisara, mutta sitä ennenkään perheenäidin ja tuttavaperheen pojan orastava romanssi ei kiinnostanut ollenkaan.

Klassikkohaastetta silmällä pitäen olin varannut August Strindbergin Hullun puolustuspuheen. Misogyniasta syytetty Strindberg antoi todellakin siitä näytteen, tai jotenkin monimutkaisesta naissuhteesta joka tapauksessa. En vain jaksanut sitä epäluuloista mustasukkaisuutta.

Mökin kirjahyllystä löysin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin joitakin vuosia sitten enemmänkin markkinoidussa minikirjaformaatissa. Ehdinkin siitä hieman innostua, mutta sitten se tapahtui. Plääh. New Yorkin muusta maailmasta erillinen maailma ja siinä vielä erillinen kulttuuri- ja taidepiirien puhe maalauksista, niiden vivahteista ja siihen sitten ripoteltu parisuhteiden verkosto. Ei sytyttänyt. Maistui minusta teennäiseltä ja tosikkomaiselta, vaikka lupasikin trillerin omaista jatkoa ja ylistyksiä riitti kannessa. 

Saas nähdä, kuinka kauan kestää maistiaistyyppinen lukutapani. Toivottavasti ei enää kauan. Ikävöin kirjaa, joka vie maailmaansa.

Hellettä meren rannalla

Tuli vietettyä helteinen kesäkuun loppu Iniön saaristossa. Onneksi, kaupunkiasunnossa olikin palattua tuulettamista, että sai kuuman ilman ulos ja raikastettua kämpän siedettäväksi nukkumisen kannalta.

Villiruusu kukki parhaimmillaan saariston aika kuivaksi käyneessä luonnossa. Kevät oli ilmeisesti kuitenkin riittävän kostea, koska kaikki saariston alkukesän kukat kasvoivat rehevinä, ruohosipulit, ketoneilikat, kurjenpolvet, nurmikohokit.

Meidän mummonmökin pihassa on vuosikymmenten kuluessa kasvanut omenapuu, herukkapensaita, pioni, liljoja ja monenlaisia kivikkokasveja. Hilda-mummoni aikaan pioni kukoisti, mutta katosi jossain vaiheessa. Pioni ei ole yrityksistä huolimatta enää uudelleen onnistunut paikalle kotiutumaan, mutta malva leviää paahteisella niityllä paremmin kuin mikään muu. Siitä tykkäävät kimalaisetkin, jotka pyörivät kukissa pölyn peitossa. Joku näyttää nukahtavankin kukkapedillään.

Turun saaristossa, kihdin tuntumassa pieniä luotoja riittää retkeilyyn. Ne ovat ihanimmillaan hellesäässä. Auringonpaiste paahtaa ilmaan katajanmarjan ja variksenmarjan tuoksua, tiirat kirkuvat, joutsenia on aina vain enemmän. Meidänkin lähisalmessa pariskunta uitti kuutta pitkäkaulaista harmaata poikasta.

Ainoa ongelma on mistä löytää varjoa näillä + 30 asteen helteillä, jokunen lepän varjo aina löytyy. Vesi on vielä kirkasta, toivottavasti viileämpi sää sekoittaa alkavat sinileväkukinnot.

Kuivaa meren rannalla

Terveiset Iniöstä, Turun saaristosta. Puhelimella tuli napattua muutama kuva. Valitettavasti kamera ei nykyään oikein tule mukaan, vaikka sillä parempia kuvia tuleekin. Näitä rantoja kun on joka tapauksessa kuvannut yli viisikymmentä vuotta, niin sekin vaikuttaa. Silti maisemien kauneus: tuo kallioisten saarten arkaainen tunnelma, valon ja värin leikki ja veden peili ei lakkaa aina uudelleen innostamasta.  Sadetta on tullut minimaalisen vähän, paahdetta sitäkin enemmän. Saariston sitkeät kasvit repivät tarvitsemansa olemattomasta.

Rantakukka kallion kolossa

Bergö, rannassa mukavasti rakkolevää. Ei vielä sinilevähavaintoja tässä vaiheessa.

Ranta-alpi

Söjdholmsören, vuohennokka jaksaa kukkia, kuivuneesta sammaleesta sekin vetensä ottaa. Perhonen on sen luo löytänyt.

