torstai 20. heinäkuuta 2017

Heinäkuinen päivä Turussa - quite many quite tall ships


Aamulla näytti leppeältä ja tyyneltä, kun Turussa oli kova tohina vasta alkamassa. Kojut ja bajamajat koristavat rantakatuja. Isojen mastojen ylväs rivistö kohoaa Wärtsilän nostokurkien tasalle. Tall Ships Races 2017 on täällä tänään. Sää ei todellakaan helli ketään.




Föri puksuttaa ahkerasti yli joen ja on saanut tilapäisen pikkuserkunkin lähemmäs satamaa. Täyttä on aamusta iltaan.






Vanha Sigyn osittain invalidina, remontin alla hyörinän keskellä.












Tässä tuli kylään pietarilaisia merirosvoja kunnon paukuttelun kera. Poistuvat sitten sunnuntaina laiva täynnä läppäreitä, kännyköitä ja muita aarteita, jos ovat kunnon rosvoja. Taitaa kuitenkin olla enempi ikuisesti lapsenmielisten miehistö kyseessä, hatuista, hiuksista ja elkeistä päätellen. Näyttävästi saapuivat ja yleisö palkitsi aplodein.





 Alkoi sataa. Olimme puun suojassa yhdessä saksalaisen nuorisoporukan kanssa, joka oli saanut tehtäväksi tehdä haastatteluja turkulaisten kanssa (jäi vähän epäselväksi keitä olivat toimeksiantajat, mutta liittyi ilmeisesti tulevaan purjehdukseen). Kysyivät kaupungin iästä, nimestä (tori, venäjän kielestä) ja muusta historiasta, eli kerroin Turun palosta ja uudesta pääkaupungista, lopuksi olimme yhteiskuvassa. - Tuohon ollaan jo totuttu, Kiinassa oli sama meininki.


'Merirosvolaiva' Shtandart perän puolelta.




Berliiniläisen kuvanveistäjän Achim Kühnin veistos Harmonia kaunistaa nimensä veroisesti Aura-jokea.





Tässä pikku föri oli törmätä hollantilaiseen Morgenster laivaan, joka oli rantautumassa.



Pikkuinen kumivene tökkimässä isoa purjelaivaa oikeaan suuntaan.





Sää oli tänään niin koleaa, että lämmin henkäys Omanista olisi ollut tarpeen. Shabab Oman oli uutukainen laivojen joukossa, laskettu vesille 2013.








Miehistö lämmitti kylmän kangistamaa yleisöä soitto- ja tanssikulkueellaan.



Tästä juhlat jatkuvat, musiikkiakin mahtuu ohjelmaan. Liam Gallagherista on puhuttu, mutta mitä nyt yhdestä Gallagherista kun Pet Shop Boys on tulossa!

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro



Josip Broz Tito oli kuulemma maailman ainoa jugoslaavi. Hänen kuoltuaan Jugoslavia hajosi Balkanin etnisten ja uskontosotien jälkeen nykyisiin valtioihin. Miljenko Jergović on palkittu bosniahertsegovinalainen ja kroatialainen kirjailija.  Sarajevolaisen Marlboron lyhyissä novelleissa - lastut? - nuoret ja vanhat bosniakit, muslimit, kroaatit ja serbit elävät ja kuolevat vanhassa kaupungissa, vuorten keskellä 1990-luvun alkupuolella, kun sodasta tulee päähenkilö, hallitsematon ja tuhoisa. Vaikka liekkien korkeudesta oppii erottamaan, mikä palaa ja kuinka kauan, nuori mies voi olla tyytyväinen kun saa iskettyä saksofonistilta naisen.

