keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Kuivaa meren rannalla

Terveiset Iniöstä, Turun saaristosta. Puhelimella tuli napattua muutama kuva. Valitettavasti kamera ei nykyään oikein tule mukaan, vaikka sillä parempia kuvia tuleekin. Näitä rantoja kun on joka tapauksessa kuvannut yli viisikymmentä vuotta, niin sekin vaikuttaa. Silti maisemien kauneus: tuo kallioisten saarten arkaainen tunnelma, valon ja värin leikki ja veden peili ei lakkaa aina uudelleen innostamasta.  Sadetta on tullut minimaalisen vähän, paahdetta sitäkin enemmän. Saariston sitkeät kasvit repivät tarvitsemansa olemattomasta.

Rantakukka kallion kolossa




Bergö, rannassa mukavasti rakkolevää. Ei vielä sinilevähavaintoja tässä vaiheessa.

Ranta-alpi

Söjdholmsören, vuohennokka jaksaa kukkia, kuivuneesta sammaleesta sekin vetensä ottaa. Perhonen on sen luo löytänyt.



Taivaalla kirkuvat tiiranpoikaset. Kutsumme niitä vajaabaskereiksi, koska musta lakki ei ole heti ihan valmis. Luodolla käynnissä joutsenten festarit. Merenselän takana häämöttää Brändö, Ahvenanmaalla. Sinilevää näkyi jo siellä täällä rihmastoina ja rannassa paikoitellen hippusina.

Entinen lätäkkö on kuivunut kuin muinainen keidas Saharassa

maanantai 16. heinäkuuta 2018

John Vaillant: Tiikeri. Tositarina kostosta, elämästä ja kuolemasta




Amurintiikeri on nykyisin elävistä kissaeläimistä suurin. Sen uhanalainen kanta elää vielä Venäjän ja Kiinan rajamailla, Primorjen luonnonsuojelualueella, Sihote-Alinin vuoriston tuntumassa. Alue on Venäjän itäisin ja kuin Kiinan koillisnurkkaan tunkeutuva kynsi.  Alueen hallinnollinen keskus on Vladivostok ja se sijaitsee lähempänä Australiaa kuin Moskovaa.

John Vaillant on amerikkalainen kirjailija ja mm luonnonsuojeluun erikoistunut toimittaja. Tässä kirjassa hän kertoo amurin- eli siperiantiikeristä, sen historiasta ihmisen kanssa, sen elinympäristöstä, alueen rikkaista luonnonvaroista ja niiden käytöstä, luonnonsuojelun historiasta ja nykytilasta alueella sekä poliittisesta historiasta Neuvostoliiton ja Maon ajasta aina perestroikan kautta oligarkkeihin. Hän kertoo ihmisistä: venäläisistä, kiinalaisista ja alkuperäiskansojen edustajista ja haastattelee heitä, paikallisia metsänvartijoita, metsästäjiä ja luonnonsuojelijoita. Vastakkaisilla puolilla tiikerin jäljissä kulkevat metsänvartijat ja salametsästäjät. Tiikeri on köyhällä seudulla himoittu kuin lottovoitto; senkun tapettuna toimittaa rajan yli kiinalaisille. Kiinalaisella vanhalla lääketieteellä on hyväkin maine, mutta nykyään sillä on myös maine maapallon isojen uhanalaisten nisäkkäiden häikäilemättömän saalistuksen vauhdittajana. Sarvikuonoja ja norsuja tapetaan sarvien ja syöksyhampaiden takia. Tiikeri kuuluu samaan valikoimaan: potenssin luvataan paranevan ja voiman kasvavan tapetusta yksilöstä saatavilla tuotoksilla. Taljat ovat pukevia.

Kirja on erikoinen yhdistelmä monipuolista tietoteosta ja taustojen kautta pikkuhiljaa päähenkilöitä lähestyvää seikkailukertomusta. Matkalla tulee käsitellyksi moni historiallinen ja nykytilanne sekä luonnontieteellisiä ja biologisia taustoja. Ennen huipentumistaan tiikerin metsästykseen tai oikeastaan ajojahtiin Vaillant kertoo monen paikallisen ukon elämäntarinaa. Selväksi tulee äärimmäisen vaativa elinympäristö, jossa ihmiset ovat yksin ja omillaan kovassa ympäristössä vailla tukea valtion taholta. Villi länsi ja villi itä muistuttavat toisiaan, alkuperäiskansat samoin. Villi länsi vain on tuolla kohta parinsadan vuoden takana, tämä tositarina on tapahtunut perestroikan jälkeen, vuonna 1997.

