maanantai 21. toukokuuta 2018

Jouko Turkka: Aiheita



Minusta kaikki ne alttaritaulut joissa Jeesusta nostetaan ristiltä pitäisi korvata valokuvalla jossa poliisit nostavat puliukkoa autoon. He ovat meidän lunastajamme. Sen mitä me tavoittelemme he lunastavat omalla kurjuudellaan: onnistumisen ja menestyksen. He ovat myös meidän syyllisemme. Se on tosiasiassa meidän paskaamme minkä he paskantavat meidän rappuumme.

Jouko Turkan kuolemasta on jo pari vuotta. Hänen aikansa on ohi, mutta turkkalaisuudesta puhutaan vielä. On luettu näyttelijöiden haastatteluja, toiset arvostavat häntä, toiset muistavat häntä manipuloivana kyykyttäjänä ja kiusaajana. Hän veti pääroolia monissa teatteri- ja kulttuurikohuissa. Jumalan teatterin paskanheittonäytös Oulussa liitettiin häneen, kun hän ei Teatterikorkeakoulun professorina oppilaitaan moittinut. Hän ohjasi televisioon Seitsemän veljestä. Muistan kuolaavat ja mölisevät veljekset. Jouko Turkka näytti välistä maaniselta tuijottavine katseineen.Turkka oli siis ristiriitainen persoona; esikuva, fyysisesti ja psyykkisesti vaativa opettaja ja valtakunnan hovinarri samanaikaisesti. Hän jakoi mielipiteitä, mutta oli kuollessaan jo aika unohtunut suurelta yleisöltä.

Turkan ääni kuuluu selkeänä esseekokoelmassa (?) Aiheita. Ehkä se on sittenkin aihekokoelma. Kirjassa Turkka käy läpi kymmenittäin, ehkä satakunta, erilaista luonnosta draamaksi, näytelmäksi, elokuvaksi. Niitä hän on kertomansa mukaan kerännyt vuosikausia.

Turkka kirjoittaa minusta hyvin, vaikka kirjoittamistaan vähättelee - verrattuna puhumiseensa. Kerronta on epäsuoraa, dialogia ei ole, mutta kieli taipuu riemukkaasti, se käy vikkelästi ulkoisesta tapahtumasta päähenkilön sisäisissä syövereissä ja takaisin. Minä luin monet näistä kertomuksina elämän yllätyksellisyydestä, ihmisen loputtomasta itsepetoksesta, kun me poloiset yritämme esittää jotain mitä emme ole, emmekä kuitenkaan onnistu salaamaan sitä minkä yritämme kätkeä. Hahmot, joiden ympärille tapahtumat kiertyvät ovat enemmän maalaisia kuin kaupunkilaisia, sillä maalaisuus ja metsäläisyys on meitä suomalaisia vieläkin lähempänä kuin muutaman vuosikymmenen ikäinen urbaani kerrostuma. Tyypit ovat äijiä ja ämmiä, joita hetkuttaa rakkaus ja seksi, uskonto ja synnintunto, onnen etsintä, loputon kaipaus. Vaikka vain menneen.

'Voisi käydä niin' tai 'Olen miettinyt sellaista juttua etta' Turkka aloittaa ja siitä hän kerii ällistyttäviä käänteitä, uskottavia ja vähemmän, surrealistisiakin tarinoita. Matti Ijäs on ohjannut tämäntapaisia elokuvia, Markku Pölönenkin tulee mieleen. Kokkoon synnyttävä nainen, naisia hurmaava mehiläishoitaja, lukkoonmenevä taiteilija, eksynyt kansantanhuaja, kaksi metsään ajavaa kilpailevaa kansanedustajaa; viinanjanoiset, seksinhaluiset, kostonhimoiset, rahaa ja petosta haistavat tyypit laukkaavat sivun tai parin pituisissa väläyksissä. Turkan myötätunto ja empatia on kovaonnisten ja kaltoin kohdeltujen puolella, kuten pultsareiden, nykyihmisen klaavapuolen. Ja naisten, joiden sitkeyttä ihailee. Vaikka onhan siinä semmoista viha-rakkauttakin mukana, kun ei haluttaisi olla riippuvainen. Monessa tarinassa väkivalta näyttää väistämättömältä, mutta äkillinen käänne muuttaakin kaiken tragikoomiseksi. Miehiä hän säälii heidän kovien rooliensa ja valheellisen kuorensa takia, josta he yrittävät koko elämänsä räpistellä ulos.

