Vielä yksi Guy Delisle löydetty - ja osaluettuja esseitä

 

Löysin vielä yhden lukemattoman Guy Delislen sarjakuvakirjan kirjastosta. Nyt animaatiostudio tarjoaa hänelle työtä Kiinan Shenzhenissä. Matkan tuloksena syntynyt sarjakuvakirja on yhtä kiinnostava, jännittävä ja täynnä hänelle tyypillisiä, kolkoissakin paikoissa pilkistelevän huumorin - ja itseironian - kukkia kuin nuo edellisetkin teokset.

Näistä kirjoista innostuneena päätin ostaa ainakin yhden. Sepä olikin helpommin päätetty kuin tehty, painos loppunut kaikista (suomennoksista) eikä kirjakaupoistakaan löytynyt. Lopulta löysin yhdestä antivariaatista Merkintöjä Burmasta, joka toivottavasti on tuloillaan.

Shenzhenin komennuksesta muodostuu miehelle aikamoinen koettelemus, josta hän pakenee kerran Kantoniin ja kerran HongKongiin. Shenzhen vaikuttaa sulkeutuneemmalta ja se tekee siellä 3 kuukauden työskentelyn ikävämmäksi. Kirja on kuitenkin kaikkea muuta.

Kirjassa hän kuvaa monipuolisesti hotelliaan, sen hissinkuljettajaa, joka harjoittelee englantia - lauseet  eivät aina istu tilanteeseen - animaatiostudiota, kollegoitaan, kieli- ja tapakulttuurin törmäyksiä ja retkiään kaupungissa ja noissa kahdessa muussa kaupungissa. 

Kielimuuri nousee entistä korkeammaksi siitäkin ilmiöstä, että englantia väittämänsä mukaan hallitsevat eivät näytä kuitenkaan useastikaan sitä osaavan keskusteluun asti. Eivätkä näköjään voi myöntää, että kysymys on jäänyt ymmärtämättä.

Huumori saattaa olla vaikeasti hallittavaa paikan päällä, mutta onneksi matkakirjan lukijat saavat kokea yksityiskohtaisesti hämmennystä aiheuttavat tilanteet. Ne riemastuttavat.

Tietenkään piirtäjä ei lopulta voi olla iloitsematta vapaan maailman ihanuudesta, että jos vaikka lähtisi katsomaan Taj Mahalia... Nähtyään että kiinalaiset epäröivät ottaa edes vastaan hänen HongKongista tuliaisina tuomiaan taidekirjoja kollegoilleen, Rembrandtia ja muita. Pelko on syvää ja kaikkialla.

On helpompiakin tilanteita. Lähiravintolan kyyppari tulee vastaan siellä täällä ja tervehtii tekemällä kananmuna-annoksen merkin käsillään.

Jos olisin nyt menossa mihinkään Delislen matkakertomusten kohteista, lukisin/katsoisin sitä ennen tarkkaan k.o. kirjan, sen verran laajalla säteellä Delisle antaa katseensa kulkea näkemässään maailmassa.

Guy Delisle, Shenzhen, 2000, suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY, 2010, 147 s

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - 

Luin n 120 sivua Anna Kontulan esseekokoelmasta Kadonneen järjen metsästys. Alkoi tuntua, että olen lukenut liikaa jo näistä samoista aiheista, liiallisesta terapia- ja tunnepuheesta esim, vaikka tiedän ja huomasinkin, että hänen sanansa sosiologina ja yhteiskuntatieteiden tohtorina on painavampaa kuin monen kirjoittajan. Hän siteeraa toista sosiologia ja puhuu emotionaalisesta kapitalismista, jossa tunteiden hallinta ja analyysi sekä kaupalliset pyrkimykset yhdistyvät. Yhdessä luvussa hän me too´sta lähtien tutkii feminismin ikonin Simone de Beauvoirin ajatuksia aikansa kontekstissa. Toisessa kohtaa oli puhe ns turvallisen tilan käsitteestä demokraattisen keskustelun pysäyttäjänä.

