Olli Jalonen: Taivaanpallo

Tuhatkuusisataaluvun Saint Helenan saari Etelä-Atlantilla ja siellä romaanin alussa 8-vuotias poika, Kuolleenpuun Angus. Siinä Olli Jalosen Taivaanpallon eksoottinen ja omaperäinen asetelma. Tulee mieleen oma nostalginen mökkikirjani, Arvid Lydeckenin Sininen saari vuodelta 1914. Oikeastaan vain saaresta ja merestä ja pikkupojista, Killestä ja Kallesta, se yhteys tulee, ei muusta sisällöstä. Mutta ehkä vielä jonkinnäköinen yhteys löytyy tietystä pikkuvanhasta tyylistä. Angus on seikkailunhaluinen ja ikäisensä ihminen, mutta myös oppivainen ja kaiken rekisteröivä.  Hänen silmillään ja korvillaan koko tarina etenee.

Anguksen vanhemmat ovat lähteneet Englannista ja päätyneet Saint Helenaan uuden elämän toivossa. Isä on sittemmin kuollut ja köyhää taloa asuttavat Anguksen äiti Catherine ja 16-vuotias isosisko Ann, molemmilla pienet vauvat. Perhepiiriin saapuu suuremmitta seremonioitta myös protestanttipastori, joka ottaa äidin puolison paikan (äidin mielipidettä ei enempiä kysellä) ja opettaa Angusta lukemaan raamattua ja kirjoittamaan. Anguksen elämään on vaikuttanut eniten saarella käynyt tiedemies, tähtitieteilijä Edmond Halley, jonka kanssa Anguksella on edelleen kirjeyhteys Lontooseen. Hän kirjaa annetun tehtävän mukaan lintujen määriä ja tähtien asentoja. Angus haluaa kehittää näkönsä purjeneulanteräväksi, sillä häneen on syttynyt sammumaton tiedonjano.

Saint Helenalla käydään samaa kirkollista kamppailua kuin on samaan aikaan käynnissä isäntämaassa Englannissa, anglikaanien ja salakatolisten välillä. Häijy kuvernööri kurittaa paikallisia ja estää ketään pakenemasta; saaren väkiluku ei saa laskea, se on kuvernöörille kunnia-asia. Pikkupoika oppii nopeasti, mikä on köyhän ainoa tapa pysyä elämässä kiinni: olla nöyrä, huomaamaton, puhumaton, näkemätön. Perheen kohtaamien vaikeuksien jälkeen käy selväksi, että Angus on lähetettävä Jamestownin satamasta salamatkustajana Englantiin, saamaan apua tiedemies Halleyltä.

Angus matkustaa märssykorissa ja sittemmin ankarien laivapuosujen apuna kuukausia kestävän merimatkan. Laiva, romuttamoon valmis Berkeley Castle käy vielä Ghanaan rakentuvassa valtavassa linnoituksessa (jossa olen käynyt jo Matkalla kotiin), jonne myydään elossa ja terveinä pysyneet orjat ja jatkaa Englantiin. Englanti ja Edmond Halleyn koti Islingtonissa Lontoossa häämöttää, mutta Anguksella on matkassa mutkia ja vastuksia perille asti ja perillä.

Oveluudessa Angukselle vetää vertoja vain itse tiedemies Edmond Halley; aika ja tietäminen on kirkon miesten ja kuninkaan hallitsema. Tiedemies Halleyllä on Englannin Kauppakomppaniaan hyvät suhteet, hän on tuonut sille tähtikartallaan mainetta ja kunniaa. Ollaan valistuksen ajan kynnyksellä, mutta edelleen viimeinen sana siitä, mikä on oikein ja mitä saa opettaa, on kuninkaalla ja kirkolla. Usko ja taikausko ovat vahvasti vallassa, tieto ahdingossa. Tiedemies näyttää pojalle maailmoja, jotka avautuvat havaintojen, toistettujen kokeiden, mittausten ja oivallusten kautta. Ja poika oppii, lukemisen, ulkoluvun jälkeen myös ajattelemaan.

Taivaanpallo on pojan kautta nähtyä tieteen ja uskon filosofiaa ja samalla yli kolmensadan vuoden takaisilla fregateilla purjehtivaa seikkailua. Rivien välistä pilkisti Juha Hurmeen Niemikin, samasta vuosisataisesta valistuksen ja uskon välisestä kamppailusta hänkin kertoi omassa historiakertomuksessaan. Aika on pienelle ihmiselle eli alamaiselle, raaka ja julma, mutta jos onnistuu henkiriepunsa pitämään, voi tuurilla tavata ihmisen, joka näkee toisessa enemmän kuin jamssikepin: kyvyn oppia ajattelemaan ja halun kehittyä.

