keskiviikko 31. tammikuuta 2024

Klassikkohaaste 18. Henry James: Washingtonin aukio



"Yhden asian voit kertoa herra Townsendille, kun tapaat hänet jälleen", isä sanoi. "Jos menet naimisiin ilman minun suostumustani, minä en jätä sinulle pennin pyörylää. Se kiinnostaa häntä enemmän kuin mikään, mitä sinulla on sanottavana."

Henry Jamesin (1843-1916) romaani Washingtonin aukio on ilmeisesti tunnetumpi siitä sovitettuna näytelmänä Perijätär. Se nimi on oikeastaan kuvaavampikin. Osoitteessa Washingtonin aukio, New York sijaitsee talo, jossa romaanin keskushenkilöt asuvat.

Marmoriportaiden takana avautuu ovi Tohtori Austin Sloperin salonkeihin. Kunnioitetun lääkärin, lesken kanssa asuu hänen ainoa lapsensa, tytär Catherine ja hänen niin ikään leskeksi jäänyt sisarensa Lavinia Penniman. Eletään aikaa, jolloin miehen velvollisuus on elättää naispuoliset sukulaisensa eikä naiselta kodissa odoteta muuta kuin vetäytymistä koruompeleiden pariin. Kuten nykyään, taloudellinen riippuvuus alisti silloinkin naisen miehen omaisuudeksi, niin vaimon, sisaren kuin tyttärenkin.

Heti alussa käy ilmi tohtorin asenne hänen kanssaan asuvia naisia kohtaan. Tytär Catherine on vankkatekoinen ja terve nuori nainen, ei mikään kaunotar eikä isän mielestä myöskään kovin älykäs. Päin vastoin kuin hänen menettämänsä läheiset: kaunis vaimo synnytyksen jälkeen ja esikoispoika 2-vuotiaana. Tohtori Sloperista onkin näiden kolhujen jälkeen tullut ylimielinen ja katkera. Syvästi rakastamansa vaimon menetyksen jälkeen järjen kauneutta arvostava lääkäri näkee sitä entistä vähemmän naisissa yleisesti. Lähipiiriin kuuluu tohtorin toinenkin sisar, rouva Elizabeth Almond, jolle veli suo enemmän huomiota, jopa arvostusta. 

Vauraassa talossa, sen aulassa, ovella ja huoneissa enimmäkseen tapahtuvat kohtaamiset ja keskustelut tuovat mieleen kamarinäytelmän, mutta Henry James ei ole kuitenkaan mitenkään pölyttynyt ihmisten persoonallisuuksia ja mielenliikkeitä luotaessaan. Ihmisluonteen syvällisen tuntijan lailla kirjailija tihentää sydämen lyöntejä ja murtaa lukijan turhan helposti muodostamia ennakkokäsityksiä.

Voi odottaa, ettei siitä hyvää seuraa, kun seurapiiritapaamisessa komea ja sulavasti käyttäytyvä nuorimies Morris Townsend kiinnittää hellittämätöntä huomiota Catherineen, Lavinia huomaa tilaisuutensa amorina tulleen, ja isä kiristelee hampaitaan. Isä näkee miehen onnenonkijana, joka taas havaitsee edessään aukeavan helpon tien vaurauteen. Townsendin menneisyys jää osittain hämärän peittoon, mutta sekin mitä tiedetään, vahvistaa isän tulkintoja.

Millainen henkien taisto tästä kehkeytyykään isän ja tyttären välille, mitä kaikkea se paljastaa heistä ja kuinka vankan talon sisällä isän, tyttären ja tädinkin alla maa järisee, yhden kosijan astuessa taloon - se on tihenevää draamaa. Lähtökohta on säyseän ja porvarillisen rauhan läpitunkema. Talossa asiat kulkevat säännönmukaisesti, tohtorin sana on laki ja naiset tietävät sen. Kaiken lisäksi Catherine on täynnä rakkautta ja kunnioitusta isäänsä kohtaan. Isä on jumalasta seuraava, hänen sanaansa ei kyseenalaisteta. Catherine näyttää ensi alkuun juuri niin lammasmaiselta kuin voi kuvitella tällä kasvatuksella, jossa tytärtä on kaikin voimin alistettu ja vähätelty. 

Yllättävä rakkaus saa Catherinen kukoistamaan, vaikka se ajan tavan mukaan ei manifestoidu kuin sovituissa tapaamisissa salongissa. Yhteinen näkemys kuitenkin hahmottuu pikaisesti, kihlaus nyt ensin ainakin. Kaikkein riemastunein asioiden käänteistä on täti Lavinia, uuden suhteen varsinainen kätilö, joka toimii kenenkään pyytämättä - ja Catherinen yrittäessä häntä jarruttaa - jatkossakin energisenä amorina. Sen sijaan tohtorin kärsivällisyydelle tuli tarvetta, nuorten kihlaus ilman isän lupaa on anteeksiantamatonta.

