Tove Ditlevsen: Aikuisuus

Tanskankielinen nimi Gift on suomeksi sekä myrkky että naimisissa ja tässä tapauksessa nimi on selkeästi kaksi- tai jopa kolmimerkityksinen. Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian viimeinen osa on suomennettu loogisesti Lapsuuden ja Nuoruuden jälkeen nimellä Aikuisuus. Se näyttäytyy pinnaltaan hyvin erilaisena kuin suomalaisessa tv-sarjassa Aikuiset, mutta pohjimmiltaan ehkä niissä sittenkin on samaa. Parikymppiset ihmiset ovat kaikkien aikuiselämänsä valintojen alussa, samalla seikkailun-, kokeilun- ja elämänhaluisia - jos ovat terveitä ja kaikkea sitä jopa sodasta huolimatta. Harvalla sen ikäisellä on aivan niin selkeää punaista lankaa kuin Tove Ditlevsenillä: pakottava tarve saada kirjoittaa. Määrätietoinen pyrkimys kirjailijuuteen peittää kaiken muun.

Ensimmäinen aviomieskin, Viggo F on kustannusalan merkittävä toimija ja suhdekin näyttää kuin mesenaatin suhteelta suojattiin. Ikäeroa on 30 vuotta. Kirjailija Ditlevsen alkaa kuitenkin saada mainetta omillaan. Kööpenhaminan kaduilla marssii saksalaisia sotilaita toisen maailmansodan viimeisinä vuosina, mutta nuoret järjestävät bileitä, juopuvat huonoista korvikeviinoista ja solmivat suhteita. Tovella on sisarellisia suhteita toisiin kirjoittaviin naisiin. Nadjan kanssa naureskellaan Pietin vaihtuvia naissuhteita ja autetaan seuraavaa jätettyä toipumaan hylkäämisen surusta: ei ole vaivan väärti.

On ihmeellistä taitoa, kun pienillä konkreettisilla lauseilla ja lakonisella dialogilla saa luotua niin intensiivisen tunnelman kuin mihin Ditlevsen pystyy. Jokaista trilogian osaa olen lukenut lumoutuneena siitä huolimatta, että kokemukset ja kohtaamiset ovat usein vaikeita. Sodan aikana ja sen jälkeenkin ihmiset ehkä elivät sittenkin tiiviimmin yhteydessä toisiinsa kuin meidän nykyisen, korkeamman elintason aikoina eikä edes Ditlevsenin tapainen oman tiensä kulkija, kunnianhimoinen aloitteleva kirjailija jäänyt missään vaiheessa yksin. Miehet olivat vaikuttuneita hänestä ulkonaisesti ja kaksi ensimmäistä aviomiestä myös henkisesti samalla aaltopituudella.

Taidat tulla raskaaksi pelkästä läpivedosta.

Kolmas aviomies tekee itsestään korvaamattoman sekä abortin osaamisella että rauhoittavilla lääkkeillä - ja vain niillä. Abortin jälkeen avautunut ovi huumeisiin jää pysyvästi raolleen. Ensimmäinen annos riittää petolliseen kahleeseen. Rakkaudesta itse mieheen ei alussakaan ole merkkejä, sen sijaan himo saada seuraava ruiske petidiiniä peittää Toven kaikki muut haaveet ja tunteet.

Riippuvuus lääkkeisiin näin kuvattuna tuo mieleen esimerkiksi Yhdysvaltojen nykyisen opioidikriisin. Riippuvuus syöksee Toven narkomaanin elämään, jossa häntä auttaa lääkäriaviomies.  Tove päätyy jopa etsimään lääkärin, joka suostuu leikkaamaan hänen terveen korvansa vain turvatakseen lääkkeen saannin. Varakas mutta valmiiksi itsekin mielenterveydeltään horjuva lääkäri-aviomies pystyy rahoittamaan myös kahden lapsen ja yhden bonuslapsen hoidon. Lastenhoitajankin Tove valjastaa lääkkeiden hankintaan. Reseptien väärentäminen oli silloin helppoa. Kuten kirjoittamisen tarve, myös huumeet houkuttelevat pysyvästi; pelkkä apteekin ohi kulkeminen avaa polun autuaaksi koettuihin näkymiin.

