maanantai 20. maaliskuuta 2017

Deborah Levy: Uiden kotiin



Mikä voisikaan olla viehkompaa luettavaa (Etelä-)Suomen nuutuneen harmaassa kevättalvessa kuin Ranskan rivieralla, Nizzan Promenade des Anglaisilla ja Alpes maritimella risteilevä draama? Deborah Levyn Uiden kotiin tuo tunnistettavalla tavalla mieleen näkymiä monista elokuvista, ennen kaikkea ranskalaisista, mutta ehkä jokusen espanjalaisenkin. Välimerellinen tuoksu,  vanha huvila uima-altaineen suurten pinjojen ja laakeripensaiden keskellä, kuivat vuoristopolut kuumassa auringossa.

Tuohon huvilaan on kokoontunut toisiinsa hivenen kyllästynyt kahden englantilaisen keski-ikäisen pariskunnan seurue ja yksi teini-ikäinen, Isabelin ja Joen tytär. Joe Jacobs on puolalaissyntyinen Jozef, kuuluisa runoilija ja Isabel sotakirjeenvaihtaja, paljon poissaoleva äiti Nina-tyttärelle. Seurueen omiin uomiinsa jämähtänytta dynamiikkaa sekoittaa uima-altaan kautta paikalle saapuva nuori nainen. Kitty on kaunis ja estoton runoileva kasvitieteilijä, jolla on pakkomielle runoilija Joe Jacobsiin. Hän näyttää ensin uima-altaassa kelluvalta ruumiilta, mutta on hyvinkin elossa ja saa kutsun majoittua samaan vuokrahuvilaan. Kitty ravisuttaa koko vauraan ja mukavuuden pulskistaman porukan lyhyessä ajassa, yhdessä viikossa, pois tolaltaan. Jossain taustalla parvekkeeltaan asioita seuraa vanha lääkäri Madeleine Sheridan, hippitalonmies Jurgen ja kaverinsa kahvilanpitäjä Claude.

Siinä, missä joku toinen kirjoittaisi näistä aineksista 500-sivuisen romaanin, Levy leikkaa kohtaukset hyvin säästeliäästi toisiaan seuraaviksi ja zoomaa lähelle katseen polttopisteeseen. Siitä seuraa nopeasti kasvava jännite, kihiseväksi kasvava odotus. Vailla saumaa kertomus liukuu henkilöstä toiseen, näkökulmat vaihtuvat. Lomaviikko etenee päivästä toiseen, unet sekoittuvat unenomaisiin iltapäiviin; nuori kirjoittava nainen tapaa idolinsa, taloa ja nuoria naisia kyttää mukavaa elämää viettävä talonmies, keski-ikäiset naiset eivät tiedä mitä haluavat, lääkäri on tehnyt diagnoosin jo aiemmin. Kaikilla on kaipauksensa, surunsa ja muistonsa.

Postikorttimaisemista huolimatta tässä ei uida tyvenessä vedessä, vaan aika syvissä syövereissä. Pidin paljon impressionistisista tuokiokuvista. Nizzalaisen kadun sattumanvaraiset tapahtumat saavat Isabellen kelaamaan avioliittoaan. Lyhyet luvut on otsikoitu sekä konkreettisesti, 'Kiviä keräämässä', 'Lukemista ja kirjoittamista' että mystisemmin 'Ammattiapua Odessasta'.  Puolikkaaseen lauseeseen on pakattu suuria merkityksiä. Alussa suomennoksessa on töksähtävää tuntua:  Tämä olisi keskustelu, josta jokin voisi alkaa tai johon jokin voisi päättyä, mutta se karkasi suusta väärin, aivan liian umpimähkäisenä ja vituillaan.  Onneksi sammakot harvinaistuvat sittemmin. Tyyppigalleria on täynnä herkullisia kuvauksia ja taitavasti Levy heittää vanhenevan runoilijan roolista teini-ikäisen tyttären näkökulmaan:

Kun tyttö lopulta rojahti vastapäiselle tuolille, hän tarttui tätä kädestä ja puristi. 'Onneksi olkoon. Äitisi kertoi, että kuukautisesi ovat vihdoin alkaneet.'
'Turpa kiinni.' Nina pyöritti silmiään ja tuijotti loputtoman haltioituneena sankoa.
'Ok, selvä on. Eiköhän peruuteta kalastaminen ja vain istuta tässä ja juoda lageria yhdessä?'
'Ei tasan.'
Joe selvitti kurkkuaan. 'Öö... onko sinulla kaikki mitä tarvitset...tiedäthän, kun sinulla alkoivat...?'
'Ole hiljaa.'

Uiden kotiin on pieni mutta dramaattinen romaani, jonka näin, jälleen kerran, hyvin elokuvallisena ja toisaalta vahvojen muotokuvien takia, myös näytelmänä. Kukin henkilö tuo mukanaan isoja teemoja kuten kirjallisuuden, vanhemmuuden, uskottomuuden, kohtaamisen vaikeuden, sairastuneen mielen, sodan kauhut, kodittomuuden ja juurettomuuden. Koko ajan kuumassa ilmassa leijuu vaaran tuntu; viekoitteleva Kitty vetää ihmisiä puoleensa, saa päästämään irti rooleista, joilla tasapaino vain vaivoin pysyy. Kun sitten lopulta vääjäämätön tapahtuu, olin oikeastaan pettynyt. Siinä kohdassa jännitys pihisi ulos, värit samenivat arkisemmiksi. Silti ja siihen asti, Uiden kotiin oli nautinnollista seuraa, joka piti jatkuvilla yllätyksillään ja tunnelmallaan herpaantumatta hereillä. Eikä ympäristökään ollut hullumpi.

