Maria Peura: Esikoinen

Eihän ole olemassakaan häiriintyneitä lapsia, on vain häirittyjä lapsia.

Maria Peuran Esikoisesta  tuli tuntuma, että olen lukemassa vähän aikaa sitten lukemani Agneta Pleijelin En Vinter i Stockholm sisarteosta, kolmisenkymmentä vuotta nuoremman kirjailijan omaelämäkerrallista intiimiä teosta. Pidempi tauko naisiin kohdistuvasta väkivallasta olisi voinut olla paikallaan lukujärjestyksessäni, mutta varaukset tupsahtelevat lainattavaksi niin ettei järjestystä etukäteen tiedä. Molemmat ovat tyylikkäitä, riipaisevia romaaneja. 

Pleijelin fokus kohdistuu rakkaussuhteisiin ja miehen harjoittamaan henkiseen väkivaltaan, Peuralla lähtötilanteessa parisuhde on fyysisen pahoinpitelyn ja alkoholismin mustaama. Se heittää pitkän varjonsa varsinaiseen aiheeseen, äidin ja lapsen selviytymiseen traumasta. Esikoinen purkaa tuon väkivallan haurastuttaman suhteen kehitystä. Kirjailijoita yhdistää viha-rakkaussuhde omaan äitiin ja itsesyytökset siitä, että on suostunut pitkään sietämään itseen kohdistuvaa väkivaltaa. Peura potee myös syyllisyyttä adhd-diagnoosin saaneen poikansa vaikeuksista ja väliaikaisesta huostaanotosta.  

Sattumalta juuri eilen taisin lukea artikkelin huostaanoton ongelmista ja - tilastojen valossa - sen pysyvyydestä, vanhempien ja lapsen päinvastaisista toiveista huolimatta. Prosessissa näyttää olevan kritiikille ja tutkinnalle syytä. Erilaisia risteäviä intressejä riittää tälläkin alueella, ulkopuolisilla asiantuntijoillakin on sidoksensa.

Peuran Esikoinen on avoimesti omaelämäkerrallinen, minäkertojan suulla kerrottu. Hänen poikansa tapaus on tilastollisesti vähemmän tavallinen, sillä poika palaa tiukimman asteen lastensuojelun kontrollista takaisin kotiin. 

Kirjan luvut ovat lyhyitä, sivut usein vajaita. Teksti hengittää ja muistuttaa paikoitellen proosarunoa. Mitä lyhyempi teksti on sivun ylälaidassa, sitä painavammalta se vaikuttaa.

Kun lapseni katoaa, vain minä etsin häntä. Ja sitten häntä etsivät ne, jotka pyydän, houkuttelen ja ylipuhun tähän tehtävään. Ja sitten taas vain minä. 

Kiteytetyissä väläyksissä edeltävätkin sukupolvet hahmottuvat luonnoksina. Etelästä pohjoiseen muuttaneet vanhemmat sopeutuvat. Siellä oli kaksi tapaa elää: ryypättiin pyhää henkeä tai ryypättiin viinaa, ryypättiin kunnes kaaduttiin. Ei välimuotoja.

Aika vaihtelee nyky-hetkestä menneisiin tapahtumiin, joista tämän perheen kuviot rakentuvat. Nykyhetkessä kirjailija hoitaa ikääntyviä vanhempiaan, isää ja äitiä, joka on putoamassa muistisairauden pimeään. Aiemmin tässäkin äiti-tytär -suhteessa näyttää vallinneen äidin taholta armoton asenne. Omasta epävarmuudesta kai se ketjuuntuu, tuo epäluottamus. Masennusta on.

"Mutta ethän sinä voi synnyttää!" Ei, ei huutomerkkiä, ei äiti parahtanut. Hän vain totesi. Toteamukseen ilman parahdusta, ilman huutomerkkiä, sisältyy käsittämättömin. Minun äitini sivuutti minun tunteeni. Minun äitini mitätöi minut. - - - "Sinä hukutat sen", hän totesi samalla tunteettomuudella, kun lapseni oli jo syntynyt, ja kerroin, että olimme menossa vauvauintiin.