Ytimessä on amurintiikeri, maaginen, mystinen, kunnioitettu ja pelätty peto, jonka kanssa polku hyytävällä taigalla saattaa hyvinkin risteytyä. Polut vaikuttavat kanavoivasti, jokien lailla. Yhden tekemä polku helpottaa seuraavan kulkijan matkaa. Primorje on pohjoinen viidakko, yksi monista Tyynenmeren reuna-alueista, jotka eivät jäätiköityneet.

Täällä harmaasudet ja porot jakavat elinympäristönsä kapustahaikaroiden ja myrkkykäärmeiden kera, ja yli kymmenkiloiset korppikotkat riitelevät raadoista paksunokkavaristen kanssa. Koivut, pihdat, tammet ja kuuset voivat rehottaa samassa laaksossa kuin kiiviköynnökset, jättiläislootukset ja kaksikymmenmetriset syreenit, ja syötäviä siemeniä tuottavat männyt saattavat olla villiviini- ja palsamiköynnösten peitossa. - - - Ahmat, ruskeakarhut ja hirvet eivät voi missään muualla juoda leopardin kanssa samasta joenuomasta, jonka rannoilla kasvaa myös korkkipuita, bambua ja yksinäisiä marjakuusia, joilla on ikää enemmän kun ortodoksisella kirkolla.

Tämä villi itä on houkutellut rohkeita miehiä ja naisia, jotka vaaroista huolimatta sopeutuivat elämään köyhyydessä. Myös entisiä vankeja, vainottuja ja eri syistä marginaaliin ajautuneita. Neuvostoliiton aikana luonnonsuojelu ei ollut korkeassa kurssissa, mutta jotkin sen aikana tehdyistä luonnonsuojelumääräyksistä olivat tiukempia kuin missään muualla: ihmisen kaikkinainen vaikutus estettiin täysin. Neuvostoliitto suojeli tiikerin ensimmäisenä maailmassa vuonna 1947. Länsimaissa Gorbatshovin aika ja perestroika ovat hyvässä maineessa, mutta kirjan mukaan perestroika sai näillä alueilla nimen katastroika. Sobolonjen kylää verrataan Tshernobyliin; sama sekasorto vallitsee. Vähäinen perusturvakin rapistui ja sekä tiikeri että ihmiset joutuivat oligarkkien ja kiinalaisten yritteliäiden bisnesmiesten armoille. Luonnonvaroja ryöstettiin ja vietiin pois monin tavoin. Köyhyys ajoi ihmiset salametsästäjiksi. Tiikeri vastasi köyhien haaveisiin äkkirikastumisesta. Kun tiikeri - mikä hyvänsä alueen tiikereistä - kaadetaan, se on täynnä luoteja ja hauleja. Tiikerit kulkevat ansasta seuraavaan niitä väistellen.

Lukuunottamatta jääkarhua, joka myös vaanii saalistaan, maailmassa ei ole toista tämän kokoluokan nisäkästä, jonka toimeentulo perustuu itsensä häivyttämisen kykyyn.

Kaliningradista Primorjeen päätynyt Vladimir Markov, ystävien kesken Markiisi, oli se ammattimetsästäjä, joka sai ison tiikerin vihat niskaansa. Juri Trush, metsänvartija ja joukko kyläläisiä löytää Markovin jäännökset ja tuhotun mökin. Ihmisiä syövä peto saa tappotuomion ja alkaa tiivistyvä takaa-ajo. Varsinkin paikallisten ja alkuperäiskansan perinteiden mukaisesti tiikeri ei käy kimppuun, jos ei se koe tulleensa kohdelluksi väärin. Heidän - udegeiden ja nanaiden - mielestä jos joku tiikereistä on ottanut ihmisen tähtäimensä, ei ole paljon tehtävissä. Länsimaisen tieteen on ollut vaikea hyväksyä ajatusta, että eläimillä olisi emootioita ja motiiveja ja antropologit ovat nähneet alkuperäiskansojen selityksissä taipumusta antropomorfismiin, eläinten käsittämiseen ihmisten kaltaiseksi.

Näitä pohdiskeluja - tiikerin kosto vai sittenkin silkka nälkä -  ja keskusteluja kirjassa käydään pitkällisen takaa-ajon lomassa. Takaa-ajo ja sen päättyminen yhteenottoon vie aika ison osan kertomuksesta ja sitä olisi voinut tiivistää. Parisataakiloisen tiikerin loikkaus kymmenen metrin päästä yli hiljaisen hangen on sen kokeneelle järisyttävä kokemus.