Romaani on paljon luettu ja kehuttu kirjablogeissa ja oli ehdolla Booker-palkintoon. Suomennetun romaanin kansi antaa vaikutelman halvasta viihderomaanista, mikä on harhaanjohtava kuva.

Deborah Levy: Uiden kotiin.
Swimming home 2011. Suomentanut Laura Vesanto.
Fabriikki Kustannus 2016, 144 s

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Elokuvissa: Manchester by the Sea

Maantieteellisestikin avartava tämä draamaelokuva. Yhdysvalloissa on paljon eurooppalaisia kaupunkinimiä, alkaen Parisista. Manchestereitäkin on kaksi, isompi ja sitten tämä pienempi Manchester by the Sea, johon Oscar-palkittu (ohjaus, käsikirjoitus, pääosa) uusi elokuva sijoittuu.

Manchester by the Sea sijaitsee Yhdysvaltojen itärannikolla, Massachusettsin osavaltion koillisrannikolla. Siellä pelataan jääkiekkoa ja kalastetaan. Elokuva kertoo surusta, kuinka siinä eletään, kuinka siitä pikkuhiljaa irrotaan. Sen ihmeellisempää tarinaa ei ole. On vain joukko ihmisiä, sukulaisia, joiden eteen tulee huonolla tuurilla, sattumanvaraisesti ikäviä tapahtumia, menetyksiä. Mitä ne tapahtumat tekevät tälle porukalle, näille kovia kokeneille, siitä kerrotaan.

Trumpin valinta presidentiksi vaikutti niin perusteellisesti, että tuotakin elokuvaa katsoessa tuli ohimennen mieleen, että ovatko nämä nyt trumpilaisia. Ainakin elokuvan kuvaamat ihmiset ovat luultavasti alemman keskiluokan edustajia, valkoisia, ronskisti puhuvia miehiä, jokunen nainenkin. No, vaalien 2017 tuloskartan mukaan Massachusetts meni kyllä Clintonille. Eikä tässä liikuta missään entisen teräs- tai autoteollisuuden maisemissa, sen sijaan merellä ja merenrannan kaupungissa.

Se nyt ei kuitenkaan ole tässä oleellista, koska tässä puhutaan surusta ja syyllisyydestä, ystävyydestä ja rakkaudesta. Ristiriidat tulevat ihmisten keskinäisistä suhteista ja jännitys siitä, kuinka kukin selviää painolastistaan. Kuinka Lee, keski-ikäinen Bostonissa työskentelevä putki- ja yleismies Jantunen kohtaa veljensä pojan, jonka huoltajaksi hänet on määrätty, kuinka hän selviää menetyksistään. Elokuva kuvaa ensin miehen arkea talonmiehenä ja palaa pienten väläysten kautta aiemmin tapahtuneeseen, takaumissa. Kuva alkaa hahmottua palasista. Miksi tyyppi on jörö ja sulkeutunut, mutta saa raivareita baaritiskillä, se saa pikkuhiljaa selityksensä.

Erinomaisesti  Manchester by the Seassä pelaa myös kuvaus ja leikkaus. Kohtaukset eivät aikaile, rytmitys on kohdallaan, tyhjäkäyntiä ei ole - vaikka ei ole kyse action-elokuvasta. Musiikki nousee joissain kohdissa puhetta merkitsevämmäksi. Suuren murheen, kaikkein kauheimman menetyksen hetkellä sanat katoavat, musiikki maalaa tunnelman. Ihmiset näyttävät puhuvan, mutta sanoja ei kuulu. Se ei haittaa, ne tiedetään. Sanojen katoaminen on yhtä päähenkilön mielentilan kanssa.

Casey Affleck voitti Oscarin roolistaan paljon kärsineenä, surunsa kätkevänä miehenä. Moni muukin onnistuu, niinkuin usein amerikkalaisissa draamaelokuvissa. Manchester by the Sea, kaupunki, on myös hieno päämaisemana, sen harmaan jäiset rannat ja kesää odottavat kalastuslaivat. Jotain tutunoloista siinä talvisessa harmaudessa. Elokuvan tunnelma on haikean melankolinen, mutta valoa kohti pinnistellään, ajan kanssa. Tikanpoikamainen seuraava sukupolvi seksisähläämisineen pakottaa murheen murjoman miehenkin ottamaan ainoasta elämästään kiinni. Nuoret tuovat mukanaan myös aika tarpeellisia huumorihetkiä ja lakonista dialogia.

Manchester by the Sea, USA, 2016
Ohjaus ja käsikirjoitus Kenneth Lonergan

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Leif G. W. Persson: Gustavs grabb. Berättelsen om min klassresa.




Jos on totta, että Madame Bovary on itse asiassa Gustave Flaubert, niin yhtä totta on tämä muistelma Leif G.W. Perssonista, Leif G.W. Perssonin sanoin. Niin muuntautumiskykyinen ja venyvä on totuus ja todellisuus, niinpä  'verklighet störtad...verklighet född' on eräs tämän teoksen toistuvista mietelmistä.

Leif G W Persson on ruotsalainen kriminologian professori ja kirjailija, joka on kirjoittanut dekkareita, romaaneja, elokuvakäsikirjoituksia. Hän on Ruotsin kuuluisimpia rikollisuuden tutkijoita ja asiantuntijoita, juristiksi alun perin kouluttautunut. En ole lukenut häneltä mitään, tutustuin tuntemattomaan hyppäämällä suoraan tähän omaelämäkerralliseen muistelmateokseen. Löysin hänet Kemppisen blogista, jossa tuo viisas kehotti lukemaan Perssonin dekkareita, mutta totesi - saattoi olla jossain myöhemmässä kirjoituksessa - että viimeisin oli huono, varsinkin paljon huonompi kuin tämä muistelmateos joka on mainio.

