tiistai 17. syyskuuta 2019

Alice Zeniter: Unohtamisen taito



Kaunokirjallisuus avartaa maailmaa ja lisää empatiaa. Totta se on. Kaukana Suomessa, kaukana Algeriasta, lukija voi kokea suurta myötätuntoa kotinsa, kielensä, koko siihenastisen elämänsä menettänyttä vanhenevaa kabyylimiestä kohtaan. Mikä kabyyli? Se on eräs Algerian vanhoista berberiheimoista, jotka asuttivat aluetta, nykyistä Pohjois-Algeriaa jo ennen arabien maailmanvalloitusta.

Ranskalainen Alice Zeniter kertoo Unohtamisen taidossa oman algerialaistaustaisen sukunsa riipaisevan tarinan. Tarina on oikeastaan saumatonta jatkoa eurooppalaisen kolonialismin historiaan, jota lähiaikoina lukemani Tappakaa ne saatanat kuvasi etäämpää ja pidemmällä valotuksella. Vuonna 1986 syntynyt kirjailija palaa romaanissa perheensä ja sukunsa kokemuksiin, aikaan ennen Algerian itsenäistymistä, sisällissotaan ja sotaan ranskalaisia vallanpitäjiä vastaan. Kirjassa puhutaan sekä maansa menettämisestä että sen unohtamisesta. Romaanin alkuperäinen nimi on menettämisen taidosta, mutta suomennos unohtamisesta. Molemmista on puhe.

Pariisilainen Naïma, galleriassa työskentelevä, moderni kolmekymppinen nainen on kirjan varsinainen kertoja nykyajassa, vaikka ensimmäisessä osassa päähenkilö onkin isoisä Ali, sitten isä Hamid, ja vasta kolmannessa Naïma itse. Hän kertoo isoisänsä Alin ja isänsä Hamidin tiestä kotiseutunsa oliivipuulehdoista Ranskan vankileirejä muistuttaviin olosuhteisiin ja lopulta Ranskan muslimienemmistöisiin lähiöihin, joista nykyään lähinnä uutisoidaan terroristihautomoina.

Yhtä suuren haavan kuin itse sota tekee sodan kaaokseen leikkaama viilto: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Kuka on sankarillinen mujahedin, kuka petturi, yhteistoimintamies, harki? Terroristi vai vapaustaistelija? Harkeiksi kutsuttiin ranskalaisten apujoukkoihinsa värväämiä algerialaisia. Asetelmat vaihtuvat sodassa. Ranskassa pied-noirit, Algerian ranskalaiset ovat itseoikeutettuja kansalaisuuteen ja ihmisen elämään, mutta muiden, aiempien ystävien kohdalla ovet sulkeutuvat. Isoisä Ali on entinen sotaveteraani, ranskalaisten mukana jo natseja vastaan taistellut. Nyt hänestä tulee molempien tahojen hylkimä. Nöyryytystä täydentää vaurastuneen ja vahvan patriarkan aseman menetys perheen ja suvun silmissä. Voittajasta tulee häviäjä.

Sitä on itsenäisyyssota: väkivaltaan, johon on syyllistynyt pieni, tavallisesti aivan itsekseen jossakin kellarissa, luolassa tai metsän perukoilla järjestäytynyt vapaustaistelijajoukko, vastataan lähettämällä ammattilaisarmeija kiiltävine tykkeineen tappamaan vapaapäiväänsä viettäviä siviilejä.

Nuori kirjailija kirjoittaa ihailtavan vahvasti ja eläytyvästi isoisänsä aikaisesta, itselleen vieraasta maasta, jonne isoisä Ali kaipaa ja jonka isä Hamid yrittää unohtaa ja vaieta olemattomaksi. Maa ja menneisyys salaisuuksineen kiinnostaa Naïmaa sitä enemmän mitä vähemmän hän saa irti heistä, jotka sieltä lähtivät tai pakotettiin lähtemään.

Romaani jakautuu kolmeen osaan: Isän Algeria, Kylmä Ranska ja Pariisi on yhtä juhlaa eikä jännite putoa missään vaiheessa. Vuosi 1962 on tärkeä jakaja ja sen perhe yrittää myöhemmin pitää piilossa. Kun on silloin poistunut Algeriasta, se kertoo keihin on sodan aikana kuulunut. Maahan jääneillä voi olla monta syytä vihata ja pelätä noita ihmisiä, entisiä naapureita, joiden maille ja taloihin uudet asukkaat ovat asettuneet. Ranskalaiset taas mielellään unohtavat heidän panoksensa. Ranska ompelee suunsa kiinni piirittämällä vastaanottoleirit piikkilanka-aidoin. 

Raastavinta on lukea kuvausta perheen vanhempien toivottomuudesta, kielen ja muun yhteisen katoamisesta. Lapset kasvavat ja oppivat uuden maan tavoille, mutta vanhemmat jäävät neuvottomina ulkopuolisiksi.

Puhuessaan vanhemmilleen he tietävät amputoivansa pois kokonaisen uuden kypsemmän elämän ja heistä tulee taas pikku kabyyleja. Heidän aikuistumiselleen ei ole keskusteluissa sijaa, koska arabia ei seuraa heitä tähän aikaan ja ranska sulkee heidän vanhempansa ulkopuolelle.

