Banu Mushtaq: Heart Lamp. Selected Stories - ja yksi osaluettu

Banu Mushtaq (s. 1948), kirjailija, aktivisti ja juristi on kotoisin Karnatakan osavaltiosta, Etelä-Intiasta. Hän aloitti kirjallisen uransa edistyksellisen protestiliikkeen kirjallisissa piireissä 1970- ja -80-luvuilla. Hän on ainoa nainen yhteiskunnan luokka- ja kastijakoon kriittisesti suhtautuvassa liikkeessä. Mushtaq kirjoittaa kannadan kielellä ja on palkittu Intiassa jo ennen tämän vuoden palkintoa: Winner of the 2025 International Booker Prize. - Tämä kerrotaan Heart Lamp novellikokoelman sisäkannessa. Kokoelman 12 novellia on kirjoitettu vuosien 1990-2023 aikana ja Deepa Bhasthi on kääntänyt ne englanniksi.

Novelleissa kuvataan elämää paikallisessa muslimiyhteisössä alistetussa asemassa olevien, eli naisten ja köyhien näkökulmasta. Myös varakkaampien perheiden elämää valotetaan, mutta naisten asema ei siellä ole sen kummempi. Päin vastoin, pudotus voi olla jyrkempi, jos mies niin päättää.

Pohjoismaista lukijaa asetelmat raastavat, mutta lukemista helpottaa novelleista  säkenöivä äly ja lämmin huumori. Puhumattakaan ihmeellisen kauniista kielestä. Melkein olisin halunnut kuulla osia luettuna ääneen. Niinpä tiheästi ladotut ja ohuet sivut kääntyvät kuin itsestään, siitäkin huolimatta, että niissä esiintyy runsaasti alkukielisiä nimityksiä perheenjäsenille ja sukulaisille samoin kuin virkamiehille sekä muslimien monille rituaaleille, tavoille ja ruokalajeille.  Mutawalli shaheeb, namaz, hajj, masjid jama'at, purdah, kafan...

Ulkokultaisiin rituaaleihin kohdistuu monessa kertomuksessa kriittinen katse. Mätäneva ruumis kaivetaan ylös väärästä hautapaikasta, ruumiskin on väärä, koska juopporetku eli ruumis huojuu hautajaisissaankin. Samanaikaisesti päättävän virkamiehen kotona olisi tarvittu kiireellisempää apua. Useassa kertomuksessa naiset vaihtavat näkemyksiä "operaatiosta". Se on kirurginen lopullinen ehkäisy, jota jatkuvasti raskaana olevat naiset kaipaavat. Naiset, jotka ovat synnyttäneet ensi kerran teini-ikäisinä. Naiset, jotka saavat yksin hoitaa kasvavan lapsikatraansa.

Onneksi myöskään naiset eivät ole enkeleitä kertomuksissa. Miniän mustasukkaisuus anopilleen voi johtaa lopputulokseen, jota miniä ei olisi voinut kuvitella eikä toivoa. Intiassakin näyttävät monenlaiset muslimiyhteisön kunniakäsitykset suvun sisällä johtavan hölmöihin tapauskulkuihin. Erityisen hauska High-heeled shoe kertoo miehestä, joka saa pakkomielteen veljen vaimon siroista piikkareista. Oma vaimo on raskaana ja tottunut läpsyttelemään vanhoissa tohveleissa. Niinpä vaimon turvonneiden jalkojen survominen liian pieniin korkeakorkoisiin sandaletteihin johtaa vaimon eksistentiaaliseen kamppailuun, joka kirvoittaa hänessä syvällisiä filosofisia näkemyksiä. Ennen sandaletti-episodia kertomus kuvaa erityisen kauniisti nuoren naisen omia muistoja mangopuusta.