Mielikuvituksellisia, usein mustalla huumorilla väritettyjä juttuja Jouko Turkka on kehitellyt. Loppua kohden tarinoiden terä vähän tylsistyi tai oikeastan filosofointi ja monenlaista maalaileva irrallinen puhe lisääntyi. Pohdinnoissa on silti selvästi jo vuosien aikana kerättyjä havaintoja maailmanmenosta ja erikseen teatterin tekemisen maailmasta.


Siis sitä pitäisi koettaa kuvata kuinka vähän ihmiset uskovat onnea olevan sisällään.
Se on jotain heidän ulkopuolellaan, jotain jota ilman he eivät voi olla täysiä. 
Itse asiassa pitäisi löytää aihe jossa totuus tappaa miehen. Yksinkertainen totuus vain tappaa, kun sitä ei kestä.

Jouko Turkka: Aiheita           
Otava, 1982, 170 s


maanantai 14. toukokuuta 2018

Kari Enqvist Janne Saarikivi : Ainoa mikä jää. Keskusteluja siitä mikä on tärkeää.



Sun asiaproosa on kyllä erinomaista, kunhan ei tarvi ajatella samoin! (JS). Kiitos samoin. Ehkä joskus olisi hauska vaihdella näitä vääriä ajatuksia (KE)

Professori kosmologi Kari Enqvist ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi keskustelevat isoista aiheista. Keskustelu tapahtuu kirjeitse, mutta ennen kuin on teoksen loppuun päästy, he illastavatkin yhdessä Italiassa. Vatikaani ja katolinen kirkko on yksi aiheista. Enqvistiä ja Saarikiveä yhdistää usko tieteellisen tutkimuksen merkitykseeen, mutta erottaa käsitys tiedon luonteesta, uskonnosta ja edistyksestä, muun muassa. Heidän on myös vaikea muuttaa käsitystään - ehkä se ei ollut edes tarkoitus. Eikä edes yllättävää, aikuisena useimmilla taitavat isot elämänkatsomukselliset ajatukset olla lukkoonlyötyjä. Masentavaa oikeastaan. Lopputuloksena on joka tapauksessa helppolukuinen ja kiinnostava oppineiden ajatustenvaihto rikastettuna kummankin oman alansa asiantuntemuksella, kipakoillakin kommenteilla ryyditettynä.

Teemoja, isoja teemoja riittää. Mikä on edistystä? Onko edistys sitä, että pienet kielet, kuten friulin kieli Italiassa, kuolevat pois vai onko se merkki taantumisesta?  Ovatko gravitaatioaallot merkityksellisiä ihmisille noin niinkuin laajalti, vai ovatko ne vain pienen kapeakatseisen kosmologiporukan intoilua? Toimiiko uskonto pikemminkin kehityksen jarruna ja  onko sen historia täynnä verenvuodatusta joka vain jatkuu - vai on se sittenkin enemmän lohduksi ja avuksi? Ovatko fysiikan tähänastiset tiedot muuttumatonta totuutta vai ovatko ne sittenkin käsitemaailman ominaisuuksia? Jos epäilee fysiikan tuloksia, pitääkö silloin epäillä kaikkea? Oliko keskiaika pimeä, vai jotain ihan muuta? Yllättäen Enqvist & Saarikivi löytävät toisensa keskiajan mainetta parantaessaan. Sytyttivätkö päinvastoin skolastikot keskiajalla valon, jonka ylistetty renessanssi samensi?

Entä se Jumalan olemassaolo, josta Saarikivi on vakuuttunut. Enqvist ei kiellä toisen tunnekokemusta, mutta verrattuna Marsin olemassaoloon niin toinen näistä ei ole tunnekokemus. KE: Jos ilmoitat minulle, että Jumala on olemassa, vastaan kuten Rhett Butler Tuulen viemää-romaanin elokuvaversiossa Scarlett O'Haralle: "Frankly my dear, I don't give a damn". Saarikivi todistaa, että kuten näkymättömät Pokémonit ovat harrastajille olemassa, samoin on Jumala. Uskonnollisuus on hänelle inhimillisyyttä, se näkyy politiikassa, ideologioissa, tieteessä, taiteessa. On mahdotonta rajata sitä, se on kaikessa.  Enqvist kutsuu itseään pokémottomaksi, peli ei sytytä, mutta ei hän toisten kokemusta vähättele.

Uskonto ja uskonnollisuus erottaa keskustelijat kaikkein selvimmin. He kyräilevät toisiaan epäluuloisina. Saarikiven mielestä luonnontieteilijöillä esiintyy halua redusoida humanistista tietoa ja kokemusta. Enqvist ei myönnä ja kiusaantuu hänelle varatusta arrogantin ja kapea-alaisen tiedemiehen sapluunasta. Silti hän - härnätäkseenkö? - suluissa mainitsee kuoleman herättämistä tunteista, jotka tietenkin ovat pohjimmiltaan sähkökemiallisia reaktioita. Eikö tuo nyt ole hyvä esimerkki redusoinnista?