Aseeton Trush, jolla oli tiikeri sylissään, kiersi kätensä pedon ympärille ja painoi päänsä sen rintaa vasten. Hän oli täydellisesti nujertunut: tiikerin hillittömästä voimasta, Pjonkan ja Shibnevin kivääritulen räiskeestä, eläimen turkin käsittämättömästä pehmeydestä, huippuunsa jännittyneistä lihaksista sen alla. 

Tiikeri on vaikuttava ja tietorikas teos tiikerin ystävältä, samalla moneen suuntaan rönsyävä. Yllättävää kyllä, John Vaillant on optimistinen amurintiikerin suojelun ja tulevaisuuden suhteen. Hän näkee, että Venäjällä on tehty paljon asian suhteen, tiikerin suojelutyössä työskentelee ansiokkaita tutkijoita ja asiantuntijoita, ja tiikeriprojekteissa tehdään yhteistyötä amerikkalaisten kanssa. Jotta tiikerit säilyisivät, meidän pitää haluta sitä, kiteytti eräs heistä.

Suomentaja on Arto Häilä, jonka kuolinilmoituksen näin lehdessä pari päivää sitten. Kiitos konkarisuomentajalle, ihan mainio on suomennoskin.

John Vaillant: Tiikeri. Tositarina kostosta, elämästä ja kuolemasta
The Tiger. A True Story of Vengeance and Survival, 2010, suomentanut Arto Häilä
WSOY, 2011, 335 s




tiistai 3. heinäkuuta 2018

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli

Näkymiä Limerickistä kesällä 2015

New Yorkin Brooklynistä Irlannin Limerickiin käy pienen pojan tie 1930-luvun alun lamatunnelmissa. Omaelämäkerrallisessa romaanissaan Frank McCourt kertoo kamalasta lapsuudestaan, josta hän selvisi. McCourt kutoo mahtavan selviytymis- ja kasvutarinan, joka itkettää ja naurattaa. Tarinan hän kertoo ikäisensä pojan silmin, pienen pojan havainnoista 19-vuotiaaksi.

Kostean haisevan palttoon, kutiavat luteet ja kurnivan nälän tuntee lukiessa nahoissaan. Käsittämättömän kurjuuden kokemukset: äärimmäisen köyhyyden, isän juopottelun, sisarusten kuolemat, nälän ja taudit hän ylittää kuin kuralätäkön yli hypähtäen ja vaikka kohta kahlaa seuraavassa, hänellä on sitkeyttä ja älyä ja kaiken keskellä mahtavaa komiikan tajua. Se tekee tämmöisenkin elämäntarinan lukemisesta siedettävän; pahimmat kuvaukset voivat aiheuttaa huonovointisuutta, mutta se ei silti vaivuta synkkyyteen. Lisäksi romaanin tunnelma senkun nousee loppua kohden. On nimittäin mistä nousta.

Köyhyys rakentuu ja pahenee isän toivottoman alkoholismin seurauksena. Brooklynin sukulaiset maksavat jo matkalipunkin takaisin Irlantiin päästäkseen tukemasta täysin vastuutonta miestä ja hänen lisää vauvoja synnyttävää vaimoaan. Irlannin Limerick on Frankin mielestä slummeineen kuin Kalkutta, mutta sen kylmä ja märkä versio. Muutaman vuoden aikana kolme Frankin sisaruksista kuolee ja vielä yksi syntyy. Neljä veljestä kasvaa perheessä, jossa ei aamulla tiedetä, mistä löytyy leipä, hiili lämmitykseen tai kengät talveksi. Talo on kujan viimeinen ja koko korttelin yhteiseen vessaan kuljetaan heidän ovensa editse. Alakerta täyttyy sateiden aikaan vedellä ja perhe siirtyy yläkertaan. Kirput hyppivät ja rotat vilistävät. Isä nimeää yläkerran Italiaksi - kuivaa ja lämmintä - alakerta on Irlanti.

Isä, entinen IRA-mies on rapajuoppo, mutta ei väkivaltainen ja selvin päin tarinankertoja. Pubista hän palaa aamuyöstä Irlannin kärsimysten historiaa muistellen ja kansallismielisiä lauluja laulaen. Kotona hän herättää pienet lapsensa, jotta hekin tekisivät kunniaa Irlannille. Kolmevuotiaskin lupaa kuolla Irlannin puolesta kun tilaisuus vain tarjoutuu. Isää sysää sivuraiteille myös paikallisten vieroksunta, hän kun on Pohjois-Irlannin Belfastista ja puhuu väärällä aksentilla.