Ihmeellisen luontevasti Zeniter maalaa romaanistaan yhä täyteläisemmän sukutarinan. Edellisen sukupolven mykkyys on katkaisemassa yhteyden menneeseen lopullisesti. Sitten tapahtuvat Pariisin terroristi-iskut ja lisääntyvä fokus maahanmuuttajiin saa oman taustan valaisemisen tuntumaan entistä tärkeämmältä Naïmalle.

Kuvaus nyky-Algeriasta näyttää, että tämäkin meillä uutisissa vain taistelevien terroristijoukkojen näyttämönä esitetty maa on monikasvoinen. Tizi Ouzoun maakunta, jonne Naïman matka juurille vie, on vapaamielisempää seutua kuin pääkaupunki Alger, naiset kulkevat paljain säärin, hunnuttomina ja huivittomina, istuskelevat baareissa ja kinastelevat miesten kanssa politiikasta.

Unohtamisen taito on ajankohtainen teemoiltaan, nyt ja ilmeisesti aina. Sodat ja sisällissodat rikkovat koteja ja ihmisiä, ampumahaavojen jälkeen on parannettava henkiset arvet, mutta koti-ikävä jää, karjalaisille yhtä lailla kuin algerialaisille tai syyrialaisille. Kuinka parantua menetyksestä, jatkaa elämää, löytää itsensä ja kotinsa uudelleen? Mikä on seuraavien sukupolvien tapa kohdata historiansa, itsensä?

- Niillä, joista puhun, ei silti ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin yrittää revetä kahteen suuntaan. Kun he syntyivät, Algeria sanoi heidän olevan algerialaisia, koska heidän vanhempansa ovat, ja Ranska sanoi heidän olevan ranskalaisia, koska he syntyivät Ranskan maaperällä, joten he istuivat koko elämänsä virallisestikin kahdella tuolilla, mutta sinä...älä ala esittää algerialaista, jollet aio palata Algeriaan. Mitä hyötyä siitä olisi?

Paikoitellen kielessä kiemurtelee turhan pitkiä lauseita, jotka maistuvat hitusen kömpelöiltä. Viimeiset kaksi vuotta hän on maannut lähinnä Christophen kanssa. Kammottava verbi rakastelulle, huh. Eikö raamatussa puhuta makaamisesta? Abraham makasi Saaran tms. No nämä ovat pikkuriikkisiä kauneusvirheitä loisteliaassa kertomuksessa

Nuori nainen on kirjoittanut mahtavan romaanin painavista aiheista. Ja kuinka kevyen ja vaivattoman tuntuisesti hän tarinaansa kuljettaa, se ei lakannut hämmästyttämästä. Unohtamisen taito on sivistävä sukusaaga historian kautta tähän päivään. Lukemisen juhlaa.

Alice Zeniter: Unohtamisen taito
L'Art de perdre, 2017, suomentanut Taina Helkamo
Otava, 2019, 569 s

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Turkulainen kehuu Tamperetta

Kävin viikko sitten Tampereella. Teemana ns sales meeting entisten kollegoiden kanssa. Sales meeting on tähän mennessä pidetty Helsingissä, Imatralla, Turussa, Tukholmassa, Tallinnassa ja Madeiralla. Nimi on lainattu entisestä työelämästä, mutta muuta yhteistä niihin miitingeihin ei ole.

Edellisestä Tampere-visiitistäni on kulunut kymmenen vuotta. Nyt keskusta on muutoksen kourissa, kun raitiotie rakentuu halki kaupungin. Se on asiallista toimintaa. Raitiovaunu tuo kaupungille urbaanin luonteen ja nostaa Tampereen entisestään vahvan karaktäärin uusiin ulottuvuuksiin. Kiskot näyttivät jo nyt hyviltä. Vertaamatta tulee mieleen Turun toriparkki, älyttömyyden huippu, joka tuhoaa Turun pientä keskustaa entisestään. Nuo tuhotyöt on Turussa perinteisesti osattu ja on ollut mitä tuhota.


Parasta Tampereella on arkkitehtuuri, sekä uusi että vanha eli se miten vanhat teollisuuslaitokset on osattu säilyttää ja jatkaa niiden elämää. Historia on kaupungin vetovoimalle a ja o ja ö. Ilman ajan kerroksia kaupunki on kokoelma hengettömiä rakennuksia, pahimmillaan rumia ja huonosti rakennettuja. Kuten Helsingissä nyt Kalasatama ja monet pääkaupunkiseudun lähiöt.









Kaupungin keskellä virtaava vesi, sillat ja padot tuovat mieleen Tukholman Mälarin ja meren välissä. Puistot täydentävät maisemaa, puut ja istutukset ovat syyskuun alussa muhkeimmillaan.






Tampereen kauppahalli on kaunis ja tilava, täynnä tuoksuvia leipomoita ja ravintoloita. Tosi tyylikäs ja eläväinen halli.



 Ranskalainen kalakeitto bouillabaisse maistui.



 Mitkä näkymät Pyynikin munkkikahvilan näkötornista! Hienoa harjualuetta isoine mäntyineen.




