torstai 20. heinäkuuta 2017

Heinäkuinen päivä Turussa - quite many quite tall ships


Aamulla näytti leppeältä ja tyyneltä, kun Turussa oli kova tohina vasta alkamassa. Kojut ja bajamajat koristavat rantakatuja. Isojen mastojen ylväs rivistö kohoaa Wärtsilän nostokurkien tasalle. Tall Ships Races 2017 on täällä tänään. Sää ei todellakaan helli ketään.




Föri puksuttaa ahkerasti yli joen ja on saanut tilapäisen pikkuserkunkin lähemmäs satamaa. Täyttä on aamusta iltaan.






Vanha Sigyn osittain invalidina, remontin alla hyörinän keskellä.












Tässä tuli kylään pietarilaisia merirosvoja kunnon paukuttelun kera. Poistuvat sitten sunnuntaina laiva täynnä läppäreitä, kännyköitä ja muita aarteita, jos ovat kunnon rosvoja. Taitaa kuitenkin olla enempi ikuisesti lapsenmielisten miehistö kyseessä, hatuista, hiuksista ja elkeistä päätellen. Näyttävästi saapuivat ja yleisö palkitsi aplodein.





 Alkoi sataa. Olimme puun suojassa yhdessä saksalaisen nuorisoporukan kanssa, joka oli saanut tehtäväksi tehdä haastatteluja turkulaisten kanssa (jäi vähän epäselväksi keitä olivat toimeksiantajat, mutta liittyi ilmeisesti tulevaan purjehdukseen). Kysyivät kaupungin iästä, nimestä (tori, venäjän kielestä) ja muusta historiasta, eli kerroin Turun palosta ja uudesta pääkaupungista, lopuksi olimme yhteiskuvassa. - Tuohon ollaan jo totuttu, Kiinassa oli sama meininki.


'Merirosvolaiva' Shtandart perän puolelta.




Berliiniläisen kuvanveistäjän Achim Kühnin veistos Harmonia kaunistaa nimensä veroisesti Aura-jokea.





Tässä pikku föri oli törmätä hollantilaiseen Morgenster laivaan, joka oli rantautumassa.



Pikkuinen kumivene tökkimässä isoa purjelaivaa oikeaan suuntaan.





Sää oli tänään niin koleaa, että lämmin henkäys Omanista olisi ollut tarpeen. Shabab Oman oli uutukainen laivojen joukossa, laskettu vesille 2013.








Miehistö lämmitti kylmän kangistamaa yleisöä soitto- ja tanssikulkueellaan.



Tästä juhlat jatkuvat, musiikkiakin mahtuu ohjelmaan. Liam Gallagherista on puhuttu, mutta mitä nyt yhdestä Gallagherista kun Pet Shop Boys on tulossa!

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro



Josip Broz Tito oli kuulemma maailman ainoa jugoslaavi. Hänen kuoltuaan Jugoslavia hajosi Balkanin etnisten ja uskontosotien jälkeen nykyisiin valtioihin. Miljenko Jergović on palkittu bosniahertsegovinalainen ja kroatialainen kirjailija.  Sarajevolaisen Marlboron lyhyissä novelleissa - lastut? - nuoret ja vanhat bosniakit, muslimit, kroaatit ja serbit elävät ja kuolevat vanhassa kaupungissa, vuorten keskellä 1990-luvun alkupuolella, kun sodasta tulee päähenkilö, hallitsematon ja tuhoisa. Vaikka liekkien korkeudesta oppii erottamaan, mikä palaa ja kuinka kauan, nuori mies voi olla tyytyväinen kun saa iskettyä saksofonistilta naisen.

Pieniä kertomuksia, sirpaleita tai väläyksiä tuosta kaupungista, ajasta ja tunnelmista on 29 kpl. Omenapuu entisten naapureiden välillä oli ensin lasten omenavarkauden kohde, sitten ainoa yhdysside vihollisrajan yli. Nuorella miehellä on kuplavolkkari, uudemmassa autokannassa yleinen naurun aihe, mutta 'vanha natsidaami' on ainoa joka ei käryä omassa läjässään aamulla, yön pommitusten jälkeen. Tule takaisin, oma Hanumicani, mies huutaa kranaatin tappaman tytön perään, joka on kauan yrittänyt miestä miellyttää ja arvata mikä toinen on miehiään. Korttelikapakan miehet eivät vaadi muuta kuin oikeutta saada nauttia viimeisen ryyppynsä rauhassa. Porukkaan liittyy entinen nyrkkeilijä Banja Lukasta, joka menee sekaisin kuin käkikello aina kun raitiovaunu kilkattaa kulman ohi. Uusi kyläpäällikkö, voivodi Musa pelottelee koko kylän puolikuoliaaksi, kukaan ei uskalla häntä uhmata, ei edes silloin kun tämä ei suostu puolustamaan kyläänsä saartorenkaassa. Onnellisen rakkauden esikuvapariskunnankin sota erottaa. Miehen lompakosta löytyy toisen naisen valokuva, 'aina sinun', hänkin joka sen kirjoitti.