Uskonto, sen historia, ja uskonnollinen kasvatus edustaa Saarikivelle parasta inhimillisyyttä, rakkautta ja ihmisen näkemistä ihmissilmän tasolta eikä tähtipölyn näkökulmasta. Se on kaikessa ja vain elämää. Tätä väitettä Enqvist käy innolla nylkemään. Onko Saarikiven uskontosapluuna homeopaattisesti liudennettu? Uskonelämän kentältä kun löytyy aika äärimmäisiä rituaaleja, esimerkiksi islamilaisten Ashura-kulkue, jossa miehet läimivät itseään ruoskilla. Tai karismaattisten kristittyjen kaatuilut ja kielillä puhumiset. Onko sekin arkista, kuin Työväenopiston kielikurssi, normipäivä, vain elämää? Raamattu ei Enqvistin mukaan pelasta, se vie mukanaan ja hukuttaa kuin lyijypaino.

Olen puolueellinen lukija, mutta niin kai jokainen, jota teemat kiinnostavat. Olen lukenut Enqvistiä ennenkin. Ja itse asiassa kuullutkin, Art goes kapakka-tapahtumassa vuosia sitten. On niin virkistävää sekä kuunnella että lukea selväkielistä, huumorintajuista, viisasta tyyppiä, joka liikkuu ketterästi sittenkin monilla ihmiselämän alueilla. Minun silmissäni Enqvist kyllä veti pinnat kotiin aika ylivoimaisesti, sekä argumenttien että sanomisen tyylin suhteen. Toisaalta kaikki esille tulleet teemat edellyttivät juuri tätä vastakkaista mielipidettä, Saarikivi nostaa esille uskonnollisen humanistin huolia, joita Enqvist käy tarmolla valaisemaan omasta näkökulmastaan. Nimenomaan näin sen minä luen: hämärä tulee valaistua. Ja loppujen lopuksi: Maailmankaikkeus on myös eräänlainen kirkko.

Loppupäätelmissä molemmat kiittävät toisiaan ja ainakin Enqvist kertoo oppineensa jotain. Lähentymistä toisen suuntaan ei tosiaankaan pääkysymyksissä näytä tapahtuvan tuumaakaan. Näen Enqvistissä joka tapauksessa myös humanistin, kosmologin lisäksi. Hänen tapansa kirjoittaa maailmankaikkeudesta on kaunista, parhaimmillaan kuin runoa.

On säännönmukaisuuksia, on kytköksiä ja korrelaatioita, ja kaiken taustalla aika, joka virtaa ja on kuin maailman hengitystä.

Kirjan luki myös Suketus

Kari Enqvist Janne Saarikivi : Ainoa mikä jää. Keskusteluja siitä mikä on tärkeää.
WSOY, 2017, 237 s

torstai 10. toukokuuta 2018

Elokuvissa: Stalinin kuolema

Elokuvan alkuperäinen juliste. Wikipedia


Turha odottaa, että nyky-Venäjältä tulisi Stalinia käsittelevää elokuvaa. Sensuuri iskisi muuhun kuin sankarillista maan isää arvostavaan näkemykseen, siltä vaikuttaa. Stalinin päitä jököttää edelleen paikallaan entisen Neuvostoliiton mailla. Eilinen uutiskuva Moskovan voitonpäivän paraatista toi oitis tämän elokuvan mieleen. Hitleristä sen sijaan on tehty monenlaista elokuvaa, eikä hänelle sankarin osaa ole varattu missään virallisessa levityksessä esitetyssä elokuvassa, sodan jälkeen. Chaplin oli jo varhain liikkeellä, Diktaattori valmistui vuonna 1940, kun äijä oli vielä täysissä voimissa porhaltamassa kohti kolmannen valtakunnan laajentuneita alueita. Sama tyylilaji on valittu uuteen Stalin-elokuvaan, se on makaaberi komedia. Britit sen osaavat jos ketkä.

Elokuva noudattelee historiallisia tapahtumia. Valtakunta on vuonna 1953 varpaisillaan, sillä kaikki roikkuvat löysässä hirressä. Stalin täydentää vainoharhaisia listojaan; kenen vuoro on huomenna päästä hengestään, sitä ei kukaan voi arvata. NKVD:n, salaisen poliisin joukot hyökkäävät ihmisten koteihin keskellä yötä ja raahaavat ihmisiä vankiloihin ja leireille. Siinä tuli mieleen, että ensi kertaa katson elokuvaa, jossa nuo porukat eivät ole natseja.