Nutturat löysällä kävimme illalla katsomassa Tampereen Työväen Teatterin uutta musikaalia Poikabändi. Ei mikään kovin kummallinen juoni toijalalaisista nuorista miehistä matkalla maineeseen, mutta sekä musikaalisesti että tanssi- ja muilta taidoiltaan lahjakas esiintyjäkaarti osasi ja ilo tarttui. Kyllä siinä vanhemmankin naisen silmä lepäsi ja nuoremmat naiset vaikuttivat vaipuvan suorastaan hurmokseen, sen verran paljon poikaenergiaa tarjottiin. Tarina oli viihdyttävä ja oli siellä yksi tyyppi, joka oli vähän enemmänkin nauruhermoja avaava. Hän oli tietenkin ruotsalainen menestysvalmentaja nimeltään Jassen Gripen.

Tampere on komea kaupunki ja sopivan kokoinen, isompi kuin Turku, pienempi kuin Helsinki. Ja jos ei ole Lauri Viidan Moreenia lukenut, se aukko kannattaa paikata. Eikä vain minkään yleisen sivistyksen vaan hienon lukuelämyksen takia.

Kuvat voisivat olla paremmin mietittyjä, parempia. Yleinen seurustelu ja porukassa liikkuminen vähän verottavat havainnointia. Enkä edes ajatellut tätä blogiin lisätä, mutta innostuin oikeasti Tampereesta. Pitää tehdä sinne useammin asiaa. Junamatka Turusta kestää alle pari tuntia. Varför Paris, vi har ju Åbo - kasseja näkee Turussa. Voisi olla tämmöinenkin teksti: Varför Helsingfors - vi har ju Tammerfors! 

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Sujata Massey: Murha Bombayssa. Perveen Mistry tutkii



Pääsin käymään sadan vuoden takaisessa Bombayssa ja Kalkutassa. Se, ei niinkään murha yhtään missään kiinnosti ensinnä. Dekkarissa joutuu sitten käymään läpi tuota haukotuttavaa murhatutkimustakin. Feministinen painotus auttoi kestämään ja hillitsi kiukkua naisten kokemista vääryyksistä, alistamisesta ja sorrosta. Naisten asema sadan vuoden takaisessa Intiassa ei ollut häävi, eikä se uutisten perusteella ole siitä edes kovin paljoa parantunut. Yhteiskunnallinen ja historiallinen näkökulma, eksotiikan ohella, teki tästä Sujata Masseyn, palkitun dekkarikirjailijan rikosromaanista mielenkiintoisen.Yhdysvaltalaisella kirjailijalla on monikulttuurinen tausta: intialainen isä ja saksalainen äiti.

Päähenkilö Perveen Mistry on vähän päälle parikymppinen neuvokas ja itsenäinen varakkaan perheen tytär. Oxfordissa koulutetulla isällä on lakiasiain toimisto Bombayssa, jossa tytär avustaa isäänsä matkalla kohti täysivaltaista kumppanuutta. Isän kunnianhimoisena tavoitteena on kouluttaa tyttärestä seuraaja itselleen. Hän piti pöydän toista puolta varattuna kaupungin ensimmäiselle naispuoliselle lakimiehelle. Perhe tunnustaa zarathustralaista vanhaa uskontoa, heistä käytetään Intiassa nimitystä parsi. Uskonto on peräisin Persiasta ja sen rituaalit ja tavat on tärkeä yhteisöä lujittava elämän osa, kuten hinduille tai muslimeille heidän sääntönsä. Zarathustralaisuus on maailman suuria uskontoja tasa-arvoisempi naisille.

Epäilyn rikoksesta Perveen haistaa ensinnä varakkaan tekstiilitehtailijan Omar Faridin testamenttia tutkiessaan. Muslimimiehellä on kolme leskeä. Mutta miksi kukin on luovuttanut oman perintöosuutensa hyväntekeväisyyteen? Eristyksessä elävät lesket pitää nuhteessa ja muurien sisällä isän nimeämä edunvalvoja. Tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1921. Rinnan varsinaisen rikosvyyhdin kanssa kulkee ajallisesti viisi vuotta aiempi ajanjakso, jolloin Perveenin elämä oli saamassa uuden suunnan  salamarakastumisen jälkeen. Perinteitä uhmaten lopulta perinteiseen suuntaan. Avioliitot kun oli tapana järjestää ja puoliso löytää oman uskonyhteisön sisältä. Avioliitto vie Perveenin Kalkuttaan ja aiheuttaa suuren mullistuksen sekä  tyttären että hänen perheensä elämässä.

Murha Bombayssa on vuoden 2018 rikosromaani, joka sijoittuu sadan vuoden takaiseen, Britannian hallitsemaan autonomiseen Intiaan. Se tarkastelee herkällä katseella sen aikaista suurten varallisuuserojen epätasa-arvoista yhteiskuntaa eikä Perveenin opiskeluajan ystävän Alicen brittiläistä yläluokkaa edustava perhe saa kovin lämmintä kuvausta.

"Olen sanonut miehelleni monta kertaa, että monotonisissa yhteisöissä on turvallista." 
Homogeenisissa, Perveen ajatteli. Sitä sanaa lady Hobson-Jones tavoitteli. Homogeenisyys kylläkin johtaa monotoonisuuteen, yksitoikoisuuteen.
Vihjaisiko lady Hobson-Jones toivovansa, että Malabar Hillistä tulisi taas alue, jossa vain englantilaiset saivat asua?