Novellihaasteessa 2 voi peukuttaa jotain erityistä piirrettä, mutta vain yhdessä novellissa. Tässä olisin voinut peukuttaa koko kokoelmaa sävystä ja tapahtumapaikasta, koska novellit ovat tosiaan niin lyhyitä ja ne ovat sen sodanaikaisen tunnelmansa läpäisemiä kaikki. Viimeisin Euroopassa käyty sota tulee päälle kuin mutavyöry Sarajevon kaupungissa, Bosnia-Hertsegovinassa. Tunnelmassa on kohtalon- ja jumaluskoa sekaantuneena ironiseenkin yllätyksellisyyteen. Suurin osa novelleista on minäkertojan, nuoren miehen enimmäkseen, kertomia, dialogia on vähän. Vyörytys on osittain myös väsyttävää, kiinnostavista ja koskettavista aiheista huolimatta.

Sarajevolainen Marlboro on savuke, jonka Philip Morrisin asiantuntijat kehittivät bosnialaiseen makuun perehdyttyään sitä ennen paikallisen keittiön erityispiirteisiin, kuten heidän sanotaan tehneen muuallakin. Siinä syy, miksi Marlboro maistuu eri maissa ja eri tuottajien valmistamana erilaiselta ja miksi vieras Marlboro saattaa tuottaa polttajalle epämiellyttävän yllätyksen. 


Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro
Sarajevski Marlboro, 1994, suomentanut Kari Klemelä
Savukeidas 2017, 142 s

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Ernesto Sábato: Tunneli



Mikä vahinko että kaiken takana oli jotakin selittämätöntä ja epäilyttävää! Kuinka halusinkaan erehtyä, kunka hartaasti toivoinkaan että María olisi vain tuo hetki! Mutta se oli mahdotonta: kuullessani hänen sydämensä lyönnit korvissani ja tuntiessani hänen kätensä hiuksissani synkät ajatukset liikkuivat aivojeni hämärässä kuin soistuneessa kellariloukossa; liejussa rypien, vaimeasti röhkien ne odottivat sopivaa hetkeä tullakseen näkyville.

Ernesto Sábaton romaanin nimi Tunneli osuu. Tunnelin päässä näkyy maalauksen nainen ikkunassa. Siitä lähtee buenosairesilaisen taiteilijan, Juan Pablo Castellin sukellus pimeään.
Taidenäyttelyssä nainen katsoo maalausta pitkään. Se riittää laukaisemaan taiteilijan mielikuvituksen ja näkemään naisen itselleen merkittynä, jo ennen tapaamista.

Mies onnistuu pakkomielteisen jahtaamisen jälkeen järjestämään tapaamisen ja vaikka käyttäytyy alusta alkaen mielipuolisesti, vainoharhaisesti ja omistavasti saa kuin saakin naisesta ystävän, rakastetunkin. Jonka hän tappaa. Se kerrotaan ensimmäisessä lauseessa. Taiteilija tappaa ainoan olennon, joka hänen taidettaan ymmärtää.

'Kaihdinta vasten näin varjojen liittyvän yhteen' alla Delilah -tyyppisen tunne-elämän kuvaus tässä paljastuu koko kauheudessaan ja hulluudessaan. Castel heittäytyy koko säröisen tunne-elämänsä ja haavoittuvan minänsä, murenevan järkensä voimin ns tosirakkautensa pauloihin. Kummallista kyllä, kohdekin on vakuuttunut heidän suhteensa, rakkautensa poikkeuksellisuudesta, vaikka jokainen kohtaaminen päättyy väkivallanhehkuiseen riitaan.

Ulkoista maailmaa, toimistokorttelia Buenos Airesissa, jossa taitelija ensinnä väijyy naista, tai puistonpenkkiä Recoletan puistossa, kartanoa jossain maaseudulla kuvataan ohimennen mutta Castellin, minä-kertojan pään sisään syöksytään sitäkin syvemmälle. Siinä pimeys lisääntyy päivä päivältä, sillä epäluuloinen, mustasukkaisuuden riivaama mies osaa kääntää jokaisen tavun kirjeessä, puhelussa, jokaisen eleen ja tapahtuman niin että auringon eteen liukuu musta verho

Epäilyni ja kuulusteluni verhosi kaiken kuin liaani, joka kietoutuu puiston puihin ja tukahduttaa ne hirvittävään kudelmaansa.

Hetkittäin mies oivaltaa itsekin olevalla vaarallisella tiellä, näkee oman kohtuuttomuutensa, mutta se ei häntä auta sillä pakahduttava tunne ei kuuntele järkeä.

Naisesta, María Iribarnesta ei paljoa kerrota, mutta hän on naimisissa sokean ja varakkaan miehen kanssa ja serkku sekä ranskalainen Mimi oleilevat kartanossa maaseudulla, jonne nainen häipyy. Sinne Juan Pablokin suihkii edestakaisin varmistamaan epäluulojaan.