Ditlevsenin aiheet ovat rankkoja, kovaa kuria ja köyhyyttä lapsuudessa, abortti- ja huumekamppailuja aikuisuudessa. Siitä huolimatta kerronta kulkee kepeästi, paikoitellen hilpeästi, humoristisia kuvauksia riittää. Kuin hän haluaisi maustaa karvaan lääkkeen lapselle sopivaksi. Samalla hän on on armottoman suora eikä kaihda kertomasta ajatuksistaan silloinkaan kun hänen valintansa näyttävät sekä vastuuttomilta että moraalittomilta. Lapsuuden köyhyyden jälkeen Tove kaipasi vaurasta ja vakaata kotia, saikin sen, mutta ei sittenkään niissä kulisseissa viihtynyt. Hän kaipaa boheemeihin taiteilijapiireihin, joista ne henkisesti läheisimmät ihmiset, miehet löytyvät. 

Kirjaan on jälkisanat kirjoittanut tanskalainen kirjailija Dy Plambeck.

Tove Ditlevsen: Aikuisuus
Gift, 1971, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S, 2022, 222s

Tove Ditlevsen: Nuoruus

Tanskalaisen Tove Ditlevsenin omaelämäkerralliset kirjat, Lapsuus ja Nuoruus ovat pieniä ja käteen sopivia. Näiden kohdalla äänikirja häviää painetulle kirjalle tai ainakin jää tämä tuntuma kokematta. Uudet suomennokset on tehty pideltäväksi, siveltäväksi, nuuhkittavaksi. Ne ovat esteettisesti kauniita ja kapeasti ladottuine sivuineen lukijaystävällisiä. Taideteoksia kannesta kanteen. Tyylikäs suomennos on Katriina Huttusen. Romaani ei aikaile, 1930-luvun nuoren maailmaan solahtaa aikailematta, heti kannen avattuaan.

Nuoruus-osassa Tove on kasvamassa aikuiseksi. Kuten teini-ikäisiä kaikkina aikoina, häntä vaivaa asuminen kotona vanhempien kanssa. Asunto on ahdas eikä siellä löydä omaa rauhaa siihen suurimpaan unelmaan, runojen kirjoittamiseen. Hermostunut ja suulas äiti tai yövuoroista toipuva väsynyt, välillä työtön isä eivät auta asiaa. Köyhä koti odottaa 15-vuotiaan tytön tuovan jo pienet tienestinsä yhteiseen kassaan, varsinkin kun veli Edvin häipyy mahdollisimman nopeasti omaan kotiinsa, kuten hänen odotetaankin tekevän. Toven tehtävä on äidin silmissä hankkia itselleen aviomies, elättäjä. Vanhemmat eivät hänen kirjoittamishaaveitaan ota kuuleviin korviinsa.

Eikö hän ole vielä lähennellyt sinua? Kaunis ystävätär Ruth opettaa Tovelle alkeita naisten ja miesten välisistä suhteista, pelin säännöistä. Kirjailijuus, runot ohittavat Toven mielessä muut asiat tärkeydessä, kun taas Ruth tietää, että nuori nainen voi laskuttaa vanhaa miestä kaikesta, ihan vaan koska toinen on haluttavampi toiselle. Toven vaakakupissa herra Kroghilla on enemmän antaa kuin hänellä, nimittäin antikvariaatti, yhteys kirjoihin ja kirjailijoihin. Häntä harmittaa, ettei hänen vartalonsa innosta niin paljon kuin Ruthin. Hänen silmissään herra Krogh on kaikin tavoin innostava, sillä herra Krogh on ensimmäinen joka uskoo hänen runoilijan kutsumukseensa.

Hän oli sanonut keräävänsä originaaleja, mutta ehkä en ollut tarpeeksi ainutlaatuinen? Kävellessäni hitaasti kotiin ajattelen onnettomana että näin ei olisi käynyt, jos olisin kirjoittanut hyviä runoja.

Samalla suorasukaisella rehellisyydellä Ditlevsen kuvaa seuraaviakin askeliaan seksuaalisuuden ja rakkauden vielä suljetussa maailmassa. Häntä saattelee koviovelle mies toisensa jälkeen, mutta vain yksi innostaa. Hän on köyhä ja resuinen ja häipyy Espanjaan sotimaan. Tove viettää iltoja Ruthin kanssa tanssipaikoilla ja on esittävinään tarkkailijaa kauniin ystävättärensä varjossa. 