Pieniä kertomuksia, sirpaleita tai väläyksiä tuosta kaupungista, ajasta ja tunnelmista on 29 kpl. Omenapuu entisten naapureiden välillä oli ensin lasten omenavarkauden kohde, sitten ainoa yhdysside vihollisrajan yli. Nuorella miehellä on kuplavolkkari, uudemmassa autokannassa yleinen naurun aihe, mutta 'vanha natsidaami' on ainoa joka ei käryä omassa läjässään aamulla, yön pommitusten jälkeen. Tule takaisin, oma Hanumicani, mies huutaa kranaatin tappaman tytön perään, joka on kauan yrittänyt miestä miellyttää ja arvata mikä toinen on miehiään. Korttelikapakan miehet eivät vaadi muuta kuin oikeutta saada nauttia viimeisen ryyppynsä rauhassa. Porukkaan liittyy entinen nyrkkeilijä Banja Lukasta, joka menee sekaisin kuin käkikello aina kun raitiovaunu kilkattaa kulman ohi. Uusi kyläpäällikkö, voivodi Musa pelottelee koko kylän puolikuoliaaksi, kukaan ei uskalla häntä uhmata, ei edes silloin kun tämä ei suostu puolustamaan kyläänsä saartorenkaassa. Onnellisen rakkauden esikuvapariskunnankin sota erottaa. Miehen lompakosta löytyy toisen naisen valokuva, 'aina sinun', hänkin joka sen kirjoitti.

Novellihaasteessa 2 voi peukuttaa jotain erityistä piirrettä, mutta vain yhdessä novellissa. Tässä olisin voinut peukuttaa koko kokoelmaa sävystä ja tapahtumapaikasta, koska novellit ovat tosiaan niin lyhyitä ja ne ovat sen sodanaikaisen tunnelmansa läpäisemiä kaikki. Viimeisin Euroopassa käyty sota tulee päälle kuin mutavyöry Sarajevon kaupungissa, Bosnia-Hertsegovinassa. Tunnelmassa on kohtalon- ja jumaluskoa sekaantuneena ironiseenkin yllätyksellisyyteen. Suurin osa novelleista on minäkertojan, nuoren miehen enimmäkseen, kertomia, dialogia on vähän. Vyörytys on osittain myös väsyttävää, kiinnostavista ja koskettavista aiheista huolimatta.

Sarajevolainen Marlboro on savuke, jonka Philip Morrisin asiantuntijat kehittivät bosnialaiseen makuun perehdyttyään sitä ennen paikallisen keittiön erityispiirteisiin, kuten heidän sanotaan tehneen muuallakin. Siinä syy, miksi Marlboro maistuu eri maissa ja eri tuottajien valmistamana erilaiselta ja miksi vieras Marlboro saattaa tuottaa polttajalle epämiellyttävän yllätyksen. 


Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro
Sarajevski Marlboro, 1994, suomentanut Kari Klemelä
Savukeidas 2017, 142 s

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Ernesto Sábato: Tunneli



Mikä vahinko että kaiken takana oli jotakin selittämätöntä ja epäilyttävää! Kuinka halusinkaan erehtyä, kunka hartaasti toivoinkaan että María olisi vain tuo hetki! Mutta se oli mahdotonta: kuullessani hänen sydämensä lyönnit korvissani ja tuntiessani hänen kätensä hiuksissani synkät ajatukset liikkuivat aivojeni hämärässä kuin soistuneessa kellariloukossa; liejussa rypien, vaimeasti röhkien ne odottivat sopivaa hetkeä tullakseen näkyville.

Ernesto Sábaton romaanin nimi Tunneli osuu. Tunnelin päässä näkyy maalauksen nainen ikkunassa. Siitä lähtee buenosairesilaisen taiteilijan, Juan Pablo Castellin sukellus pimeään.
Taidenäyttelyssä nainen katsoo maalausta pitkään. Se riittää laukaisemaan taiteilijan mielikuvituksen ja näkemään naisen itselleen merkittynä, jo ennen tapaamista.

Mies onnistuu pakkomielteisen jahtaamisen jälkeen järjestämään tapaamisen ja vaikka käyttäytyy alusta alkaen mielipuolisesti, vainoharhaisesti ja omistavasti saa kuin saakin naisesta ystävän, rakastetunkin. Jonka hän tappaa. Se kerrotaan ensimmäisessä lauseessa. Taiteilija tappaa ainoan olennon, joka hänen taidettaan ymmärtää.

'Kaihdinta vasten näin varjojen liittyvän yhteen' alla Delilah -tyyppisen tunne-elämän kuvaus tässä paljastuu koko kauheudessaan ja hulluudessaan. Castel heittäytyy koko säröisen tunne-elämänsä ja haavoittuvan minänsä, murenevan järkensä voimin ns tosirakkautensa pauloihin. Kummallista kyllä, kohdekin on vakuuttunut heidän suhteensa, rakkautensa poikkeuksellisuudesta, vaikka jokainen kohtaaminen päättyy väkivallanhehkuiseen riitaan.