Tohtori vastasi kuitenkin korottamatta ääntään: "Voitte tietenkin odottaa kunnes minä kuolen, jos tahdotte." Catherine huudahti luonnollisesti kauhusta. "Kihlauksellasi on oleva sinuun yksi viehättävä vaikutus, se saa sinut odottamaan tuota tapausta äärimmäisen kärsimättömästi."

Alkuun nimetön kertoja, sivustakatsoja kuvailee henkilöitä isän näkökulmasta. Isä tarkkailee tyttären käytöstä synkän ironisella asenteella. Catherine näyttää kömpelöltä ja hieman yksinkertaiselta nuorelta naiselta, jonka ylin tavoite elämässä on toimia isän tahdon mukaisesti. Kuten tällaisessa yksilöiden mittelöissä klassisesti tuntuu käyvän, vahvemmalle osapuolelle alistetun osapuolen nöyryyden aste ei tunnu koskaan olevan riittävä. Halveksunta ja kärsimättömyys toista kohtaan vain kasvaa. (Eikö jopa valtion päämiesten muutoksessa diktaattoreiksi näy sama käyttäytymiskuvio? Muistuu mieleen tv-väläykset Putinin kiusaamista duuman jäsenistä, jotka vapisevat hänen edessään.)

Tohtori Sloper päätyy väsytystaistelussa kokeilemaan pidempää eroa nuorten välillä ja lähtee tyttären kanssa Eurooppaan, Alpeille. Siinä salongin sisäilma tuulettuu. Hienovaraisesti kuvaus irtoaa tohtorin näkökulmasta ja Catherinen vilpitön luonne saa uusia sävyjä; hän näyttääkin ainoalta rehelliseltä ja teeskentelemättömältä ihmiseltä koko seurapiirissä, joka on uppoamassa jatkuvan juonittelun suohon. Samalla tohtorin piinkova pinta, se äly ja sen siunaus, alkaa menettää hohtoa lukijan silmissä.  

Dialogit vievät taidokkaasti tapahtumia eteenpäin. Jokaisella henkilöllä on niissä selvästi erottuva äänensä. Taustalla vehkeilevät Lavinia-täti ja Morris Townsend varsinkin, antavat mainioita esimerkkejä muuttuneesta puheesta. Täti puhkuaa intoa nähdessään itsensä koko draaman ohjaajana eikä Morris taas jaksa tädin seurassa ylläpitää teeskentelyä, jota joutuu harrastamaan riittävästi isän ja tyttären suuntaan. 

Henry Jamesin tarkka psykologinen silmä on kestänyt aikaa. Hän kuvaa ihmista moniulotteisena otuksena. Lukija on harhautettu lukemaan kliseistä tarinaa, mutta vielä mitä! Harhautus liittyy kepeään tyylittelyyn, jolla henkilöt alkuun esitellään hieman karikatyyrinomaisina. Myöhemmin sukelletaan syvemmin ihon alle ja jokaisesta paljastuu  - more than meets the eye. Muutenkin kirjailijan lauseet ovat kristallin kirkkaita ja paljon sanovia, painava klassikko on Washingtonin aukio

Lopussa on suomentaja Kersti Juvan (suomennos vuodelta 2003)  kirjoitus Hiljainen ja hienostunut paikka, jossa hän täydentää upean suomennoksen syvällisellä analyysilla tästä pienestä romaanihelmestä. Hän sanoittaa viisaasti yhden ydinkohdan, jonka Henry James romaanissaan näyttää:  Isän rikos on se, että hän ei arvosta tyttäressä niitä ominaisuuksia joita tällä on, ja hänen rangaistuksensa on se, että vaatiessaan tyttären kunnioitusta hän menettää sen.

Kiitos klassikkohaasteen tämänkertaisesta vetämisestä maaliin Anki.

Henry James: Washingtonin aukio
Washington Square, 1880, suomentanut Kersti Juva
Otava, 2003, 310 s



lauantai 27. tammikuuta 2024

Agneta Pleijel: En vinter i Stockholm


Nimi vaikutti tutulta, talvi jossakin. Lukiessa jostain ponnahti mieleen George Sandin Talvi Mallorcalla. Ajattelin, että näissä yli sadan vuoden aikaetäisyydellä toisistaan kirjoitetuissa teoksissa olisi jotain samaa. Lahjomaton blogini todisti, etten sittenkään ole tuota vanhempaa lukenut. Olenko tutustunut siihen jonkun toisen blogissa? Vai oliko jossain uudessa kirjassa henkilö, joka luki George Sandin teosta, ehkä niin. Joka tapauksessa pirstaleisten kokemusten muistelu, matka sekä kirjoituksen kiintopiste talvisessa paikassa yhdistää noita nimen lisäksi. 