During her first pregnancy, she had, without telling anyone, brought down a mango with a stick, the fruit a little sour, a little astringent at the top when she bit into it, and the mischievous girl hidden somewhere within her had been a part of this small happiness. She had plonked herself under the tree on summer afternoons in the early days of her marriage. Those stolen moments of love under the tree, that was all. The sourness of the raw mango, the sweetness of the ripe mango, the abundance of each fruit, the expansiveness of the shoots.

Paikallisia pirttihirmujakin löytyy, kuten myös säyseitä miehiä. Varakas pariskunta tekee pyhiinvaellusmatkan Mekkaan (Hajj), mutta kiltin miehen vaimo on oikukas ja altis yltiöpäiseen shoppailuun, joiden huumassa hän unohtaa köyhälle palvelijalle lupaamansa tuliaisen. Kertomus on niin elävästi kerrottu, että tämäkin muslimien rituaali tuli aivan uudella tavalla esitellyksi kuin se vähä, mitä uutiskuvista tvstä joskus on näytetty.

Since they were late, Shaziya and Subhan stood next to each other in the mosque's extensive yard which filled up very quickly with other latecomers. It was sunny, and the huge umbrellas programmed to open automatically when the sun was out had spread their wings wide to provide shade. As the sun went down, the wings folded in to look like pillars.

Islamin uskonto vaatii paljon harjoittajiltaan. Ei ihmetytä, että islaminuskoiset maat ovat tyypillisesti näinä aikoina takapajuisia. Yhteiskuntarakenne on hyvin hierarkinen, puolet väestä eli naiset jäävät suureksi osaksi ilman koulutusta, koulutus on uskonnollispainotteista ja rituaalit vievät muutoinkin paljon aikaa. Intiassa kastijako vielä täydentää epätasa-arvoista yhteiskuntaa. 

Viimeisen novellin nimi on paljon puhuvasti Be a Woman Once, Oh Lord! Näin miettii nuori nainen osaansa: I was a mere shadow. I  was only his wife. I was free labour. 

Banu Mushtaq: Heart Lamp, Selected Stories, Translated by Deepa Bhasthi

English Pen, 2025, 214 s

- - -

Osaluettu. Elämä on romaani, muka. Ei ole. Romaani on romaani, ja jos kirjailija haluaa lässähdyttää tunnelman, hän putkahtaa kesken tarinan seikkailemaan romaanihenkilön kanssa kaupungin kaduille. Sama tilanne kuin elokuvassa, jossa näyttelijä kesken kohtauksen kääntää katseensa kohti katsojaa, ja alkaa analysoida elokuvan tapahtumia ja ihmisiä. Minua ei se kikkailu miellytä ollenkaan ja niinpä  suljin Guillaume Musson Elämä on romaanin. Se oli toinen yritys tutustua tähän menestyskirjailijaan. Enkä pitänyt edes kirjailijan tyylistä, minusta kerronta on kankeaa, sovinnaista ja yllätyksetöntä.

Aito huijaus. 10 novellia nyky-Intiasta

Tein maukkaan matkan Intiaan. Titia Schuurman on koonnut ja suomentanut nämä kymmenen englanninkielistä novellia, jotka kaikki on julkaistu 2000-luvulla. Kokoelmassa on aluksi tekijän valaiseva esipuhe Intian englanninkielisestä kirjallisuudesta ja kunkin kirjailijan lyhyt esittely. Intia on 1.2 miljardin väestöineen yksi maailman suurimmista englanninkielisen kirjallisuuden markkinoista. Intialaiset kirjailijat eivät enää ole riippuvaisia länsimaiden määritelmistä menestymiselleen. Valitut kirjailijat ovat kosmopoliitteja, useat ovat asuneet ulkomailla ja moni asuu pysyvästi muualla. Novelleissa on silti hyvin intialainen maku, mausteinen, kardemumman, neilikan ja curryn tuoksut leijuvat ilmassa. En ole koskaan käynyt Intiassa, mutta kirjat paikkaavat puutetta. Aravind Adigan Valkoinen tiikeri oli ensimmäinen matkaoppaani ja loistava sellainen (Salman Rushdien Keskiyön lapset tuli kylläkin luettua jo 80-luvulla, joten ei nyt ihan ensimmäinen tuo. Korjaus)