Ulkoista maailmaa, toimistokorttelia Buenos Airesissa, jossa taitelija ensinnä väijyy naista, tai puistonpenkkiä Recoletan puistossa, kartanoa jossain maaseudulla kuvataan ohimennen mutta Castellin, minä-kertojan pään sisään syöksytään sitäkin syvemmälle. Siinä pimeys lisääntyy päivä päivältä, sillä epäluuloinen, mustasukkaisuuden riivaama mies osaa kääntää jokaisen tavun kirjeessä, puhelussa, jokaisen eleen ja tapahtuman niin että auringon eteen liukuu musta verho

Epäilyni ja kuulusteluni verhosi kaiken kuin liaani, joka kietoutuu puiston puihin ja tukahduttaa ne hirvittävään kudelmaansa.

Hetkittäin mies oivaltaa itsekin olevalla vaarallisella tiellä, näkee oman kohtuuttomuutensa, mutta se ei häntä auta sillä pakahduttava tunne ei kuuntele järkeä.

Naisesta, María Iribarnesta ei paljoa kerrota, mutta hän on naimisissa sokean ja varakkaan miehen kanssa ja serkku sekä ranskalainen Mimi oleilevat kartanossa maaseudulla, jonne nainen häipyy. Sinne Juan Pablokin suihkii edestakaisin varmistamaan epäluulojaan.

Nopeasti leimahtanut hullu rakkaus kärventää miestä, hän muistelee alun onnea, jota lukija ei kyllä ole nähnyt. Alusta asti vinksahtanut tunne kääntyy kostonhimoiseksi peliksi, josta mies ei enää pääse irti. Sanon 'mahdollisesti' koska en milloinkaan päässyt varmuuteen siitä, että tällaiset kostotoimet todella piinasivat häntä.

Tunneli vetää lukijan mustasukkaisen ihmisen pään sisälle, kuin jättiläismustekala valtameren syvyyksiin ja sieltä on rakkaus kaukana. Sen tolkuttomuus lähestyy tragikoomisia ulottuvuuksia, mies kun on raivokkaassa häsläämisessään niin energinen. Hän vie postitoimistoon kirjeen, mutta tulee katuvalle päälle. Viattomien virkailijoiden - haaskojen - kanssa syttyy kova riita kun eivät suostu palauttamaan kirjettä miehelle, jolta kuittikin on kadonnut. Toisaalta mies myös myöntää itse rakentaneensa omien pikkutarkkojen järjestelyjen helvettinsä.

Ernesto Sábato valaisee armottomasti aika inhottavan päähenkilönsä mielen onkaloita, vailla turhia rönsyjä ja kirjoittaa tyylillä, jota ei voi kuin ihailla. Se on kestävää ja ajatonta. Hänelle on myönnetty Latinalaisen Amerikan Nobeliksi kutsuttu Cervantes-palkinto. Tunnelissa oli tukalaa mutta kiinnostavaa ja hetkittäin makaaberin hauskaakin. Kiitän tästä tuttavuudesta Hyönteisdokumenttia.

Ernesto Sábato: Tunneli 
El túnel, 1985, suomentanut Kari Veikko Salonen
Otava 1986, 144 s






maanantai 10. heinäkuuta 2017

Ian McEwan: Amsterdam



Viimeksi lukemani McEwanin Pähkinänkuori innosti käymään parikymmentä vanhemman Amsterdamin kimpuun. Mutta valitettavasti lukukokemus oli ihan plääh, pettymys.

Vanhat ystävykset Clive, säveltäjä, muusikko ja Vernon, The Judge päivälehden päätoimittaja tapaavat entisen yhteisen rakastettunsa Mollyn hautajaisissa. Molly on kuollut ennen aikojaan Alzheimeriin. Monella suunnalla aktiivisesti heiluneen, hurmaavan Mollyn kuihtuminen höppänäksi herättää kaveruksissa paitsi ihanat muistot myös kauhua omasta vanhuudesta ja lopusta - mikä ei olekaan kovin harvinaista. Niinpä he solmivat keskenään sopimuksen vastaavan tilanteen välttämiseksi.