Agneta Pleijelin En vinter i Stockholm -teos on omaelämäkerrallinen, päähenkilönä anonyymi hon. Matkat etelässä Afrikkaa myöten ja talvinen Tukholma vaihtelevat taustamaisemina. Muistot ovat tyrmistyttävän tuskaisia, täynnä repiviä parisuhteita, jotka naislukijana nyt kokee raivostuttavina. Kuinka sikamainen mies! Sitten lukee äidistä ja puuskahtaa mielessään, kuinka inhottava hullu äiti! Parisuhteen mallit näyttävät usein kulkevan ihmissuhteissa kuin ketjussa, lasten sukupolvi seuraa vanhempiensa parisuhteen onnetonta esimerkkiä. 

Han älskade två. Denna uppriktighet. Hon fann den nära nog oanständig. För honom var allt naturligt. Dessa två kvinnor, mer begärde han inte av livet. Om någon tidigare sagt att hon skulle finna sig i något sådant hade hon skrattat.

Nainen muistelee vanhempiensa virallistamatonta eroa: isä vain muuttaa asumaan toiseen asuntoon, tapailee muita naisia ja jatkaa loppuelämäänsä siellä. Suuttuu, kun aikuistuva esikoistytär ehdottaa, että isä tekisi jonkun päätöksen. Isälle kun sopii juuri tuo tilanne, äiti oireilee hermorauniona. Lapsille juuri isä on perhettä kokoava hahmo, mutta heidänhän on pidettävä äidin puolta, jota oli petetty eikä isän, joka pisti päänsä pensaaseen. 

Naisen omassa avioliitossa mies ei halua lasta, mutta rakastuu toiseen, jonka kanssa saa lapsen. Tuokaan mies ei haluaisi erota, vaan rakastaa molempia naisia. Äitinsä tavoin nainenkaan ei osaa päättää erosta. Kirjassa Pleijel sirottelee muistoja matkoistaan ja lähisuhteistaan epäkronologisesti, tajunnanvirtana, jonka katkaisee kuin tunnisteena seuraavasta, painotettu isoilla kirjoitettu sana, ilman varsinaista uutta lukua. Kiinnostava ja hauska ratkaisu tekee romaanista keskustelunomaisen ja virtaavan, se on kuin valokuva-albumi, josta putkahtaa vastaan uusia otoksia.

Epätoivoinen nainen hakee lohtua ennustajaltakin. Olisiko tässä hämmennyksessä kyse 60-luvun vapaan rakkauden vahvoista tuulista, ei pelkästään vanhempien mallista, että varsinkin koulutetun naisen piti hyväksyä miehen uusi rakkaus ja olla suvaitsevinaan sekin? Ja olla näyttämättä, kuinka paljon se loukkasi. Lohtua löytyy yhden illan romanssista serbimiehen kanssa kotimatkalla maailmalta. Emm (M?) ja nainen tapaavat  Balkanin sodan aikana ja uudelleen 11 vuoden jälkeen Tukholmassa - siinä on kirjoitus- ja nykyhetki, jossa he tapaavat, kun naisen rakastettu on lähtenyt New Yorkiin toisen naisen kanssa.

Pleijelin fragmentaarinen kerronta uppoaa naisen mielentiloihin, hän loihtii tunnelmallisia tuokiokuvia jokirannasta jossain entisessä Jugoslaviassa ja marraskuun loskaisesta Tukholmasta. Maisema katoaa sumuun ja taas palataan äitiin ja isään.

Att hon höll på att bli kvinna hade utlöst en vrede hos modern, kanske var det förtvivlan, ja säkert var det förtvivlan. Den fick dottern att fyllas av skam: över brösten som växte, över blodet som kom i underbyxorna, allt det som hon inte kunde göra något åt.  

Äitiin, joka siirtää tyttäreensä ikiaikaista naisvihaa ja oman ruumiin inhoa. Ei ihme, ettei hyvä sisko -verkostoista ole ongelmaa, kun äidit ovat osanneet toistaa naisvihaa miehiä tehokkaammin! Kodin ilmapiiri ja isän itsekkyys näyttävät repiviltä. Tuosta äidistä ei myöskään ole lohduttajaksi, kun tytärtenkin liitot ajavat karille. Arthur Rimbaudin runous ja sekin Afrikassa nautittuna toimii paremmin.

Niin hienosti kuin Pleijel sanoittaakin haavojensa syntyhistoriaa, sisarusten ristiriitaa riitelevien vanhempien välissä, omaa lamaantumistaan hylkäämiskokemuksissa, eniten pidin tässä romaanissa koko taustasta, jossa proosa kulkee runon lailla, maisemissa jokirannasta, lentokentältä, Horngatanin roskatynnyreistä sumuiseen ikkunamaisemaan eli kirjailijan tavasta nähdä. Jokainen on sittenkin enemmän kuin parisuhteensa. 

Ute var det kyligt. Fåglarna teg. Mellan klarbärsträdens svarta stammar låg en mjuk dimma. Motorbåtens presenning var täckt av fin väta. Färgerna hade inte vaknat. Så såg världen ut när ingen betraktade den, när den vilade sig från människors ögon.

