tiistai 28. huhtikuuta 2015

Markku Saksa: Ihmisiä ja elämää Meksikosta Tulimaahan



Markku Saksa (s. 1948) on suomalainen lehtimies, toimittaja joka on kirjoittanut useita tietokirjoja Latinalaisesta Amerikasta, jossa on elänyt ja kiertänyt nuoruudestaan saakka. Hän on asunut diplomaattivaimonsa kanssa eri puolilla maailmaa. Vaimo Anne Lammila on tällä hetkellä Suomen Meksikon suurlähettiläs. Kirjoittajalla on perspektiiviä lähes 40 vuotta tarkastella kehitystä ja oloja näissä maissa.

Kirja pohjautuu useisiin - viisi yli kuukauden pituista ja useita lyhyempiä - matkoihin, jotka Markku Saksa teki Meksikon pääkaupungista eri maihin Latinalaisessa Amerikassa, ymmärtääkseni parin viime vuoden aikana. Kirja ilmestyi viime vuonna. Matkoilla kirjoittajan nostalgiset nuoruusmuistot sekoittuvat tämän päivän poliittisten, taloudellisten ja ympäristön tilanteiden päivitykseen muiden arkisten havaintojen ohella. Kirja on mitä mainioin retki nojatuolimatkailijalle, johon minä alan ainakin kaukomatkojen osalta lukeutua vanhemmiten. Varsinkin Latinalaisen Amerikan olen mielessäni sulkenut omista kohteistani, luultavasti monien lehtikirjoitusten, dokumenttien, elokuvien ja muiden tietojen perusteella, joita vuosien aikana olen tullut vastaanottaneeksi. Ne ovat vakuuttaneet maanosan vaarallisuudesta, levottomuudesta, väkivallasta. Liian villiä tämmöisen tasaisen hyvinvointivaltion vanhenevalle asukille. Näitä ennakkokäsityksiä Markku Saksa tässä päivityksessä onnistuneesti tuulettaa. Päin vastoin kuin oma kriisin partaalla horjuva Eurooppamme, ainaisten mullistusten kourissa elävä Afrikka ja Lähi-itä, Latinalainen Amerikka on kokenut paljon positiivista kehitystä; sotilasdiktatuureista demokratiaan, köyhyydestä kasvavaan keskiluokkaistumiseen. Moni suomalainenkin on juurtunut tänne, Turun murretta puhuvasta Karista idealistiseen suomalaisyhteisöön, joka saapui sotaa pakoon Penedon kylään vuonna 1937. Nudismi-idea tosin törmäsi ihoa polttavaan aurinkoon ja itikoihin

Argentiinassa näyttää kuin huonosti kohdellut intiaanit kostaisivat sukupolvesta toiseen. Kun alkuperäiskulttuuria ei ole kunnioitettu, nykyargentiinalaiset eivät ole maastaan ylpeitä vaan kokevat edelleen olevansa kotoisin Euroopasta, kuka Espanjasta, kuka Italiasta. Taide-elämä ei ammenna alkuperäiskansojen historiasta kuten monissa naapurimaissa, pampan maata myydään enenevästi kiinalaisten soijamarkkinoille ja Juan Perónin historia näyttää tässäkin maassa vallan korruptoivat ja mädät kasvot. Ihana Evita käytti aikanaan häikäilemätöntä valtaa perustamansa hyväntekeväisyyssäätiön kautta. Markku Saksa kertoo suomalaisen Eino Heinosen kamppailusta hankkimansa talon puolesta. Kauppaneuvos menetti talonsa peronisteille. Yritykset saada talo takaisin kuitattiin kiitoskirjeillä 'suuresta avusta peronistien asialle'.

Kirjoittaja matkustaa maasta toiseen mukavilla nykyaikaisilla busseilla, yli lumihuippuisten Andienkin. Monissa maissa rataverkot ovat rapistuneet öljy-yhtiöiden julkisen ja salaisen painostuksen vuoksi. Öljy-yhtiöt ovat onnistuneet missioissaan sekä Yhdysvalloissa että Etelä-Amerikassa. Vain Amazonian alueella laiva toimii maantietä paremmin. Viidakolla on oma suojautumiskeinonsa; taistelu viidakon luontaista kasvua vastaan on rakennetuilla teillä jatkuvaa. Jollei tienvarsikasvustoa leikata parin kuukauden välein, puut puskevat jo asfaltin läpi. Kun bussi hajoaa in the middle of nowhere, saattaa tapahtua kuin Fellinin filmissä. Taivaanrannasta kuuluu jylyä ja paikalle porhaltaa pölypilvessä kuorma-auto täynnä lammaskoiria. Lammaspaimenilta löytyy työkalut ja kirjoittaja seurustelee koirien kanssa. Kuinka hienoja koiria ne ovatkaan. Niiden silmissä on inhimillinen ja kysyvä katse. Ne ovat levottomia, koska eivät ymmärrä miksi niiden ympärillä on niin paljon ihmisiä. Selitän niille, että ei tässä ole hätää kenelläkään. Meiltä meni vain auto rikki. Sen takia tässä ollaan.  