Näin onkin. Metsästin itse jotain nuoruuden nostalgiaa, koska nuoruuteni Tukholmalla on paikka sydämessäni. Persson vietti nuoruuttaan joitakin vuosia aiemmin, mutta samoilla seuduilla. Hänkin teki töitä kesällä hotellina toimivassa ylioppilasasuntolassa, kuten minäkin, Gärdet-nimisellä alueella lähellä Värtahamnia - en kyllä tiennyt korttelista nimeltä New York - josta hän alkoi määrätietoisesti pyrkiä kohti parempiosaisten asemia, alkaen oikeasta osoitteesta, toisella puolella Odengatania. Siinä kulkee raja.

Jag är ett arbetarbarn på klassresa, och det var inte så att jag svalt när jag steg på tåget, men genom realskola och gymnasium och samvaron med ekonomiskt bättre ställda kamrater har jag tidigt bestämt mig för att jag som vuxen inte vill leva det liv som mina föräldrar levde. Det är också det beslutet som redan i en tidig medelålder både har gjort mig ekonomiskt oberoende och förpasssat mig till en inre exil utan hemortskänsla vare sig där uppe eller där nere.

Gustavs grabb muistelman nimenä kertoo isän ja pojan läheisestä ja lämpimästä suhteesta. Sen vastakohtana on elämän mittaan traumaattiseksi kasvava suhde äitiin. Isä on rakennusalan ammattimies, joka isoine kourineen ja työkalupakkeineen tekee semmoista jälkeä, että koulun veistonopettajakin tulee epävarmaksi hänen seurassaan. Isän kanssa poika käy työkeikoilla ja kalassa. Isältä poika saa rohkaisua, kannustusta ja rakkautta.  Äiti auttaa kyllä poikaa kampeamaan itsensä kouluun, jossa muita hänen laisiaan, eli niin vähävaraisia, ei näy. Äidiltä ja äidinisältä lienee peräisin myös ankara pyrkimys sosiaaliseen nousuun. Rakastettavana kuvatulla isällä ei sitä hinkua näytä olevan, hänelle riittävät käden työt ja niin ansaittu hyvä elämä.

Viisikymmenluvun lopun tukholmalainen kouluelämä ei poikenne paljon suomalaisesta, mutta Perssonilla on tarkka katse ja sanomisen kyky, muutamat opettajat on luonnosteltu herkullisesti. Englannin ope, joka onki nenästään räkäpallukoita samalla kun kuunteli verbien taivutusta. Biologian opettaja, jonka intohimoinen metsästysharrastus värjäsi kaiken sukupuolivalistusta myöten. December är löptid. Ei kulu montaakaan vuotta, kun koulunsa ja tutkintonsa suorittanut Gustavs grabb jo astelee tottuneesti Tukholman kalliimpien ravintoloiden ovista itseoikeutettuna jäsenenä niiden yläluokkaista asiakaskuntaa.

Näin pakonomainen tarve valita juuri tuo elämä tärkeimmäksi päämääräksi tuntuu oikeastaan erikoiselta, kun hänen isänsä, vaikkakin työteliäs elämä, niin silti jotenkin levollinen olo itsensä kanssa on niin lämpimästi kuvattu. Ja se valinta, ainainen oikean tyylin, puheen, ympäristön, asuinpaikan, auton, tittelin metsästys tekeekin Perssonin levottomaksi. Oravanpyöräksihän sitä jotkut kuvaavatkin.

Äiti on hankala tapaus, epämääräisellä mutta jatkuvalla sairastelullaan perhettään varuillaan pitävä nainen elää 92-vuotiaaksi. Äidin ja pojan välit katkeavat pojan puolelta jo nuoruudessa. Äiti antaa pojalleen lukollisen arkun salaisuuksien säilyttämiseksi. Sitä hän ei kerro, että hänellä itsellään on vielä yksi avain. Poika alkaa äitinsä kanssa kissa ja hiiri -leikin ja äiti tarttuu pyydykseen. Poika alkaa harjoitella tulevaa ammattiaan jo kotona. Persson kuvaa myrkyttynyttä kotiaan sydänverellä. Ei hän itseäänkään pulmuseksi kuvaile, mutta äidille hän on armoton. Surullista luettavaa, sillä sovintoa ei tule, poika ei ikinä anna anteeksi. Äidille koston hetki tulee isän kuollessa. Poika ei tiedä, mihin kumpikaan on haudattu.

Perssonin luokkaretki katkeaa 70-luvulla poliittiseen skandaaliin. Silloista Olof Palmen hallituksen oikeusministeriä Lennart Geijeriä alettiin, todennäköisin syin, epäillä laajoista ja pitkäaikaisista yhteyksistä prostituoituihin.  - Palme o Geijer, Nixons lakeijer, huudettiin muuten siinä ainoassa mielenosoituksessa, johon osallistuin Tukholmassa kesällä 1968, Vietnamin sotaa vastaan. En kyllä huutanut, kun en ymmärtänyt yhteyttä. - Epäilyn vahvisti DN:n toimittajalle Leif Persson, joka silloin toimi poliisihallinnossa. Epäilylle ei ollut riittävästi todisteita ja Palme pani koko arvovaltansa peliin, asettui Geijerin taakse ja DN joutui maksamaan tälle isot korvaukset. Persson sai potkut. Tätä kriisiä Persson setvii kirjassa, toteaa olleensa itseriittoisen ylimielinen ja miettii motiiveitaan. Niistä tärkein oli Geijerin oikeusministerinä vetämä lieventävä linja koskien prostituutiota ja seksuaalirikoksia.