Miehet viettävät mukavaa elämää hyvissä asemissa ja paistattelevat pitkään kypsyneessä omahyväisyydessä. Tähän mukavuuteen rakennetaan romaanissa molemmille moraalisten valintojen tienhaara; säveltäjä näkee patikkaretkellään jotain, joka ehkä kaipaisi väliinmenoa, päätoimittajalle tarjotaan mehevää skuuppia, jossa on riskinsä kun kohteena on ulkoministeri, vaikkakin inhottu.

Kaverukset ja heidän yrityksensä pelastaa itsensä ja maineensa punoutuvat toisiinsa, kuten myös heidän kohtalonsa, Amsterdamissa, jossa sekä elämä että kuolema on vapaampaa.

Nämä tympeähköt kaverit eivät nouse lentoon, he eivät kiinnosta eikä myöskään heidän tarinansa. He ovat vain pari mukavuudenhaluista nilkkiä, jotka ovat päässeet aika pitkälle. Cliven kamppailuja sävellystensä kanssa en osaa arvioida - eivät silti kiinnosta nekään - mutta Vernonin skuupit ja aikomus jossain vaiheessa julkaista Mollyn jäämistöstä esiin tulleet kuvat vaikuttavat oikeasti lapsellisilta. Väkisin pinnistellyt käänteet eivät kanna uskottavasti. McEwan ei kirjoita samalla tavoin rennosti kuin viimeisimmässä Pähkinänkuoressa. Kansi on nyt kuvaava tälle romaanille, aika tunkkainen. Romaani voitti Booker palkinnon ilmestymisvuotenaan 1998. Why on earth?

Ian McEwan: Amsterdam
1998, suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2000, 178 s


Jotain hauskaa tänään kuitenkin. Turkulaisen marketin kassalta pätkä keskustelusta:
- no mitä Helsinkiin kuuluu?
- ihan öhömhöö ...krmh...
- tääläkin on ollu vilkasta ku oli ruisrokki, satatuhatta kävijää
- no joo valtavaa
- ja sitte meni paljo seitsemänkymppisii turkulaisii ku pääsi ilmaseks





Kesäistä saarimaisemaa Iniöstä, virmajuurta, maksaruohoa...



tiistai 27. kesäkuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori



'Uskon syntymänjälkeiseen elämään'  toteaa Ian McEwanin Pähkinänkuoren päähenkilö, Johnin ja Trudyn syntymätön lapsi. Syntymätön päähenkilö on raikas ja - tietenkin - ennakkoluuloton tapaus, varsinainen pikkufilosofi. Hän on monesta asiasta kiinnostunut ja utelias, mutta myös huolissaan. Isä John ja äiti Trudy ovat nimittäin ainakin väliaikaisesti eronneet, koska äiti tarvitsee 'tilaa' itselleen. Myös syntymätöntä vaivaa pikkuhiljaa tilanpuute.

Johnin jättämän tilan talossa - ja Trudyssä - on kuitenkin vallannut hänen veljensä Claude, priapismista (sivistyssanavalikoimani kasvoi lukiessa) kärsivä roistomainen tyyppi, jonka ähellykset kuuluvat ja tuntuvat syntymättömän pääkoppaa vasten. Kaiken lisäksi tuo rakennusurakoitsija on 'riffimies' joka toistelee tylsyyksiä ja lopettaa mietteensä: Mutta. Eli hän on syntymättömän inhon kohde, sillä onhan lapsi solidaarinen vanhemmilleen niin kauan kuin se on mahdollista. Isä John Cairncross on sitä paitsi runoilija, köyhä mutta kaunopuheinen. Suurin huolenaihe on kuitenkin Trudyn ja Clauden pirullinen suunnitelma, jolla raivata John kuvioista ja järjestellä hänen kotinsa, vanha rappeutunut arvotalo Lontoossa osaksi pariskunnan varallisuutta. Asetelma viittaa Shakespearen Hamletiin, asia jota en olisi noteerannut mutta siitä valistetaan kansiliepeessä.