Boliviassa Evo Morales, aymara-intiaani on palauttanut intiaanien itsetunnon ja on hyvin suosittu. Maan nykytilaa kuvataan talousihmeeksi. Pelkona on taas yksinvallan tiukentuminen ja diktatuurielkeiden jyrkentyminen kun valta saman miehen käsissä jatkuu. Markku Saksalla tuntuu olevan asiantuntevia ja arvostettuja tuttuja joka puolella mannerta. Haastatteluja seuraavat usein katukuvaelmat paikallisista ravintoloista. Kirjoittaja säälittelee tehomaatalouden seurauksia myös kulinaristiselta kannalta: pihvi ei enää maistu samalta kun karja ei saa laiduntaa ulkona täälläkään ja sitä ruokitaan kaikenlaisella halvalla rehulla ja jätteillä.

Latinalaisesta Amerikasta löytää runsaasti esimerkkejä vapaakaupan negatiivisista puolista, ajankohtaisia nyt kun Yhdysvaltain ja EU:n välillä neuvotellaan uusista sopimuksista. Meksikon terveysviranomaiset heräsivät diabeteksen ja liikalihavuuden lisääntymiseen. Osasyyksi huomattiin kaikkialle levinnyt maissisiirappi, jota elintarviketeollisuus suosi. Se yritettiin kieltää, mutta WTO tuomitsi kiistan niin, että Meksikon oli kumottava laki. Myöskään USA:n vahvaa aseteollisuusta ei saada kuriin, vaan huumekartellien aseistus päihittää poliisin ja armeijan varustetason. Samoin kuin Afrikassa myös Etelä-Amerikassa Kiina vuokraa ja ostaa maata valtavan väestönsä kasvaviin tarpeisiin. Täälläkin viljaa, vihanneksia, hedelmiä ja sokeria tehoviljellään ja sadot viedään maasta oman maan köyhistä välittämättä.

Argentiinan ja Chilen alueille leviävä Patagonia on rikkaiden ja rikkaiden rikollisten piilopaikka. Entisten natsien joukosta Adolf Eichmann napattiin Buenos Airesista vuonna 1960. Rikkaiden joukossa on myös luontokeisari Douglas Tompkins joka on ostanut Chilestä ja Argentiinasta laajoja alueita palauttaakseen ne luonnontilaan. Tompkins vaimoineen on globaalien vaatemerkkien Patagonia ja Esprit luoja. Ovat siis myyneet ne ja siitä varat nykyiseen suojelutyöhön. Patagoniaa ovat monet maineikkaat kulkijat samonneet, m.m. Bruce Chatwin jonka kirjan 'Patagonia, Patagonia' muistan joskus nuorena lukeneeni (turhaan, koska siitäkään en mitään muista). Häntä ennen vieläkin maineikkaampi, luonnontieteilijä Charles Darwin teki täällä uraauurtavia päätelmiään. Edelleen löydetään miljoonia vuosia sitten eläneiden dinosaurusten luita 'melkein maata potkimalla'.

Kirja on hyvä tiivistelmä Etelä-Amerikan maiden nykytilasta ja mukana kulkee myös historia, tietenkin. Huonolla hallinnolla on pitkät jäljet, suurimmat epäoikeudenmukaisuudet ovat harvojen valtavissa maaomistuksissa ja Väli-Amerikan kuolemaa ja tuhoa ylläpitävässä huumesodassa. Siellä El Salvadorin, Hondurasin ja Guatemalan kuolon kolmion lähellä sijaitsee Costa Rica, 'merkillinen rauhan saari', joka on lakkauttanut armeijansakin. El Salvadorissa köyhiä slummeja hallitsee Mara Salvatrucha rikollisliiga. Tästä aiheesta näytettiin pari vuotta sitten meilläkin yhdysvaltalais-meksikolainen elokuva 'Ei nimeä' jossa poika joutuu pakenemaan oman jenginsä tappokäskyä (ohjaaja Cary Joji Fukunaga).

Monissa maissa diktatuuri on kuitenkin väistynyt ja modernisointi on alkanut. Meksikossa tietokonepohjainen verotus on kansan kannattama uudistus. Mutta vikkeliä pikkukonniakin riittää. Kirjoittajan perhetuttu on poliisipäällikkö, joka kertoo mitä Meksikossa tapahtui kun Berliinin muuri kaatui: 'Heti seuraavana päivänä myytiin Meksikon kaduilla muurin palasia hienosti pakattuina.' Perussa, Paraguayssa ja Uruguayssa kirjoittaja näkee paljon hyviä merkkejä. Uruguayssa on presidenttinä entinen Tupamaros-sissi, kommunisti, jonka aikana marijuana ja prostituutio on laillistettu. 'Sillä tehdään huumekauppiaat työttömiksi'. 