Arvostan Anna Kontulaa fiksuna ja persoonallisena yhteiskunnallisena vaikuttajana eli kaikin puolin kansanedustajan paikkansa täyttävänä. Siksi onkin sääli, ettei hän enää asetu ehdolle seuraavissa eduskuntavaaleissa. Kirjoittajana hän on minun makuuni hieman raskas kieleltään, ainakin tässä ensi tutustumisessa. En päässyt kissa-aiheiseen esseeseen, joka viimeisenä saattoi olla tarpeellinenkin kevennys (?) kirjaan.

Ge Fei: Näkymättömyysviitta

Miksi en keskeyttänyt tätä romaania ajoissa? Luin sen yllättäen loppuun, varmaan koska se on niin lyhyt. Usein nukahdin. Minun oli vaikea innostua päähenkilöstä. Hän on nuorehko tai keski-ikäinen hifisti.  Mies, Cui, joka tietää kaiken laadukkaasta äänentoistosta ja siihen tarvittavista laitteista. Pekingissä sille osaamiselle on rajoitettu mutta sitäkin asiantuntevampi kysyntänsä, mutta mies ei ole päässyt sillä rikastumaan. Vaimo on jättänyt, kuten äiti oli ennakoinut tapahtuvan. Yufei oli kaunis mutta levoton. Eikä mies lakkaa häntä kaipaamasta. Muut naiset  mukaan lukien sisko ovat rumia tylsimyksiä. Ystävä, Songping etsii hänelle väsymättä uutta naista, mutta hän ei ole onnistunut löytämään yhtäkään, jota voisin olla katsomatta nenänvarttani pitkin. Myös siskon naama inhottaa Cuita.

Miehellä on eron jälkeen raha- ja asunto-ongelmia joihin yrittää saada apua parhaalta ystävältään, liikemieheltä. Hänen asiakkaakseen tulee yllättäen myös varakas mystinen mies, Ding Caichen Kiemurtelevan lohikäärmeen laaksosta. Salaperäinen mies alkaa näyttää varsinaiselta pelastukselta ja vastaukselta Cuin taloushuoliin.

Cui on aika eksyksissä oleva tyyppi. Sen hän verhoaa tylyyn käytökseen. Kaikki ihmissuhteet tuntuvat olevan hyödyn tavoittelua varten, nyt kun ihana nainen on menetetty. Haavenaistaan hän vertaa huippuluokan hifilaitteistoon, ja kuvaa muitakin naisia ulkomuodon kautta. Mies on ahdistunut, mutta pitää itseään pohjimmiltaan ylivoimaisena hifi-osaamisensa takia. Hän tietää, että Autograph näyttää loistavat ominaisuutensa kun kuuntelee levyä, jolla italialainen kvartetti soittaa Mozartia tai Walter Giesenking Maurice Ravelia. Luvut on otsikoitu hifilaitteiden mukaan. Miehen tylyyden alla pilkahtelee jatkuvasti halveksunta muita tavallisia ihmisiä kohtaan. Hänen pitäisi olla paremmin menestynyt, hän kun tietää, mistä musiikista ja kuinka siitä pitää nauttia.

Näkymättömyysviitta ei nimenä perustele itseään. Aavistuksen surrealistinen, mainitaan takakannessa. Mystiikkaa on ripoteltu rikkaan miehen olemukseen häviävän vähäisesti - en kyllä kaivannut lisääkään. Jotain tasaantumista Cuin elämässä tapahtuu naisen kautta, joka rikkaan miehen huushollista löytyy. Naisella on huivilla verhotut kasvot, ei-uskonnollisista syistä. Selkärangaton mies tapaa kasvottoman naisen. 