Agneta Pleijel: En vinter i Stockholm, Norstedts Förlag AB, 1997, 205 s

maanantai 22. tammikuuta 2024

Elokuvissa ja pienessä teatterissa



Näin taas tosi hienon elokuvan: The Holdovers.  En muistaakseni osannut arvostaa niin paljon Alexander Paynen läpimurtoelokuvaa (?) Sideways parikymmentä vuotta sitten, viininmaistelua ja roadtrippiä Kaliforniassa. Se jätti odotuksiin nähden laimean jäljen. Sen sijaan tämä uusin on täydellinen! Viinin lailla ohjaaja on vanhetessaan kypsynyt ja jalostunut.

Holdovers (jämät?) viittaa sisäoppilaitoksen oppilaisiin, jotka jäävät koululle joululoman ajaksi. Jotkut varakkaista perheistä eivät ole, eri syistä, järjestäneet pojilleen joulua kotona. Eletään 60-luvun loppua Bostonin lähellä sijaitsevassa koulussa. Yhdysvallat kävi sotaa Vietnamissa. Lukioikäiset pojat kammoksuvat ajatusta jäädä jouluksi äreän historian opettajansa Paul Hunhamin hoteisiin, jolle on nakattu valvontavastuu. Hän aikoo jatkaa opetusta myös joululomalla. Yhden pojan isä ilmestyy kuitenkin yllättäen paikalle helikopterillaan ja tarjoaa pojille sittenkin kyydin kotiin. Kaikille, paitsi yhdelle, Angukselle. Potkuja useista kouluista kerännyt ongelmanuori, fiksu mutta epävarma nuori on yksinhuoltajaäidin poika. Äiti on löytänyt uuden miehen ja siinä on syy, ettei äiti halua poikaa nyt jouluksi kotiin.

Karun kylmään kouluun jää toisiaan kyräilevä opettaja ja oppilas ja kolmantena koulun keittiön emäntä Mary, joka suree Vietnamissa kaatunutta poikaansa. Nämä kolme joutuvat vastoin tahtoaan toimimaan kuin koekaniineina parin viikon projektissa, joka näyttää etukäteen ilottomalta vankeudelta. Kukaan heistä ei odota muuta kuin ankeaa kokemusta jouluisen perhejuhlan sijaan. Hunhamilla ei tosin ole perhettä, eikä Maryllakaan. Angus nieleskelee äidin petaamaa isoa pettymystä.

Hunham osoittaa oppilaitaan kohtaan ylimielisyyttä,  valuttaa omaa katkeruuttaan menestyneiden vanhempien lapsille, ivaa ja vähättelyä säästämättä. Vanhakantainen opetusmenetelmä ei kaihda kurinpitoa. Muiden lähdettyä Angus päätyy viis välittämään opettajansa kasvatuksellisista menetelmistä. Mary näkee molempien umpikujan, kamppaillessaan oman surunsa kanssa hän yrittää rauhoittaa hankalia seuralaisiaan. Että he voisivat edes sietää toisiaan.

Uuden Englannin maisema on lumen peittämä. Elokuvassa kehittyy hitaasti kasvava draama ihmisten haavoista ja pettymyksistä, mahdollisuuksista alkaa ymmärtää toista, löytää oikeaa iloa ilkeän naljailun tai synkän koston sijaan. Kuvaus, värit, äänet, kaikki on ajan mukaista, vakaata ja tarkkaa. Hyvin valittu musiikki säestää sopivissa kohdin.

Niin hienoa näyttelijäntyötä en ole pitkään aikaan nähnyt kuin nämä kolme esittävät. Varsinkin 21-vuotias Dominic Sessa Anguksen roolissa ällistyttää, hän on luonteva, herkkä ja tarkka eleissään ja ilmeissään. Da'vine Joy Randolph Maryna kertoo olemuksellaan, mitä työtä on mustana Yhdysvalloissa ponnistella lapsen koulutuksen ja hyvinvoinnin puolesta ja nähdä sen ponnistelun ja lapsensa katoavan sodan pohjattomaan kitaan. Paul Giamatti opettajan roolissa ainoana kaverinaan viskipullo tekee hienon roolin elämään pettyneenä opettajana, joka edelleen oppii, oppilaaltaan.

The Holdovers on täydellinen elokuva, viisas, lämmin ja hauska. Sen katsomisesta tuli ylevöitynyt olo. Meillä on toivoa, kun tehdään tällaisia elokuvia. 


Yhtenä aamuyönä joskus viime syksynä luin puhelimesta Teatteri Jurkan näytelmästä. Vakuutuin arviosta niin, että ostin siltä makaamalta itselleni lipun kyseiseen esitykseen. Myöhemmin päivällä huomasin, että ajoitus ei mennyt ihan nappiin. Ei ehkä olekaan niin hyvä idea haltioitua jostain arviosta aamuyöstä. Siirsin liput tammikuulle. Hups, näytelmäkin ehti vaihtua.  Tein kuitenkin retken katsomaan Teatteri Jurkan esitystä Elämän ensikertalaisia eikä siinä ollut mitään katumista. 