Brasiliassa keksittiin jo vuonna 1967 perustaa verovapaa vapaakauppavyöhyke Manausin kaupunkiin, joka on sittemmin keränyt alueelleen maailmanlaajuisen teollisuus'klusterin'. Sitä kritisoi nykyään sekä EU että Sao Paulo. Hankkeella oli aluksi epäilijöitä, koska alueen katsottiin sijaitsevan niin kaukana kulutusmarkkinoista, mutta niin vain 'monikansalliset suuryritykset kuten Sony, Samsung sekä Nokia ja Honda viihtyvät viidakossa papukaijojen kanssa'.

Markku Saksa on fiksu ja sympaattinen mies, kirjoittaa asiantuntemuksella ja eloisasti itselleen rakkaista maista ja ihmisistä. Kirjassa on aika tiuhaan painovirheitä, joten oikoluku on jäänyt puolitiehen. Tietoiskuja eri maista värittävät monenlaiset kansankuvaukset ja omat muistot. Niistä romanttisimpia on kihlautuminen Annen kanssa Riossa tyhjällä hiekkarannalla, auringon noustessa, brasilialaista viiniä nauttien. Ahh!

Muuten olen sitä mieltä, että lehtimies-kirjailijoista suurin on puolalainen Ryszard Kapuscinski, jonka teokset Eebenpuu, Keisari ja Imperiumi ovat matka/reportaasikirjojen aatelia, kaunokirjallisuutta.


Markku Saksa: Ihmisiä ja elämää Meksikosta Tulimaahan
Siltala 2014, 306 s

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Michèle Lesbre: Punainen sohva




En päässyt Venäjästä vieläkään. Eiköhän tässäkin ranskalainen Anne matkusta junalla Baikalille! Samalla tässä pienessä romaanissa, joka voisi olla pitkä novelli, sukelletaan myös modianomaiseen muistojen usvaan. Vesi virtaa Seinen rannoilla ja Baikalin syvä kirkkaus kimmeltää kuin silmä. Alun perin hain myös sitä junalla ison maan halki matkustamisen ihanuutta, junan kolkkeessa ison Venäjän maisemissa, monenkirjavien tyyppien kera, jonka Rosa Liksom jäljittelemättömällä tavallaan sai vangittua Hyttiin Nro 6.

Sain sitten heitettyä sekä Modianon että Liksomin tästä Transsiperian junasta matkalla Moskovasta Vladivostokiin ja lopulta luin tämän ja toisenkin naisen menneistä rakkauksista, miehistä. Anne matkustaa nimittäin Irkutskiin etsimään nuoruuden rakastettuaan, Gyliä, johon yhteys on katkennut vuosia sitten. Matkalla omiin muistoihin sekoittuu hänen naapurinsa ja ystävättärensä, Clémencen, rakkaudet ja kokemukset. Clémence on epätavallinen, iloisen huoleton vanhus, entinen hatuntekijä, Pariisin katujen vaeltaja. Anne käy säännöllisesti tämän luona punaisella sohvalla kertomassa tarinoita merkittävistä, vallankumouksellisista, itsenäisistä naisista, historiallisista henkilöistä, joista on lukenut oman kirjahyllynsä kirjoissa. Matka Baikalille on matka muistoihin, itseen ja samalla irtiotto menneisyyden riekaleista, niihin kohdistuvista haaveista. Samalla matkalla vanhan naisen ystävyys kotona kasvaa yhä merkittävämmäksi.

Junassa matkustaminen vertautuu koko elämään:  matkaaja kohtaa ihmisiä matkalla, kuten Anne Igorin samassa junaosastossa, hän ehtii kiinnostua Igorista ja teetä juovasta kokista. Yhtä äkillisesti kuin he ilmestyvät, he myös katoavat, hän ei koskaan enää tule heitä näkemään. He jäävät palasiksi muistojen mattoon. Junan ikkunasta vilahtavat maisemat kertovat muutoksista ajassa:

Hylätyt tehtaat seurasivat toinen toistaan. Joskus kaikki koneetkin oli hylätty noin vain ja tuo hirvittävä tuhlaus yhdessä raiteille kyyristyneiden naisten kanssa sai vihani nousemaan. Metsät synnyttivät mielikuvan paratiisista, jonka arvoisia me ihmiset emme olleet, mutta jota puut asuttivat kauniisti.

Romaani on täynnä kirjallisia viitteitä ja niissä subjektina moni kiihkeasydäminen nainen. Jokin alati puuttuva kuohuttaa minua, kirjoitti Camille Claudel, taiteilija Rodiniin palavasti rakastunut nainen. Kafkan Milena hyppäsi Moldaun kuohuihin uidakseen rakastamansa miehen luo. Punaisen sohvan punainen lanka on intohimoisen rakkauden haave, muisto, sen ikävöinti, siitä luopuminen ja elämän jatkaminen vapaana, elämä tässä hetkessä - vain silloin rakkauskin elää. Se on paljon rakastaneen Clémencen viisautta.