Cui kertoo tarinaansa sinuttelemalleen lukijalle. Epäinnostava tyyppi arvostelee yhteiskunnallisia asiantuntijoita ja tutkijoita käsittämättömän yleisillä ja perustelemattomilla mielipiteillä, jotka ovat kuin suoraan jostain meikäläisestä persu-somesta. Hänestä muodostuu kuva ikävänä öykkärinä. Mutta vaikeaa on elämä Kiinassakin, kovaa kamppailua kommunistipuolueen johtamassa kapitalismissa. Kommunistinen on vain puolueen nimi, kapitalismi sanelee todellisuuden ehdot. 

Kielestä pitää kirjailijaa kiittää. Hieno kerronta lupasi aluksi paljon enemmän kuin mitä sain tästä lopulta irti. Onhan Ge Fei yksi Kiinan lahjakkaimmista ja omaperäisimmistä nykykirjailijoista. kuten kirjan etuliepeessä mainitaan.

Ge Fei: Näkymättömyysviitta
Yinshenyi, 2012, suomentanut Rauno Sainio
Aula & Co, 2021, 144 s

Mai Jia: Koodinmurtaja

Minun oli pakko lukea tämä kirja. Ilman ennakkovaroitusta - ehkä jokunen kiittävä arvio jostain luettuna - astuin laivaan, olin saaressa eikä minulla ollut muuta luettavaa kuin Koodinmurtaja! Lisäksi blogiharrastus on vaikuttanut lukemiseeni niin, etten pysty enää kovin helposti aloittamaani keskeyttämään. Nyt olisi pitänyt, sillä kärsimyksen malja alkoi täyttyä. Ei auta kuin uskoa sen jalostavaan vaikutukseen. - Mutta hetkinen, eikö joku juuri sanonut ettei siinä ole mitään jalostavaa? Kyllä juu, sehän oli Mark Levengood. Ja oikeassa on. Rajallisessa elämässäni on nyt elettynä monta tylsää hetkeä lisää. Ne ovat kaikki kuluneet Koodinmurtajan parissa.

Miksi ylipäänsä alan lukea mitään, jonka nimi on Koodinmurtaja? Tuon TV-sarjankin olisi pitänyt varoittaa. Jaksoin juuri ja juuri katsoa Bletchleyn nelikon ensimmäiset jaksot. Siinä alan naiset, sota-ajan koodinpurkajat, käyttävät superälyjään rikollisten jahtaamiseen. Brittien huolellista ajankuvaa, mutta aika naivistiset tarinat. Siinä jotain yhteistä tämän romaanin kanssa: pitää uskoa matemaattisen älyn ihmeellisyyteen, ihailla nerokkuutta, sen pitää riittää sisällöksi.

Kiinalainen koodinmurtaja on ihmelapsi Rong Jinzhen. Ei pitäisi asiantuntemattoman leimata, mutta koska pitkäaikainen kärsimys on tehnyt minut ärtyneeksi, totean että tässä kuvataan asperger-tyyppiä.   Minäkertoja kertoo Rong Jinzhenin historian oman, koodinmurtajan salattuun elämään kohdistuvan tutkimusmatkansa kautta. Kertomusta katkovat haastattelut, joissa kertoja haastattelee Jinzhenin siskoa, esimiestä, kollegaa, vaimoa.

Ihmelapsi hyväksytään varakkaaseen suolakauppiassukuun, sen yhden jäsenen aviottomana lapsena. Suvussa kulkee perintönä isopäisyys ja matemaattinen erityislahjakkuus. Nuoren miehen kyvyt huomataan ja hänet napataan C-kaupungin maineikkaasta N-yliopistosta Maon Kiinan valtionhallinnon salaisimpaan ytimeen, Erikoisyksikkö 701:een. Hän räjäyttää pankin ja murtaa Purppura-nimisen äärimmäisen vahvan koodin ja nälän kasvaessa, ei malta pidättäytyä seuraavasta, Mustasta. Siinä kuitenkin rikotaan kirjoittamatonta sääntöä, ei pitäisi. Salaisuuksien ytimessä tai paremminkin kynnyksellä katoaa kaikkein pyhin, Muistivihko, Rong Jinzhenin henkilökohtainen ajatushautomo. Se on Jinzhenille kuin polku Jumalan luo. Nerous kohtaa hulluuden.