Kun Stalin, isä Aurinkoinen kuolee, maa järisee. Koko Stalinin kööri esiintyy tässä toisiinsa törmäilevinä perintöprinsseinä. Kiire on, sillä valtaistuin on tyhjä, tuolileikki alkaa ja kulisseissa tapahtuu. Eikä edes kulisseissa, vaan pihallakin mustat autot ovat törmätä toisiinsa. Kuka ehtii ensiksi tytärtä Svetlanaa, lohduttamaan? Oma lukunsa on Stalinin aika kaheliksi alkoholisoitunut poika Vasili, jonka draaman taju ei kysy oikeaa hetkeä.

Taustalla tapahtuu karmeita, mutta kyllä vaan tulee naurettua! Onhan se hauskaa, kun kaamea diktaattori on pelotellut lähipiirinsä niin kankeaksi, ettei kukaan uskalla lähestyä kun tyyppi makaa tajuttomana pissalätäkössä. Kukaan ei voi olla varma, etteikö hän sittenkin heräisi. Ja se joka silloin näyttäisi ensinnä valtaa rohmunneen, sen pää olisi myös ensimmäisenä vadilla. Se saa jokaisen silmät pyörimään päässä ja lahkeet tutisemaan. Sitä paitsi, hyvän lääkärin saaminen paikalle on myös olosuhteiden takia vaikeaa. Onhan heistä parhaimmat jo tapettu tai lähetetty vankileireille.

Ei uhreille, ei vainolle, elokuva ei naura niille, mutta noille tyypeille, ovelalle Hrushtsheville, pokkuroivalle, mutta kyyniselle Mikojanille, aivopestylle Molotoville, laskelmoivalle pervolle Berijalle, vallanperimyksessä seuraavalle Malenkoville, kauhusta kalvenneelle. Päättäväinen marsalkka Zukov kolisee paikalle viiden kilon mitalit rinnuksissa ja valmiina vetämään heti eli tarpeen mukaan.

Karmeinta on se, että myös nämä tyypit ja heidän kähmintänsä vallasta vaikuttaa oikeastaan hyvin todenmukaiselta. Tuota se teettää. Kaikesta käydään kauppaa eikä seuraava tyranni ole välttämättä edellistä kummempi. Ja elokuvahan kiellettiin Venäjällä, koska se kuulemma loukkaa sodassa taistelleita venäläisiä. Ja pöh, heitä ei siiinä näy, paitsi taka-alalla tapettavana, se pilkkaa tyranneja ja sellaisiksi haluavia. Kielto Venäjällä toiminee muualla mainoksena.

The Death of Stalin, Iso-Britannia, Ranska, 2017
Ohjaus  Armando Iannucci

tiistai 8. toukokuuta 2018

Kaori Ekuni: Blink blink



"Mennä nyt naimisiin hänen kanssaan. Kuin syleilisi vettä!"

Kaori Ekuni on Japanin suosituimpia kirjailijoita ja Blink blink palkittu Lady Murasaki Shikibu -kirjallisuuspalkinnolla, kirjan etuliepeen mukaan. En tiedä, mistä tämä lukulistalleni päätyi. Romaani on suomennettu vuonna 2006.

Vastoin odotuksia Mutsuki ja Shoko haluavat elää yhdessä. He ovat vasta-avioituneita, järjestetyssä avioliitossa, jota  kumpikin vastusti. Mutsuki, mies, on lääkäri, homo jolla on vakituinen poikaystävä. Shoko on epävakaaksi diagnosoitu italian kääntäjä - vaikka mielentilaltaan hän näyttää enemmänkin hypomaaniselta. Blink blinkissä heidän normien vastaista avioliittoaan seurataan vuorotellen kummankin näkökulmasta. Shoko nauttii päivittäisiä alkoholiannoksiaan, rommia teessä, viskiä mukista, ja annostelee milloin mitäkin nestettä myös jukkapalmulle, laulaa purppuranpunaiselle miehelle, akvarellille, ja odottaa Mutsukia. Mutsuki hoitaa esimerkillisesti lääkärintointaan, huomioi tarkasti vaimonsa tarpeita ja rakastaa kotona siivousta. Sen jäljiltä koti näyttää laboratoriolta.

Nuorenparin epäsovinnainen ja moderni elämä sai alkunsa perinteistä avioliittoa vaativien vanhempien toiveesta. Siitä epäsovinnaisesta puolesta vanhemmilla ei ollut tietoa, sillä kummankin syvällinen olemus on heiltä salassa pidetty ja kulisseilla peitetty. Vanhempien ohella pariskunnan liepeillä pyörii ystäviä, Shokolla perheellinen ystävätär Mizuho, jolta Shoko saa perinteisiä neuvoja, kuinka saada elämä harmoniseksi. Mutsukin poikakaveri Kon on taas kaikkea muuta kuin sovinnainen, hän provosoi mielikseen. 'Yritin saada puhuttua itselleni yösijan. Ja arvatkaa mitä? Koirakin oli homo.'  'Mitä tykkäsit liukastusvoiteesta?'