Luettuani romaanista useamman kehuvan arvion, odotukseni olivat korkealla. Se vei helposti Anguksen matkaan Sant Helenan araukaarian latvaan tähtiä tutkimaan, laivan märssykorin keinuntaan ja Walesin lumihuippuisille vuorille - kylmänä talvena, en tiennyt niitä siellä olevan! - tähtien ratoja tutkimaan. Lapsenkielinen teksti oli ensin outoa, sitten taitavaa ja kuori hyvin esille lapsen ajattelun, kuuliaisuudesta epäilyyn ja omaan ajatteluun kulkevan kaaren. Samalla Anguksen jotenkin liian kunnollinen partiopoikamaisuus ja pikkuvanha olemus alkoi lievästi sapettaa. Mutta se liittynee tämän lukijan omaan lyhytjänteisyyteen. Olihan tämä kohti omia kokeitaan sinnikkäästi etenevä pieni tiedemiehen alku liikuttava tuttavuus.

Sillä lailla lämmitettynä pallo lähti kohoamaan mutta karkasi minulta pihassa. Se oli se komeetta Lontoon päällä, sanon mutta lopun jo hiljaa koska herra Halley on kääntynyt katsomaan minuun ja ehdin pelästyä että hän sanoo että sellainen on ilkivaltaa ja ihmisten pelottelua mutta herra Halley ei ensin sano mitään vaan hieroo leukaansa ja kaulaansa pakkaskankaan alta. 
Että kohosi itsestään? hän kysyy.
Niin. Kuuman päällä kohosi, minä sanon. 

Olli Jalonen: Taivaanpallo
Otava, 2018, 461 s

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

Poika eli kesäänsä

On kesä 1972 ja nuorukainen on 17-vuotias. En muista, että kirjassa olisi poikaa nimetty kertaakaan, ehkä hän on Olli, ehkä ei. Mutta olkoon siis poika (koska nuorukainen on niin kirjallisen kankeaksi kuivunut sana). Poika kertoo kesästään; sinä kesänä kaikki tapahtui ensimmäistä kertaa. Työ. Yöt vaunupihalla. Seksi. Rakkaus. Viina. Krapula. Musiikki. Radio.

Poika asuu duunariperheessä Hämeenlinnan lähellä. Suomessa eletään Kekkosen viimeisiä presidenttivuosia. Ja se viimeinen on se puhuttavin: valinta poikkeuslailla. Kuin lähinaapurissa. Pojan isä saa lähtöpassit pitkäaikaisesta työpaikastaan. Äiti siivoaa. Isä alkaa saada 'slaageja', ihan pieniä ja isompia. Jää velkainen uusi auto käyttämättä. Tästä isän umpikujasta alkaa pojan vuoro olla vahvempi, tehdä omat päätöksensä, nukkua yönsä muualla, miettiä mitä haluaa elämältään. Seuratako isän jälkiä duunarina vai jatkaako lukioon. Ja samalla elää nuoren kesää, missä kaikki tuoksuu ja maistuu, huumaa ja hurmaa.

Isän velkaa poika hoitaa apumiehenä Lampisen KaikkiPutki Oy putki- ja peltialan verstaassa, missä karskit äijät juttuineen 'vaunupihalla'  hilaavat pojan kovalla vauhdilla perusasioiden äärelle, joita ovat viina ja naiset. Niemi sanoo että kiimaa ei haista mutta tietää, ja kun kerran niin tietää tietää aina. 'Se on kaikilla sama, se on hajuton haju ja tarpeellinen koska ilman sitä paneminen on tylsää lutkutusta', Niemi sanoo.  Kaverina ja samassa, entisessä asuntovaunussa, Polarissa arkiöitä nukkuu Rekku, Reijo, jolla on ison miehen voimat mutta lapsen ajatusmaailma. Rekku lukee paljon, sanoja peräkkäin ja on haka sanaristikoissa. Kirjaston kirjat ovat lainassa vuosien takaa. Myös Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä. Miten mies voi olla hiiri? Rekku on miesporukalle koetinkivi ja firman johtajalle Lampiselle nuoruuden salaisuus. Olli Jalonen kertoo nuoren miehen hommista putkifirmassa, perusteellisesti. Hommat eivät aina ole helppoja eivätkä alan miehet aina hyviä opettajia. LVI-homma ei mene ns. ihan putkeen:

- 'Minkä takia piti piikata naapuriin asti?'
- 'Ei sanottu'
- 'Pitääkö kaikki sanoa?'
- 'Ei. Jos tietäis niin ei', minä sanon.
 Siihen se ei sano enää mitään. Kun se menee katsomatta ohi ja ulos käytävää, niin minusta tuntuu että lvi-puolelle tai ainakaan Rimpisuon porukkaan minulla ei ole enää tulemista.