Matematiikkaa, ihmelapsen varsinaista lahjakkuutta vilautetaan vain aluksi, enimmäkseen kryptoanalyysia ja koodin murtamisen saloja selvitetään filosofisen kilvoittelun tyyppisesti. Tätä historiaa kuvittavat kryptiset tyypit, muuan koodinmurtaja - vaiko sittenkin koodintekijä - Liseiwicz, joka häipyy Israeliin (vaikka muut mainitut valtiot ovat X ja Y), raajarikko, yksikönjohtaja Zheng, joka on värvääjä sekä shakkihullu, pahaenteinen esimerkki siitä mitä epäonnistuneesta koodinmurtajasta voi tulla.

Kaikki maailman salaisuudet ovat uniin kätkettyjä, ja sama pätee myös koodeihin.
- Vaikkei varajohtaja ymmärtänytkään kryptoanalyysista juuri mitään, hän tunsi syvää halveksuntaa unien kaltaisia idealistisia käsitteitä kohtaan.

Varajohtajan kaltaisia typeryksiä Rong Jinzhen joutuu kohtaamaan matkallaan, sillä keskivertoihmiset, tavalliset ovat mitättömyyksiä nerojen ja hullujen rinnalla, jotka ovat kuin tiikereitä, petojen kuninkaita, koodinmurtajien keisareita. Nerojen, ja erikseen Rong Jinzhenin suitsutus jatkuu taivaita hipoen, viimeisenä siihen yltyy tavis joka onnistuu näkemään pilkahduksen nerouden syvimmästä ytimestä. Pah ja so what? Minulle Rong Jinzhenin tarina, väärät valinnat matkalla kohti täydellistä koodia kertoi harvinaisen vähän maailmasta. Saattaa olla, että se maailma on liian kaukana. Saattaa myös olla, että salatun koodin ja sen murtamisen maailma rinnastuu romaanissa avuttoman kansalaisen asemaan totalitaarisessa maassa. Oli miten oli, sen yksi- tai monimerkityksellisyys jätti minut kylmäksi.

Romaani pohjaa omaelämäkerrallisiin aineksiin, sillä kirjailija Mai Jia on työskennellyt vuosia Kiinan tiedustelupalvelussa.

Liioittelematta voidaan sanoa, että maailman lukemattomista historian metsistä kryptoanalyysin historia on vähäsanaisin ja kylmäkiskoisin.

Vai että vähäsanaisin! Muilta osin kyllä siltä tuntui. Hymy ei neron kasvoille nouse eikä lukijankaan.

Mai Jia: Koodinmurtaja
Jie mi, 2002, suomentanut Rauno Sainio
Kustannusosakeyhtiö Aula & Co, 356 s

Yu Hua: Elämänkaari

Kiinan matkan kokemus jätti niin vahvan jäljen toisenlaisesta maailmasta ja kulttuurista, että piti vielä palata sinne, kun Yu Huan Elämänkaari sattui kirjaston hyllystä silmiin.

En ollut kirjailijasta kuullut aiemmin, mutta hän on kuitenkin kansainvälisesti tunnettu ja palkittukin kiinalainen kirjailija, jonka teoksia on käännetty useille eri kielille. Hän on opiskellut hammaslääkäriksi, mutta 'kyllästyi viidessä vuodessa tuijottamaan ihmisten hammaskalustoja'. Kulttuurivallankumouksen aika sattui Yun lapsuuden aikaan ja näkyy hänen kirjoissaan, niin myös Elämänkaaressa. Romaanista tehty elokuvasovitus kiellettiin Kiinassa (mutta ei kuitenkaan romaania...), mikä teki siitä bestsellerin ja siivitti kirjailijan tien maailmanmaineeseen.