Petosta siis punotaan parhaaseen dekkarityyliin, mutta näkökulma on, hmm, etäännytetty kohtuun, mistä syntyy erityinen tunnelma: ollaan kuin samettisen verhon takana eikä kaikki edes kuulu kovin selvästi. Mitä nyt, ihmettelee syntymätön kerran jos toisenkin kuplassaan. Syntymätön - en kutsu häntä sikiöksi sillä hän on jo kovin pitkällä tiedostamisen tasossa - pohdiskelee maailmanmenoa, josta hän saa esimakua Trudyn kuuntelemien radion podcastien kautta Täytyy sanoa että pohdiskelu on jo aika akateemistakin verrattuna niihin virikkeisiin mitä äiti ja älykääpiö pystyvät tarjoamaan. (Viimeksimainittuihin kuuluvat priapistisen seksin lisäksi laatuviinit; Pinot noiria syntymätönkin on oppinut arvostamaan.) Syntymättömyys antaa hyviä mahdollisuuksia funtsia ihmiskunnan tulevaisuutta, ollako pessimistinen vai optimistinen kaikkien uhkien äärellä?

Sormeilen ahdistuneena napanuoraani. Se saa käydä stressihelmistä. Hetkinen, ajattelen. Mitä vikaa on lapsellisuudessa, minullahan lapsuus on vielä edessä? Olen kuullut riittävästi näitä puheita osatakseni jo esittää vastaväitteitä. Pessimismi on liian helppo, jopa herkullinen keino, intellektuellien tunnusmerkki kaikkialla. Se vapauttaa ajattelevat luokat ratkaisujen etsimisestä.

Äidin toiminta panee syntymättömän pohdiskelemaan moraalia. Hänestä vaikuttaa että rikoksentekijä voi sittenkin kokea ja tuntea toimintansa toisin kuin miltä se ulospäin näyttäytyy, voi omaksua itselleen toisen identiteetin. Ajankohtainen ja moderni vaihtoehtoinen totuus, siinäpä oiva ratkaisu. Valheista tulee hänen totuutensa. Syntymätön kuulee myös itseensä liittyvistä suunnitelmista ja joutuu miettimään tulevaa suhtautumistaan niihin. Mahdollinen yhteiskunnallinen pudotuskaan - kuvaukset 13. kerroksesta sijaisperheessä toi kyllä mieleen lontoolaiset tornitalot ja niiden pintamateriaalit - ei oikeuta kostoa, päättelee pikkufilosofi, sillä kosto repii sivistyksen saumat auki.

Sekä Trudyn ja Clauden vehkeilemä petos että syntymättömän tie kohti synnytyskanavaa kulkevat kohti vääjäämätöntä lopputulemaa. Matkalla intohimot purskahtelevat, hyvyys ja pahuus kamppailevat, ja syntymätön yrittää säilyttää tärkeimpänsä, rakkauden elämään. Välillä se on koetuksella ja napanuora itsemurhan välineenä houkuttaa. Jossain kohdin syntymättömän filosofis-yhteiskunnalliset mietteet saattoivat muuttua paasaukseksi, mutta enimmäkseen ajatusleikki toimi hyvin ja hajamieliset fundeeraukset palautuivat sujuvasti konkretiaan, kun menimme suihkuun.

Pähkinänkuori on  hulvaton ja liikuttava romaani, tiheätunnelmainen seikkailu, joka on kirjoitettu nautinnollisen rennolla otteella. Romaani on suomennettu aivan loistavasti. Ja mitä se Shakespearen Hamlet sanoikaan

Jumaliste, vaikka minut suljettaisiin pähkinänkuoreen, minä pitäisin itseäni äärettömän valtakunnan kuninkaana, ellen näkisi pahoja unia - Shakespeare, Hamlet

Ian McEwan: Pähkinänkuori
Nutshell, 2016, suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2017, 200 s

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Elizabeth Harrower: Tietyissä piireissä



Elizabeth Harrower on australialainen kirjailija, jonka tunnetuin teos on vuonna 1966 ilmestynyt The Watch Tower. Tietyissä piireissä valmistui vuonna 1971, mutta kirjailija veti teoksen takaisin kustantajaltaan. Australialainen Text Publishing löysi sen uudelleen vuonna 2014 ja silloin kirjailija antoi julkaisuluvan. Syynä ensimmäiseen takaisinvetoon oli kuulemma se, että kirjailija piti teosta pinnisteltynä apurahatuotoksena. Romaanin loppua kohden aloin kyllä ymmärtää sitä ajatusta (jota syytä en siis lukiessani tiennyt, mutta ounastelin).