Natsismin aallot lyövät paikoitellen korkealle Tanskassakin ja Tove löytää karun vuokra-asunnon Hitlerin kuvalla asuntonsa somistaneen vuokraemännän luota, jossa heil-huudot kaikuvat seinän takaa. Nuoren huolettomuudella Tove löytää asuntoja ja uusia työpaikkoja, kun sekä asunnon että työpaikan irtisanomiset ovat nopeita ja toistuvia, mutta pikkuhiljaa hän onnistuu etenemään kohti omia unelmiaan. Runoja syntyy sekä kollegoiden ja tuttavien merkkipäiville että ensin pieneen lehteen ja sitten kustantamollekin tarjottavaksi. Tunnustusten ropistessa jopa kotiväki alkaa uskoa. Isän väsynyt duunarihahmo liikuttaa. 

Pantuaan lippalakin päähän hän seisahtuu vaivautuneen näköisenä. Tove, hän sanoo pehmeällä äänellä. Enkö saisi nähdä sinun - äh - runojasi joskus? Minähän ymmärrän runoutta. Vihani haihtuu. Saat, sanon, ja hän nyökkää minulle kömpelösti ennen kuin lähtee. Isäni osaa katua ja mennä itseensä, mutta äidilläni sitä taitoa ei ole.

Tove Ditlevsenin Nuoruus on nimensä veroinen, se on jälkikäteen synkäksi määritellystä vuosikymmenestä ja köyhästä kodista huolimatta täynnä elämän makuista seikkailunhalua, optimismia, uusia askeleita, voittoja ja tappioita. Kahdeksantoistavuotiaan oli ehdottomasti päästävä impeyden rasitteesta, eikä tässäkään se asia tapahtu kuten romanttisissa haaveissa, mutta eteenpäin käy runoilijan tie, ja lopussa se näyttää jo hyvin selkeältä. Postissa tulee paketti, ensimmäinen runokokoelma painettuna.

Ehkä joku runoista salaa pitävä lapsi löytää sen joskus, lukee runot ja tuntee lukiessaan jotakin, jotakin sellaista mitä hänen ympäristönsä ei ymmärrä. Eikä tämä omituinen lapsi tunne minua laisinkaan.

Aika kului Nuoruuden parissa kuin siivillä. Ditlevsenin kyky havainnoida ja kuvata persoonallisuuksia on kutkuttavan tarkka. Nuoruus on täynnä epävarmuutta ja etsintää, mutta jälkikäteen siinä on mukana aimo annos huumoria.

Ajattelen voinko kihlautua saatavien perijän kanssa. Minulla on epäilys että se on vain polkupyörälähetin kauniimpi nimitys, paitsi että hän ajaa autoa.

Tove Ditlevsen: Nuoruus
Ungdom, 1967, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S , 2021, 191 s

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Tanskalaisen Tove Ditlevsenin nimeä ei ole voinut välttyä näkemästä viime aikoina kirja-arvioissa, sen verran ahkerasti on luettu hänen teostaan Lapsuus, autofiktiivisen Kööpenhamina-trilogian ensimmäisen osan suomennosta. Sain nätin pienoisromaanin yllättäen syntymäpäivälahjaksi enkä sen suosiota ihmettele. Pieni sädehtivä helmi se on. Aika yllättävää, ettei sitä ole aiemmin suomennettu, Barndom on julkaistu jo vuonna 1967. Se taitaa olla kuitenkin meidän nykylukijoiden onni, sillä Katriina Huttunen tekee tunnetusti huippulaatua, niin nytkin.

Vuonna 1917 syntyneen Ditlevsenin lapsuudessa 1920-luvulla perhe, vanhemmat ja veli Edvin asuvat Kööpenhaminassa Vesterbron työläiskaupunginosassa. Kirjailija on yhtä teräväkatseinen havainnoija kuin Ferranten Napoli-sarjan Elena tai toisaalta Alex Schulman oman sukunsa vaiettujen tabujen kuvaajana. Kuten Elenaa, myös Tovea ahdistaa korttelin karu elämä, lasten keskustelu huoraamisesta ja humalasta ja saa kaipaamaan pois pihalta ja kadulta, pois korkeista taloista. Tyylillisesti Schulman tulee lähelle. Ditlevsenin kirkas kieli on niin modernia, yleispätevää, että häntä voisi luulla tämän päivän kirjailijaksi, vaikka aamiaispöydän lehdessä luetaan Versaillesin rauhansopimuksesta ja espanjantaudista. Tuoreella suomennoksella on tietenkin vaikutuksensa.