Putki- ja muiden LVI-hommien lisäksi perataan työporukan sisäisiä suhteita. Ala-Seppälä on pomomies mutta auttamaton tunari. Hän on ennen pitkää oman toimintansa seurauksena pulassa, mutta sitähän alainen eikä varsinkaan apumies saa huomata. Hänet autetaan ylös. Käärmepelkoisen miehen käskystä kaarnanpala hakataan pieneksi eivätkä alaiset siinä naureskele. Pojan pohdiskelut omasta miehuudestaan ja roolistaan porukassa ovat liikuttavia, ja tunnistettavia. Pitää vähän rehvastella mutta sitten taas omatunto soimaa kunnollista ja ujoa työläisperheen poikaa:

Minkä takia sellainen voi päähän tulla ja sellaista sotkua menee muille kertomaan ja valehtelee, eikä se ole taaskaan ensimmäinen kerta, niitä on talven aikana alkanut tulla, on vain huomannut puhuvansa ja kertonut mitä tahansa mikä on melkein totta mutta ei ole eikä ole oikeasti tapahtunut.

Kesän myötä miesporukkaa sivusta tarkkaileva poika tekee niin omat mittansa viinasta kuin päätelmänsä naisista, miehistä ja Rekusta, isosta lapsesta jolle silloinkaan ei ollut helppoa löytää omaa paikkaa.

Viisikymmentä vuotta sitten nykyajan nettiä ja somea vastasi radion kuuntelu ja viitseliäimmät - useimmiten pojat, harvemmin tytöt - harrastivat DX-kuuntelua, bongasivat radioasemia lyhytaalloilla ja ottivat yhteyttä muihin harrastajiin. Niin poika ja kaverinsa Jukkakin, varakkaamman perheen poika, jolla oli Yamaha 125. Jukalla on pikkusisko Karina, Karkki ja pojalla on kova homma yhdistää kaveruus ja orastava rakkaus kesäänsä. Vielä kun lihallisen rakkauden ensiaskelten harjoittelu toisaalla sotkee kuvioita, pojan pitää kerätä koko päättäväisyytensä: oikea rakkaus on niin suurta että siinä ei auta välittää ystävän odotuksista, käyttäytymis- tai edes liikennesäännöistä. Naiset kun ovat niin arvaamattomia, houkuttelevia ja salaperäisiä niin se saa nuoren miehen pohdiskelemaan tuota salaisuutta perinpohjaisesti ja miettimaan asiaa ihan kouluopetusten pohjalta:

Naisissa on jakautuma jokaisessa erikseen kun miehissä jakautuman voi laskea vasta joukosta. Niin se voi olla, jään ajattelemaan todennäköisyyslaskennan tunneilta jakautumien laskemista ja keskiarvoja ja muutenkin.

Olli Jalonen kirjoittaa täyteläisen ajankuvan 70-luvun alusta, olympiakesästä. Kotiviinipullo pulputtaa korissa, sitä juodaan tietenkin liian aikaisin, sakat ja kaikki. House of the rising sun soi kasetilla. Kekkosen uudelleenvalinta ja Vennamon sekä SMP:n nousu muodostavat tärkeän rungon nuorten radioamatöörien kunnianhimoisissa puuhissa. Merirosvoradio Radio Saatana lähettää uudelleen koostettuja puheita Helsingin Pasilan läheltä. Kekkosen puheet ja yksimielisyys uudelleenvalinnasta kuulostavat siltä mitä ne ovat; monologilta joka ei suvaitse kysymyksiä.  Se oli sen ajan youtube- tai vloggaus-toimintaa: näkyvyyttä ja kuuluvuutta tavoiteltiin silloinkin. Ja laitonta. Sen ilmitultua poliittiset lehdet tulkitsivat toiminnan vastapuolen ulkopolitiikkaamme vahingoittavaksi toiminnaksi...

En tiedä, avautuuko tämän Olli Jalosen romaanin hienous nuoremmille yhtä vahvana kuin saman ajan eläneelle. Toivoisin niin. Nuoren miehen pohdinnat elämästä, hämmennys, epävarmuus, halut ja haaveet sekoittuvat uteliaisuuteen, seikkailunhaluun, uhmaan sillä tavalla, että lukiessa tunnistaa siinä väkevästi nuoruuden. Sen vaikeuden ja toisaalta sen, kuinka silloin elämä ja kaikki tärkeä on vielä edessä. Se on suloista ja nostalgista, lohdullista ja inhimillistä. Lisäksi Olli Jalosella on taito kuvata mielenliikkeitä pienillä tarkoilla lähikuvilla, säästeliäällä ilmaisulla ja paljastaa yllättävä draaman käänne yhdellä repliikillä. Ihana kirja, kiitos Hesarin Antti Majanderille! Tämä taisi olla hänen listallaan viime vuoden parhaista kirjoista, mistä sen bongasin.

Niin, ja haluaisin että tästä tehtäisiin elokuva. Sen ohjaajaksi sopisi Maarit Lalli, joka niin hienosti osasi ohjata nuoria elokuvassa Kohta 18.

Tänä kesänä olen nähnyt että melkein jokainen tuntuu olevan vain omansa sisässä ja niitä selittää kuin ainoaa totta ja oikeaa. Silloin näkee kun itse istuu sivussa ja saa kuunnella. Ennen oli että uskoi kaiken, enää ei voi olla niin vaikka niin oli pienenä helpompaa.


Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä
Otava, 2014, 509 s