Alkuosa on kiinnostava ja odotuksia nostava, huolimatta paikoitellen kököstä suomennoksesta. Loppua kohden suomennos rullaa paremmin, mutta itse romaani alkaa upota loputtomasti vellovaan tunnehöttöön. Kun Zoe ja Anna pääsevät vastakkain aamiaisen ja paahtoleivän äärellä ja alkavat ruotia toistensa pääkopan tunnekeskuksen tapahtumia, teki mieli jossain vaiheessa huutaa 'poikki' ja lopulta heittää koko romaani mökin pihalla matoa kiskovan räkättirastaan niskaan. Ihan syytön, eikä edes vesilintu.

Tietyt piirit koostuvat lähinnä Howardin hyvin toimeentulevasta perheesta, joka viettää mukavaa elämää Sydneyn hienostoalueella, biologipariskunnasta: horjumattoman itseluottamuksen vankistamasta rouvasta ja tämän näkymättömämmästä miehestä, ja perheen valovoimaisista nuorista, Zoesta ja Russellista. Toinen maailmansota on takana ja maailma avoinna nuorten toteuttaa haaveitaan, Zoen elokuva-alalla ja Russellin yrityselämässä. Russell tuo kuitenkin toisenlaisen maailman tuulia ja hajuja perhepiiriin, kun hän tuo kutsuille opiskelijakaverinsa Stephen Quaylen ja tämän pikkusiskon Annan. He ovat orpoja, vähävaraisia ja varttuneet enonsa kodissa ankeissa olosuhteissa.

Tämä toisenlainen maailma ja sen muokkaama, vaikeasti miellytettävä ja kyyninen Stephen herättää Zoen. Siihen mennessä Zoe on kylpenyt onnistumistensa ja kauneutensa säteilyssä, ottanut vastaan kiitoksia ja ihasteluja, ollut varma tulevastakin menestymisestään. Ihmetellyt äitinsä tuttua, Elleniä, joka odotti muutosta ahdistavaan avioliittoonsa. 'Hän ei voinut käsittää, että jos aikuinen nainen toivoi ja odotti tapahtumaa, saattoi tapahtuma panna vastaan.' (Ehkä tässä näyte myös vähemmän onnistuneesta käännöksestä.)

Nuorten keskinäiset suhteet, rakkaus- ja parisuhteet, niin näkyvät kuin kätketyt nousevat romaanin pääteemaksi. Muu maailma, mukaanlukien nuorten alkavat työurat, kutistuu pahviseksi rekvisiitaksi ja draama kamarinäytelmäksi. Taide- ja elokuvaura vaatii lähtöä Eurooppaan, se on australialaisille selvää. Mutta rakkaus vaatii uhrautumaan, näin käy ainakin Zoelle ja sitä hän ei lakkaa ihmettelemästä ennen kuin on liian myöhäistä. Paljon tapahtuu Zoen monologeissa ja Annan päiväkirjamerkinnöissä ja sittemmin, kuten sanottua, tunteita setvitään oikein psykopatologisesti.

Annan äänensävy oli suunnattoman objektiivinen, hän katsoi suoraan eteenpäin ja tunsi, kuinka jossain näkymättömissä hänen luurankonsa huojui, kuin se olisi levää merten syvyyksissä, virtausten armoilla kaukana kimmeltävän pinnan alla.  - Öhh, ehkä tässäkin suomennos on se joka huojuu eikä luuranko?

Tietyissä piireissä jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen säilytti kiinnostuksen ja kasvatti lupaavan jännitteen. Se kytkeytyy vielä selvästi yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja havannoi terävästi, ironisen humoristisesti hyväosaisen perheen jäsenten välisen dynamiikan. Dialogi paljastaa asenteet ja niiden julmuuden, näyttää tarkasti Zoen kasvavan epävarmuuden ja hämmennyksen. Vielä toisessakin osassa Zoen kamppailu rakkauden nimissä kantaa, mutta kolmas äityy sellaisiin sielun syövereiden läpivalaisuun että tömähdetään jo 'kysy ihmissuhteista'- palstalle. Loppua virkistää kuitenkin dramaattinen käänne, joka jopa tarjoaa yllättäen ratkaisun tunteiden raatelemien ihmisparkojen onnen etsintään. Se oli sentään helpotus.