Tämä romaani on ohikulkevien väläysten ja kauniiden lauseiden utuinen akvarelli. Toisaalta se on luonnosmainen ja minulle tunteellisuusasteikolla liian korkealle viritetty. Baikalin kirkas vesi alkaa samentua sentimentaalisuuden liiasta loiskeesta ennen kuin palataan Seinen rannoille. sinne mistä on lähdetty ja missä taas kohdataan.

Löysin vinkin Mari A:n blogista jossa lisää linkkejä.

Michèle Lesbre: Punainen sohva
Le Canape rouge
Suomentanut Timo Torikka
LURRA Editions, 2014, 155 s

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Slava, Leviathan ja vaalitulos



Kansallisteatterin Slava! Kunnia, Pirkko Saision käsikirjoittama, Jussi Tuurnan säveltämä ja Laura Jäntin ohjaama Oligarkkiooppera on ensimmäisen puoliskon ajan värikylläinen ja energinen potpuri ja satiirinen musikaali Venäjän nykyhetkestä ja historiasta, Iivana Julmasta ja Katariina Suuresta Volodjaan (Putin), joka häärää varsinaisena päähenkilönä botoxin jälkeiset siteet naamallaan. Muita vallasta juopuneita hahmoja ovat Pohjois-Korean diktaattori Kim Jong-Un ja Ukrainan palmikkopäinen Julia T. Kavalkadia seuraavat konduktöörikaksoset Obeda ja Pobeda, jotka vuoroin nostetaan vuoroin lasketaan vallanpitäjälle taputtavien joukkoon. Suvaitsevaisuuden sanomaa laskeutuu laulamaan tuttu ilmestys, Conchita Wurst.

Musikaali on ilkeän hauska, Putin on hyvässä kunnossa avonaisessa paidassaan samoin kuin punaisissa saappaissaan ja ukrainalaismekossaan tanssiva Julia T. Pelolla hallitsevaa Volodjaa hännystelevät monenlaiset tyypit, Gérard Depardieukin Ranskasta. Toisella puoliskolla tulee liikaa toistoa, alleviivausta ja isoja yhteiskohtauksia. Tiivistys olisi parantanut lopputulosta, Kaksi tuntia riittäisi, kolmas on liikaa siitä huolimatta, että näyttelijöiden ja laulajien taito on ihailtavaa ja tanssiesitykset akrobaattisia. Takanani istui kaksi venäjänkielistä naista, jotka ennen väliaikaa aloittivat pulinan. Heitä ei väliajan jälkeen näkynyt, Putinin kohtelu oli ilmeisesti liikaa.



Slava on kotimainen esitys naapurista, 'Näin naapurissa'-esitys 2000-luvulla... Kuinka ollakaan, näinä päivinä tuli elokuvateattereihin venäläinen elokuva Leviathan. Elokuvan on ohjannut Andrei Zvjagintsev. Teema esitti joitakin vuosia sitten hienon elokuvan Isän paluu samalta ohjaajalta, jonka vuoksi kipitin kiireesti katsomaan tätä uutuutta.

Elokuva sijoittuu Jäämeren rannalle Murmanskin karun jylhiin maisemiin. Kolja on automekaanikko, joka on rakentanut omin käsin mökkinsä, jossa elelee nuoren vaimonsa ja teini-ikäisen poikansa kanssa. Mökki on väärässä paikassa. Paikallishallinnolla, pormestarilla on paikalle omat suunnitelmansa eikä pitäisi olla ongelma raivata köyhä mies tönöineen pois tieltä. Koljan lapsuudenystävä on kuitenkin menestynyt juristi Moskovassa ja saapuu ystävänsä avuksi. Pormestari on vaarallinen vastustaja, vaikka onkin enimmäkseen vodkan turvottamana joko nousu- tai laskuhumalassa. Koljan ystävä viettää syntymäpäiviään karujen kallioiden ympäröimällä rannalla. Miehet juovat juomalasillisia vodkaa, kuten naisetkin jotka grillaavat lihaa. Sitten ammutaan pulloja ja kun ne on ammuttu, ammutaan entisten päämiesten naamakuvia, Leninistä Brezhneviin. Viimeisin ei ole vielä valikoimassa, ei ole vielä riittävästi 'historiallista perspektiiviä'. Kamppailu mielivaltaa vastaan käy raaemmaksi. Mies on nurkkaan ahdistettu, vaimonkin katse käy komeassa Moskovan juristissa. Vodka ei lopu kyläkaupasta.

Tapa, jolla ortodoksinen kirkko nostetaan kaupungin kerman, mafiatyylisen pormestarin rinnalle, näyttämällä pappi kannustamassa pormestaria voimalliseen vallankäyttöön, saarnaamassa tyhjyyttä kumisevia lauseita totuudesta ja hyvyydestä pormestarille ja tämän liikekumppaneille, turkiksiin puetulle vaimolle tuo mieleen espanjalaisen Luis Bunuelin katolista kirkkoa ruoskivat elokuvat.