Peuran kertomuksessa on varjoja mutta ei ilman valoa. Syyllisyyttä on itsessä, syitä löytyy vanhemmista. Kuten vanhempansa hänkin on syyllinen sekä poikansa onnettomuuteen että onnellisuuteen. Molempia on. Kodit ovat lukevia, kirjoittavia, sivistyneitä, toimeentulevia, läheisiä tarvittaessa tukevia. Ehkä siinä juuri on se ratkaiseva ero, kenen lapsi kuitenkin pääsee pinnalle. En kyllä ole uskoa lukemaani, kun masentunut kirjoittaa äidilleen ja tämä vastaa, ettei se ole hänen yksinoikeutensa. Olivatko noin karskit äidit tyypillisiä sodan kokeneessa sukupolvessa? Sanoihan minunkin kiltti äitini puhelimessa, kun itkin vauvan valvottaman yön jälkeen, että älä nyt ainakaan toista lasta hanki. Myötätuntoa kerjäsin.

Lapsi päätyy päihdekokeiluihin ja sen mukaiseen kaveriseuraan ja vapaa-ajanviettotapaan. Äiti taistelee lapsensa hengestä. Muita vaihtoehtoja ei ole kuin eristävä lastensuojelu, vaikka sekin sisältää väkivallan kuvioita. Niitä ei kirjailija ei hyväksy, mutta toisenlaista mahdollisuutta ei ole tarjolla. Maria Peura kirjoittaa lapsestaan äidin verellä, täynnä rakkautta. Se oli nimittäin selvää alusta alkaen, äidin riemu syntyneestä esikoisesta oli rajatonta, ei vähäisintäkään epäilyä. Elämälläni oli tarkoitus. Runon kieli hivelee keskellä kauheita näkymiä. Kaikesta voi lukea, että lapsen huostaanotto merkitsee hänelle rotkon reunalla horjumista, vaikka huostaanotto on viimeinen keino ja väistämätöntä.

Nyt aikuinen lapsi oli lukenut romaaniversion ennen julkaisua ja hyväksynyt kaiken hänestä kerrotun mitään muuttamatta.

Esikoinen on rehellinen ja kaunis kirja elämän syvistä vesistä. 

Maria Peura: Esikoinen
Otava, 2023, 320 s

Peura, Maria: Antaumuksella keskeneräinen
Luettu 04/12

 

Kirjailijan työpäiväkirja. Mukava omaelämäkerrallinen pohdiskelu kirjailijuudesta, sen tien kannoista ja sujuvista hurmion hetkistä. Kirjailija jutustelee intiimisti ja rehellisesti, myös itseään epäedullisessä valossa tarkastellen. Tämä rohkeus tekee sen myös filosofiseksi ja yleisinhimilliseksi. Toisaalta nykyistä kirjailijakenttää valotetaan sisältä päin ja lukija pääsee tirkistelijäksi tähän pieneen sisäpiiriin. Sekä kirjailijan uusperheen arkiseen elämäänkin, kirjoittajan tunnelmiin kirjailijapuolison kanssa, joogaharjoitusten kautta virkistymiseen.

Matti Saurama/ Parnasso:Kirjailija esittelee seikkaperäisesti kirjoitusprosessin etenemistä – ja seisahtumista. Hän käy läpi ohjaajien antamaa kritiikkiä, availee kustannustoimittajan osuutta, kertoo monin tavoin tärkeän terapeuttisen avun merkityksestä. Sukeltautuessaan työhön keskeistä on intensiteetti, ei rupeaman mitta. Arki, ystävät, lapset, puoliso, työrauha ja yksityisyyden tarve ryydittävät työn kulkua. Klassinen käsite, oma huone, nousee tässäkin keskeiseksi.

Kirjailija on armoton itseään kohtaan kertoessaan kirjallisen työn vaikeuksista, lukoista ja tukkeumista. Ahdistus on tarttua lukijaankin. Lapsesta asti koettu erilaisuus kamppailee samankaltaistumisen tarpeen kanssa. Eikä rehellinen Peura peittele räikeätäkään narsismia. Arvostusta ja hyväksyntää odottaa jokainen. Luulot itsestä ovat milloin pilvissä, milloin maassa. Mutta kun kirjoittaminen pääsee vauhtiin, se juoksee parhaimmillaan kuin itsestään.