Nuoripari törmäilee erilaisiin odotuksiin ja vastuksiin, sillä sentapainen rakkaus kuin heillä ei sovi muottiin. Shoko kipuilee ihokosketuksen kaipuussaan ja molemmat järjestelevät innokkaasti toisilleen helpotusta, vailla menestystä koska toisen syvimmät tarpeet jäävät kainosti piiloon.

Toisenlainen rakkausromaani on kepeä kuin kirsikankukka, vaikka tällä rakkaudella on odotusarvoisesti piikkilankaesteitä edessään. Kaori Ekunin mielestä on uhkarohkeaa rakastaa ja luottaa toiseen ihmiseen. Hän toivoo, että ihmiset kaikesta huolimatta uskaltavat rakastua. Siitä kertoo Mutsukin, Shokon ja Konin ystävyys ja rakkaus. Aika painavista teemoistaan, hyvistä tyypeistään ja hauskasta dialogistaan huolimatta kirjasta jää nopeasti haihtuva jälki. Huumoria on, ei kovin räväkkää, enemmän pientä myhäilyä.

Muita: HyönteisdokumenttiYöpöydän kirjat

Kaori Ekuni: Blink blink
Kira Hikaru, 1991, Twinkle twinkle, 2003 (Kaori Ekuni), suomentanut Leena Perttula
Bazar Kustannus, 2006, 183 s

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Gaël Faye: Pienen pieni maa



Olen vaellellut äiti Afrikkaa kirjallisesti pitkin poikin: Ghana, Zimbabwe, Nigeria, Etelä-Afrikka ja Ruanda on käyty ja nyt tulin Burundiin. Monipuolisesti tuli Afrikan maihin tutustuttua vuosia sitten puolalaisen toimittajan ja kirjailijan Ryszard Kapuscinskin Eebenpuussa.  Pienen pieni maa on ranskalais-burundilaisen Gaël Fayen palkittu omaelämäkerrallinen esikoisteos.

Gaby, Gabriel on ranskalaisen isän ja ruandalaisen tutsiäidin poika. Gaby on alussa aikuisena Ranskassa ja palaa muistoissaan lapsuuteen ja synnyinmaanhansa. Perhe on hyvin toimeentuleva ja asuu Burundin pääkaupungissa Bujumburassa  palvelijoineen.  Prologissa isä tekee pojalleen selkoa etnisistä ryhmistä; kuinka erottaa hutun tutsista ja pygmin molemmista. Siinä poika päätyy vääjäämättömään. Koska kerran uskonto, kieli tai maa ei heitä erota, vastaus on nenä. Mutta sekään ei ole luotettava merkki, sillä:  'Oli nenä millainen tahansa, se möllötti kaikilla keskellä naamaa.'

Lapsuusmuistot Burundissa muistuttavat paljon NoViolet Bulawayon vastaavia Zimbabwessa: lapset hallitsevat suvereenisti kotikatujaan ja pihoja, he tietävät mistä puutarhasta löytyvät mehevimmät mangot, mitä varoa ja milloin ottaa jalat alle. Köyhyys ja väkivalta, sodan siemenet ja kolonialismin perintö pilkahtelevat siellä täällä. Gabyn perheessä äiti Yvonne on paennut Ruandan verilöylyä, mutta sen jäljet ulottuvat naapurimaahan. Perheen isä on palmuöljytehtaan työnjohtaja. Palvelijat ovat hutuja ja kulkevat töihinsä Bujumburan köyhistä lähiöistä, joita sotilaat ratsaavat tarpeen tullen.

Faye kuvaa parhaimmillaan lapsuutensa jengejä, kavereiden valtasuhteita ja pelejä, jotka heijastelevat ympäröivän maailman muutosta. Niin kauan kun on rauhaa burundilaisetkin osaavat repiä ilonsa pienestä ja juhlia trooppisen luonnon keskellä.

Keskellä tanssilattiaa hyönteisiä kuhisevan valon alla kaksosten vanhemmat tanssivat raukeasti poski poskea vasten kuin seurusteluaikoinaan tarunhohtoisen Grand Kallén orkesterin päivinä. Kaksosten äiti oli kookkaampi ja vahvempi kuin heidän isänsä. Äidin viedessä isä ummisti silmänsä ja liikutteli suutaan kuin unia näkevä koiranpentu. 