Irlantilainen lapsuus on kamalaa, mutta vielä erityisen kamalaa on katolinen irlantilainen lapsuus, sanoo Frank McCourt. Lapsia siunaantuu köyhiin perheisiin, joissa ehkäistä ei saa, mutta ei lapsia myöskään sinne lisää haluttaisi ja sen syntyneet saavat myös nahoissaan tuntea. Kouluissa opetetaan katekismusta ja raamattua, ydinsanomana synti, syyllisyys ja kadotus. Kadotus. Se on Limerickin kaikkien pappien lempisana. Oppilaiden ei pidä varsinkaan kysyä mitään. Ylväintä mitä poika voi tehdä on kuolla Irlannin puolesta. Mutta uskonkin puolesta pitäisi kuolla. Koulun ja opettajien opetusmetodin kuvaus on  romaanin herkullisimpia.

Emmekö ole paljastaneet kaulaamme protestanttien piilukirveiden edessä? Olemmeko vai emme, pojat?
Olemme, sir. 
Mitä me olemme tehneet, pojat?
Paljastanet kaulamme protestanttien piilukirveiden edessä, sir.
Ja?
Nousseet hirttolavalle laulaen, sir. 
Kuin?
Kuin olisimme eväsretkelle lähdössä, sir.

Irlannin traaginen historia Englannin saappaan alla näkyy ja kuuluu lauluissa ja puheissa. Englantiin mennään silti sodan aikana työnhakuun, siellä on paikattavana sotaan kadonneiden miesten jättämiä aukkoja. Sinne katoaa Frankinkin isä, nimenomaan katoaa. Muut isät lähettävät palkastaan kotiin, mutta Malachy McCourtilta ei rahaa siihen jää. Perhe on loputtoman kärsivällinen isän kanssa. Ei sillä vaihtoehtojakaan ole.

Irlantilaiset näyttävät suomalaiselle lukijalle jotenkin tutuilta, juroilta mutta teeskentelemättömiltä. Isä on Franckille kaikesta huolimatta rakas, mutta ei Limerickissä voisi sanoa 'I love you', kuten amerikkalaisissa elokuvissa, ellei halua joutua naurunalaiseksi.

Kasvavalle katoliselle pojalle syntitaakkaa ripittäytymiseen alkaa kertyä aina vaan lisää. Maitokin on välillä varastettava suoraan utareesta, omenista puhumattakaan. Frank on jo kyllästymässä nimikkopyhimyksensä Franciscus Assisilaisen mykkään patsaaseen, kun onneksi kohtaa pappien joukossa ymmärrystäkin ja heittää syntitaakkansa. Niin absurdeilta kuin sodan jälkeisen Irlannin opettajat opetuksineen vaikuttavatkin, koulun rehtori patistaa parhaita oppilaitaan opiskelemaan - ja lähtemään Amerikkaan. Häntä inhottaa,että vapaa ja itsenäinen Irlanti pitää yllä englantilaisten meille työntämää luokkajakoa, jonka seurauksena lahjakkaita lapsia kipataan tunkiolle.

Frank McCourt seuraa ohjetta. Ratkiriemukkaan kesätyöepisodin - ensin sähkelähettinä sitten lehdenjakajana - jälkeen Frank on perheensä pelastaja ja Amerikan paluumuuttaja. Siellä Irlannista lähteneitä riittää. Frank McCourt toimi sittemmin Yhdysvalloissa lähes 30 vuotta opettajana ja kirjoitti sitten tämän Pulitzer-elämäkertapalkinnon voittaneen upean, koskettavan ja hauskan romaanin.

Ruusuja suomentajalle, Juhani Lindholmille - aivan loistavaa.

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli
Angela's ashes, 1996, suomentanut Juhani Lindholm
Otava 1997, 398 s


sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Novellihaaste2 kooste



Nipvet-blogin Juha Makkosen Novellihaaste2 päättyy tänään. Haaste oli jatkoa Ompun/Reader why did I marry him edellisen vuoden novellihaasteeseen, josta itsekin innostuin löytämään novelleja luettavaksi. Jotenkin ne ovat turhaan jääneet kouluaikojen pulpetinhajuun. Joka tapauksessa intoni ei ihan riittänyt tämän haasteen loppuun asti, vaan lopahti selvästi tämän kevään aikana.