Talvi on ollut ankara. Espallakin joku oli oli ottanut sukset alleen. Puiston penkit oli verhoiltu ylellisen pehmeällä vaipalla (joka on tänään epäilemättä jo menneen talven lumia).  


Oli aikaa tepastella muiden turistien mukana kauhistelemassa Allas Sea Poolin uimareita viimeisillä kovilla pakkasilla tällä erää.   


Ateneumin impressionistien (aika monet jo vuosikymmenten aikana nähty) kautta taapersin Vironkadulle. Teatteri Jurkassa oli sekä intiimi että intensiivinen tunnelma. Tommi Eronen assistenttina ja Ella Mettänen ohjaajalegendana pistivät itsensä likoon kuvatessaan teatterin keinoin elämää, kuolemaa ja teatterin tekemistä nuoresta vanhemmaksi, hauskasti, liikuttavasti ja ammattimaisesti. Feminististä asennetta näkyi ohjaajalegendan historiassa mm Mikaela Gricolan ohjaustyössä.

Ehdin vielä katkeroitua Stockmannin Food marketissa - typerä nimi sekin. Paikka sentään muistuttaa aika paljon Stockmannin alkuperäistä herkkuosastoa. Turun S Herkku vastaavalla sijainnilla Stockmannin alakerrassa on kuin mikä hyvänsä S-market, ikävä ja arkinen. Vaikkei gourmeta joka päivä kaipaisikaan, on kivaa kun kaupungissa on yksi vähän runsaammin varusteltu ruokakauppa. Voi käydä nuuskimassa bistrojen tarjontaa, juustoja ja muita herkkuja. Maistaa joskus jotain harvinaisempaa. Siihen eivät anna tilaisuutta S-marketin militaristisesti jököttävät kaappirivistöt sulottomine bulkkitavaroineen. Voi Stockmann, minkä teitte, kun herkuista luovuitte!

Unohdin ruokamarkkinat ohittaessani vanhan Hotelli Tornin ja O'Malleysin pubin - joka oli kutistunut parhaimmista päivistään. Siellä olen minäkin riekkunut villissä myöhäisnuoruudessani. Kuinka kaunis onkaan Yrjönkadun kulma talvisessa twilight time -tunnelmassaan!







keskiviikko 17. tammikuuta 2024

Arttu Tuominen: Vapahtaja


Olin ehtinyt tutustua Arttu Tuomiseen kahden dekkarin verran ennen tuoreinta Vapahtajaa. Porin poliisit Jari Paloviita, Linda Toivonen, Henrik Oksman olivat jo tuttuja nimiä, samoin heidän henkilökohtaiset tilanteensa. Linda on nyt toipuva alkoholisti, Jari Paloviita elää avioliittonsa viimeisiä päiviä, Henrik Oksman yrittää päästä ulos kaapista rohkeamman kumppaninsa Pasin kannustamana. Tutkinnan johtaja Susanna Manner on kaikkein tukalimmassa tilanteessa; hänen poikansa Aleksi on kovaa vauhtia luisumassa huumerikollisuuden tappavaan suohon. Siinä on esimiesasemassa olevalla poliisiorganisaatiossa liikaa kätkettävää. Pojan auttaminen vie äidin väistämättä lähikontaktiin rikollisorganisaation kanssa, poliisille väärästä suunnasta.

Porin syrjäytyneitä, köyhiä alkoholisteja riivaa mystinen murhaaja. Näyttää, että hän saa avuttomat uhrinsa tekemään homman puolestaan. Löytyy uhreja, jotka kameravalvonnasta nähtynä sytyttävät itsensä tuleen juotuaan sitä ennen bensiiniä ja valeltuaan itsensä sillä. Samanaikaisesti kaupungilla huhutaan erikoisesta hyväntekijästä, Vapahtajasta, joka saa kaidan tien kulkijat heräämään, luopumaan huumeistaan ja palaamaan kunnollisiksi - ja onnellisiksi - kansalaisiksi. Hänestä ei ole kunnollista näköhavaintoa, sillä kohtaamiset hänen kanssaan tapahtuvat hämärässä, hän ei näytä kasvojaan, mutta kohtaamiset ovat sitäkin vaikuttavampia. Vapahtajan sukupuolikaan ei ole selvillä, ääni on syvä.

Porin kaduilla riehuvat myös jengit. Dragan Valenskin huumediilerit kiristävät asiakkaitaan veloistaan ja toisaalla nuorisojengikin huvittelee kodittomia potkimalla ja hakkaamalla. Porissa poliisilla riittää töitä. Tuttujen poliisien henkilökohtaiset kuviot ovat aika saman tapaisia kuin edellisissä osissa, yhdellä on vaikea isäsuhde, toinen eroaa, on ylipainoa jne tavallisia huolia. Manner on ainoa, joka poikansa takia joutuu vaarallisten valintojen eteen.