Perheessä harmonia on vanhempien välillä rikkoutumassa, äiti on saanut tarpeekseen sekä isästä että tämän kolonialistisesta ystävästä, Jacquesista, josta henkii valkoisen miehen ikiaikainen ylemmyydentunto näillä seuduilla. Pienemmät lapset eivät vielä osaa erottaa kenen puolella ovat, mutta ennen pitkää jokainen tietää leirinsä. Burundin presidentinvaalien tulos riittää sytyttämään tulen, jonka jälkeen kotikatu on sota-aluetta. Sen merkkinä radiosta tulee vain klassista musiikkia, 21.10.1993 Burundissa soi Wagnerin Jumalten tuho.

Halusin pysyä puolueettomana, mutta se oli mahdotonta. Olin syntynyt osaksi maan historiaa. Se eli minussa. Kuuluin sille.

Pienen pieni maa kertoo Burundin historiaa kasvavan lapsen silmin ja aikuisen muistamana. Se on yksi monista kertomuksista, jossa lapsuus katoaa sodan verenvuodatukseen. Siihen loppuu lähes paratiisillinen onni, mehevät mangot lasten käsissä vaihtuvat Kalashnikoveihin ja kokonaiset perheet katoavat sokeassa vihassa. Maanpakolaisuus siirtyy sukupolvesta toiseen. Äidin kohtalo on kovin, hän eksyy itseltään ja muilta Ruandan verilöylyn jälkimainingeissa.

Gaël Faye palauttaa lapsuuden muistojaan tuoreesti ja yksityiskohdissaan rikkaasti, mutta kertomus kadottaa loppua kohden jotain ryhdistään. Sekin toisaalta kuvaa hyvin väkivallan kaaosta, mutta näyttää kuin kirjailija ei osaisi päättää mihin asti kuvata lapsuuden loppua. Aikuisen Gabyn paluu Burundiin vaikuttaa irralliselta ja lopun melodramaattinen kohtaaminen hämärässä kapakassa töksähtää hieman epäuskottavasti.

Muita lukijoita: SuketusKirjaluotsiOpus eka

Jokaisella on oma turvapaikkansa! Lähtijöillä poliittinen, jälkeen jäävillä psykoottinen.

Gaël Faye: Pienen pieni maa
Petit pays, 2016, suomentanut Einari Aaltonen
Like 2018, 217 s






perjantai 4. toukokuuta 2018

Pieni kylttyyriretki Helsinkiin

Hietaniemen hautausmaa aamulla 3.5.
Sen jälkeen kun palasin 30 vuoden jälkeen Turkuun, Helsingin keskusta on näyttänyt entistä rumemmalta kolossaalisine kivitaloineen ja autoränneineen. Turussa maisemasta ei voi kiittää ainakaan ns Turun mafian tekosia 60-70-luvuilla. Eivät onnistuneet ihan kaikkea tuhoamaan. Jäljellä oleva kauneus johtuu luontaisesta maisemasta, pinnanmuodoista, kukkuloista, jokirannoista, laivoista; tietynlaisesta ilmavuudesta ja niistä vanhoista rakennuksista, jotka jäivät jäljelle. Se missä Helsinki päihittää Turun mennen tullen on tietenkin kulttuuritarjonta.

Lillanlogo320.pngTeimme siskon kanssa retken pääkaupunkiin. Kiinnosti nähdä Lilla Teaternin tulkinta Lena Anderssonin Egenmäktigt förfarande -romaanista. Aina kun houkuttelee toisen mukaansa katsomaan jotain, tulee pieni stressi toisenkin kokemuksesta. No, esityshän oli oikein sopivasti kevennetty romaanista. Ester Nilssonin ystävät, järjen äänet, olivat saaneet esityksessä suuremman painon. He osoittivat meille oikeissa kohdissa, pienin tanssi- ja lauluosuuksin kuinka Ester oli menossa itsepetoksen tielle. Linda Zilliacus sekosi Esterinä ja Johan Fagerudd kukkoili Hugo Raskina. Ester itsensä ylittävänä rakastuvana naisena, joka yritti älynsä miekalla hurmata taidegurun ja mies itsetyytyväisenä ja itseriittoisena. Näinkin lähietäisyydeltä ei voi olla ihailematta näyttelijöiden lahjakkuutta - ja muistia! Linda Zilliacus varsinkin häkellytti, hänestä pursui tulvimalla monimutkaisia taidefilosofisia pohdintoja. Lilla Teatern ei ole pettänyt koskaan, muistaakseni. Päinvastoin kuin Turun Kaupunginteatteri. Sieltä muistan vain puuduttavia ja vaivaannuttavia kokemuksia. Kuten viimeisin, Legenda pienestä luusta. Siinä joukko sivistyneitä ihmisiä luennoi wikipediamaisesti antropologisista y.m. maailmanhistoriaan liittyvistä ilmiöistä opettajamaiseen sävyyn.