Persson sai revanssinsa, asemansa takaisin yliopistossa, rikoshallinnossa ja aiheen ensimmäiseen kirjaansa Grisfesten. Se kertoo oikeusministeristä joka käyttää prostituoitujen palveluksia ja on edelleen Perssonin eniten myyty teos. Tämä osuus kirjasta on täynnä yksityiskohtia tuosta skandaalista kaikkine siihen sekaantuneine poliitikkoineen Palmesta Hans Holmeriin ja toimittajineen. Tekstistä kuultaa vieläkin kiihtymys ja se on kuin kiivassanaista väittelyä. Omissa muistelmissaan voi päästellä, heittää loat niiden päälle, jotka ovat kirjoittajan mielestä päässeet liian vähällä. Siitä voi lukijalle tulla kiusallinenkin olo, mutta Persson kyllä hilaa itsensä siitä pinnalle. Hänellä on itseironiaa ja armoton katse kohdistuu myös itseen, niin että jonkinnäköistä myötätuntoakin hänen loputon luokkaretkensä herättää.  Privaattipuolella hän nimittäin toimii myös hyperaktiivisesti, perheitä sekä lapsia kertyy, alkoholia kuluu, ylipainoa ja terveysongelmia ilmaantuu.

Madame Bovary tämä ei ole, mutta kyllä tässä ihmisen syvyyksiin sukelletaan. Lopulta tärkeintä on, että min pappa var stolt. Att 'det är min grabb som är på TV, att 'det är min grabb som skrivit den där boken'.


Leif G.W. Persson: Gustavs grabb.Berättelsen om min klassresa.
Albert Bonniers förlag, 2011, 380 s

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa



Olen lähdössä matkalle Kiinaan. Raahasin jo kirjastosta kotiin tietokirjan Kiinasta, historiasta ja kulttuurista, mutta palautin sen luettuani muutaman sivun, oli liian kuivasti tarjoiltua. Päätin lähestyä aihetta kaunokirjallisuuden kautta ja löysinkin sitten kirjaston hyllystä lukulistallani olevan Yiyun Lin romaanin.

Yksinäisyyttä kalliimpaa tapahtuu kahdessa aikatasossa. Vuonna 1989 Taivaallisen rauhan aukion teurastus Pekingissä on juuri takana ja opiskelijakapina nujerrettu. Opiskelijoista kapinallisimpia on parikymppinen Shaoai, teräväkielinen ja uhmakas nuori nainen, jonka vanhemmat  yrittävät turhaan saada tytärtään alistumaan.  Shaoai on korttelin nuorempien ystävysten ja koulutovereiden, Boyangin ja Moranin ihailun kohde. Viisitoistavuotiaita nuoria pidetään pihapiirissä myös tulevana pariskuntana ja se on ainakin Moranin salainen toive. Muutoksen sysää liikkeelle Shaoain äidin sukulaisten luona asunut orpotyttö Ruyu, joka muuttaa asumaan Shaoain huoneeseen. Ankaran uskonnollisten sisarusten kasvattama viileäkäytöksinen kaunotar herättää kuohuntaa kaikissa eikä mikään ole syksyyn mennessä mutkikkaissa suhteissa ja tunteissa entisellään.

Toisella aikatasolla ollaan nykyajassa ja seurataan samoja henkilöitä parikymmentä vuotta myöhemmin, Ruyua ja Morania Yhdysvalloissa, Boyangia menestyvänä liikemiehenä Pekingissä ja Shaoai'ta, jonka kohtalo sinetöityi jo tuona nuoruuden kesänä myrkytyksen uhrina. Shaoai ja hänen tragediansa yhdistää silti noita kolmea entistä ystävää, sillä he olivat kaikki osallisia ja mysteeri on selvittämättä. Boyang on ainoana heistä seurannut Shaoain elämää läheltä ja lähettää muille viestin hänen kuolemastaan.

Yksinäisyyttä kalliimpaa piirtää tarkkoja psykologisia tutkielmia nuorista päähenkilöistään keskellä beijingiläistä pihakorttelia, jossa nuorten vanhemmat näyttävät kohtaloihinsa alistuneilta, historiansa kovettamilta. Ruyu on tyly pelkistäjä, joka sekä houkuttaa että pelottaa muita illuusiottomalla elämänasenteellaan ja tyynellä olemuksellaan. Itsestään hän ei silti anna mitään eikä kukaan onnistu häntä koskettamaan. Epävarma uneksija Moran, sivustakatsoja, kaiken nähnyt, on hänen vastakohtansa, muita seuraava, vaikutteille altis. Kiinan kova hallinto kuristaa vastustajiaan Tiananmenin tapahtumien jälkeen ja Shaoai kokee kovia jo ennen tragediaa. Onko tapahtunut rikos, vahinko vai itsemurha? Historiaa puretaan auki samalla kun henkilökuvat täydentyvät nykyhetkeen.

Kaksi aikatasoa voisi viedä mysteeriä trillerin suuntaan, kasvattaa epäluulon kehää jonkin heistä ympärille tai kehittää persoonia uusiin suuntiin. Näin ei oikeastaan käy. Henkilöiden nykyelämät ovat aika vaisuja, Moranin ja Ruyun karille menneet aviosuhteet ja muut suhteet Yhdysvalloissa vailla jännitettä. Samoin käy Boyangin epäonnisille suhteille Pekingissä. Hänen uusin suhteensa on kaatumassa liialliseen analyysiin ja intohimon puutteeseen. Hän pelkää olevansa nuorelle naiselle vain namupappa. Luulin että suomeksi sanotaan namusetä. Yhteinen trauma, selvittämätön rikos on joka tapauksessa jokaisen onnen tiellä, kirjailija vihjaa. Eloon jääneetkin tuntuvat kärvistelevän kuin osansa myrkystä saaneina.