Tummansinisessä jäämeressä pyörähtää valaan selkä ja rannalla lepää entisten veneenhylkyjen vieressä meren valkoiseksi huuhtoma valaan ranka. Näkymä on kaunis ja armoton, ihmisen osa lohduton.

Venäläiselokuva Leviathan sai Oscar-ehdokkuuden parhaan ei-englanninkielisen elokuvan sarjassa.

Sain yliannostuksen nyky-Venäjää. Tämän jälkeen tämänaamuinen vaalitulos Suomessa ei tunnu missään! Tervemenoa hallitukseen Persut. Lopultakin saadaan ne pulinat pois ja porukka hallitusvastuuseen.

torstai 16. huhtikuuta 2015

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä


Poika eli kesäänsä

On kesä 1972 ja nuorukainen on 17-vuotias. En muista, että kirjassa olisi poikaa nimetty kertaakaan, ehkä hän on Olli, ehkä ei. Mutta olkoon siis poika (koska nuorukainen on niin kirjallisen kankeaksi kuivunut sana). Poika kertoo kesästään; sinä kesänä kaikki tapahtui ensimmäistä kertaa. Työ. Yöt vaunupihalla. Seksi. Rakkaus. Viina. Krapula. Musiikki. Radio.

Poika asuu duunariperheessä Hämeenlinnan lähellä. Suomessa eletään Kekkosen viimeisiä presidenttivuosia. Ja se viimeinen on se puhuttavin: valinta poikkeuslailla. Kuin lähinaapurissa. Pojan isä saa lähtöpassit pitkäaikaisesta työpaikastaan. Äiti siivoaa. Isä alkaa saada 'slaageja', ihan pieniä ja isompia. Jää velkainen uusi auto käyttämättä. Tästä isän umpikujasta alkaa pojan vuoro olla vahvempi, tehdä omat päätöksensä, nukkua yönsä muualla, miettiä mitä haluaa elämältään. Seuratako isän jälkiä duunarina vai jatkaako lukioon. Ja samalla elää nuoren kesää, missä kaikki tuoksuu ja maistuu, huumaa ja hurmaa.

Isän velkaa poika hoitaa apumiehenä Lampisen KaikkiPutki Oy putki- ja peltialan verstaassa, missä karskit äijät juttuineen 'vaunupihalla'  hilaavat pojan kovalla vauhdilla perusasioiden äärelle, joita ovat viina ja naiset. Niemi sanoo että kiimaa ei haista mutta tietää, ja kun kerran niin tietää tietää aina. 'Se on kaikilla sama, se on hajuton haju ja tarpeellinen koska ilman sitä paneminen on tylsää lutkutusta', Niemi sanoo.  Kaverina ja samassa, entisessä asuntovaunussa, Polarissa arkiöitä nukkuu Rekku, Reijo, jolla on ison miehen voimat mutta lapsen ajatusmaailma. Rekku lukee paljon, sanoja peräkkäin ja on haka sanaristikoissa. Kirjaston kirjat ovat lainassa vuosien takaa. Myös Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä. Miten mies voi olla hiiri? Rekku on miesporukalle koetinkivi ja firman johtajalle Lampiselle nuoruuden salaisuus. Olli Jalonen kertoo nuoren miehen hommista putkifirmassa, perusteellisesti. Hommat eivät aina ole helppoja eivätkä alan miehet aina hyviä opettajia. LVI-homma ei mene ns. ihan putkeen:

- 'Minkä takia piti piikata naapuriin asti?'
- 'Ei sanottu'
- 'Pitääkö kaikki sanoa?'
- 'Ei. Jos tietäis niin ei', minä sanon.
 Siihen se ei sano enää mitään. Kun se menee katsomatta ohi ja ulos käytävää, niin minusta tuntuu että lvi-puolelle tai ainakaan Rimpisuon porukkaan minulla ei ole enää tulemista.

Putki- ja muiden LVI-hommien lisäksi perataan työporukan sisäisiä suhteita. Ala-Seppälä on pomomies mutta auttamaton tunari. Hän on ennen pitkää oman toimintansa seurauksena pulassa, mutta sitähän alainen eikä varsinkaan apumies saa huomata. Hänet autetaan ylös. Käärmepelkoisen miehen käskystä kaarnanpala hakataan pieneksi eivätkä alaiset siinä naureskele. Pojan pohdiskelut omasta miehuudestaan ja roolistaan porukassa ovat liikuttavia, ja tunnistettavia. Pitää vähän rehvastella mutta sitten taas omatunto soimaa kunnollista ja ujoa työläisperheen poikaa:

Minkä takia sellainen voi päähän tulla ja sellaista sotkua menee muille kertomaan ja valehtelee, eikä se ole taaskaan ensimmäinen kerta, niitä on talven aikana alkanut tulla, on vain huomannut puhuvansa ja kertonut mitä tahansa mikä on melkein totta mutta ei ole eikä ole oikeasti tapahtunut.