Löysin Tietyissä piireissä lukulistalleni täältä ja sitä on luettu monissa blogeissa.

Elizabeth Harrower: Tietyissä piireissä
In Certain Circles, 2014, suomennos Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2016, 22u3 s

torstai 22. kesäkuuta 2017

Alice Echols: Uhoa ja unelmia - 60-luvun jälkijäristyksiä



Alice Echols on yhdysvaltalainen kulttuurin- ja musiikintutkija, feministi ja kirjailija, joka on kirjoittanut m.m. Janis Joplinin elämäkerran Paratiisin arvet. Äkkäsin tämän kirjan kirjaston esittelypöydältä, kannesta paistaa 60-luku kauas. Siinä on musta nainen, vähän kuin Angela Davis, kiharat hippikukkasina ja psykedelisessä vastavalossa. Sattumalta kirjailija on vielä samanikäinen eli kesällä 1969, Woodstockin, Charles Mansonin ja Vietnamin sodan vastaisten mielenosoitusten kesänä, 18-vuotias.

Kuusikymmenluku hohtaa muistoissa tasa-arvon, hippi- ja rauhanliikkeen, pop- ja rockmusiikin läpimurron aikana. Mitä kaikkea silloin kaikilla rintamilla tapahtui, ja kuinka/mistä siihen oli tultu ja mitä sen jälkeen tapahtui, siitä Alice Echols kirjoittaa, mukana olleena opiskelijavaikuttajana ja myöhemmin sosiologina, tutkijana. Nais- ja mustat aktivistit nousevat puhujalavoille. Homoseksuaalit, koko gay-liike astuu hämäristä porraskäytävistä valaistujen diskopallojen alle.

Parhaimmillaan Echols kirjoittaa asiantuntevasti, samalla vetävästi populaarimusiikin, rokin, r&b:n, bluesin, folkin, diskon eri vaiheista ja rajapinnoista, trendeistä ja trendin tekijöistä, leimoista ja leimoista irti pyristelevistä.

Naistutkimusta, Yhdysvaltain feminististä ja lesboliikettä ja sen sisäistä keskustelua - usein riitelyä - koskevat artikkelit näyttävät mainiosti mihin fanaattisuus johtaa. Pohjoismaissa, meillä, naiset olivat ehkä jo lähtökohtaisesti 50-luvun jälkeen eri vaiheessa kuin pohjois-amerikkalaiset. Siksikin osa puheenvuoroista vaikuttaa tragikoomisilta.  'Heteronaiset ovat miesten takia päästään pyörällä eivätkä siksi aseta naisia etusijalle. He pettävät lesbojen asian ja samalla sanan syvimmässä merkityksessä myös omansa. Ei lujaa liikettä voi luoda, jos sisaret nussivat sortajien kanssa.' Tässä kohtaa Alice Echols paikantaa itsensä oman ikäryhmänsä mukaisesti, ainakin siltä minusta näyttää: feministit käpertyivät sisäänpäin keskittyessään omiin rajanvetoihinsa, ja ehdottoman täydellisyyden vaatimuksissaan laiminlöivät samalla muun yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja yleisen politiikan seuraamisen.

Afroamerikkalaisen kulttuurin kehityksen, sen osaksi tulleen jatkuvan kamppailun omasta identiteetistään, sen aaltoliikkeen suosion harjalle ja sieltä alas, ahtaiden rooliodotusten mukaiset mahdollisuudet toimia, blaxploitaation, puristien kritiikin, rock-kulttuurin valkaisun - monenlaiset kuolemansuudelmat Echols kuvaa läheltä ja sisältä.