Kakkososaan kuului myös peukutusosio, joka aiheutti minulle pientä rimaa ja samalla huonoa omatuntoa henkisestä laiskuudesta ja/tai älyllisestä riittämättömyydestä.

Luin nämä kokoelmat:

Miljenko JergovicSarajevolainen Marlboro - 29 novellia
Zinaida Lindén: Nuorallatanssija - 10 novellia
Harry SalmenniemiUraanilamppu ja muita novelleja - 13 novellia
Anton TsehovTarpeettomia ihmisiä - luettu 15 novellia (osa)

Viime syksyyn osui sopivasti lukupiiri, jossa luettiin novelli Suomen itsenäisyyden jokaiselta vuosikymmeneltä eli yksi kpl per kirjailija. Nämä kirjailijat luettiin:

Joel Lehtonen, Maria Jotuni, Volter Kilpi
Veijo Meri, Veikko Huovinen, Mika Waltari
Tove Jansson, Joni Skiftesvik, Orvokki Autio
Rosa Liksom, Anu Kaaja

Vähäiset peukutukseni osuivat näihin:

Hahmo Zinaida Lindén: Kumari
Teema Mika Waltari: Urheileva kirjailija
Paikka Tove Jansson: Matka Rivieralle
Konflikti Anton Tsehov: Piispa

Kiitos haasteesta. Novellit pitää muistaa edelleen. Ne sopivat lyhyinä ja tiiviinä pelastusrenkaaksi moneen tilanteeseen ja ansaitsevat arvonnousun romaanien rinnalle.

Anton Tšehov: Tarpeettomia ihmisiä. Novelleja



Heräsin horroksestani Novellihaaste2:n kalkkiviivoilla. Huomaan, että intoni novelleihin lopahti loppupuolella. Korjatakseni räpellystäni nappasin juhannuslukemiseksi hyllystä vanhan kunnon Tšehovin, tämäkin kokoelma ilmeisesti jonkun kouluajoilta. Novellit olivat oivaa juhannuslukemista senkin takia, että pari odottavaa romaania eivät oikeastaan houkutelleet.

Tässä vaiheessa, kun juhannuspäivä on illassa, ja aion katsoa jalkapallo-ottelun Saksa-Ruotsi, olen lukenut 15 novellia ja Tšehov jäänee tällä erää.

Kolme ensimmäistä novellia: Osterit, Kirje isoisälle ja Nukuttaa kuvaavat köyhän, orvon, työorjaksi annetun lapsen tilannetta. Ne ovat niin murheellisia, että ovat kurjuudessaan kai luokiteltavissa naturalismin tyylisuuntaan. Lapset ovat vailla toivoa, nälkiintyneitä, kuritettuja ja hyväksikäytettyjä. Novelli Nukuttaa on jättänyt muistijäljen, josta päättelen että olen sata vuotta sitten lukenut tämän kokoelman. Yötä päivää työtä tekevän 13-vuotiaan piian kohtalo on niin kova, että se ei ole unohtunut.

Novellissa Suru hevosajuri Jonalta on kuollut poika. Hän haluaisi jakaa suruaan jonkun kanssa, mutta asiakkaat ovat välinpitämättömiä, ärtyneitä. Lopulta Jona päätyy talliin hevosensa seuraan. Hevonen saa kuulla pojan kuolemasta kaiken. Moni novelleista kaivaa esille ihmisen ahneuden, oman edun tavoittelun, korkean aseman aiheuttaman vieraantuneisuuden; se on sädekehä joka tappaa luonnollisen kanssakäymisen, kuten novellissa Ohukainen ja paksukainen. Vanhat lapsuudenystävät tapaavat, mutta toisen menestyminen jähmettää toisen lipevään kumaraan..

Joukossa on koomisia anekdootteja, kuten Kerjäläinen, jossa asianajaja Skvortsov törmää valehtelevaan kerjäläiseen, jonka päättää kouluttaa töihin - vähän aktiivimallin tapaan. Hän luulee onnistuneensa kun törmää tähän vuosien päästä teatterin jonossa, mutta yllätyshän sieltä paljastuu. Hyväntekijä ei pääsekään tuntemaan voitonriemua. Puhujassa ammattimainen juhlapuhuja tarkistaa, kenen hautajaisiin on menossa kysymällä tarkennukseksi 'se juopporattiko' ja päätyy pitämään ylistävän muistopuheen surevien joukossa seisovalle.