Romaanin päähenkilö Perveen on takaliepeen mukaan saanut inspiraationsa Intian ensimmäisestä naisasianajajasta Cornelia Sorabjista. Tyyppivalikoimaa on runsaasti ja hahmot luonnehdittu eloisasti, kieli on sujuvaa ja vivahteikasta, dialogi osuvaa. Viimeisillä sivuilla on käännöksiä intialaisista ruokien, tapojen, vaatteiden y.m. nimityksistä, joita puheessa käytetään: faluda (makea juoma, joka usein maustetaan ruususiirapilla ja basilikansiemenillä, urdun kielinen sana) tai khala (täti, hindi/gudzarati/urdun kieli), madrasa (koulu, jossa annetaan islamilaista opetusta, urdu).

Kiukusta en oikeastaan päässyt tässä eroon. Niin sikamaisen loputonta on naisen alistaminen ollut ja on kulttuureissa, joissa uskonto on naisen pyhittämisen ja kunnioittamisen nimissä harrastanut naisen sortamista, kiusaamista, hallintaa, ihmisarvon mitätöintiä.

Mikä sitten on vaihtoehto - se että karkaatte naimisiin? Rustom näpäytti. En koskaan löydä itselleni morsianta, jos aiheutat sellaisen häpeän!

Veljen huudahdus kertoo yhden esimerkin. Binamazin, kuukautisten aikainen eristäminen, enimmillään 8 päivää kuukaudessa on toinen. Intian vapausliikekin saattoi taistelussaan brittejä vastaan käyttää naisia välikappaleena. Muslimit puolustaisivat naistensa kunniaa. Perveenillä on rikoksen selvittämisessä oivallinen sauma, hän pääsee naisten suljetulle puolelle, jonne edes virkavallan miespuolisella edustajalla ei ole asiaa. Mikä hyvänsä särö siihen muuriin, jonka naista hallitseva mies on rakentanut, on häpeä kyseiselle miehelle.

Murhamysteerin selvitys kantaa jotenkuten, mutta minulle tämän rikosromaanin ansiot ovat muualla: taidokkaasti kuvatussa yhteisössä ja historiallisessa ajankuvassa - Intia brittiläisen kolonialismin ja moninaisten uskontojen kiehuvassa painekattilassa.

Sujata Massey: Murha Bombayssa. Perveen Mistry tutkii
The Widows of Malabar Hill, 2018, suomentanut Maija Heikinheimo 
Gummerus Kustannus Oy, 2019, 460 s

torstai 29. elokuuta 2019

Elokuvissa: Once Upon a Time in Hollywood



Photo by Marco Antonio Victorino on Unsplash


On epämukavaa pitää Tarantinon elokuvasta Once Upon a Time in Hollywood. Ristiriitaista. Kuvan virrassa ja juonessa kulkee mukana kliseisiä ja aika yököttäviäkin asenteita. Vaimontappajaksi kutsutaan Brad Pittin roolittamaa 'kunnon' miestä, jolla on kova menneisyys ja kovat nyrkit, mutta hän tekee reilun ja rennon vaikutelman. Ohimennen ilmestyy takaumassa syitä mahdolliselle vaimon tappamiselle. Siinä vaimo pilkkaa miesparkaa ja haukkuu luuseriksi. Kyllähän vähemmästäkin pitää vaimo vaientaa lopullisesti. Toisaalla taas, kun mies saa liekinheittimen käsiinsä, niin sillä voi möyhentää varsinkin natsit elokuvassa, mutta myös muita vaarallisia vastustajia. Oman käden oikeus on aina kunnia-asia ja sitä trumpilaista ja NRA:n ylläpitämää peruskuvastoa Tarantinokin myötäilee. Taitaa olla pikkuisen tunkkainen visio naisistakin. Ja sitten jossain kohtaa tulee vääjäämättä vastaan kohtaus, jossa kalloja mäiskitään kuin meloneja pitkin kaapistoja. Tulee vähän infantiili olo siinä katsojana, eikä samalla rivillä kännykkäänsä leffassa tuijottava tyyppi ärsytä ihan niin paljon (tosin hän taisi katsoa sitä just hiljaisissa kohdissa).

Siitä huolimatta. Kameraa liikuttaa taikuri, jota seuraan kuin käärmeenlumoojaa. Siihen auringon kultaamaan säkenöintiin uppoan. Kuusikymmenluvun Amerikan autot kulkevat Los Angelesin yönsinisiä teitä, meksikolaisten ravintoloiden valokyltit leiskuvat tulta, leffamainokset kasvavat kohti taivaita ja autoradiossa soi California Dreamin. Leonardo DiCapriota Tarantino rakastaa, hänen kostuvissa silmissään kamera viipyy, hänen tupakkayskänsä tuntee limana kurkussa ja jääpalakylpy viilentää krapulaista päätä. DiCaprio on laskeva tähti Rick Dalton ja Brad Pitt hänen väsymätön kannustajansa, stuntmiehensä. Heidän yhteisestä tiestään Hollywoodin elokuvateollisuuden koneistossa on kysymys. Heidän ystävyydestään ja sitkeydestä, jolla kumpikin yrittää pysytellä uima-altaassa pinnalla. Suosion häilyvyydestä, kun ilman sitä ja menestystä on nobody ja nothing. Vanhojen elokuvien ja TV-sarjojen pätkiä vilisee sohvapöytien takana ja uudelleen näyteltyinä kohtauksina. Sharon Tate kävelee katsomaan elokuvaansa. Kaikki julistaa rakkautta elokuvaan ja hollywoodilaiseen elokuvateollisuuteen. Pölyinen Mansonin perhe tuo tarpeellisen maisemanvaihdoksen uima-allasbileisiin.