Echols kertaa omaa historiaansa ja esteitä, joita on kohdannut kun sosiologit ovat  mielellään ahdasmielisesti leimanneet lähihistorian ja sen musiikkikulttuurin tutkimuksen journalistiseksi.  Hän kuvaa 60-luvun myrskyisiä keskusteluja, jatkuvaa aaltoliikettä, jota feminismin piirissä käytiin siitä, mikä on edistyksellistä ja milloin päädyttiin kaikkein vanhoillisimpien pornon ja abortin vastaisten vaikuttajien joukkoon. Feminismin suhde sukupuoliseen haluun on yksi leikkauskohta, osa feministeistä ylläpiti vanhaa mielikuvaa, jonka mukaan seksuaalisuus on miehistä ja rakkaus naisellista. Rock- ja soulmusiikki toimi Echolsilla aktivoijana. - Löysin yhtäläisyyksiä: muistin minäkin joskus 60-luvulla lukeneeni Eldridge Cleaverin, Mustat pantterit-aktivistin kirjan Sielu jäissä. 

Kirjaan on koottu eri julkaisuissa ilmestyneitä artikkeleita. Osio Sodanjälkeinen Amerikka kuvaa hippiliikkeen syntyä ja vertaa sitä edeltävään 50-luvun beatnik -liikkeeseen. Siinä missä hippiliike onnistui naamioimaan perinteiset sukupuoliroolit kukkien taakse, beatnikit olivat maskuliininen ja homoeroottinen liike.

Bob Seidemann huomauttaa, että miesten ja naisten suhteet olivat Haightissa yhtä vanhanaikaiset kuin heidän huonekalunsa. 'Hippi-ihanne oli kuin pilakuva, jossa nainen asettaa paistamaansa omenapiirakkaa ikkunalaudalle samalla kun isukki, joka on raatanut marihuanapelloilla jalona pyrkimyksenään pilven myyminen, annostelee huolellisesti kamaa muovipusseihin.'

Hippiliikkeen nopea rapistuminen käy selväksi,  kun liike löysi yhteiset intressit Helvetin enkeleiden kanssa. Nämä toimivat menestyksellisesti hippien huumevälittäjinä, mutta eivät silti muuttuneet nallekarhuiksi. Samanaikaisesti Vietnamin sota oli muuttanut nuorten miesten elämää ratkaisevalla tavalla: kutsuntojen uhka ja mahdollisuus kuolla taisteluissa jossain Vietnamin rämeiköissä oli todellinen.

Sodan jälkeen Pohjoi-Amerikan etelän asukkaita muutti sankoin joukoin teollisuuskaupunkeihin ja rockkonserteissa rodut sekoittuivat, mutta mustilla muusikoilla rajat olivat ahtaat. Vähemmistöt ja heikommassa asemassa olevat joutuvat käymään jatkuvaa kamppailua olemassaolostaan ja oikeuksistaan. Rockmusiikki tunnustaa afroamerikkalaisen perimänsä, mutta kun se lähtee muuttumaan uusiin suuntiin, mustat halutaan nähdä aina omissa lokeroissaan, muuten musiikkikriitikot ja omatkin ovat leimaamassa pettureiksi. Tätä kamppailua kävi Jimi Hendrix ja myöhemmin Michael Jackson. Stevie Wonder tiivisti asian: 'Kun minua sanotaan mustaksi muusikoksi, minut tavallaan tyrkätään tiettyyn lokeroon ja komennetaan, muistakin pysyä siellä.

Echols kuvaa vielä myöhempää diskon vallankumousta, kun se tanssimusiikkina jumputti taka-alalle rokin kitarasoundin ja muutti USA:n populaarimusiikin rodulliset realiteetit, nosti sukupuoliset vähemmistötkin tanssimaan diskopallojen alle. Ja johti myöhemmin monen mutkan kautta taas miehisen rapin suuntaan. Kirja peilaa musiikin kautta yhteiskunnan suhtautumista nais- ja mustiin tekijöihin ja sisältää vielä Lenny Kravitzin ja Joni Mitchellin haastattelut. Ensimmäisellä sivulla lainataan Michel Foucaultia: Nautinnolta ei kysytä passia eikä henkilöllisyyspapereita.

Alice Echols: Uhoa ja unelmia - 60-luvun jälkijäristyksiä
Shaky Ground - the Sixties and its Aftershocks 2002, suomentanut Liisa Laaksonen
Like 2013, 360 s