Novellissa Piispa on kyse samaisesta korkeasta asemasta ja sen puuduttavasta vaikutuksesta ympärillä hääriviin ihmisiin, poikkeuksena piispan aina huonotuulinen pappisapulainen ja pieni sukulaistyttö. Korkeastipyhitetty Pietari on pappissäätynsä huipulla yksin ja ahdistunut, kaipaa  yhdeksän vuotta sitten näkemäänsä äitiä. Ja kun äiti sitten saapuu, häntä vaivaa sama nöyristely ja liehittelevä puhe kuin muitakin. Korkeastipyhitetty on pettynyt. Kuumeisena, sairastuneena hän muistelee koko elämäänsä ja sen pyrkimyksiä. Onnistuminen ei tuonut onnea, menestys jäykisti, ympärillään hän näkee vain hyväksikäyttöä, ilkeilyä ja pelkuruutta. Ainoa onni on lapsuuden muistoissa. Novellissa voisin peukuttaa konfliktia, mitä piispan asema ja hänen sisäinen mielentilansa osoittaa.

Anton Tšehovin novellit todistavat tänäkin juhannuksena, että maailmankirjallisuuden klassikot kestävät aikaa. Esipuheessa kerrotaan hänen elämästään Hän eli ns kirjailijan elämän eli hankki kokemuksia laajalta alalta, lapsena isänsä apulaisena kaupassa, kirkkokuorossa pappien piirissä, lääkärinä sairaalassa ja jo tunnettuna kirjailijana tekemällä matkan Sahalinin saaren rangaistussiirtolaan. Kokemukset näkyvät novelleissa varsinkin tarkkaan piirretyissä ihmistyypeissä. Henkilöt ovat moniulotteisia, asetelmat ja riippuvuussuhteet saattavat keikahtaa yllätyksellisesti. Tšehov ei moralisoi, sillä hän halusi kuvata elämää havaintojen tekijänä 'kylmänä kuin jää'. 

Anton Tšehov: Tarpeettomia ihmisiä. Novelleja
Kirjayhtymä 1965, 227 s

torstai 21. kesäkuuta 2018

Ritva Hellsten: Lea



Tietävätkö he, että rakastin heitä? Voiko rakkaudesta olla tietämätön, onko se silloin rakkautta lainkaan? Mitä se on? Äidinrakkaus on niin epäselvää, siihen sekoittuu jotain mikä samentaa sen. Pelkoa, pimeyttä. Syyllisyyttä.

Luin tämän romaanin Raija Siekkisen takia. Ritva Hellsten on hänen sisarensa. Sanottakoon heti, että ei häntä siskonsa takia tarvitse lukea, kyllä hän on lahjakas ja mielenkiintoinen kirjailija ihan omana itsenään. Joka tapauksessa kiinnostuin Leasta, kun luin lehdestä arvostelun, joka vihjasi siihen suuntaan että Lea, sisarusten äiti on tässä aiheena ja osoittaa, kuinka vaikea äitisuhde on vaikuttanut tyttäriin, seuraavassakin sukupolvessa. Raija Siekkisen novelleille on ominaista maata viistävä, melankolinen tunnelma. Semmoinen ulkopuolisuuden olotila, jota jokainen on varmaan kokenut mutta hänellä se vaikutti olevan pysyvää.

Ritva Hellsten kertoo Lean tarinaa tämän lapsuudesta nuoruuteen ja vanhuuteen, vuoroin Leaa ulkopuolisena havainnoiden, vuoroin Lean omia ajatuksia seuraten ja vielä nuoruuden parhaalle ystävälle osoitetun - viimeisinä vuosina lähettämättömän - kirjeenvaihdon kautta. Leasta rakentuu kuva herkkänä pikkutyttönä, joka yrittää kovasti ponnistella kohti haaveitaan. Kaikki ponnistelu lähtee kuitenkin perustunteesta, joka on epämääräinen syyllisyys ja siitä kumpuava arvottomuus. Hänellä, sodanjälkeisen ajan lapsella on vanhemmat, jotka eivät näe lapsensa hätää, eivätkä osaa puhua toisilleen. Semmoinen työläiskoti, jossa kyllä pikkuhiljaa eletään eteenpäin, mutta kuivutaan tunnekylmyyteen ja hukutetaan surut juomalla. Menneen sodan varjo lepää synkeänä kodin päällä ja se riittää selitykseksi sekä isän juomiseen että äidin ankaruuteen.