Aito huijaus on yhdistelmä kahden novellin nimestä ja jotenkin todella onnistunut. Minusta tuntuu, että juuri Intiassa, monien uskontojen, kielten ja tarinoiden runsauden sarvessa huijaus voi olla aitoa ja aito huijausta, riippuen tulkinnoista ja tulkista. Novellit kuvaavat kiinnostavasti vanhan perinteen ja nykyaikaisen yhteiskunnan kohtaamista, äärimmäistä köyhyyttä vaurauden kulmilla sitkeän kastijaon eläessä edelleen vahvana. Tarinat ja mielikuvitus auttavat kurjuudessa ja näillekin novelleille on ominaista kevyen hilpeä tunnelma silloinkin kun kuolema tai sen vaara näyttää vaanivan lähellä.

Novelleissa on yhteiskunnallisuutta, kuten puoliniminovellissa Huijaus, joka kuvaa köyhän aseettomuutta ennakkoluulojen ja väärinkäytösten kohteena. Kuollut kameli on nykyaikainen rakkauskertomus ja voisi nimestään ja joistakin maiseman väläyksistä huolimatta tapahtua missä hyvänsä länsimaisessa kaupungissa.

Jaksan tuskin odottaa että saan tämän homman valmiiksi ja pääsen töihin, todelliseen elämään. Hänen mustat silmänsä loistivat kun hän sanoi sen, ja hetken minusta tuntui että oli tosiaan jotenkin fantastista istua päivät pitkät kopperossa välkkyvän monitorin ääressä

Minuun teki suuren vaikutuksen novelli Norsu ja Maruti, kokoelman pisin novelli. Maruti on 800-kuutioinen pieni auto, riehuvien väkijoukkojen suosikkiautoja - niin heppoisia, niin helposti kaadettavia. Maruti saa heikonkin miehen tuntemaan itsensä vahvaksi. Novellissa punotaan hienosti Delhin liikennekaaos, hääjuhlaan kulkeva norsu, Maruti ja paikoitusalueen vahdin, 17-vuotiaan Kishoren unelmien hauraus mielivaltaisten käskyttäjiensä, pysäköintifirman omistajan ja korruptoituneen poliisin kynsissä rikkaaksi kuvaelmaksi. Norsun kosketus on sekä lopullinen että pyhä. Novellin kirjoittaja Radhika Jha on esittelyn mukaan saanut kirjailijana tunnustusta erityisesti taiturillisesta kielestään. Kyllä, todella hienoa.

Olikos hyvä päivä, vai? kuiskasi ääni joka kuulosti siltä kuin ruumista olisi raahattu kuivuneessa lehtikasassa.

Aivan toisenlainen, hulvaton novelli on Manjula Padmanabhanin Syömingit, jossa länsimainen vampyyri saapuu innokkaana odottamaansa verijuhlaan. Delhin aromit saavat kuolaamaan, joskin ilmassa on myös käsittämätön pistävä vivahde, nestemäinen kosteus ja veikeitä hyttysiä. Vampyyri asettuu tietenkin nukkumaan kylpyhuoneen ammeeseen koska sen parempaa korviketta ruumisarkulle ei matkoilla ollut saatavilla. Novellissa voi varmaankin lukea monenlaisia allegorioita länsimaisesta kolonialismista ja sen jälkeisestä turismista, mutta minusta se on ennen kaikkea hirnuttavan hauska. Vampyyri on erityisen kekseliäs tavoissaan päästä eroon tyhjäksi imemästään uhrista. Pari kertaa hän oli jopa ottanut intialaisen kulin muodon ja kantanut kuormansa pään päällä keskellä päivää. Kukaan ei katsonut häntä kahta kertaa. Lopussa vampyyri kohtaa toisen ja siinä päästään sitten pohtimaan perimmäisiä totuuksia, samaan hirtehiseen tyyliin.