Kirja kuvaa sympaattisia poliiseja ja heidän kotiongelmiaan lämpimästi ja tekee heistä kaikin puolin inhimillisiä virkavallan edustajia. Rikosten kautta päädytään pohtimaan tärkeitä kysymyksiä oikeudesta oman käden oikeuteen, kun kohteena ovat yhteiskunnan heikoimmat. Onko heidän ihmisarvonsa vähäisempi? Tähän teemaan sopiikin kirjan alkuun laitettu sitaatti erään oululaisen kaupunginvaltuutetun puheenvuorosta, jota paljon aikanaan siteerattiin mediassa.

Mitä kaupunki aikoo tehdä sille ihmisroskalle, jota siellä on yllättävän paljon? Tarkoitan niitä vähäosaisia ihmisiä, jotka käyttävät ammattimaisesti alkoholia, huumeita, päihteitä....

Rikollisjengien pahimmat otteet toivat mieleen kuvia Nordic noirin tv-sarjoista. Samoin lopun kliimaksi verkon kiristyessä syyllisen ympärillä tuntui tutulta. Katujen väkivalta ja jengien toimintatavat toki vastasivat uutisten kertomaa todellisuutta. Itse mysteeririkos tekijöineen ja taustoineen ei ihan napannut. Sen kieroon kasvanut paha palautti oikeastaan kaikkein eniten mieleen Silta-sarjan.

Taisin tykätä tuosta ekasta Tuomisen dekkarista Vaiettu nimenomaan sen takia, että siihen oli tuotu mukaan sodan aikaista historiaa ja Suomen rajojen ulkopuolelle meneviä kuvioita. Porisuhteeni - tai jopa Suomi-suhteeni - taitaa olla heikossa hapessa. Kauempana näyttää aina tapahtuvan jotain kiinnostavampaa.

Arttu Tuominen: Vapahtaja
WSOY, 2023, 366 s


torstai 11. tammikuuta 2024

Freida McFadden: Kotiapulainen


Kotiapulainen
kirjan tai elokuvan nimenä ryöpsäyttää mieleen monenlaista kauhukuvastoa. Aiheessa on sisäänrakennettuna potentiaalinen kauhu: kotiin hiipii palkattuna paha, joka on pukeutunut hyvään hahmoon. Yhdysvaltalaisen Freida Mc Faddeninkin trilleri antaa odotuksille myöten heti ensi avauksella: Millie, kotiapulaiseksi hakeva nuori nainen on kymmenen vuoden jälkeen vapautunut vankilasta, nyt hän jatkaa ehdonalaisessa vapaudessa. Sen historian hän kätkee tulevalta työnantajalta kuten myös sen, että hänellä ei ole muuta asuntoa kuin vanha Nissan -autonsa. Lisää kätkettyjä asioita löytyy myös työhistoriasta, potkuja on rapissut pikaruokapaikoistakin. Kehyskertomuksesta palataan kolme kuukautta aiemmin alkaneisiin tapahtumiin kahden päähenkilön näkökulmista. 

Epämääräisestä taustastaan huolimatta Millie saa ihanteelliselta vaikuttavan työpaikan Nina ja Andrew Winchesterin varakkaassa kodissa, hemmotellun Cecelian hoitajana ja kotiapulaisena, jonka toimenkuvaan kuuluu hommia ruoanlaitosta siivoukseen. Perheenäidistä paljastuu ensi tutustumisen jälkeen hyvin ailahteleva temperamentti, jonka seurauksena iso talo on hetkessä siivouksen tarpeessa. Mikään ei tunnu olevan Ninalla hallinnassa, vaikka aikaa pitäisi yhden lapsen kotäitinä riittää. Sen sijaan hän keskittyy muiden äveriäiden Long Islandin rouvien seurapiiritapaamisiin, joissa käydään kovaa kisaa menestyksen ulkoisista merkeistä. Ninan sekopäisyydestä ja hoitohistoriasta psykiatrisessa sairaalassa juorutaan selän takana ja tyttären koulussakin.

Tämä on täydellinen, minä sanon. Rouva Winchester näyttää haltioituvan vastauksestani. Hän johdattaa minut takaisin pimeään portaikkoon ja talon toiseen kerrokseen, ja kun laskeudun portaat, päästän suustani hengähdyksen, jota en edes tiennyt pidätelleeni. Huoneessa oli jotain hyvin pelottavaa, mutta jos onnistun saamaan tämän paikan, pääsen tunteestani varmasti yli. Helposti.