Manson ja hänen "fucking hippies" vievät tunnelmaa uuteen suuntaan. Siihen ohjaaja on rakentanut kasvavaa uhkaa ja yllätyksenkin.

Tarantino on liian iso stara, että kukaan uskaltaisi ehdottaa elokuvan lyhentämistä. Se olisi tässäkin tehnyt hyvää. Lähes kolme tuntia kahvin jälkeen on pitkä aika istua, jalat ristissä. Ei pidäkään juoda kahvia ennen leffaa. On se niin väärin ja paha sanoa, mutta enimmäkseen nautin elokuvasta.

Once Upon a Time in Hollywood
Ohjaus Quentin Tarantino
USA, 2019

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Sally Salminen: Min amerikanska saga



En ihmettele, että Juha Hurme aikoi seuraavaksi suomentaa Sally Salmisen Min amerikanska sagan. Sen hän mainitsi viime vuonna Turun kirjamessuilla. Silloin Hurme oli messuilla puhumasta uudesta suomennoksestaan Sally Salmisen ensimmäisestä romaanista, maailmanmaineeseen nousseesta Katriinasta. Luin Katriinan joskus parikymppisenä tai ehkä vielä nuorempana. Joka tapauksessa en muista siitä mitään. Tämän muistelman luin nyt Hurmeen hehkutuksesta innostuneena. Ja kyllä kannatti!

Min amerikanska sagan Sally Salminen kirjoitti yli 60-vuotiaana. Se on muistelma kuusi vuotta kestäneestä ajanjaksosta hänen elämässään, vuosista 1930-36. Kirja on kiehtova, hauska, jännittävä ja monipuolinen kuvaus nuoren naisen radikaalista elämänmuutoksesta. Sitä oli muutto vaatimattomista oloista yhtenä monilapsisen kalastajaperheen tyttärenä, Ahvenanmaan saaristosta New Yorkiin. Samalla se on myös kertomus siitä, kuinka palkittu romaani Katriina syntyi ja Sallysta tuli kirjailija. Sally Salminen kirjoittaa muistelmansa jo kokeneen kirjailijan tyylikkyydellä, selkeästi mutta intensiivisesti, muistoihin eläytyen. Monet omat muistiinpanot, kirjeenvaihto ja lehtileikkeet tuovat ajan lähelle.

Moni muukin lähti köyhästä Suomesta siirtolaiseksi Amerikan ihmemaahan, 24-vuotias Sally lähti yhdessä siskonsa Ailin kanssa. Veli Albin oli jo aiemmin lähtenyt ja jatkoi myöhemmin Australiaan. Eikä siirtolaisuus tietenkään merkinnyt välttämättä helpompaa elämää, päinvastoin. Sallyn ja siskonkin raadanta alkoi samoin kuin monen muun eurooppalaisen köyhän - saksalaisen, irlantilaisen, britin tai ruotsalaisen -  Lexington Avenuen työnvälitystoimistoista, joista he löysivät helposti keittiöapulaisen, piian, kotiapulaisen, kokin tai kokin apulaisen paikkoja ja asunnon komeron kokoisista huoneista, usein kellarikerroksessa jonkun varakkaan madamen palveluksessa. Elintaso oli kuitenkin Yhdysvalloissa niin paljon Eurooppaa korkeampi, että kaikkein alimmillakin palkoilla pystyi maksamaan kolme Atlantin ylitystä tänä aikana, kun ensimmäiseen Suomesta Amerikkaan piti ottaa lainaa, edeltävästä työstä huolimatta. Ja vielä "paremmissa" töissäkin olleena, kuten kirjailijan tapauksessa.

Sally Salmisen muistelmat koostuvat siis monenlaisista pesteistä, erityisen tarkkanäköisista ja mehukkaista kuvauksista noista herrasväen edustajista ja heidän henkilökunnastaan. Köyhän naisen yhteiskunnallinen näkökulma on olosuhteiden takia kriittinen, samalla kun hän jatkuvasti vertaa amerikkalaisen 'mahdollisuuksien maan' olemusta (icke-demokrati) eurooppalaiseen. Ironiaa oli siinä, että täysin epäpoliittiset ja viattomat nuoret naiset saivat "tartunnan" kommunisteilta vasta täällä vapauden ihannemaassa. Maahanmuuttajat seurustelivat omissa yhdistyksissään ja eräs oli nimeltään The Scandinavian Workers' Athletic Club. Tuolloin elettiin aikaa ennen epäonnistuneita sosialismivaltioita ja aatteella oli houkutusta työläisten keskuudessa. Salmisen sisarusten lähipiirissäkin oli Neuvostoliittoon matkanneita idealisteja, jotka sentään pääsivät palaamaan. Eivät joutuneet kokemaan Ikitie-elokuvassa kuvattuja kohtaloita.