Tarina kulkee ja pitää otteessaan kuvatessaan Pekingiä vuonna 1989, sen maalta muuttaneita uusia asukkaita, pikkulapsia ja ryppyisiä vanhuksia, sen pihojen valeakaasioita, Tädin ja Sedän tavaraa täynnä oleva taloa, yläkerrassa vanhenevan isoisän huonetta. Samoin nuorten kohtaamiset, kamppailu Ruyun suosiosta, hänen koleutensa joka kohtaa toisten yritykset ystävyyteen, rakkauteenkin vaikuttavat. Ruyun aiheuttama tunteiden kiehunta ja toisaalta Shaoain poliittinen uhmakkuus nostavat tunnelman jännittävän poreilevaksi, ilmassa on pelkoa ja odotusta.

Mutta. Innostavan, jännittävän Pekingin kesän 1989 jälkeen kaikki haalistuu toisella aikatasollaan, nykyajassa, aneemiseksi jaaritteluksi. Näin käy sekä miljöön että henkilöiden psykologiselle kuvaukselle. Tai ainakin henkilöt latistuvat ja heidän kuvionsa lakkaavat kiinnostamasta. Paikoitellen filosofoidaan koukeroisesti pitkin lausein, joiden lopussa oli palattava alkuun tarkistamaan, mistä on kyse ja toisen kerran jälkeen on pakko todeta, ettei kovin kummallista sittenkään sanottu. Heijastaneeko Yhdysvaltoihin asettuneen kirjailijan käsitystä nyky-Kiinan kehityksestä se, että tulisieluinen kapinoitsija Shaoai, yksi opiskelijoiden tukahdutetusta protestiliikkeestä, kituu myrkyn kourissa koko lyhyen elämänsä?

Ulla arvioi romaanin erinomaiseksi. Arjalta löysin hyvän vinkin seuraavaksi Kiina-kirjaksi.

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa
Kinder than solitude. 2014. Suomentanut Helene Bützow
Kustannusosakeyhtiö Tammi 2015. 394 s


tiistai 21. helmikuuta 2017

M.J. Hyland: Utan ont uppsåt


'Kaikki ehdoton kuuluu patologiaan.' Nietzche

Utan ont uppsåt on rikosoikeudellista terminologiaa. Ilman pahaa tarkoitusta, ei rikosmielessä, vailla tahallista vahingonteon tarkoitusta, suunnilleen, suomennettuna.

Patrick Oxtoby, romaanin päähenkilö, on kaksikymppinen nuorimies, minä-kertoja joka kertoo preesensissä. Hän saapuu englantilaiseen pikkukaupunkiin etelärannikolla. Hän on lähtenyt vanhempiensa kodista pyyhkäistääkseen pois entisen elämänsä, tehdäkseen irtioton äidistään, unohtaakseen tyttöystävän, joka jätti, elättääkseen itsensä automekaanikkona. Taakse jäivät keskeytyneet yliopisto-opinnot, isän odotukset, äkillisesti kuollut täti, kaikista läheisin.  Hän asettuu täysihoitolaan, pensionaattiin, jota pitää kaunis ja ystävällinen Bridget. Siellä asustelee ennestään pari lontoolaista ylempää yhteiskuntaluokkaa edustavaa lomailijaa, nuorehkoja miehiä.

Utan ont uppsåt etenee puoleenväliin rauhallisen pensionaatin arjen kuvauksena: aamutee on katettuna, avaimet naulassa, kun asukas on poissa, miehet nauttivat drinkkejä ennen illallista. Kaikki yksityiskohdat Patrickin pään sisältä nähtynä, hyvin hyvin läheltä. Patrick tarkkailee naapureitaan etäältä, ei haluaisi miesten ystävyyttä, hän on varuillaan ja varautunut. Miehet ovat meluisia bailaajia, toinen roudaa nuoria naisia huoneeseensa, ja emäntään ovat ihastuneita kaikki kolme.

Tunnelmassa ei oikeastaan ole mitään uhkaavaa, mutta päähenkilön haaveet ja ajatukset etenevät nopeasti suureellisiksi ja epärealistisiksi, oli sitten kyse Bridgetistä, baarissa tarjoilevasta Georgiasta tai Patrickin korjaamasta mersusta. Patrick ei ole epämiellyttävä, mutta ei myöskään sympaattinen; hän on outo, ristiriitainen, tunteellinen ja romanttinen mutta myös epäempaattinen. Kuin sivullinen omassakin elämässään, hukassa jatkuvasta itseanalyysistään huolimatta, tai sen takia.

Harvoin olen lukenut romaania, joka osaisi kuljettaa tapahtumia dramaattisiin mittoihin niin simppelillä ja katkeamattomalla dialogilla, höystettynä pätkillä päähenkilön päänsisäistä monologia. Dialogi on ällistyttävän taidokasta. Puolessavälissä tapahtuu käänne, todellisuus törmää nuorukaisen haavemaailmaan. Onko teko vahinko vai rikos, tahallinen vai tahaton, sen ei pitäisi olla se kysymys, mutta sellainen siitä muodostuu. Käänne on yksi niistä tienristeyksistä, joita tulee, joista voi valita. Samantapainen kuin romaanissa Turhuuden roviot, jossa päähenkilö valitsee väärän risteyksen ja siitä seuraa vääjäämätön muutos.