Sain vinkin kirjasta Margitilta ja hyvä vinkki olikin, kiitos!

Aito huijaus. 10 novellia nyky-Intiasta
Tabish Khair, Parvati Sharma, Shahnaz Habib, Radhika Jha, Jaspreet Singh, Anjum Hasan, Mridula Koshy, Janice Pariat, Philip John ja Manjula Padmanabhan.
Koonnut ja suomentanut Titia Schuurman 
Aporia, 2016, 219 s

Sujata Massey: Murha Bombayssa. Perveen Mistry tutkii

Pääsin käymään sadan vuoden takaisessa Bombayssa ja Kalkutassa. Se, ei niinkään murha yhtään missään kiinnosti ensinnä. Dekkarissa joutuu sitten käymään läpi tuota haukotuttavaa murhatutkimustakin. Feministinen painotus auttoi kestämään ja hillitsi kiukkua naisten kokemista vääryyksistä, alistamisesta ja sorrosta. Naisten asema sadan vuoden takaisessa Intiassa ei ollut häävi, eikä se uutisten perusteella ole siitä edes kovin paljoa parantunut. Yhteiskunnallinen ja historiallinen näkökulma, eksotiikan ohella, teki tästä Sujata Masseyn, palkitun dekkarikirjailijan rikosromaanista mielenkiintoisen.Yhdysvaltalaisella kirjailijalla on monikulttuurinen tausta: intialainen isä ja saksalainen äiti.

Päähenkilö Perveen Mistry on vähän päälle parikymppinen neuvokas ja itsenäinen varakkaan perheen tytär. Oxfordissa koulutetulla isällä on lakiasiain toimisto Bombayssa, jossa tytär avustaa isäänsä matkalla kohti täysivaltaista kumppanuutta. Isän kunnianhimoisena tavoitteena on kouluttaa tyttärestä seuraaja itselleen. Hän piti pöydän toista puolta varattuna kaupungin ensimmäiselle naispuoliselle lakimiehelle. Perhe tunnustaa zarathustralaista vanhaa uskontoa, heistä käytetään Intiassa nimitystä parsi. Uskonto on peräisin Persiasta ja sen rituaalit ja tavat on tärkeä yhteisöä lujittava elämän osa, kuten hinduille tai muslimeille heidän sääntönsä. Zarathustralaisuus on maailman suuria uskontoja tasa-arvoisempi naisille.

Epäilyn rikoksesta Perveen haistaa ensinnä varakkaan tekstiilitehtailijan Omar Faridin testamenttia tutkiessaan. Muslimimiehellä on kolme leskeä. Mutta miksi kukin on luovuttanut oman perintöosuutensa hyväntekeväisyyteen? Eristyksessä elävät lesket pitää nuhteessa ja muurien sisällä isän nimeämä edunvalvoja. Tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1921. Rinnan varsinaisen rikosvyyhdin kanssa kulkee ajallisesti viisi vuotta aiempi ajanjakso, jolloin Perveenin elämä oli saamassa uuden suunnan  salamarakastumisen jälkeen. Perinteitä uhmaten lopulta perinteiseen suuntaan. Avioliitot kun oli tapana järjestää ja puoliso löytää oman uskonyhteisön sisältä. Avioliitto vie Perveenin Kalkuttaan ja aiheuttaa suuren mullistuksen sekä  tyttären että hänen perheensä elämässä.

Murha Bombayssa on vuoden 2018 rikosromaani, joka sijoittuu sadan vuoden takaiseen, Britannian hallitsemaan autonomiseen Intiaan. Se tarkastelee herkällä katseella sen aikaista suurten varallisuuserojen epätasa-arvoista yhteiskuntaa eikä Perveenin opiskeluajan ystävän Alicen brittiläistä yläluokkaa edustava perhe saa kovin lämmintä kuvausta.