Kesän myötä miesporukkaa sivusta tarkkaileva poika tekee niin omat mittansa viinasta kuin päätelmänsä naisista, miehistä ja Rekusta, isosta lapsesta jolle silloinkaan ei ollut helppoa löytää omaa paikkaa.

Viisikymmentä vuotta sitten nykyajan nettiä ja somea vastasi radion kuuntelu ja viitseliäimmät - useimmiten pojat, harvemmin tytöt - harrastivat DX-kuuntelua, bongasivat radioasemia lyhytaalloilla ja ottivat yhteyttä muihin harrastajiin. Niin poika ja kaverinsa Jukkakin, varakkaamman perheen poika, jolla oli Yamaha 125. Jukalla on pikkusisko Karina, Karkki ja pojalla on kova homma yhdistää kaveruus ja orastava rakkaus kesäänsä. Vielä kun lihallisen rakkauden ensiaskelten harjoittelu toisaalla sotkee kuvioita, pojan pitää kerätä koko päättäväisyytensä: oikea rakkaus on niin suurta että siinä ei auta välittää ystävän odotuksista, käyttäytymis- tai edes liikennesäännöistä. Naiset kun ovat niin arvaamattomia, houkuttelevia ja salaperäisiä niin se saa nuoren miehen pohdiskelemaan tuota salaisuutta perinpohjaisesti ja miettimaan asiaa ihan kouluopetusten pohjalta:

Naisissa on jakautuma jokaisessa erikseen kun miehissä jakautuman voi laskea vasta joukosta. Niin se voi olla, jään ajattelemaan todennäköisyyslaskennan tunneilta jakautumien laskemista ja keskiarvoja ja muutenkin.

Olli Jalonen kirjoittaa täyteläisen ajankuvan 70-luvun alusta, olympiakesästä. Kotiviinipullo pulputtaa korissa, sitä juodaan tietenkin liian aikaisin, sakat ja kaikki. House of the rising sun soi kasetilla. Kekkosen uudelleenvalinta ja Vennamon sekä SMP:n nousu muodostavat tärkeän rungon nuorten radioamatöörien kunnianhimoisissa puuhissa. Merirosvoradio Radio Saatana lähettää uudelleen koostettuja puheita Helsingin Pasilan läheltä. Kekkosen puheet ja yksimielisyys uudelleenvalinnasta kuulostavat siltä mitä ne ovat; monologilta joka ei suvaitse kysymyksiä.  Se oli sen ajan youtube- tai vloggaus-toimintaa: näkyvyyttä ja kuuluvuutta tavoiteltiin silloinkin. Ja laitonta. Sen ilmitultua poliittiset lehdet tulkitsivat toiminnan vastapuolen ulkopolitiikkaamme vahingoittavaksi toiminnaksi...

En tiedä, avautuuko tämän Olli Jalosen romaanin hienous nuoremmille yhtä vahvana kuin saman ajan eläneelle. Toivoisin niin. Nuoren miehen pohdinnat elämästä, hämmennys, epävarmuus, halut ja haaveet sekoittuvat uteliaisuuteen, seikkailunhaluun, uhmaan sillä tavalla, että lukiessa tunnistaa siinä väkevästi nuoruuden. Sen vaikeuden ja toisaalta sen, kuinka silloin elämä ja kaikki tärkeä on vielä edessä. Se on suloista ja nostalgista, lohdullista ja inhimillistä. Lisäksi Olli Jalosella on taito kuvata mielenliikkeitä pienillä tarkoilla lähikuvilla, säästeliäällä ilmaisulla ja paljastaa yllättävä draaman käänne yhdellä repliikillä. Ihana kirja, kiitos Hesarin Antti Majanderille! Tämä taisi olla hänen listallaan viime vuoden parhaista kirjoista, mistä sen bongasin.

Niin, ja haluaisin että tästä tehtäisiin elokuva. Sen ohjaajaksi sopisi Maarit Lalli, joka niin hienosti osasi ohjata nuoria elokuvassa Kohta 18.

Tänä kesänä olen nähnyt että melkein jokainen tuntuu olevan vain omansa sisässä ja niitä selittää kuin ainoaa totta ja oikeaa. Silloin näkee kun itse istuu sivussa ja saa kuunnella. Ennen oli että uskoi kaiken, enää ei voi olla niin vaikka niin oli pienenä helpompaa.


Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä
Otava, 2014, 509 s



keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät



Toinenkin matkakirjani syöksyi ihmissuhteiden syövereihin. Jo nimi kertoo kaiken ja ensimmäinen lause: Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Hän sanoi sen samalla kun korjasimme likaisia astioita pöydältä.