Sally itse oli vakaasti päättänyt jäädä Amerikkaan. Hän ei halunnut perheenäidin tai avioliitosta riippuvaisen naisen elämää. Hän opiskeli kieltä kirjekursseilla, kirjoitti runoja, joita sai julkaistua Domestic Workers' News-nimisessä lehdessä. Hän suunnitteli mm 'Yes Madam'- nimisen runon, jossa madamen kaikkiin oikkuihin palvelija vastaa nöyrästi ja runo loppuisi viimeiseen huudahdukseen 'No, Madam!. Amerikkalaisille työnantajilleen heitä, kotiapulaisia ja keittiöapulaisia, ei ollut olemassa, heitä ei nähty ihmisinä. Sally vertasi mustia ja valkoisia köyhiä  ja piti mustiin kohdistunutta suoraa julmuutta helpompana kestää kuin sitä julkilausumatonta halveksuntaa, olemattomaksi ja näkymättömäksi tekemistä, jota hänen mielestään valkoisen köyhän elämä oli. Jos ei elämä olisi kääntynyt toiseen suuntaan myöhemmin, Sally Salminen päätteli, että pelkästään ne loukot, häkit (bur), joissa joutui asumaan ja niiden vaatekaapit rautalankahenkareineen olisivat lopulta sytyttäneet hänessä hehkuvan vihan yläluokkaa kohtaan ja saaneet hänet haaveilemaan vallankumouksesta.

New Yorkin kaupunki oli nuorelle naiselle silti lumoa täynnä, sen metro ja ihmisten vyöry kaikkine ilmeineen ja äänineen kiehtova, ja kun siellä oppi kulkemaan se oli iso askel maailmankansalaisuuteen. New Yorkin museot ja antikvariaatit tulivat Sally Salmiselle tutuiksi. Hän luki kaikkea History of Egyptista Torch of Lifeen, joka oli 'en introduktion till det erotiska livet' ja The Story of the World's Literature. New York Timesin sunnuntainumeroista hän löysi aina uutta opiskeltavaa. Tämä intellektuelli elämä teki hänestä kuitenkin myös yksinäisen, hän ei omasta piiristään löytänyt ketään, jonka kanssa olisi sitä voinut jakaa ja hän päättelikin, että hänet oli tarkoitettu elämään elämänsä yksin. Samoin hän kaipasi rakastettua, sitä ei niistä poikaystävistä tullut, joita sentään oli.

Parhaimmillaan Sally Salminen on psykologisen tarkkanäköisessä ihmiskuvauksessaan. Eräs työkaveri oli skotti neiti Juniper, jonka mielipuuhia oli sepittää lauluja lähipiiristään ja heidän nimistään:
Of all the girls that are so smart
There's none like pretty Sally;
She is the darling of my heart,
And she lives in our alley.

Sally Salmisen elämään muutos tuli ensimmäisen häntä ihmismäisesti kohdelleen työnantajan luona. Hänelle jäi aikaa ja energiaa kirjoittaa iltaisin, polvillaan sängyn vieressä, kynttilänvalossa, romaaninsa Katriina. Isäntäväki oli sisar ja veli, köyhtynyttä aristokraattista sukua, joilla oli kovat puheet - kaikki oli lopulta presidentti Rooseveltin syytä - mutta lempeä käytös. John Maizen, veljen, ei mitenkään hyvin menestyneen osakemeklarin luonnehdinta on niin hauska ja osuva kuvaus että se toimii näytteenä Sally Salmisen tyylistä. Miehellä oli rutiinina pestä itse talvikalsonkinsa sunnuntaisin ja tepastella kuivumista odotellessaan silkkitakissa - mikä kaikki huvitti Sallya.

Medan den torkade, spatserade han i den långa korridoren, var inne i alla rum i tur och ordning och kände på möbler och klockor och tavlor. Till slut var han ute i köket och frågade:
- Sally, is here anything to fix?
Jag gömde mitt leende i skåpet, ur vilket jag tog en stekpanna.
- Yes, Mr. Maize, this pan has a loose handle.
Han sken upp och grep pannan. - You just give it to me, I'll fix it.
Så gick han in i matsalen. Där satt han i sin gamla orientaliskt mönstrade sidenrock och arbetade. I kistan fanns verktyg och locket var arbetsbänk. En trevlig atmosfär, en stämning av lycka strålade ut från honom och rummet.

Kun Katriina sitten tuli valmiiksi ja vielä sopivaan saumaan, skandinaaviseen romaanikilpailuun ja voitti sen, elämä muuttui kertarysäyksellä. Sata vuotta sitten sähkösanomat kuljettivat uutisia kuitenkin nopeasti ja Sally Salminen joutui pyöritykseen kuin lastu laineilla. Hänestä tehtiin tuhkimotarina: "Cinderella, whose other name at the moment happens to be Sally Salminen, hung up her apron."