"Olen sanonut miehelleni monta kertaa, että monotonisissa yhteisöissä on turvallista." 
Homogeenisissa, Perveen ajatteli. Sitä sanaa lady Hobson-Jones tavoitteli. Homogeenisyys kylläkin johtaa monotoonisuuteen, yksitoikoisuuteen.
Vihjaisiko lady Hobson-Jones toivovansa, että Malabar Hillistä tulisi taas alue, jossa vain englantilaiset saivat asua?

Romaanin päähenkilö Perveen on takaliepeen mukaan saanut inspiraationsa Intian ensimmäisestä naisasianajajasta Cornelia Sorabjista. Tyyppivalikoimaa on runsaasti ja hahmot luonnehdittu eloisasti, kieli on sujuvaa ja vivahteikasta, dialogi osuvaa. Viimeisillä sivuilla on käännöksiä intialaisista ruokien, tapojen, vaatteiden y.m. nimityksistä, joita puheessa käytetään: faluda (makea juoma, joka usein maustetaan ruususiirapilla ja basilikansiemenillä, urdun kielinen sana) tai khala (täti, hindi/gudzarati/urdun kieli), madrasa (koulu, jossa annetaan islamilaista opetusta, urdu).

Kiukusta en oikeastaan päässyt tässä eroon. Niin sikamaisen loputonta on naisen alistaminen ollut ja on kulttuureissa, joissa uskonto on naisen pyhittämisen ja kunnioittamisen nimissä harrastanut naisen sortamista, kiusaamista, hallintaa, ihmisarvon mitätöintiä.

Mikä sitten on vaihtoehto - se että karkaatte naimisiin? Rustom näpäytti. En koskaan löydä itselleni morsianta, jos aiheutat sellaisen häpeän!

Veljen huudahdus kertoo yhden esimerkin. Binamazin, kuukautisten aikainen eristäminen, enimmillään 8 päivää kuukaudessa on toinen. Intian vapausliikekin saattoi taistelussaan brittejä vastaan käyttää naisia välikappaleena. Muslimit puolustaisivat naistensa kunniaa. Perveenillä on rikoksen selvittämisessä oivallinen sauma, hän pääsee naisten suljetulle puolelle, jonne edes virkavallan miespuolisella edustajalla ei ole asiaa. Mikä hyvänsä särö siihen muuriin, jonka naista hallitseva mies on rakentanut, on häpeä kyseiselle miehelle.

Murhamysteerin selvitys kantaa jotenkuten, mutta minulle tämän rikosromaanin ansiot ovat muualla: taidokkaasti kuvatussa yhteisössä ja historiallisessa ajankuvassa - Intia brittiläisen kolonialismin ja moninaisten uskontojen kiehuvassa painekattilassa.

Sujata Massey: Murha Bombayssa. Perveen Mistry tutkii
The Widows of Malabar Hill, 2018, suomentanut Maija Heikinheimo 
Gummerus Kustannus Oy, 2019, 460 s

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Syksyllä laakso oli yhtä häpeämätöntä väriloistoa. Aurinko paistoi viistosti laventelinsiniseen utuun krookustenkukkien yllä. Puutarhoissa oksat notkuivat hedelmistä, idänplataanit leiskuivat värejä. Tilon kanssamatkustajat olivat suurimmaksi osaksi kashmirilaisia ja osasivat erotella paitsi bussin ikkunoista sisään leyhyvän omenan tuoksun, päärynöiden ja kypsän riisin tuoksun ja myös sen, kenen omenien, kenen päärynoiden, kenen riisin ohi he ajoivat. Ilmassa oli toinenkin haju, jonka he kaikki tunsivat hyvin. Pelon haju. Se katkeroitti ilman ja kivetti heidän kehonsa.