Näytelmän jälkeen käväisimme nauttimassa tapas-tyyppisen lajitelman Scandic Simonkentän alakerrassa Más -nimisessä ravintolassa. Herkullisen annoksen tarjoili romanialaissyntyinen tarjoilija, jolle muistelimme 60-luvun alussa vanhempien kanssa tekemäämme matkaa Mamaiaan, Constanzaan ja Bukarestiin. Romania eleli silloin esi-ceausesculaista aikaa ja oli itäblokin maista, Jugoslavian ohella, selvimmin vapautunut Neuvostoliiton ohjaimista. Mustanmeren mainingit löivät rantaan kun lämpimässä juhannusyössä rannalla grillattiin kokonaista lammasta. Espanjalainen tapas-lautanen vei 60-luvun Romaniaan, yllättäen.

Seuraavana aamuna aurinko pyyhki pois mereltä nousevaa sumua Hietaniemen hautausmaan rannassa. Missään ei Suomessa näe niin komeita mäntyjä. Ovatkohan Suomen metsäteollisuuden nykyiset puhemiehet koskaan nähneet semmoisia?

HAMissa esiteltiin vanhaa taidetta Leonard Bäcksbackan yksityiskokoelmista, teemana 30-luvun Pariisi. Vaikutteita Matisselta ja Toulouse-Lautrecilta näkyi ajan taiteilijoilla. Epäröimme portaiden juurella jaksammeko käydä yläkerran graffiti-taidetta katsomassa, mutta museon työntekijä vakuutti sen olevan aivan hirveää. Päätimme siis katsastaa sen, ja olihan se. Jollain videolla mustahuppuinen tyyppi tuhri viatonta junavaunua. Liian individualistinen lähestymistapa kollektiiviseen liikenteeseen!
Parasta tarjontaa löytyi naisten toiletin puolelta, Tuula Lehtisen vaaleanpunainen kaakeliteos.

Nautimme lounaan italialaisessa Il Sicilianossa. Italialainen ruoka on ihan parasta, mutta aina ärsyttää Italian koskematon brändi. Turistit kyselevät, ovatko tyypit varmasti aitoja italialaisia, kaikki vakuuttavat. Eikö mikään siihen vaikuta, ei mafia, ei Berlusconi, ei mikään? Italialaisista ravintoloista maailmalla suuri osa on kuulemma jonkinnäköisessä suhteessa mafiaan (lähteenä lukemani italialaiset Gomorra ja Mafiaexport -teokset), ja niitä käytetään rahanpesupaikkoina. Pakko sanoa, että pollo caprese, 9.90 e on hintaansa nähden älyttömän hyvää. Tomaattia ja mozzarellaa pienellä yrttihunnulla paistetun kanafileen päällä, tomaattikastiketta, pennepastaa kermassa ja parmesanissa. Eipä häirinnyt rahanpesu sen enempää.

Lopuksi Kiasmaan, jossa Grayson Perryn yksityiskohtaiset seinävaatteet meluavat silmissä liikaa ja ovat humoristisuudestaan huolimatta dystooppisia maisemia. Tavaraa niissä on överisti, mutta ideahan on hieno: nykytaidetta ryijyssä. Ruukuissa, keramiikassa toistuu sama idea, nekin taipuvat Perryn käsissä uuteen. Ja ovat sittenkin helpommin sulatettavia, eivät hyökkää päälle vaikka kuvat niissäkin ovat häijyjä. Pysyvät sentään nätisti vitriineissään.


Lapinlahti aamulla 3.5.




sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja




Kuka minä olen? hän ihmetteli vakavassa vaarassa. Ja jasmiinipuun tuoksu vastasi: minä olen oma tuoksuni.

Oppiaika eli Nautintojen kirja ilmestyi Brasiliassa jo vuonna 1969, mutta suomennettiin vasta viime vuonna. Juutalaista Clarice Lispectoria on verrattu Franz Kafkaan. Romaanissa voi aistia 60-luvun henkeä; ranskalainen eksistentialismi oli muodissa, Jean-Paul Sartre, Simone de Beauvoir, Francoise Sagan ajan suuria kirjailijanimiä. Eksistentiaalisesta ahdistuksesta, elämän kärsimyksestä, kuoleman kaipuusta, ihmisyydestä ja jumaluudesta tässä on puhetta. Johtoteema, itsen etsintä on kiedottu rakkaustarinaan.