Menestyksen tultua Sally vielä vertaili reaktioita Amerikassa ja Skandinaviassa. Hän totesi, että amerikkalaiset iloitsevat helpommin toisen menestyksestä, ilman kateutta, koska se on todiste siitä, että menestys on jokaiselle mahdollista. Toisaalta hän oli huomannut samalla sen amerikkalaisen unelman todellisuuden, josta hän ei pitänyt: ihminen ei ennen tuota rahalla mitattua menestystä ollut minkään arvoinen. För mig är detta en falsk uppfattning om verklig respekt för individen och hennes värdighet. 

Sally Salminen: Min amerikanska saga
Holger Schildts Förlag, 1968, 339 s



perjantai 16. elokuuta 2019

Claes Andersson: Hulluudestamme ja hulluudestanne



Vastikään keskuudestamme poistuneen, arvostetun ja rakastetun Claes Anderssonin nimi mielessäni poimin kesämökkimme hyvin varustetusta kirjahyllystä tämän kirjan, jota en ole tullut lukeneeksi. Andersson ilmeisesti kirjoitti sekä ruotsiksi että suomeksi. Tämä on kirjoitettu suoraan suomeksi. Olin siinä huomaavinani jotain vähäistä ruotsin maustetta.

(Mieleeni hiipi vanha muisto eräästä esimiehestä ensimmäiseltä työpaikaltani, joka oli enemmän ruotsin- kuin suomenkielinen. "Pesen käsiäni tässä asiassa" kuului kova ääni oven läpi käytävään. Toiseksi muistan isäni, monien kielten harrastajan, jolla saattoi kiltiksi mieheksi olla töksähtävä käytös. "Et sinä mikään kaksikielinen ole", hän sanoi minulle yllättäin aamiaispöydässä. En muistaakseni ollut sitä väittänytkään, mutta ehkä hänen mielestään olin antanut ymmärtää niin.)

Helppoa on tehdä ihminen hulluksi.
Ota häneltä pois kaikki.
Katso kuinka kummallisesti
hän käyttäytyy.

Tässä pienessä esseetyyppisessä kirjassa Claes Andersson kirjoittaa psykiatrin roolissa. Hänellähän noita lahjakkuuksia riitti kuin Leonardo da Vincillä. Psykiatrina hän vaikuttaisi olevan 60-lukulainen, Ilkka Taipaleen hengenheimolaisia. Yhdessähän he toimivatkin mm Marraskuun liikkeessä. Sen ajan henkeen sopi, että ympäristön vaikutusta painotettiin yli kemian, biologian tai perinnöllisyyden, ja sairastuneita yritettiin ymmärtää enemmän toisen kokemusmaailmasta kiinnostuneina ja empatialla.  Käsite anti-psykiatria lanseerattiin 60-luvulla, jolloin koko sairauden käsite ja hulluus kyseenalaistettiin. Kirjassa hän käy läpi mielisairauden, hulluuden, psykoosin ilmenemismuotoja, määritelmiä, diagnooseja ja kaikkien noiden historiaa - lyhyissä luvuissa.

Historiaosuudessa sivutaan äärimmäisiä hulluuden muotoja valtioiden tasolla, Auschwitzista Maon Kiinaan ja Kambodjan Pol Potiin. Nämä osuudet ovat vailla kommenttia, suorat lainaukset ovat Rudolf Hössin Auschwitzin komendantin prosessikuvauksesta ja Kommunismin mustasta kirjasta.

Pidämme hullua hulluna, koska hänen maailmansa on meille suljettu; se on arvoitus ja mysteeri.

Poikkeavuuden sieto vaihtelee paljon eri kulttuureissa ja on vaihdellut paljon eri aikoina. Järjen voitto -osiossa Andersson pohtii länsimaisen kulttuurin vaikeutta kohdata hulluutta, sen halua torjua tai hävittää se kokonaan ja kun se ei ole mahdollista, poistaa se näkyvistä. Sen vastakohtana hän kertoo Kristuksen hulluista, jota nimeä käytettiin ortodokseista kristillisistä askeeteista Venäjällä. Vanhassa Bysantissa ja Venäjällä raja hulluuden ja pyhyyden välillä oli todellakin veteen piirretty viiva.

Oma lukunsa on Hulluksi tekeminen, josta tulee mieleen monta kirjallista ja elokuvallista esimerkkiä, alkaen George Cukorin Kaasuvalosta. Luku käsittelee ristiriitaista kommunikaatiota, ns kaksoissitovaa kommunikaatiota, joka on yleistä arjessa. Pitkään jatkuessaan ilmiö voi lapsen kasvatuksessa aiheuttaa psyyken murtumisen.

Tätä lähes parinkymmenen vuoden takaista kirjaa lukiessa huomaa eron nykyiseen keskusteluun. Nyt masennus ja sen lääkitseminen on pinnalla, sairastuttavasta yhteiskunnasta ei niinkään enää puhuta. Hulluuden ja nerouden yhdistäminenkin kuulostaa vanhanajan romantiikalta.  Mutta selväksi käy, että mielenhäiriöiden kirjo on moninainen ja aste-eroja riittää, pitäisi löytyä oikea kohtaamisen tapa eikä liian helposta leimaamisesta hyödy kukaan. Sitä kun harrastetaan aika yleisesti.