Kansanlauluja keräävä minäkertoja kohtaa Kiinan maaseudulla Fuguin, vanhan miehen, joka kertoo hänelle elämäntarinansa.  Kansanlaulujen kerääminen yhdistettynä kyntöhärälle puhuvaan vanhaan mieheen herätti alkuun vaikutelman hyvin muinaisesta, suorastaan museaalisesta kertomuksesta. Vaikutelma osoittautuu vääräksi. Fugui peruuttaa vauhdilla halki Kiinan 1900-luvun myllerrysten nuoruuteensa, varakkaaseen lapsuuden kotiinsa. Fugui on nimittäin Xun perheen tuhlaajapoika. Hänelle on varattu yksityiskoulu, josta palvelijat kantavat hänet reppuselässä kotiin.

Yli kuudenkymmenen vuoden ikään ehtinyt opettaja totesi myöhemmin isälleni: 'Kunhan nuoriherra kasvaa aikuiseksi, hänestä tulee erinomainen tyhjäntoimittaja.'

Fugui kuvaa omaa hemmotellun nuorenmiehen elämäänsä, jossa hän itseoikeutettuna ja herraskaisena nuorenamiehenä viettää aikaansa bordellissa ja pelisaleissa, piittaamatta nuoresta vaimostaan tai vanhemmistaan, kunnes on pelannut sekä perheensä omaisuuden että asemansa. Edessä on pudotus kiinalaiseksi talonpojaksi, jonka työpäivä on pitkä. Koko perhe seuraa mukana, varakkaasta perheestä naitu vaimo ja äiti, jonka sidotut jalat sopivat vielä huonommin peltotöihin.

Koko Fuguin elämänkaari on kovaa kamppailua, menetykset seuraavat toisiaan. Ainoana lohtuna on, että mielivaltaisessa sisällissodassa ja sitä seuraavassa kulttuurivallankumouksessa ei rikkaidenkaan kohtalo ole helpompi, enimmäkseen vielä huonompi. Kansankommuunin joukkuejohtajat kulkevat talosta toiseen keräämässä kattiloita terästä varten. Ensin ne rikotaan ja sitten mietitään, miten ne saisi sulatetuksi. Kun kattilat on rikottu, käy käsky mennä ostamaan uusia. Hiljalleen on teurastettu kaikki kylän eläimet ja nälkä vallitsee. Kulttuurivallankumous viimeistelee mielipuolisuuden, vaikka sitä ei maaseudulla huomatakaan niin kaaosmaisena kuin kaupungeissa.

Mikään ei oikeastaan ollut muuttunut, paitsi että öisin ei enää saanut nukkua rauhassa. Yömyöhään saimme nimittäin aina kuultavaksemme puhemies Maon viimeisimmät määräykset. Silloin joukkueenjohtaja vihelsi kaikin voimin pilliinsä, ja vihellyksen kuullessaan kansa joutui kiireesti kömpimään sängyistään ja lähtemään ulos kuulutusta kuuntelemaan. Joukkueenjohtaja huusi: 'Kaikki paikalle kuuntelemaan kunnioitetun puhemies Maon suurenmoisia määräyksiä!'

Fugui muistelee mielellään menneitä virheitään kuin se olisi antanut hänelle mahdollisuuden kokea oma elämänsä uudelleen ja saada anteeksi. Elämänkaari on buddhalaisviritteinen kertomus valaistumisesta, itsekkyyden ja ahneuden pahasta. Fugui herää säännöllisesti huomaamaan läheistensä tärkeyden, kun on jo liian myöhäistä. Hän kohtelee lempeää, lampaita ruokkivaa poikaansa ankarasti. Tyttärensä hän huomaa vasta, kun tämä on naitu pois. Hän ei löydä itsestään rohkeutta puolustaa  kommuunin reilua joukkuejohtajaa kulttuurivallankumouksen tappavaa lapsilaumaa vastaan.