Taivaalla kirkuvat tiiranpoikaset. Kutsumme niitä vajaabaskereiksi, koska musta lakki ei ole heti ihan valmis. Luodolla käynnissä joutsenten festarit. Merenselän takana häämöttää Brändö, Ahvenanmaalla. Sinilevää näkyi jo siellä täällä rihmastoina ja rannassa paikoitellen hippusina.

Entinen lätäkkö on kuivunut kuin muinainen keidas Saharassa

Sininen saari ja muita aarteita

Nykyinen kirjahyllymme  mummuni 1930-luvulla rakennuttamassa kesämökissä on kuin vanha puu vuosirenkaineen; siellä nojaavat toisiinsa muutaman sukupolven lukemiset, monet jäljet. Siellä on isäni monet historialliset ja kansainvälisen politiikan tietokirjat, agenttitarinoita ja Chandler-dekkareita, äitini tuomisina Solveig von Schoultzin, Bo Carpelanin ja Claes Anderssonin ruotsinkieliset teokset, Oscar Parlandin ja Göran Schildtin romaanit. Viimeisten vuosikymmenten aikana paikkaansa ovat sujahtaneet siskoni ja minun Kjell Westö, Hannu Raittila, Pirkko Saisio ja monia muita nykykirjailijoita. Siellä on myös rantaveteen pudonnut, kirjastosta lainaamani Pirjo Hassisen Kuninkaanpuisto, pulleaksi paisuneena. Sen jouduin sittemmin lunastamaan itselleni, mikä onkin oikein jos kirjaston kirjaa yrittää kajakkiin tunkea - hyi! Helsingin kirjamessuilta ostin kerran Caj Bremerin Mämmikoiran muistelmat, sekin siellä nyt.

Kirjojen aatelia edustaa Arvid Lydeckenin Sininen saari, joka on ilmestynyt Otavan kustantamana vuonna 1914. Siinä on isoäitini omistuskirjoitus, mutta sen ovat lukeneet omassa lapsuudessaan/nuoruudessaan isäni, minä ja siskoni ja minun tyttäreni - aina mökillä. Jossain ikävaiheessa mökilletulo-rituaaliini kuului lukea alkajaisiksi Sininen saari uudelleen, ennen kuin siirryin penkomaan lomakirjojen kassiani.

Se on eloisasti ja humoristisesti kirjoitettu seikkailukertomus Harakkalan tilan isäntäväen matkasta nelimastoparkki Eljenillä ympäri Afrikan aina itärannikolla sijaitsevalle Siniselle saarelle. Mukana matkalla ovat patruuna Mutikaisen ja Liisa-vaimon lisäksi näiden pojat Kille ja Kalle, Mutikaisen isotäti, tiukka Nella-täti eli Petronella Mutikander sekä matkalle terveydellisistä syistä lähtevä salaneuvos, kielitieteilijä Kraka. Matka on täynnä seikkailuja ja päätyy haaksirikkoon luonnonkauniille saarelle.  En nyt lähde paljastamaan juonta, jos vaikka joku vielä innostuu tämän kaivamaan arkistojen kätköistä. Sanonpa vaan, että tämä on edelleen hyvin luettavaa lasten ja nuorten kirjallisutta, jossa leijuu ihana vanhan ja hitaan matkustamisen tunnelma. Sieltä palataan onnellisesti takaisin, mutta siinä vaiheessa palaa sekä Eljen että koko maailma - Eljenkin syttyy palamaan miinaan osuessaan. Mutikaiset palaavat kuitenkin onnellisesti kotiin, jossa pehtori ja Aukusti ja Konttinen ja Heerpertti ja kaikki Killen ja Kallen ystävät ovat koolla Harakkalan suuressa salissa. Kertomusta kuvittavat F.G. Ålanderin taitavat piirrokset.

Toinen muistini mukaan 'aina' mökin kirjahyllyssä ollut kirja on Heikki Seppälän Kalifi myy mustaa valoa vuodelta 1945. Sitä en muistaakseni saanut koskaan luettua, mutta kansikuva kertoo kaiken. Kansikuvan ja nimen yhdistelmä on niin tyrmäävä, etten pikkutyttönä oikein uskaltanut siihen tarttuakaan, näin siitä painajaisia jo etukäteen. Mökki on pieni ja välillä on yövyttävä vinnillä, jossa nurkat häipyvät pimeään, peltikatto rämisee, pihakoivut suhisevat tuulessa ja vanhat hirret natisevat.