Italialla on erityinen paikka sydämessäni, elämässäni. Se ei Suomessa ole kovin epätavallista. Italian, italian kielen ja Italian ruokakulttuurin harrastaminen on meillä ollut kauan suosittua. Olen käynyt kielikursseilla 80-luvulta alkaen ympäri Helsinkiä. Sitä kautta itse asiassa tutustuin aina uusiin kaupunginosiin kun sinne suuntaan silloin muutimme: Eira, Kaisaniemi, Taka-Töölö, Etu-Töölö, Kaartinkaupunki, Malmi, Kallio, Oulunkylä ja Espoon puolella Leppävaara - työväenopistoa, iltaoppikoulua, yliopistoa, kesäyliopistoa. Vielä kurssit Firenzessa ja Bolognassa. Olen tutustunut kursseilla suomalaisiin ja italialaisiin. Työssänikin olin säännöllisesti tekemisissä italialaisten kanssa. Olivat hyvin ystävällisiä ja auttavaisia ja lausuivat kohteliaisuuksia kielitaidosta - päinvastoin kuin ranskalaiset, jotka eivät salli harrastelijoiden pahoinpidellä kieltään.

Bolognassa asuin calabrialaisen naisen luona, jolla oli luonaan asumassa myös veljensä parikymppiset lapset. En ole koskaan palellut yhtä paljon kuin siinä asunnossa lokakuun alussa. Nukuin villapuserossa, myssy päässä. Perhe ei kiinnostunut minusta, tunne oli molemminpuolinen. Mitä lienevät Calabrian mafiosojen jälkeläisiä, purin päiväkirjalleni. Kurssilla tutustuin villiin sveitsiläiseen naiseen, jolla oli tulenpalava suhde nuoremman italian opettajansa kanssa. Kävimme yhdessä syömässä ja keskustelimme illallisella kuin 3-vuotiaat. Sillä tasolla oli silloin yhteinen kielemme italia.

Tämä oma Italian historiani heräsi eloon Elena Ferranten kirjasta 'I giorni dell'abbandono' josta luin ensinnä Mari A:n blogista. Kiinnostavaa kurkata italialaisen nykynaisen elämään. Teema on tietenkin paikasta ja ajasta riippumaton: rakkauden loppu. Mario, hyvin toimeentuleva perheenisä jättää perheensä: kotia, lapsia ja Otto-koiraa hoitavan vaimonsa Olgan ja kaksi lastaan nuoren naisen takia. Siitä alkaa Ferranten sairaskertomus. Nainen on perheelleen omistautunut, omat ura-ambitionsa jättänyt ja siksikin neljän seinän ja mielensä vanki. Olga käy ensin takaisinvalloitustaistelua miehestään hoitamalla itseään ja kotiaan entistä paremmin, ollakseen entistä houkuttelevampi. Taktiikka ei toimi eikä mikään pysy enää hallinnassa. Vihan ja nöyryytyksen muste leviää, mennyt rakkaus ja onni on pirstaleina. Olgan kamppailu lähellä psykoosia, harhaisessa maailmassa, jossa lapset ja koirakin alkavat kantaa enemmän vastuuta kuin omia juoniaan punova äiti, on kiusallisen terävästi kuvattu. Sen seuraaminen yhä hauraammaksi käyvän päähenkilön nahoissa alkaa herättää pahoinvointia, vähän samoin kuin käy itsepetokselle rakentuvaa rakkauttaan vaalivan päähenkilön seurassa Lena Anderssonin romaanissa Omavaltaista menettelyä.


  Ateriavalintani Espanjassa eivät aina onnistuneet. Prego: musta risotto nilviäisillä. Puuttuu enää myrkky. Kuin suoraan epätoivoisen naisen keittiöstä.          
Ferrante kirjoittaa hyvin konkreettisesti ja selkeästi. Pienet arjen yksityiskohdat kuvittavat hylätyn naisen kurjuuden eläväksi. Lukot vaihdettuaan epäkäytännöllinen nainen on avuttomuuden tilassaan salpaamassa itsensä lapsineen ja koirineen asuntoonsa. Kerrostalo on hiljainen ja aavemainen, Torinon kaupunki on keskikesän viikonlopun aikana tyhjentynyt asukkaista. Ystävät ovat raivopäisen naisen ulottuvilta kaikonneet, lapset ja koirakin kaipaavat isää. Elämä on hajonnut. Kaiken menettäneen naisen totaalinen itsekunnioituksen puute ja nöyryytys on välillä rankkaa luettavaa. Keskellä omaa luhistumistaan hän peilaa itseään lapsuuden muistikuvaa vasten: naapurissa asui silloin onnellinen perhe, sen kaunis ja iloinen äiti. Perheen isä lähti ja äiti kuihtui hymyttömäksi raunioksi. Toimiiko muistikuva sittenkin energiaa antavana kauhuskenaariona? Onko Olgalla sama tulevaisuus vai herääkö hän huomaamaan, ettei ex-aviomies ole se satujen prinssi jonka varassa koko elämä on.