Sen jälkeen Utan ont uppsåt on vankilakuvaus. Mutta millainen! Vankilan hierarkia, vallankäyttö ja väkivalta on tuttua kuvastoa monista elokuvista, mutta tämä lähikuva sellistä ja sellikavereista, vanginvartijasta ja psykologista, se on rikas yksityiskohdista, tyypit tulevat lähelle huokosia myöten. Eikä mikään ole mustavalkoista, sielläkään. Mieleen sukeltaa myös Hannu Lauerman Hyvän kääntöpuoli. Monen oikea paikka olisi muualla eikä lääkitys ole aina kohdallaan.

Han tar ett steg närmare. 'Så du var rädd att jag skulle kyssa dig?'
'Inte precis.'
'Jag har aldrig gjort det. Har du?'
Jag ställer ner radion vid mina fötter och harklar mig.
'Nej.'
Han stoppar händerna  fickorna.
Jag skulle ha trott att om någon tänkte säga något så här allvarligt skulle det ta mycket längre tid på sig att säga det.

Patrick pyristelee vankilan arjessa pillereiden ja väkivallan uhan keskellä, kehittelee suhteita vartijoihin ja sellikavereihinsa, muuttuu ja kasvaa koko ajan, niin kuin vain keskenkasvuinen nuorimies voi vielä tehdä, synkissäkin olosuhteissa, muurien ja kaltereiden ympäröimänä. Loppu keskellä mitä karuinta vankilamenininkiä on mykistyttävän hieno.

Todellakin vangitseva romaani nuoruuden hämmennyksestä, rikoksesta, rangaistuksesta, syyllisyydestä, rakkaudesta, ystävyydestä, vanhemmuudestakin. M J (Maria Joan) Hylandin löysin Juha Makkosen blogista ja tämän romaanin kirjaston hyllystä. Hyland on syntynyt Lontoossa 1968. Hänen julkaisemistaan kolmesta romaanista kaksi on nimetty merkittävien kirjallisuuspalkintojen, mm Booker,  ehdokkaiksi. Hän opettaa kirjoittamista Manchesterin yliopistossa. Eikä löydy vielä suomennettuna, mutta tällä näytöllä luulisi olevan tuloillaan.

M. J. Hyland: Utan ont uppsåt
This is how, 2009, ruotsinnos Helena Riderberg
Brombergs 2011, 394 s



keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Octavio Paz: Elämäni aallon kanssa

Vielä yksi novelli. Tällä erää viimeinen tässä osoitteessa. Sitten laitan shortsit vähäksi aikaa hyllylle. Meksikolaisen Octavio Pazin Elämäni aallon kanssa on tatuoitu sydämeni lihaan (copyright Tuomari Nurmio), vähempi ei sille riitä. Toisaalta siihen riittää se, että muistan sen.

Loistavan kirjastolaitoksemme hakukone ilmoittaa sitä etsiessäni, että se löytyy Pekka Tarkan valikoimasta Novellin parhaita, Tammi 1971. Sinne aalto on liiskattu kuivumaan. Se ei siihen oikein suostuisi, niin villi ja hurja se on. Oma tunteiden aallokkoni on jo vähän tasaantunut, joten nyt kun luin sen toisen kerran, noin kolmenkymmenen vuoden jälkeen, se ei tärisytä samalla tavalla. Silti aalto, hullun rakkauden, rakastumisen kuvaus viettelee ja hauskuttaa edelleen kekseliäisyydellään. Siinä romanssi nousee ihanan ensikosketuksen jälkeen vaikeuksien kautta täyteen kuohuunsa, kunnes kertoja on kokonaan sen, siis aallon, pauloissa. Sillä

veden tuutimiseen nukahtamista ei voi verrata mihinkään, ja sanoinkuvaamaton lienee myös herääminen lukemattomiin keveisiin, iloisiin ruoskaniskuihin, lukemattomiin ravisteluihin jotka loittonevat nauraen.

Ruoska ei tässä tapauksessa viittaa sadomasokismiin. Oikukas rakastettu on vaikeasti taltutettavissa, vähän kuin joku Carmen. Rakkauden hurmalla on aikansa, sitäkin tiheämpi, mutta ennemmin tai myöhemmin se, aalto, kyllästyy. Se alkaa leikkiä vieraiden akvaariotiikereiden kanssa. Talvikin tulee ja kolea sumu. Ja loppu, se on väistämätön, mutta yhtä riemukas kuin koko novelli. Kuinka aallon harjalla hehkuvalle sateenkaarelle käy? Lue, sinä talvisesta väsymyksestä kärsivä lukija. Tässä lyhyessä, parin sivun novellissa maistuu tulinen chili, kirpeä lime ja hiekalle ryskyvä maininki, joka imaisee sinut mukaansa, halusit tai et.

Novellihaasteessa koossa 49.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja/III

Jatkan lukumatkaani venäläisissä novelleissa.

Juri Buida: Mihel. Mihel on lastenkodin isännöitsijä, hyvä mies, joka ottaa adoptiolapsekseen lastenkodin kiusatun, Pikkurilliksi kutsutun, ulkoisilta ominaisuuksiltaan väheksytyn ja muutenkin kiusatun, älyllisesti jälkeenjääneen pojan. Mihel on kiltti Jeesus, joka näkee valoa sielläkin missä muut eivät. Pikkurillin onnenpotku ja levollinen olo muuttuu, kun Mihel avioituu ja samalla taloon muuttaa tytärpuoli, kaunotar.  Kaunotar ei Pikkurillin palvonnasta innostu.

En tiedä, mitä tällä novellilla halutaan sanoa. Mihel uhrautuu ottopoikansa puolesta, joka osaa sytyttää valon pulloon Mihelin opettamalla tavalla, mutta muuta valoa ei  häneen tartu. Hän on vain paha; häneltä on vain yksi ihminen odottanut hyvää eikä se riitä. Novellissa tökki jokin epämääräisen tunkkainen kohtaloon alistuminen, tai muu jota en osaa selittää. Tai sitten se oli vain pimeä.