Hijrat, kolmannen sukupuolen ihmiset: Anjum, ent Aftab, Bombay Silk, Bulbul, Razia, Heera, Baby, Nimmo kuuluvat Intian alimpaan kastiin, inhottuun, halveksittuun mutta salattujen voimiensa takia pelättyyn. He asuttavat Delhin köyhällä alueella Haaveiden taloa. Heillä ei ole paljon muuta kuin ystävyytensä ja arvokkuutensa, elämänilonsa. Anjumin itseluottamus itsensä löytäneenä ihmisenä kantaa koko ryhmää. He muuttavat lopulta Delhin hautausmaalle, jonne Anjum perustaa täysihoitolan, nimeltään Jannat eli Paratiisi, kaikille huono-osaisille, vammautuneille,  kadonneille ja löydetyille lapsille, vanhalle hevoselle.  Heidän kauttaan Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö kertoo Intian loiston ja kurjuuden, väkivallan, korruption ja pelon täyttämästä historiasta ja nykyisyydestä. Roy ei käännä katsetta pahimmistakaan kidutuskeskuksista ja niiden ovelista julmureista. Kertomuksen edetessä mukaan punoutuu nainen, arkkitehti, graafikko Tilo ja häneen rakastuvat kolme miestä, opiskelijatovereita, joista suurin rakkaus, Musa taistelee Kashmirin itsenäisyyden puolesta.

Roy käyttää kovaa kieltä kuvatessaan  hindunationalisteja ja heidän korruptoituneita kaadereitaan. Hindunationalismin sahraminkeltainen aalto hyökyy maahamme niin kuin hakaristi aikoinaan toisessa maassa. Hän käy läpi Union Carbiden kaasuvuodon Bhopalissa vuonna 1984, jossa kuoli ja vammautui tuhansia ennen kuin käy varsinaisen tulehduspesäkkeen kimppuun: miehitettyyn Kashmiriin, jossa laventelinsinisten puiden lomassa kiemurtelee verinen virta.

Hijrojen ystäväpiiriin kuuluu lääkäri, joka on luopunut hindu-uskostaan pelkästään kastijärjestelmän vuoksi, vaikka se merkitsee samalla suvusta ja vanhoista ystävistä luopumista. Niin tiukaksi on tämäkin uskonto otteensa sementoinut. (Tulipa mieleen vastaavat  uskonnollisesta yhteisöstään luopuneet ja suvun ulkopuolelle suljetut meillä.) Muslimijihadistit Kashmirissa eivät helpota asiaa. Ainoan helpotuksen jatkuvaan sotimiseen ja tappamiseen voisi tarjota vanha kunnon kapitalismi; kashmirilaiset ovat loistavia liikemiehiä. Tosin tämäkin ajatus sisältää toivottomuuden siemenen: moni hyötyy jatkuvasta sodankäynnistä.

Rankan todellisuuden kuvausta romaanissa pehmentää hijrojen keskinäinen ystävyys ja monet rakkaudet. Dialogi on purevan hauskaa, itseironiaa viljellään ja tuon tuosta puhjetaan laulamaan tai lausumaan tilanteeseen sopivaa värssyä. Kun on yhteiskunnan ulkopuolella ja kaikkien halveksuma, oma yhteisö on sitäkin tiiviimpi ja innokkaampi auttamaan. Eikä sen yhteisön tarvitse alistua muihin normeihin, oli sitten kyse naisten perinteisistä rooleista tai uskonnon rajoitteista. Siellä se ministeriö sijaitsee.