Minä olen pieni eivätkä he näe miten raskas minun on olla. Aikuiset taputtavat minua päähän ja sanovat että kyllä lapsuus sentään on huoletonta aikaa, enkä minä voi kysyä heiltä, eikö heitä pelota kuolema joka tulee eikä sille voi mitään.

Kun Lea sitten pääsee opiskelemaan ja konttoriin töihin, näyttää elämä olevan mahdollisuuksia täynnä. Kunnes tulee rakkaus, Unto ja perhe. Mies on hurmaava, mutta ei sitten hänkään taivu riittävästi perfektionistisen vaimonsa vaatimuksiin. Naukkailtuakin tulee ja silloin Leassa nousee silmitön raivonpuuska. Siinä perheessä, omassaan, Lea näyttää toistavan äitinsä mallia: hänelle ei mikään riitä, ei ole koskaan riittävän hyvää, ei kelpaa. Eivät tyttäret eivätkä heidän valintansa. Jos tytär tekisi noin tai näin, niin sitten hän voisi olla onnellinen.

Kirjailija kirjoittaa realistista vanhan ajan proosaa; rauhallinen kerronta kaikkine sodanjälkeisine tarkkoine yksityiskohtineen - kodin interiöörit, kansakoulun tunnelmat, vaihdetut katseet kesäisellä tanssilavalla, itse ommeltu leninki, portaat joiden narinasta voi päätellä onko mies humalassa - kaikesta tulee mieleen moni suomalainen klassikkoteos ja -elokuva.

Tunnelma tihenee kun kuvataan Lean sisäistä maailmaa, sitä kehitystä missä yksin jätetystä lapsesta kasvaa kaikkea kontrolloiva ja lasten pelkäämä äiti - joka itsekin sen jälkikäteen tiedostaa, olevansa siis hirveä äiti, mutta ei osaa mitään muuttaa. Hänenhän on hyvä lukea myös tyttäriensä päiväkirjaa, heidän hyväkseen hän sitäkin tekee. Syvä luotaus Lean psyykeen on mielenkiintoisesti kuvattu ja taitavasti valotettu.

Hän oli seisonut siinä ryhdikkäänä ja ankarin ilmein, haparoivaa paketoimista katsellen, kun äkkiä tajusi, että hänessä oli halu nöyryyttää tuota hermostunutta olentoa. Hän tajusi, miten helppoa oli nujertaa ihminen, käsitti, että osasi nujertaa, että jokin hänessä halusi tehdä sen: jokin hänessä halusi tehdä pahaa ja osasi tehdä sen erittäin hyvin, nautti siitä. Hän oli nähnyt miten tyttö punastuisi häpeästä, painuisi kumarampaan, tämän hikoilevat sormet sekoaisivat entistä pahemmin, ja hän ymmärsi, että jokin hänessä halusi juuri sitä. Jokin hänessä, vai hän?

Ilmeisen omaelämäkerrallinen romaani Lea on vaivaton lukea, vaan ei heppoinen. Aiheet ja niiden kypsyttely on ajatonta. Jokainen on jonkun lapsi. Kasvatustavat ovat yleensä nykyisin vähemmän ankaria, mutta silti monenlaiset ei-toivotut tunnesolmut siirtyvät sukupolvesta toiseen. Perheissä on vaiettuja asioita eikä läheistä aina tunne niin hyvin kuin luulee tuntevansa. Ihmisellä on mielensä sopukoissa pimeitä kohtia, joita ei itsekään haluaisi nähdä. Monia merkityksellisiä tunne-elämän pyörteitä Lea käsittelee mielenkiintoisesti ja koskettavasti, rönsyistä riisutulla, hillityn kauniilla kielellä. Joka ehkä sittenkin tuo mieleen myös kirjoittajan sisaren, Raija Siekkisen.

Ritva Hellsten: Lea
Aviador Kustannus, 2018, 254 s


sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

George Saunders: Lincoln bardossa



Abraham "Abe" Lincoln oli Yhdysvaltojen presidentti 1861-65. Hänen aikanaan käytiin pohjois- ja etelävaltioiden välinen sisällissota. Samoihin aikoihin hänen poikansa Willie kuoli 11-vuotiaana lavantautiin. Kuva surevasta isästä sylissään kuollut poika Georgetownin hautausmaan kryptassa on kirvoittanut mestarinovellisti (joulukuun kymmenes) George Saundersilta romaanin aiheen. Romaani Lincoln bardossa voitti Man Booker palkinnon vuonna 2017.