Maija Kutšerskaja: Käkönen. Novellin sankaritar, perheenäiti ja lempeäsydäminen nainen rimpuilee - siitäkö nimi Käkönen? - nykyisyytensä ja entisen rakastettunsa, narkomaani Grishan välissä. Eikö hän ole päässyt irti hurmaavasta hulttiosta, vai yrittääkö hän vielä pelastaa jotain, se on epäselvää. Koti ja mies tuottavat huonon omatunnon, jota hän käy lievittämässä ortodoksipapin puheilla.

Kiihkeä kertoja ei oikein saanut minua eläytymään dilemmaansa.

Aleksandr Kabakov: Ylinopeutta.  Valeria Pustovaja kutsuu esipuheessaan Aleksandr Kabakovia johtavaksi venäläiseksi kirjailijaksi, mikä adjektiivi kumisee kuin kipsipää. Johtava kipsipää.

Novellissa menestyvä mies nautiskelee mukavasta arjestaan, johon kuuluu moderni elämä tasokkaine asuntoineen, autoineen, vaatteineen. Naisetkin asettuvat siinä osaksi menestyksen merkkejä, vailla tunnesiteitä. Vielä tarkemmin niin, että jos joku enemmän innostuu, hän, Maks Vinogradov tekee selväksi että ei pidä. Matkalla lentokentälle, hän tulee pysäytetyksi ylinopeudesta. Se saa hänet väläyksissä näkemään toisenlaisen tulevaisuuden mahdollisena. Näky on puistattava. Mies on niin rakastunut elämäänsä. Onneksi hän tietää miten liikennepoliisin voi hoidella.

Miehellä on vauhtisokean nousukkaan maailmankuva. Se on tyly ja epäkiinnostava, kuten aika pitkälle koko novellikin, niin johtava kirjailija kuin Kabakov onkin.

Roman Sentšin: Jääpalloa. Työssään rutinoitunut keski-ikäinen Burkov on väsynyt ja innoton. Hän löytää työpäivän aikana keinon päästä ulos tylsyyden kehästään ja lähtee kutsumatta asiakaskäynnille paikallisjunalla. Matkan aikana hän kelaa elämänsä valintoja. Nuoruuden muisteloissaan hän ajautuu seuraamaan nuorten tyttöjen jääpalloharjoitusta. Hän herää muistoistaan, kun hänen kiinnostuksensa tulkitaan väärin. Onko novellin ydin se, että jokainen pysyköön ikäistensä ja kaltaistensa seurassa, omassa kopperossaan, muuten ei hyvää seuraa, ulkopuolisten väärinymmärrys on todennäköistä - ei muuta kuin takaisin töihin?

Alan jo olla vähän epätoivoinen. Hyviä lukukokemuksia novellikokoelmassa alkaakin lupaavan alun (I ja II ) jälkeen olla vähemmän kuin vähemmän hyviä. Mutta sitten vastaan tuleekin

Aleksandr Snegirjov: Parisataagrammainen. Tässä on taas muhevaa ja värikästä kerrontaa kiinnostavassa ympäristössä. Ollaan kokki Semjonin seurassa ravintolan takahuoneessa, jossa otetaan vastaan tuoretta kalaa, mutta kun kaikki osapuolet, tavarantoimittajat, kokit ja asiakkaat haluavat päästä halvalla, niin mitä siitä tulee. Kalat eivät sätki enää perillä. - Ovat taas kupsahtaneet, Semjon totesi. Mutta parisataagrammainen on ainoa elossa pysynyt ja siitä tuleekin ravintolan akvaarion lemmikki. Harvoin kala ui novellin päähenkilöksi. Kalan ja Semjonin, omaperäisen mutta ammattiylpeän kokin kautta tulee sitten tutuksi myös muutama asiakas, ja lopulta ravintolan omistaja, joka joutuu lähes käsirysyyn - parisataagrammaisen kanssa. Eikä ole ihan selvää kumpi voittaa.

Aleksandr Snegirjov on armoitettu kertoja. Häneltä lukisin mielelläni lisää. Hän onkin näköjään vasta nuori mies, s. 1980 joten toivottavasti häntä vielä suomennetaan.

- Tännekö tilattiin kalaa?! kalantoimittaja rohisi viikset lemuten. Hän oli haljeta ylpeydestä.

Alisa Ganijevan Putoaminen on perinteinen Kaukasukselle sijoittuva maalaiskuvaus matkamiehestä, joka saapuu vuoristolaispariskunnan vieraaksi. Iltateellä jutustelu alkaa kiertää kylässä tapahtunutta tragediaa, nuoren naisen putoamista alas vuoren jyrkänteeltä. Ilmenee, että nainen on ollut raisu tavoiltaan ja vahva tunteissaan, joten intohimodraaman aineksia alkaa hahmottua.

Ei kovin perinteinen sen sijaan ole Anna Matvejevan Oota, mä kuolen ja tulen sitten, joka tulevaisuuden kuvittelullaan karkoitti minut oitis. Jätän sen suosiolla lukijoille, jota se puhuttelee.