Nopeasti leimahtanut hullu rakkaus kärventää miestä, hän muistelee alun onnea, jota lukija ei kyllä ole nähnyt. Alusta asti vinksahtanut tunne kääntyy kostonhimoiseksi peliksi, josta mies ei enää pääse irti. Sanon 'mahdollisesti' koska en milloinkaan päässyt varmuuteen siitä, että tällaiset kostotoimet todella piinasivat häntä.

Tunneli vetää lukijan mustasukkaisen ihmisen pään sisälle, kuin jättiläismustekala valtameren syvyyksiin ja sieltä on rakkaus kaukana. Sen tolkuttomuus lähestyy tragikoomisia ulottuvuuksia, mies kun on raivokkaassa häsläämisessään niin energinen. Hän vie postitoimistoon kirjeen, mutta tulee katuvalle päälle. Viattomien virkailijoiden - haaskojen - kanssa syttyy kova riita kun eivät suostu palauttamaan kirjettä miehelle, jolta kuittikin on kadonnut. Toisaalta mies myös myöntää itse rakentaneensa omien pikkutarkkojen järjestelyjen helvettinsä.

Ernesto Sábato valaisee armottomasti aika inhottavan päähenkilönsä mielen onkaloita, vailla turhia rönsyjä ja kirjoittaa tyylillä, jota ei voi kuin ihailla. Se on kestävää ja ajatonta. Hänelle on myönnetty Latinalaisen Amerikan Nobeliksi kutsuttu Cervantes-palkinto. Tunnelissa oli tukalaa mutta kiinnostavaa ja hetkittäin makaaberin hauskaakin. Kiitän tästä tuttavuudesta Hyönteisdokumenttia.

Ernesto Sábato: Tunneli 
El túnel, 1985, suomentanut Kari Veikko Salonen
Otava 1986, 144 s






maanantai 10. heinäkuuta 2017

Ian McEwan: Amsterdam



Viimeksi lukemani McEwanin Pähkinänkuori innosti käymään parikymmentä vanhemman Amsterdamin kimpuun. Mutta valitettavasti lukukokemus oli ihan plääh, pettymys.

Vanhat ystävykset Clive, säveltäjä, muusikko ja Vernon, The Judge päivälehden päätoimittaja tapaavat entisen yhteisen rakastettunsa Mollyn hautajaisissa. Molly on kuollut ennen aikojaan Alzheimeriin. Monella suunnalla aktiivisesti heiluneen, hurmaavan Mollyn kuihtuminen höppänäksi herättää kaveruksissa paitsi ihanat muistot myös kauhua omasta vanhuudesta ja lopusta - mikä ei olekaan kovin harvinaista. Niinpä he solmivat keskenään sopimuksen vastaavan tilanteen välttämiseksi.

Miehet viettävät mukavaa elämää hyvissä asemissa ja paistattelevat pitkään kypsyneessä omahyväisyydessä. Tähän mukavuuteen rakennetaan romaanissa molemmille moraalisten valintojen tienhaara; säveltäjä näkee patikkaretkellään jotain, joka ehkä kaipaisi väliinmenoa, päätoimittajalle tarjotaan mehevää skuuppia, jossa on riskinsä kun kohteena on ulkoministeri, vaikkakin inhottu.

Kaverukset ja heidän yrityksensä pelastaa itsensä ja maineensa punoutuvat toisiinsa, kuten myös heidän kohtalonsa, Amsterdamissa, jossa sekä elämä että kuolema on vapaampaa.

Nämä tympeähköt kaverit eivät nouse lentoon, he eivät kiinnosta eikä myöskään heidän tarinansa. He ovat vain pari mukavuudenhaluista nilkkiä, jotka ovat päässeet aika pitkälle. Cliven kamppailuja sävellystensä kanssa en osaa arvioida - eivät silti kiinnosta nekään - mutta Vernonin skuupit ja aikomus jossain vaiheessa julkaista Mollyn jäämistöstä esiin tulleet kuvat vaikuttavat oikeasti lapsellisilta. Väkisin pinnistellyt käänteet eivät kanna uskottavasti. McEwan ei kirjoita samalla tavoin rennosti kuin viimeisimmässä Pähkinänkuoressa. Kansi on nyt kuvaava tälle romaanille, aika tunkkainen. Romaani voitti Booker palkinnon ilmestymisvuotenaan 1998. Why on earth?

Ian McEwan: Amsterdam
1998, suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2000, 178 s


Jotain hauskaa tänään kuitenkin. Turkulaisen marketin kassalta pätkä keskustelusta:
- no mitä Helsinkiin kuuluu?
- ihan öhömhöö ...krmh...
- tääläkin on ollu vilkasta ku oli ruisrokki, satatuhatta kävijää
- no joo valtavaa
- ja sitte meni paljo seitsemänkymppisii turkulaisii ku pääsi ilmaseks





Kesäistä saarimaisemaa Iniöstä, virmajuurta, maksaruohoa...