Romaani hyppii runsaan henkilögallerian lomassa ajassa milloin eteenpäin, milloin taaksepäin,  palatakseen taas siihen yöhön, jolloin tieltä löytyi lapsi. Monet langat solmitaan hiljalleen värikylläiseksi kudelmaksi. Teoksesta todella näkee, että sitä on kirjoitettu kauan, että siihen on vuodatettu paljon kirjailijan tuskasta maansa ja kansansa puolesta. Sitä rikastaa onneksi niin yksityiskohtaisesti kuvattu intialainen elämänmeno, ystävyys, rakkaus, ettei lukemisesta tule ylivoimaista. Se on matka tämän päivän Intiaan ja tiukka puheenvuoro kastilaitosta vastaan. Suuri kiitos suomentajalle, loistavaa!

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö
The Ministry of Utmost Happiness, 2017, suomentanut Hanna Tarkka
Otava, 2017, 478 s

Lisää lukijoita: Kirjaluotsi, Reader, why di I marry him, Luettua elämää, Tarukirja, Juha Siro

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

Delhin vankilat ovat täynnä autonkuljettajia jotka ovat kaltereiden takana, koska ovat ottaneet niskoilleen hyvien, luotettavien keskiluokkaisten isäntiensä syyllisyyden. Olemme lähteneet pois maalaiskylistämme, mutta isäntämme omistavat meidät edelleen, he omistavat ruumiimme, sielumme ja perseemme. Niin, totta se on: me kaikki elämme maailman suurimmassa demokratiassa. - What a fucking joke.

Intian kastijärjestelmä lentää päin pläsiä kuin paanin punaiseksi värjäämä sylki Balram Halwain suusta. Vihaisesti ja ketään kunnioittamatta. Kukaan ei sitä kunnioitusta ansaitse Balramin silmissä. Balram on Intian Pimeydessä, köyhällä maaseudulla kasteista alimpiin syntynyt, riksakuskin poika, sukunimeltään makeistentekijä, toiselta nimeltään Munna eli poika. Balram ottaa itselleen myöhemmin nimen Valkoinen tiikeri, sillä hän on harvinaisuus. Hän murtaa häkin. Se häkki on kanahäkki, joka - vaikka muuta kehuvat - on intialaisten suurin keksintö. Siinä häkissä pysyy 99,9 % kanoista ja samoin ihmisistä. Tämä on tarina Valkoisesta tiikeristä, joka huomasi että häkin ovi oli koko ajan auki.

Balram kertoo tarinansa kirjeitse seitsemän yön mittaan Kiinan kansantasavallan pääministerille Wen Jiabaolle, ennen valtiovierailua. Tämä haluaa tietää Bangaloresta, Electronics Cityyn, maailman teknologian ja ulkoistamisen pääkaupunkiin sijoittuneista yrittäjistä, kuulla menestystarinoita.  Balram uskoo, että kertomalla oman tarinansa hänen korkeutensa saa tietää oikeasta Intiasta. Vaikka Intian yleisradio on yleensä luotettava näissä asioissa. Se oli vitsi, Sir. Hah!

Balram Halwai, romaanin minäkertoja, syntyy Laxmanghirin kylässä, Gayan alueella perheeseen, jossa vain vesipuhveli on lihava. Naisten tehtävä on syöttää sitä ja siitä saatava maito elättää perheen. Se on perheen diktaattori. Lapset käyvät koulua, jossa opettaja on humalassa tai sammunut. Maassa on vaalit ja maanomistajat ovat jo myyneet työntekijöidensä sormenjäljet hyvään hintaan.

Kukin tietää kastinsa ja mihin se riittää; makeistentekijä kuuluu työhön teehuoneisiin. Mutta Balram on luokassaan ainoa, joka on oppinut lukemaan. Kuten kanahäkissä, ylemmäs päästään vain toista polkemalla. Balram onnistuu pääsemään rikkaiden autonkuljettajaksi Delhiin. Herra Ashok ja Amerikasta tuotu vaimo, Pinky Madam istuvat Honda Cityn takapenkillä ja Balram oppii isäntäväen tavat. Hän ja muut palvelijat nukkuvat kellarikerroksessa torakoiden kanssa, polttavat sellofaania lämpimikseen odottaessaan isäntiään ostoskeskuksista ja yökerhoista Delhin kylmenevässä yössä, kostavat epämukavuutensa lemmikkikoirille ja toisilleen. Alimpia kasteja kohdellaan 'eläiminä', joten koirille ei jää sitäkään osaa.