Onnen hetket ovat vähäisiä. Niihin lukeutuu kuumeen seurauksena mykäksi muuttuneen tyttären onnellinen avioliitto. Lyhyt silti sekin. Toinen toistaan kovempi koettelemus kiusaa Fuguita. Luulisi, että vähempikin riittäisi, mutta vanha mies ottaa kokemuksista opikseen, katkeroitumisen sijaan hänestä tulee yhä tyynempi, yhä lempeämpi ja siitä saa nauttia hänen härkänsä.

Fuguin elämänkaari, omat valinnat ja seuraukset nostavat kyyneleitä silmiin, mutta vihaksi pistää lukea taas kerran ihmispoloista tyrannien ja mielipuolien vallan kohteena. Edelleen täyttä arkea monessa maailman kolkassa.

Matkalla Kiinassa

Kiinassa on 1.2 miljardia asukasta. Miljardi on tuhat miljoonaa. Pekingissä asuu noin 23 miljoonaa ihmistä. Joka vuosi syntyy noin 20 miljoonaa kiinalaista. Näin siitä huolimatta, että maassa noudatettiin vuosia yhden lapsen politiikkaa, jonka seurauksena vanhempien suosimalla sukupuolella on nyt ongelmia parin löytämisessä.

Monessa maassa on Turku, samanlainen vanha pääkaupunki tai muuten tärkeä kaupunki, jonka uusi pääkaupunki on syrjäyttänyt. Ranskassa on Lyon, Espanjassa Cadiz, Italiassa Firenze ja Kiinassa on Xi'an. Vaikka Cadiz pääsee aika lähelle, Kiinan vanhojen kaupunkien iät päihittävät Euroopan kaupungit, puhumattakaan Suomen Turusta. Xi'an on yli 3000 vuotta vanha.

Saavuimme yölennon jälkeen sopivasti aamujumpalle. Taiji-ryhmät liikkuivat virkeinä puistossa kun meidän toista vuorokautta valveilla aloittava ryhmämme hoiperteli paikalle.

 

 

Xi'anin muslimikaupunginosassa vietettiin kolmipäiväisen vapaan aattoiltaa. Tulossa oli kevätfestarit, hautojen siivous ja sukulaisvierailut. Kiinassa, varsinkaan maaseudulla ei ole hautausmaita, vaan pitkin peltoja on siellä täällä kumpuja, jotka muuten ovat vain mättäitä, mutta koristellaan kerran vuodessa. Sweeping tombs. Samanaikaisesti vietetään kevään alkamisen juhlaa. Maisema oli muutenkin kuin Suomessa kuukautta myöhemmin, toukokuun alussa. Vieno viherrys koristi lehtipuita, kirsikka-, persikka- ja aprikoosipuut sekä magnolia kukkivat.

Tässä osassa Kiinaa ei näy paljon turisteja, ainakaan tähän vuodenaikaan, uteliaat katseet seurasivat porukkaamme. Huomio oli ystävällistä ja välillä hupaisaa. Nuoriparikin saattoi haluta kuvaan isonenän valkonaaman kanssa. Terrakottasotilaiden luona ryhmämme keräsi aina vain lisää kuvaajia, ja lopulta rintamat kuvasivat toisiaan, ja kaikki hohottivat yleisessä riemastuksen tilassa.

Paikallisten talonpoikien 1974 vahingossa löytämät tuhannet luonnollisen - ja itse asiassa isohkot - kokoiset haudanvartijat ovat nimittäin Xi'anin turistien pääkohde. Jumitimme paikalle noin parin kolmen tunnin liikenneruuhkan kautta. Välissä poikettiin vessakäynneillä, kyykkyvessassa. Ne olivat meidän porukkamme naisten yleinen kauhistuksen aihe, mutta minusta ne toimivat oikein hyvin, olivat enimmäkseen siistejä ja hajuttomia ja antoivat kaivattua jumppaa kaiken bussissa ja junissa istumisen keskellä.