Myöhemmin en sitten vaan innostunut - onhan se 'Poikien sinistä sarjaa'. Olin varmaan siinä vaiheessa jo siirtynyt tyttöjen vaaleanpunaiseen vastaavaan. Mutta Sininen saari ja Kalifi myy mustaa valoa kuuluvat mökin kalustukseen yhtä lailla kuin vanha simapullo korissaan, viilikulho ja maitokannu, johon nyt poimitaan mustikoita.

Peilityyni ilta

Eilen oli vihdoin semmoinen kesäilta, joka tänä kesänä on ollut harvinaista herkkua: peilityyni. Yön laulajat kuuluivat kauas. Rannan mesiangervot tuoksuivat. Juuri sitä kesäillan taikaa, josta lauletaan. Pieni kuunsirppi peilaili itseään veden pinnasta.

Tämän kuvaussession jälkeen kömmin petiin. Yläpuolellani lautakaton kulmassa kyyhöttää musta lukki. Ehdotin sen hävittämistä. - Senkin raakalainen, sillä voi olla lapsia, sanoi mies. - Sen nimi on Tekla, sanoi sisko. Se asuu meillä.  Näillä mennään - kuten toimittaja sanoi meteorogille.

Lintuja, kukkia ja merta

Vähempi lukemista on kuulunut viime aikoina tähän aina niin sosiaaliseen mökkiolemiseen. Täällä vaan laiskotellaan, seurustellaan, retkeillään, tehdään puutarhahommia - vasemmalla kädellä kylläkin, kun ei varsinaisia multasormia ole sukuun siunaantunut - ratkotaan ristisanoja porukalla ja tietenkin bongaillaan lintuja & muita luontoilmiöitä. Kirjan kanssa oleminen on kutistunut pariin minuuttiin ennen nukahtamista. Se on kyllä väärin mitä hyvänsä kirjaa kohtaan, mutta se korjautuu ennemmin tai myöhemmin.

Nyt on ihana todeta, että kylmä ja sateinen kevät ja alkukesä näkyy saariston karussa luonnossa ennen näkemättömänä rehevyytenä; kukat ovat tavallista suurempia, villiruusupensaat täynnä kukkia, karuimmat luodotkin puskevat virmajuurta, rantakukkaa, mansikkaa, maksaruohoa, jopa lehdokkia. Ja joutsenpariskunta lipuu ylväänä lähisalmessa kahden uuden poikasensa keralla.

Lehdokki on kovin arkinen nimi tälle yön kuningattarelle; ennen kuin havaitsee sen majesteetillisen kukkakruunun on jo ylen hienostunut tuoksu viestittänyt sen läsnäolosta hämärässä iltaisessa metsässä - vasta silloin tuoksun tuntee. Ruotsalaiset ovat nimenneet sen kauniisti: nattfiol.

16. syyskuuta, tyyni päivä Iniössä 
+ L niinkuin Limerikki-haaste

Tänä aamuna kesä suutelee syksyä Åselholman kylän rannassa
kiiltävä peili on vesi, ei jälkeä tuulesta sannassa

Kajakki liukuu pitkin taivaan kantta,  plip
Otan kuvan, meren syliin sukeltaa aurinkolasini, plop

Ui rantaan iso hauki, on sillä otsalla stylet lasit
Åselholman kylän rannassa.

Noniin, siinä vastaukseni Marjatalta saamaani Limerikki -haasteeseen jonka on pannut alulle Opuscolo-blogin Valkoinen Kirahvi. Sääntöjen mukaan piti olla kaupunki, ja kiitos Suomen nykyisen kummallisen nimityspolitiikan, tämä on kuin onkin kaupunkia, nimittäin Paraisten kaupunkia! Oikein nimikyltitkin ilmestyivät kylän parille peltotielle, kun Parainen virkainnossaan kävi läpi uusia valtauksia muutama vuosi sitten.

L niinkuin Limerikki -blogihaaste toimii näin:

    1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

    2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

    3. Mainitse tekstissäsi tämän haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä)

    4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

     5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi.

Aikaa haasteeseen on syyskuun loppuun saakka - siihen saakka annetaan runosuonen virrata!

Haastan 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marilen sekä MariA:n kirjablogin Marin