Siinä missä Schulmanin lapsuutta kulttuurikodissa varjosti alkoholi, Ditlevsenillä köyhyys ja sen asettamat puitteet kodissa ja koulussa maalaavat arjen harmaalla. Suhde primadonnamaiseen äitiin on vaikea. Äiti on nuori ja itsekeskeinen eikä epäröi käyttää lyöntejä kasvatuskeinona. Toveen iskostuu varhain käsitys itsestä rumana ja tyhmänä. Lapsuuteni ärsyttää häntä yhtä paljon kuin minua, ja olemme onnellisia yhdessä vain silloin kun hän unohtaa sen olemassaolon.

Poliittisesti aktiivi isä, sosialidemokraatti on aikuisempi, eikä - lähes yllättäen-  harrasta liiallista viinan juontia. Sitä on muutoin tarjolla yllin kyllin sekä suvussa että pihapiirissä. Isä joutuu työttömäksi, mikä ei helpota tilannetta. Isäkään ei perusta tytön alkavasta runoharrastuksesta. Köyhien lapset kasvavat enimmäkseen kadulla, niin Tovekin ja paras kaverinsa Ruth, heleällä äänellä rivoja totuuksia päästelevä pisamanaama. 

Minä olen sellainen viekas lapsi, ja minun naamioni on tyhmyys, ja pidän huolta siitä ettei kukaan riisu sitä minulta. Annan suuni roikkua ja tuijotan ilmeettömänä eteeni.

On haikeaa lukea niin rehellisen oloista kuvausta siitä kun lapsi kasvaa ja opettelee aikuisten elämän sääntöjä, valheiden ja teeskentelyn täyttämää roolipeliä. Sitä on lapsuus; epämukavia tunnelmia kun ei saa ristiriitaisia havaintojaan sopimaan aikuisten sanomaan. 

Tämä on aikuisissa pahinta: he eivät koskaan voi myöntää että olisivat kertaakaan elämässään käyttäytyneet väärin tai kevytmielisesti. He ovat niin kärkkäitä tuomitsemaan muita, mutta eivät koskaan julista tuomiopäivää itselleen.

Pieni Tove kerjää aina äidin huomiota mutta äidin tunnelmat ailahtelevat eikä tyttö saa äidiltä kaipaamaansa. Hiljalleen tyttöjen runokirjasta alkava kirjoitusharrastus tuo uutta voimaa, hän saa kannustusta myös veljen tärkeältä kaverilta, joka tuntee toimittajan. Unelmat ja mielikuvitus työntävät kodin ankeuden taka-alalle. Vaikka perheeltä on turha odottaa rohkaisua, unelma kasvaa, hän merkitsee runoihinsa vuosiluvun, että jälkipolvetkin huomaisivat varhaiskypsän runoilijan. Runot peittivät lapsuuteni rikkinäiset kohdat kuin uusi ohut iho, ennen kuin haava oli täysin parantunut.

Aika hyytävällä tavalla, rivien väleistä ja merkityksistä painavin lausein käy selväksi, että matkalla ulos lapsuudesta, yhä ohenevasta ja repeilevästä, kokemukset ovat jättäneet vaurioita. Tove joutuu teeskentelemään tunteita, jotta osoittaisi niitä oikealla tavalla. Häneltä odotetaan kyyneleitä mummon hautajaisissa, kun ne ovat jo kuivuneet. Lapsuuden päätepiste on konfirmaatio, jonka jälkeen hänen on tuotava vähävaraiseen perheeseen ansioita kotiapulaisena. Hän uskoo äitinsä jo pitävän itsestään, mutta liian myöhään: se ei tee minua onnelliseksi. Eniten hän suree lapsuuden menettämistä siksi, että hän samalla menettää parhaan ystävänsä Ruthin.

Kansi syntymäpäiväkortilla

Melankolisesta tunnelmasta huolimatta kirja ei synkistä, siihen se on aivan liian täynnä suurten tunteiden kuohuntaa. Neljätoistavuotias sipaisee poskensa äidin vaaleanpunaisella silkkipaperilla, pukee suipot brokadikengät; edessä on aikuisen elämä täynnä odotuksen jännitystä. Kynästä purkautuu runollisen kaunista jälkeä.

Luen runokirjaani, yö vaeltaa ikkunan ohi, ja minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan.  

                                                                                  

Tove Ditlevsen: Lapsuus
Barndom, 1967, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S, 2021, 142 s