Terrakottasotilaat vartioivat Kiinan ensimmäisen keisarin Qin Shihuangdin hautaa. Niitä on kaivettu esiin tuhansia, hevosiakin on joukossa ja jokaisella sotilaalla on oma yksilöllinen naamansa.

 Terrakottasotilaiden ympärille oli rakennettu massiivinen turistirysä. Sen se tietenkin ansaitsee, mutta itse kaivaukset, ja esiin tuodut sotilaat olivat sittenkin odotuksia pienempi kokonaisuus. Kaikkine oheisrakennuksineen, ravintoloineen, kauppoineen alue oli Pompeijin kokoinen, mutta itse kohde murto-osa siitä. Mutta kiinalaisia riitti, muutama ulkomaan turistikin meidän lisäksemme. Itse asiassa ruuhkiin tottuneita kiinalaisia, mummoja, pariskuntia, opiskelijoita ja perheitä vauvoineen vyöryi semmoisia määriä pitkin yhden museorakennuksen käytäviä, että paniikin lieskat alkoivat nuolla sisintäni ja peräännyin kapeasta käytävästä näkemättä jotain pronssivaunuja. Ei ole sen väärti että liiskaantuisin sinne jälkiä jättämättä, ajattelin kun sain vihdoin happea ulkoilmassa.

Seuraavana päivänä satoi. Kiinalaiset huristelivat sankoin joukoin sähkömopoilla ja niihin oli viritetty näppäriä sateensuojia.

Kuten monia vanhoja kaupunkeja, Xi'aninkin vanhinta osaa kiertävät muurit torneineen.

Pakkauduimme luotijunaan, joka kiidätti meidät 1300-luvun maisemiin, Pingyaon vanhaan kaupunkiin. Kaupunki on säilynyt vuosisatojen ajan muuttumattomana ja on Unescon maailmanperintökohteita.

Vanha kaupunkiparka oli armottoman turistiryysiksen kourissa. Kauppakujat pullistelivat kauppiaita ja juhlijoita. Vasta seuraavana päivänä, kiinalaisten viimeisenä vapaapäivänä, talot alkoivat erottua väkijoukosta. Vanhakaupunki on muurien sisäpuolella.

Hotellimme oli vanhan ylimysperheen entinen koti, ns courtyard- tai mansion-tyyppinen hotelli.

Koiria näkyi vähänlaisesti. Syöty, tiesivät kanssamatkustajat. Kiinalaiset syövät kaikki nelijalkaiset paitsi pöydän, kuuluu yksi vitsi.

Kiinan hyvinvoiva keskiluokka asuu nyt kasvavissa kaupungeissa, mutta maaseudulla on köyhää. Kävimme Liangcunin maalaiskylässä, jossa talot ovat jääneet oman onnensa nojaan kulttuurivallankumouksen jälkeen. Omistajat häädettiin taloistaan eivätkä uudet asukkaat pystyneet rakennuksiaan kunnostamaan. Nuoret ovat lähteneet, mutta mummot asustelevat rapistuvissa taloissa.

Jo Xi'anissa se tuntui, ja edelleen Pingyaossa, pistävä katku, saastesumu kaikkialla. Olin ajatellut, että saastesumu olisi vain suurimman kaupungin, Pekingin ongelma, ja varsinkin huonolla säällä. Mutta ei. Koko tämä Kiinan kivihiiliteollisuuden ydinalue, valtava alue on harmaan maton alla, aurinkoisellakin säällä taivaan sini häipyy usvan taakse. Huonointa ilma oli seuraavassa kohteessamme, hiili- ja terästeollisuuden keskuksessa, miljoonakaupunki Taiyuanissa, jossa pysähdyimme kauniilla Jincin temppelialueella.

Last but not least:Peking kantoninkiinaksi, Beijing mandariinikiinaksi. 

Aamu alkoi keisari Yunglen Taivaan temppelin alueella. Kiinalaiset eläkeläiset viettivät siellä aikaa korttia läiskien, naiset myös käsitöissä. Jotkut venyttelivät jalkojaan siihen malliin, että notkeusliikkeet oli aloitettu noin kuusikymmentä vuotta sitten ja edelleen jatkettiin. 