Häkin ovi on auki ja se havainto siivittää Balramin tietä torakoiden peittämän hyttysverkon alta kohti uutta maailmaa. Se alkaa hampaiden harjaamisesta ja muusta opettelusta:

Harjatessani hampaita sormellani huomasin mitä vasen käteni puuhasi: se oli eksynyt jalkoväliini täysin huomaamattani - aivan kuin sisilisko kiipeää vaivihkaa seinälle - ja oli aikeissa alkaa kouria munia. Odotin. Heti kun käsi liikahti, tartuin siihen oikealla kädellä. Nipistin paksua ihoa peukalolla ja etusormella kohdasta joka on arin kivulle ja jatkoin kokonaisen minuutin. Kun päästin käden irti, kämmenen ihoon oli noussut punainen laikku. Siitäs sait. Siinä rangaistus kourimisesta tästä eteenpäin.

Valkoinen tiikeri hiipii aluksi varpaillaan kevyesti, musta huumori pippuroi Intian armottoman kastijärjestelmän ja korruption kuvauksia. Hiljalleen kertomus käy yhä vihaisemmaksi, tiikerin hampaat välähtelevät ja kieli roikkuu verenpunaisena. Delhin slummien mutavellissä ja ajoteiden varsilla asuvia, ilmansaasteissa polkevien riksakuskien laihoja selkiä seuratessa - kun ohiajavasta ilmastoidusta autosta kultakorujen peittämä käsi heittää ulos tyhjän vesipullon - viha alkaa nousta jo kurkkuun. - Ja lukiessa alkaa nähdä lehtiotsikoita Intiasta, jossa miesjoukko raiskaa ja murhaa. Tai onko sattumaa eilinen lehtijuttu miehestä joka järjestää intialaisen serkkunsa Suomeen töihin, jossa teettää tällä 17-tuntisia töitä ilman palkkaa, vantaalaisessa ravintolassa? - Adiga kertoo maasta, jossa se on mahdollista. Jossa ihmiset syntyvät kanahäkkiin eivätkä löydä siitä ulospääsyä. Vieläkään.

Balramin kova tie kulkee halki Intian, vesipuhveleiden Laxmanghirista globaalien IT-alan jättiyritysten Bangaloreen. Se on täynnä äärimmäisiä vastakohtia ja kastien syö tai tule syödyksi -filosofiaa. Vaatii Valkoisen tiikerin oveluutta, julmuutta ja päättäväisyyttä päästä häkistä. Jos tulet kohdelluksi eläimenä, et pohdi etiikkaa etkä moraalia. Sitä eivät harjoita varsinkaan rikkaat Intiassa. Balramkin toteaa puhuttelemalleen kiinalaiselle korkea-arvoisuudelle, että hänellä riittää jumalia palvottavaksi. Niinpä minunkin varmasti pitäisi, teidän korkeutenne, aloittaa nuolemalla jonkin jumalan persettä. Mutta minkä jumalan? Valinnanvaraa riittää.

Romaani on loistava, jännittävä, röyhkeä ja hauska. Olo on kuin olisin käynyt Intiassa, enkä minkään pyhimyksen kyydissä, vaan 'yhteiskunnallisen uudistajan'. Kanahäkistä ei pääse laillisin keinoin. Mutta mitä se laillisuus muka on? Intiassa? What a fucking joke! Hah!

Aravind Adiga voitti tällä ensimmäisellä romaanillaan Booker -palkinnon vuonna 2008.

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri
The White Tiger 2008, suomentanut Tarja Teva
BTJ Finland Oy, 2009, 345 s