Romaani alkaa lyhyellä prologilla Kevään alku eli Välttämätön kuolema keskellä päivää. Siinä nuori, 25-vuotias Lóri, alakoulun opettaja Rio de Janeirossa tempoilee niin sekavissa tunnemyrskyissä, että niissä ei lukijana ole tuoreeltaan pysyä mukana. Luku alkaakin keskeltä lausetta, eikä kovin selkeitä taustoituksia ilmesty naisen myllertävää mieltä selventämään. Monologissa esiintyy kuitenkin jo Ulesses-niminen mies, tunteiden kohde. Prologin jälkeen seuraa Valoa, valoa, mikä merkitsee samaa myös lukijalle. Selkenevää.

Ulesses on naista vanhempi filosofian opettaja. He ovat rakastavaisia, jotka halutessaan vakuuttaa itsensä ja toisensa suhteen erityisyydestä, eivät halua intiimiä suhdetta ennen kuin ovat valmiita. Olla valmis tarkoittaa perusteellista kaivautumista omaan ihmisyyteen, elämän perimmäisen olemuksen selvittämistä niin pitkälle kuin se on mahdollista ja toisen tuntemista samalla perusteellisuudella. Jonkinnäköistä buddhalaista tietä kieltäytymisen kautta valaistumiseen siinä tavoitellaan; halu lymyilee ihon alla, mutta sille ei anneta periksi. Aluksi mies toimii kaiken, sekä itsensä että naisen tunteita hallitsevana opettajana, mutta keskinäinen arvostus on suurta ja suhde moderni, vapaa. Naisen matelevaa alistumista ei ole ihan helppo niellä, mutta opin tiellä tapahtuu joka tapauksessa muutosta eikä mieskään tavoittele lopullista valtaa - tässä idealistisessa rakkauskertomuksessa. Sillä nautinto ei ole vain fyysisessä vaan myös ajattelussa, niin he toisilleen opettavat.

Lórin monologeissa vuorottelevat riemastuneet oivallukset ja toisaalta pelot ja synkät epäuskon hetket. Hän lähettää vetoomuksia Jumalalle, mutta vaikuttaa että jumalan käsite ei kuitenkaan ole romaanissa perinteinen. Tai ainakin se venyy hyvin monenlaisiin panteistisiin käsitteisiin päätyäkseen ihmiseen itseensä. Luonto, sade, tuoksut, meri merkitsevät, samoin kuin luonnon antimet: peruna, hedelmät, kukat. No, jos asuisi Rion Ipaneman rannalla, heräisi aamuhämärissä ja sukeltaisi valtameren kuohuihin autiolla rannalla, jasmiini tuoksuisi yössä ja vesi olisi lämmintä mutta raskaan suolaista...olisihan se aika jumalaista. Kohtaamiset Ulissesin kanssa rantaravintolassa seuraavat yksinoloa, monologi vaihtuu vuoropuheluksi, jossa he tulevat toisikseen. Rakastavaiset asettavat ehtoja, mies koettelee naista kuin tikulla uunissa paistuvan kakun kypsyyttä.

Kohdittain Lórin merta ja taivaita syleilevät tuokiot maistuvat sanahelinältä, mutta välillä taas konkretia palauttaa maan pinnalle; taksimatka Rion yössä, Lórin köyhät oppilaat jotka palelevat Brasilian talvessa. Sama mikä pelastaa Lórin hysteeriseltä ja mystiseltä yksinäisyydeltä auttaa kyllä lukijaakin. Clarice Lispectorilla on maine vaikeasti lähestyttävänä kirjailijana eikä turhaan. En ole varma, mitä tästä ajattelen. Suomentaja Tarja Härkönen on kirjoittanut romaaniin jälkisanat.

Jälkikirjoituksessa kerrotaan, että romaani on kirvoittanut kirjallisuuden tutkimusta ja esseitä. Esim sen Jumala-käsitystä on tulkittu sekä uskonnolliseksi että ei-uskonnolliseksi. Laitetaan tähän nyt yhden viisaan tutkijan, Patricia Zecevicin tiivistetty ajatus romaanista: Oppiaika on tutkielma identiteetin syvimmistä tasoista, kosmisesta identiteetistä, joka ylittää ihmisen minän rajat, niin kansalliset ja yhteiskunnalliset kuin sukupuolisetkin. Tämänkään ajatuksen äärellä en ole varma, sanoisinko aamen vai päläpälä. Joka tapauksessa Lispectorin tyyli on loistelias ja tämäkin teos mielenkiintoinen, häiritsevä kerta kaikkiaan. Ja onko James Joycella sittenkään mitään tekemistä Ulissesin kanssa, se selviää myös jälkipuheesta.

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja
Uma Aprendizagem ou O Livro dos Prazeres, 1969,suomentanut Tarja Härkönen
Teos 2018, 178 s