Kirjassa käsitellään myös kieltä ja kirjailijoita, joille on annettu diagnooseja. Muun muassa Lauri Viita ja hänen sairastumisensa saa ymmärtävän ja arvostavan tulkinnan. Claes Andersson lopettaa juuri niin humaanisti ja anderssonmaisesti kuin vain häneltä voi odottaa:

Kymmenyksellä asevarusteluun ja sotiin käytetyistä rahoista pystyisimme poistamaan nälänhädän ja turvaamaan kaikille ihmisille siedettävän elämän. 
Jos tämä ei ole hulluutta, mikä sitten on?

Claes Andersson: Hulluudestamme ja hulluudestanne
Kirjapaja Oy, 2003, 129 s

maanantai 12. elokuuta 2019

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu



Juuri tällaiset hetket voivat olla käänteentekeviä, ajattelin, juuri tällaisista hetkistä voivat käynnistyä positiivisuuden kierteet. Miten hienoa olisi päästä töihin ja saada rahaa. Miten hienoa olisi muistella, kuinka elämäni sai uuden suunnan maaliskuisena iltana, jolloin olin viemässä pulloja Piritorin S-marketiin. Asiat voivat muuttua!

Tässäpä romaani kaikille, joita kiinnostaa punavihreä kupla Helsingin Kalliossa nuoren naisen, kolmekymppisen sinkun, vapaan toimittajan, työttömän kokemana. Sisko Savonlahti piirtää esikoisromaanissaan tarkan kuvan 2010-luvun nuoren kaupunkilaisen arjesta. Kuva ei oikeastaan yllätä, siinä on tämän ajan elementit tässä ympäristössä. Niitä ovat Tinder, Pinterest, Instagram, kasvisruokaravintolat, pätkätyöt, lento New Yorkiin, käynnit Ikeassa, sateenkaariystävät, mielialalääkkeet, terapia. Ajattomia aineksia edustavat poikaystävät, tulevat, menevät ja menneet, rakkauden ikävä, baarit ja biletys. Jossain vaiheessa tuli mieleen Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani. Yhteistä ovat Helsingin kulmat - eivät sijaitse kovin kaukana toisistaan nämä seudut - ja vapauden ja kaaoksen yhdistelmä, neuvottomuus, jossa ystävät tuovat sen tarpeellisen kiinnekohdan. Poikaporukka taisi olla vähän nuorempi, mutta elämä ei ole sen selkeämpää heitä vähän vanhemmalle sinkkunaisellekaan.

Savonlahti kirjoittaa synkeän hauskasti nuoresta naisesta, jonka elämä ei ole mitenkään helppoa. Päällimmäisenä näyttää puuttuvan rakkautta, poikaystävä, mutta kaiken alla, pysyvän oloisena, velloo pätkätöiden ja työn hakemisen upottava suo. Uusien hakukaavakkeiden ja toimeentulohakemusten rustaamiseen pitää löytyä energiaa krapulaisenakin. Rutiini on jo vankka. Onneksi naisella on ystävänsä, äiti ja äidin luottokortti ja mummi, jonka vanhan kansan kommentit nainen nielee kuin  ruisleivän. Lohtua antavat sittenkin enemmän sipsit ja oikein sekoitettu valkosipulidippi, Pirkan.

Tässä voisi isoäiti-ikäisenä motkottaa velkarahalla reissaamisen synnistä, mutta minä ymmärrän että jos ei tunnelin päässä koskaan näy valoa, niin pakkohan se on vain todeta että tässäkin on elettävä ja yritettävä löytää iloa tässä ja nyt. Ja nähdä New York niin kauan kun veri virtaa suonissa. Velkarahastahan ollaan valtioiden tasollakin monta mieltä.

Luvuissa on vitsikkäät ja paljon kertovat otsikot, esimerkiksi Olin täydellinen tyttöystävä, Valmistin smoothien joka tuli minulle kalliiksi, Annoin kaiken itsestäni Piritorilla ja Odotin, että saisin rahani Intiasta.

Savonlahti kirjoittaa juuri sellaista kieltä, josta pidän paljon. Lakonista, selkeää, hauskaa. Hauskuus sekoittuu melankoliaan, sillä havainnot ja kokemukset eivät aina ole ylentäviä. Itseironisen päähenkilön haaveet yhteisestä tulevaisuudesta jonkun kanssa lähtevät lentoon parin tunnin tutustumisen jälkeen ja romahtavat kirjavin selityksin. Masennuksesta toiveikkuuteen pomppiva nainen saa sympatiani, mutta aloin väsyä sekä Helsingin Piritorin arkisiin maisemiin että nuoren ihmisen parinetsintään, joten New Yorkin matka Taavetin kanssa piristi meitä molempia.

Käännyin Taavetin puoleen. "Saiko Matti Vanhanen joskus lentämisestä veritulpan?" kysyin. Taavetti oli jo niin Diapam-päissään, että säpsähti kuullessaan ääneni. "Onkohan minulla veritulppa?" jatkoin. Taavetin silmät olivat vetiset, mutta muuten hän näytti autuaalta. "Näen kaiken 3D:nä", hän sai sanottua. "Just", vastasin.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Gummerus 2018, 304 s