Lukijalla on tuskaista kuin pastakattilassa, kun Ferrante nostaa epätoivoisen naisen kierroksia italialaisen temperamentin voimalla oopperamaisiin kohtauksiin. Teema on ikuinen, mutta kyllä Ferranten - pseudonyymi kuulemma - tekstissä on imua sen verran paljon, ettei se banaalilta tai kuluneelta ollenkaan maistu.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
I giorni dell'abandono
Suomentanut Taru Nyström Abeille
Avain / WS Bookwell 2004, 193 s
Kansi ja taitto Satu Paakkala



maanantai 6. huhtikuuta 2015

Matkalla mukana: Juha Seppälän Matka aurinkoon




Jo ennen kuin olin kunnolla perillä matkallani aurinkoon, oli Juha Seppälän Matka aurinkoon luettu. Seppälä ei ole mikään setä aurinkoinen, mutta lauseet säkenöivät timanttisesti. Minulle hyvin sopivia, koska jos lause on liian pitkä, saatan unohtaa alun ennen kuin pääsen loppuun. Romaanin päällyksen kuva on seinämaalaus haukanhahmoisesta muinaisegyptiläisestä Horus-jumalasta, Egyptin Thebasta. Liittyykö se sitten päähenkilöön, 81-vuotiaaseen Irmaan, kirjallisuuden emerita professoriin, en tiedä. Minusta nuo eri suuntiin uiskentelevat kalat, jotka kuvasin viime viikolla Fuengirolan rannassa kuvaavat yhtä hyvin romaanin sisältöä.
Sinä et koskettanut minua, vaikka olit minussa.
Siinä ihmiset, saman suvun naiset ja miehet, lapset ja lapsenlapset kulkevat toistensa ohi, elävät yhdessä olematta yhdessä, ovat mykkiä ja jos puhuvat, niin toistensa ohitse.

'Maalaisyliopiston' professori Irma ja käytännöllinen automies Heikki eivät pitkän avioliittonsa aikana löydä yhteistä säveltä. Kirja ei etene juonellisena kertomuksena, vaan Irman, tyttären ja tyttärentyttären kautta kuvataan perheen historiaa ja ihmisten suhteita. Teemoja ovat kohtaamattomuuden lisäksi erisäätyisyys eli erilainen koulutustaso, yliopistomaailma, seksuaalisuus ja vanheneminen. Häntä ei vietäisi Fun Cityyn, palvelutaloon, ja sanottaisi että täällä on erinomaiset oltavat, oma televisio, jääkaappi ja kahvinkeitin. Jo keskiajalla kidutuksen ensimmäinen aste oli kidutusvälineiden esittely.

Kirjailijan alter ego, Irma tarkastelee terävällä katseella mediaa, toimittajia, somea - ja kirjabloggareita, tupperwarekutsulaisia, jotka aluksi häkeltyivät, sitten humaltuivat vallastaan. Tarantellat. Onton avioliiton perinne jatkuu seuraavassa polvessa eikä lapsenlapsi Carita kestä seurata äitinsä Hannelen pettämispeliä. Seppälän naiset ovat vahvoja, kun taas miehet ovat vätysmäisiä ja säälittäviä nyhveröitä.  Proffan poika Aapo toteuttaa kirjallisia ambitioitaan netin kautta, mutta ei pääse kustantamoihin saakka. Hänestäkään ei tule jäämään mitään jälkeen, kuten ei Irmankaan biografioista. Niin paljon kuin hän onnistuukin näkemään huolellisesti jäsenneltyjä kaaria muiden elämässä, omasta ei sitä kuvaa synny. Aapon kautta Irmalle tulee näkyväksi ihmisen osa tässä markkinatalouden vaiheessa; tämä on jatkuvasti rahaton mutta pakotettu jatkuvaan ostamiseen.

Vaikka Juha Seppälän keskushahmot tässä ovat naisia, kovin naisellisia he eivät ole. Armoton katse valaisee ympäröivää maailmaa; päämäärätöntä hoipertelua on elämämme, enemmän sattuman sanelemaa kuin omissa käsissämme. Kuka kulloinkin on äänessä, ei heti selviä. Suhteet ja kahden tyttären kahdesta äidistä tekemät havainnot liimautuvat yhteen irrallisista palasista.

Kaikkia tapahtumien käänteitä ei avata: Irma ja Carita lentävät yhdessä Malesiaan, ja mitä siellä on tapahtunut - se mysteeri peittyy osittain aurinkousvaan, mutta naisten tässä on taas hoidettava mies viimeiselle matkalleen.

 Tai sitten pitäisi lukea kirja uudelleen. Tiiviillä lauseella voi olla pettävän helppo luettavuus, se voi silti sisältää enemmän kuin hätäinen lukija ensilukemalla nappaa. Mutta kyllä Seppälää aina mielikseen lukee, vaikka tulisi siinä sivussa haukutuksikin - tämmöisenä vaatimattomana tupperwarekutsulaisena!

Juha Seppälä: Matka aurinkoon
WSOY 2014, 259 s