Onko Googlella jotain Boris Jekimovia vastaan vai miksi hänestä ei saa suomeksi edes syntymäaikaa esille?  Sen sijaan tulee jotain hollanninkielistä tietoa, ja myös tsekin kielistä. Onko hän siis emigranttikirjailija? Hänen novellinsa Lumentuloon asti perusteella veikkaan hänen olevan 50-60 vuotias. Esikirjoittaja kuvaa häntä perinteisen proosan patriarkaksi. Novellissa kaksi entistä koulukaveria tapaa paimenen hommissa jossain Donin arolla. Luonto ja ulkona vapaana oleminen näyttäytyy ihanteellisena minäkirjoittajalle, jolle homma on väliaikaista. Sen sijaan toinen on köyhästä kolhoosin paimenen työstä päätynyt vielä köyhemmäksi karjanomistajan paimeneksi. Ja kaipaa Neuvostoliittoa ja sen aikaista, sittenkin helpompaa tapaa pysyä hengissä.

Vladislav Otrošenkon Ukkovaari Grišan talo osui luettavaksini juuri ennen Katja Gauriloffin hienoa dokumenttielokuvaa isoäidistään Kaisa Gauriloffista ja kolttasaamelaisista, Kuun metsän kansa. Ukkovaarin talossa heiluu monenlaista monta sataa vuotta vanhaa huru-ukkoa, hiilenmurskalla ja kuorellisilla ravuilla eläviä, jotka  heittävät toisiaan loitsuilla kuolemaa huijatakseen. Se mikä Gauriloffin elokuvassa näytti harmoniselta ja runolliselta, ystävyys sydämelliseltä, on Griša-vaarin talossa pimeää ja täynnä räkätystä. Turha kai noita on verrata mutta näin nyt kävi.

Seuraavaa kirjailijaa Jevgeni Babuškinia esipuheen kirjoittaja Valeria Pustovaja luonnehtii artistisimmaksi. Hänen kolmesta lyhytproosastaan kaksi on nimetty saduiksi ja kolmas on nimeltään Atomit koostuvat enkeleistä. Se on aika nihilistinen kertomus kahdesta isoksi kasvaneesta miehestä, joilta puuttuu pohja ja suunta elämästä. He kai toivovat, odottavat jotain, että kaikki muuttuisi. Vaikka räjähdystä, jossa atomit järjestäytyisivät uudella tavalla. Siihen asti he ryypiskelevät, Ruslankin vaikka on ydinfyysikko, ainakin omasta mielestään. Menossa on maailmanlopun meininki, sankareilta on järki kadonnut kauan sitten, mutta tunnelma on kepeän ilakoiva. Kontrastia kerrakseen.

Tässä välissä minut armahti lehmänhäntämäisesti laskeutuvasta tunnelmastani loistava Tatjana Tolstaja. Häneltä on kaksi novellia: Seurustelua ja Savu ja varjo. Molemmat kertovat rakkaudesta, tai oikeastaan ensimmäinen rakastumattomuudesta (hmm) ja toinen rakastumisesta ja sen vaivalloisuudesta. Savun ja varjon rakastunut käy päänsisäistä kamppailua tunteensa kanssa niin, että kohde istuu saman amerikkalaisen campuksen opiskelijakahvilassa. Tunnettaan hän penkoo patologin lailla, vetää siltä sisälmykset pöydälle ja ruotii siinä sivussa koko amerikkalaisen (opiskelija)elämän pikkukaupungin kaduilta Nevadan autiomaahan. Ja tämäkin sankaritar (kuten novellissa Käkönen) suunnittelee neuvonpitoa ortodoksipapin kanssa, sen kuitenkaan toteutumatta. On pakko laittaa seuraava lainaus, koska ymmärrän sen niin hyvin

--- vuokraan tosi leveän jeepin, ostan saappaat kuvioitua nahkaa, kippurakärjin, ostan cowboy-hatun naisten mallia ja lentäjänlasit, varustauden vedellä ja ilmakuivatulla naudanlihalla ja painallan savuke hampaissa läpi Kalifornian, Nevadan ja Arizonan, halki kivisten autiomaiden, ruskeiden ja ruusunpunaisten, sinisten ja violettien, missä kangastukset väreilevät hopeisten, vedettömien suolajärvien yllä. Minne? En tiedä. Minkä tähden? Ei minkään, muuten vain: maailmassa ei ole mitään autiomaata parempaa. Puhdas, kuiva tuuli avoimesta ikkunasta, kiven tuoksu, tyhjyyden, yksinäisyyden, vapauden tuoksi - se oikea tuoksu. 

Tatjana Tolstajan rakastunut on ilmeisesti myös länkkäreiden ja niiden maisemien uhri. Vappu Orlov on suomentanut Tolstajan novellin upeasti ja niin, myös häneltä lukisin mielelläni lisää.

Mihail Šiškinin Pelastunut kieli ei ole novelli, vaan lyhyt essee kielestä ja ymmärtämisestä. Nimi on lainattu Elias Canettin teoksesta. Etsiessään Zürichin hautausmaalla James Joycen hautaa, kirjoittaja ihmettelee väenpaljoutta: menossa on Canettin hautajaiset. Kuten Canetti lapsuusmuistojensa takia, kirjoittajakin pelkää kadottavansa kielensä schwyzerdütschin keskellä. Hän pohtii kääntämisen mahdottomuutta, virheellisiä merkityksiä joita asia alkukielestään irrotettuna saa. Sitäkin enemmän koska hän sanoo kielessä kaiken tähtäävän ymmärtämisen vaikeuttamiseen; kieli on alusta alkaen luonut loputtomia rajoja ja esteitä, saanut aikaan tavatonta sekaannusta. Täytyy sanoa, että hän onnistui kyllä tekemään sen itsekin. Loppua kohden en ymmärtänyt mitä kieltä tässä nyt puhutaan, vaikka suomea olikin. Onnistui vaikeuttamaan ainakin minun ymmärtämistäni. Se ei kyllä todista mitään yleisellä tasolla.

Novellihaasteessa minulla tähän mennessä luettuna 48.