Millie saa työpaikan lisäksi asunnon. Tosin huone on komeron tapainen ullakolla, narisevien portaiden päässä ja lukossakin on jotain outoa. Perheen isä Andrew kääntää naisten katseita komeudellaan. Hän on Millielle hyvin mukava ja vaimonsa mielialoille ja sotkuille loputtoman kärsivällinen. Millie on päättänyt pysyä poissa vankilasta ja se johtotähtenään hän on valmis noudattamaan Ninan jokaista oikkua ja myöntämään syyllisyytensä jokaiseen mokaan. Nina on myös hyvin mustasukkainen. Voi olla, että Andrew'n katse viipyykin turhan pitkään uudessa kotiapulaisessa. Yhä painostavampi ilmapiiri talossa saa Millien epäilemään omia aistejaan ja havaintojaan. Alisteinen asema tekee tilanteesta - ja ullakkohuoneesta - aina vain epämukavamman.

Long Islandin eleganttia taloa ympäröi seudun hienoin puutarha, jota hoitaa toinen miehinen komistus, italialaislähtöinen Enzo. Hänen englanninkielen taitonsa on puutteellinen, mutta naapuruston naisten liiallistakin huomiota se ei estä. Jostain hän yrittää Millietä varoittaa sanalla pericolo, vaara.

Näistä lähtökohdista Kotiapulainen kiristää jännitystä koukuttavalla tavalla juonen tarjotessa kiitettävästi yllätyksiä. Kiittää voi myös yhteiskunnallisen todellisuuden havainnoista; siihen köyhistä oloista varakkaan perheen lähipiiriin muuttanut nuori nainen antaa terävän näkymän. Dialogi on nasevaa kuin amerikkalaisissa elokuvissa ja muutenkin koko kertomus on hyvin elokuvallinen. Kuinka ollakaan, viimeisillä sivuilla mainitaankin, että kirjasta on tekeillä elokuva. Juonesta ei voikaan paljastaa sen enempiä. 

Kiristyvä kehä yltyy loppua kohden paikoitellen hieman epäuskottaviinkin käänteisiin, mutta tarina pitää näpeissään ja on vetävästi kerrottu. Henkilöhahmojen psykologisia ulottuvuuksia ja vastaavaa käytöstä on kuvailtu harvinaisen huolellisesti ja uskottavasti. Kirjailija onkin paitsi menestyskirjailija myös aivovammoihin erikoistunut lääkäri. 

En enää muista, mistä tämän kirjavinkin nappasin, mutta olen tyytyväinen kun pääsin vaihteeksi trillerin imuun. Oli joulun jälkeen hieman lukujumia muutaman raskaan sarjan teoksen kanssa. Tuleva klassikkohaastekin on aiheuttanut aloituksia ja keskeytyksiä. Kotiapulainen tuli hyvään saumaan.


Freida McFadden: Kotiapulainen
The Housemaid, 2022, suomentanut Jussi Tuomas Kivi
Otava, 2023, 346 s


perjantai 5. tammikuuta 2024

Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva


Ihminen jättää jälkeensä omanlaisensa jäämistön. Jonkun elämä ja sen vaiheet on hyvin tiedossa, on ollut läheisiä ympärillä koko elämän ajan. Toiset taas, aika usein vanhaksi eläneet naiset, ovat saattaneet elää vuosikymmeniä yksin, kuten Nanette Kottarainen Hanna Weseliuksen romaanissa Nimetön. Silloin jäämistö, kuvat, päiväkirjat, kirjeet, kirjat kertovat jotain pois menneestä ihmisestä, mutta hän on silti kuin haalistuva valokuvansa; kukaan ei enää muista. Kuten Irja Karvonen, kuollessaan yksinäinen ihminen. Hänestä kirjoitettu juttu Ovessa lukee Karvonen Suomen Kuvalehdessä on toiminut Weseliukselle sytykkeenä tähän romaaniin.

Edellisessä lukemassani romaanissa Luotto yksi näkökulmista oli päähenkilön muistelman kirjoittajan. Sama tapahtuma toistuu Nimettömässä, sillä erotuksella että toimeksiannon ehdot ovat lähes vastakkaiset. Edellisessä kirjoittajan piti keksiä ja muunnella totuutta. Nanetten merkintöjä puhtaaksikirjoittaja ei saa muuttaa edes pilkun verran. Nanette Kottaraisen muistelmia kirjoittaa puhtaaksi Leila, opiskelija jonka Nanette on palkannut työhön. Kehyskertomuksessa Leila kertoo työnsä edistymisestä kolmannelle, tuolle Nimettömälle, minä-kertojalle. Leilan nykyhetkessä tapahtuva raportointi kahvilassa vuorottelee Nanetten omien muistelmien kanssa, jotka poukkoilevat vapaasti vuosien 1948 ja 2023 välillä.

Aika ja kuolema saattavat niin monet asiat naurunalaisiksi.