Willien kuolema ja presidentin, isän murhe aiheuttaa suurta kuohuntaa hautausmaalla kuolleiden keskuudessa. Iso joukko välitilassa eli bardossa (joka on kuulemma buddhalaiseen filosofiaan, tiibettiläiseen traditioon liittyvä käsite) kisailevia eläviä kuolleita - tai miksi heitä nyt nimittäisi, kummajaisia - kommentoi asioita tekstipätkissä, jotka muistuttavat whatsapp- tai vastaavaa viestittelyä, allekirjoitusten kera.

Energiset ystävykset Hans Vollman ja Roger Bevins III, Eddie ja rouva Baron leveine murteineen kiroilemassa, pastori Everly Thomas tunnontuskineen, luutnantti Cecil Stone, joka rasistisen puheensa aikana venyy ohueksi ja pitkäksi. Sanalla sanoen kirjava porukka kommentoi sattumuksia, omaa edeltävä elämää - ja Lincolnia. Paljon sivutaan sorrettujen ja kaltoin kohdeltujen kokemuksia: orjan vapaa sunnuntai-iltapäivä kerran kuussa, kuinka mustasta kaunottaresta, Litziestä tuli mykkä. Silloin tällöin ainevalonlehahdusilmiö vapauttaa hahmon välitilasta lopulliseen tilaan.  Aaveista ystävällismielisimmät tietävät että 'lapselle on kauhea kirous viivytellä täällä' siitä huolimatta, että kaikkia välitilaan jääneitä elähdyttää ajatus saada lisää aikaa. Välitilan tyypit eivät nimittäin, eri syistä uskalla myöntää olevansa k... heidän asuinpaikkansa on sairaskirstu, edellisessä tilassa elävät ovat vain vähemmän sairaita.

Sisällissota,  rotusorto ja poliittiset kiistat kipunoivat taustalla, kun bardolaiset tarkastelevat Abraham Lincolnia ja isän murhetta. He ovat liikuttuneita niin suuren rakkauden näkemisestä. Isän rooli on oleellinen pojan jatkolle, jonka puolesta aaveet ponnistelevat. Pientä kevennystä aaveiden haahuiluun tarjoaa sekä oikeista historiallisista että fiktiivisistä asiakirjoista poimitut sitaatit Abraham Lincolnista. Ne oikeat ovat peräisin ajan sanomalehdistä, kirjeistä ja muistelmista. Sekä kannattajat että vastustajat pääsevät ääneen. Lincolnia kiitetään suoraselkäisyydestä ja rehellisyydestä, karismasta ja kunnianhimosta, syytetään liiallisesta kunnianhimosta, heikkoudesta ja lapsen jättämisestä kuolemaan, liian vähästä huolenpidosta. Abraham Lincoln ei kuitenkaan ole päähenkilö, hän on vain pitkä mies, sureva isä, jonka sisään aaveet lehahtelevat saadakseen aikaan toivottuja reaktioita, saadakseen hänet palaamaan kuolleen poikansa luo. Hän jää henkilönä etäiseksi kuin Georgetownin krypta.

George Saundersin palkittu romaani oli minulle pettymys. Kieli on edelleen tyylikästä, nokkelaa ja moneen taipuvaa. Tyypit heittävät välillä hauskaa herjaa ja bardossakin säilyttävät monenlaiset inhimilliset piirteensä, moraalittomuutensa ja syyllisyyden tunteensa. Mutta se ei riitä. Jos koko rakennelman on tarkoitus kertoa jotain olevaisesta, se meni minulta osittain ohi itselleni keinotekoisen bardohäslingin takia. Koin ärtymystä lukiessani, mutta en nyt keskeyttänytkään, koska Saunders. Buddhalaiselle Saundersille bardo lienee ajatuksena luonteva tila, minulle se toimi aika vieraannuttavana elementtinä. Teema välittyi: kuoleman, luopumisen ja luovuttamisen väistämättömyys. Molempien oli se tunnustettava, sekä isä että poika Lincolnin. Vasta sitten he pystyivät jatkamaan, isä sodassa olevan maan johtamista, poika siirtymään seuraavaan elämäänsä. Sinne bardosta mennään.

George Saunders: Lincoln bardossa
Lincoln in the Bardo, 2017, suomentanut Kaijamari Sivill
Siltala 2018, 415 s