Matkalla Pekingistä kohti Kiinan muuria Mutianyuhun ulosmenoliikenteessä madellaan taas tunteja. Kaupungin kolmekymmenkerroksiset toimistorakennukset jököttävät paksussa usvassa.




Kiinan muurille vievissä köysiratahisseissä on jo enemmän ulkomaisia turisteja kuin kiinalaisia, se on selvästi ykköskohde näillä seuduilla. Onneksi paras sää sattui tähän päivään ja nyt ollaan jo niin korkeallakin, että saastesumu jäi alas. Puut kukkivat ja tuoksuvat, on lämmintä ja mahtavia näkymiä reunustavat uljaat vuoret.

Viimeinen päivä Pekingissä on varattu (ei niin) Taivaallisen rauhan aukiolle ja keisarien Kielletylle kaupungille. Matkalla opas valistaa, että Tian'anmenin aukiolla on syytä välttää puhumasta vuoden 1989 verilöylystä, ei pidä käyttää sanoja protesti, demonstraatio eikä myöskään kommunistipuolueen vastustajan, Kuomintangin nimeä pidä mainita, koska aukiolla on tiukka järjestys ja valvojat kulkevat kaikkialla. Ei olisi tullut mieleen koko Kuomintang, mutta nyt alan pelätä itsekontrollin pettämistä. Mitä jos alan yht'äkkiä huutaa pidäkkeettömästi että kuomintang, kuomintang!... Vähän sama ilmiö kun lastentarhassa, jossa kiellettiin laittamasta kieltä pakkasella rauta-aitaan. Kyllähän sitä piti kokeilla.

Kielletty kaupunki, Ming-dynastian keisari Yonglen 1400-luvulla aloittama alue on täynnä palatseja ja aukioita, ihmismassoja, lohikäärmeitä ja muita koristeveistoksia, ihania kiinalaislapsia ja muodikkaita nuoria naisia. Aikanaan alue oli vain keisarin ja hänen hallintonsa käytössä, siitä nimi.

Maallisen tyyneyden portti vie keisarilliseen puutarhaan, jossa keisari lepäili jalkavaimoineen.

Peking on täynnä mielenkiintoisia eri ilmeisiä kortteleita, kauniita bulevardeja ja olisi ilman saastesumuaan turistille ihan mukavakin kohde. Kävimme vielä polkupyöräriksojen kyydissä Houhai-nimisessä vanhassa kaupunginosassa, jossa on vielä jäljellä järven ympärille levittäytyvien vanhojen rakennusten kortteleita. Niitä on paljon purettu ja siksi turistien lisäksi paikallisetkin käyvät siellä mielellään kuvauttamassa itseään hääkuviinsa tms.

 Ötököitä tarjolla pekingiläisellä kauppakujalla. Muuten kiinalainen ruoka Kiinassa oli kyllä oman kokemukseni mukaan maukkaampaa kuin meillä. Ateriat tuotiin aina tarjolle pyöreisiin lasipöytiin, jossa keskellä pienempi pyörivä levy. Sille aseteltiin erilaisia kasvis-, kana-, liharuokia, joista sitten noukittiin omille teevadin kokoisille lautasille puikoilla tai haarukoilla pikkuannoksia, paljon.

Ja lopuksi nautittiin Pekingin ankkaa

Moderni kauppakatu Pekingin keskustassa

.

Kiina oli kovasti tapetilla uutisissa kun Kiinan presidentti Xi Jinping poikkesi samalla viikolla Suomessa matkallaan Trumpin luo.Pitkiä juna- ja bussimatkoja sisältänyt kiertomatka päättyi sitten kahdeksan tunnin lentoon, joten istumalihakset joutuivat kyllä koetukselle.  Nyt sitten heräillään kiinalaisen kukonlaulun aikaan...