Vanhan yksinäisen naisen muistot antavat hyvän pohjan assosioida kaikesta maan ja taivaan välissä. Alkaen siitä, että vaikuttaa kuin Nanette ei oikeastaan missään välissä tuntisi itseään vanhaksi eikä yksinäiseksi, mutta vanhenemista hän toki pohtii. Salaisuuksia, hirveitäkin, hänellä näyttää elämässään olleen, mutta eivät ne enää niin hirveiltäkään tunnu. Aika on muuttunut, moni entinen kauhistelu ei enää näytä kuin naurettavalta. Toisaalta ei ole harvinaista, että sukujen historiasta löytyy virtahepoja, manipuloijia, häikäilemättömiä ja häijyjä tyyppejä, jotka heittävät varjonsa seuraavaankin sukupolveen. Niin Nanettenkin.

Nanette on nähnyt maailmaa. Hän on työskennellyt kotiapulaisena Pariisissa (tai ainakin Ranskassa) Felix-herran luona ja matkustanut paljon. Kotiapulaisen toimenkuva on ollut laaja, intiimikin. Kovin selkeästi Nanetten liikkeiden maantieteellisiä koordinaatteja ei aina seurata. Sen sijaan tunnistettavaksi muotoutuu naisen tapa nähdä maailma, sen värit, valot ja sävyt, joita Nanette havainnoi kaikkialla. 

Hanne Weselius on taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistonlehtori. Tietämys siirtyy Nanetten maailmaan. Hän viihtyy erityisen hyvin nimekkäiden taiteilijoiden teosten äärellä. Madridin Pradossa hän analysoi Picassoa, Goyan vanhojen päivien Mustia maalauksia ja Velasquez'ta, joissa nainen jälleen kerran miehen katseen kohteena. Kotonaan Nanette kuuntelee jazzia ja bluesia ja googlailee tärkeimpiään: Billie Holiday, Whitney Houston, Aretha Franklin, Mama Cass Elliott.

Päähenkilö ei ole turhaan sen niminen kuin on, hänellä on erityisen läheinen suhde linnustoon, joiden latinalaisia nimiä ropisee aina kun jokin terhakka yksilö vetää puoleensa, Cuculus canorus ja muut. Hänen havaintonsa maailmasta liikkuvat Balkanin, Tsetsenian tai Ukrainan sodasta pihalla riitelevään pariskuntaan, kuten ihmisen arjessa tapahtuu. Viisikymmenluvun päiväkirjamerkintöihin on saksittu tapahtumia ajassa. Myöhempinä aikoina mukaan tulee arkisia ruuanlaittohetkiä, keskusteluja Leilan ja Muhammedin, kotiavun kanssa.

Pientä trillerin tunnelmaa alkaa kerääntyä Nanetten entisestä lähipiiristä. Lukiessa odotan jotain selvennystä ilmeisen traagisista tapahtumista, joita menneisyydestä löytyy, mutta niitä ei oikeastaan tule. Erään tyypin kohtuuton sikamaisuus alkaa ärsyttää eikä sitä tai sen syitä valaista, vain havaintoja törkeyksistä. Dramaattiset ainekset kuin kuivuvat kokoon ja väistyvät taka-alalle. 

Kuka sitten on Nimetön kun hän ei ole Nanette? Hän on Leilan kuuntelija, minä-kertoja, joka on ahdettu hyvin pieniin rakoihin. Aika huomaamaton siinä mielessä, että on kuitenkin antanut nimensä teokselle. Hänen kuunteleva olemuksensa ei ehdi ruumiillistua. Romaanin isoimmat ihmissuhdesolmut peittyivät  menneisyyden usvaan ja herännyt kiinnostus tyrehtyi. Iäkäs Nanette on oikein sympaattinen päähenkilö kyllä, räväkkä ja lapsen uteliaisuuden vanhoille päiville asti säilyttänyt henkilö. Henkiseltä kantilta ihanteellinen tapa vanheta. Kun haluaa päiväkirjansa puhtaaksi kirjoitetuksi, silloin niitä tietenkin arvostaa ja haluaa omat kätketyt ajatuksensa paljastaa. Ja valita sen mitä haluaa itsestään muistettavan.Sen toteaa kirjailijakin yhdessä aforismeistaan: Ihmiset, jotka kirjoittavat, yrittävät piiloutua mutta haluavat paljastua, haluavat piiloutua mutta yrittävät paljastua.

Nimetön ei minulle kolahtanut samalla tavalla kuin Weseliuksen Sateenkaariportaat. En myöskään saanut sopimaan noita korkeakoulutetun asiantuntijan taideanalyyseja tämän vanhuksen persoonaan. Siinä oli häiritsevää ristiriitaa, vaikka uskonkin ihmisten yleisesti omaavan piileviä kykyjä. Kerrontatyyli on tunnistettavaa, samoja yllätyksellisiä, hauskoja ilmauksia ja inhimillistä lämpöä väärin kohdeltuja kohtaan, olivat ne sitten lintuja tai vanhuksia.

Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva
WSOY, 2023, 442 s