maanantai 25. tammikuuta 2021

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut



Meri tyhmentää miehet. Ja naiset myös. No niin, no niin, se sanoo, sinä tunnet minut, varmaan luotat minuun jo tässä vaiheessa, varmaan jo tässä vaiheessa. Ja ennen pitkää jokainen sinä mukaan lukien alkaa luottaa siihen vaikka tietää, ettei pitäisi, ettei saisi. Niin käy kaikille, jotka nielee merivettä pienenä. Oikeastaan melkein jokainen nielee sitä vääjäämättä ja yleensä jo vauvana.

Kanadan Newfoundland pohjoisella Atlantilla on karu ympäristö asukkailleen. Kalastus on vuosisatojen ajan tuonut leivän ihmisille, meri on antanut, ja myös vienyt monen kylmään hautaan. Emma Hooperin Koti-ikävän laulussa Connorin perhe elää murrosaikaa tyhjenevässä Big Runningin kalastajakylässä, 1990-luvulla. Kylä tyhjenee, koska turskasaaliit ovat ensin kutistuttuaan loppuneet kokonaan. Yksi toisensa perään Connorin perheen naapuritalot autioituvat. Lapset, 14-vuotias Cora ja 10-vuotias Finn seikkailevat taloissa ja käyttävät niitä omiin tarkoin mietittyihin suunnitelmiinsa. Vanhemmat Aidan ja Martha alkavat käydä töissä mantereen öljyntuotantoalueella, vuorokuukausina. 

Saarella asuu vieläkin eristyneemmin, omalla autiolla niemekkeellään myös Rouva Callaghan, kaukoputkellaan saaren lauttaliikennettä tarkkaileva vanha nainen, laulujen osaaja, tarinankertoja ja Finnin harmonikansoiton opettaja. Hän kirjaa muistiin, kuka milloinkin lähtee saarelta. 

Emma Hooper kertoo meren armoilla elävästä ja arktisen ympäristönsä karaisemasta köyhästä yhteisöstä  koskettavasti, runollisella mutta samalla jäänkirkkaalla kielellä. Pääosin kokijoina ja näkijöinä ovat lapset Finn ja Cora, karun ympäristön kasvattamat nuoret, jotka eivät jää toimettomina seuraamaan tutun kotiseudun katoamista. Sitä että näkevät huolestuttavia merkkejä äidin ja isänkin etääntymisestä toisistaan, että hekin, muutoksen pakottamina, alkavat elää omaa elämäänsä, kumpikin suunnallaan. Kolmas kertoja tarinassa on Rouva Callaghan, joka kertoo Finn-pojalle vanhojen tarujen lisäksi myös hänen vanhempiensa rakkaustarinan, takauman 1970-luvulta.

Molemmilla lapsilla on omat salaiset suunnitelmansa uhkaavan tilanteen korjaamiseksi. Finn haluaa houkutella kalat takaisin. Cora rakentaa tyhjiin taloihin eri maita sisutuksineen, Filippiineistä, Italiaan ja Suomi-taloon - jonka kylppärissä on sauna. Sen jälkeen Corakin katoaa

On aika sydäntä särkevää lukea lapsista, jotka näkevät että heidän on aika ottaa oma vastuunsa niin isoista asioista kuin yhteisön katoaminen kartalta. Hooper onnistuu kuvaamaan sen konkreettisten asioiden kautta. Kaikki eivät elä järjestäytyneen infrastruktuurin maailmassa, asioita tapahtuu rajamailla ja vuosisataisten perinteiden murentumiset voivat tapahtua juuri näillä seuduilla, juuri nyt. Tapa millä kirjailija kuvaa ympäröivää luontoa, mahtavaa merta, sen julmuutta ja arvoituksellisuutta ja välähdysten kauneutta saa ymmärtämään, että joka siihen kasvaa, ei näe missään muualla sen vertaista. Jäälautat tummassa vedessä. Jääkarhu pimenevässä illassa ajelehtivalla jäävuorella. 

Emma Hooper yhdistää aikuisten arjen kuvauksen lasten mielikuvitusmaailmaan ja vanhoihin taruihin ja lauluihin, joita merimiehet, karkurit ja muut tänne asettuneet ovat laulaneet. 

Kaikki näet uskoivat merenneitoihin. Kaikki uskoivat, tiesivät, että ne olivat vesillä menehtyneitä ja että ne lauloivat eläville rakkaudesta. Ellei sade ropissut eivätkä aallot pauhanneet liian kovaa, tuuli kuljetti merenneitojen ääniä mukanaan useimpina öinä.

Herkkä elegia katoavalle elämäntavalle, lainataan kannessa Kirkus Reviewsiä. Sitä Koti-ikävän laulut on, jotenkin hyvin herttaisella ja liikuttavalla tavalla kerrottuna. Kuvatun yhdyskunnan murroksen ytimessä on tietenkin vanha tuttu juttu, liikakalastus. Sielläkin turska, kuten Itämerellä, jossakin tonnikala. Tuo meidän ihmisten lyhyt perspektiivi, oli sitten kyse kalastuksesta, soijan viljelystä, metsien raivaamisesta, hyönteismyrkyistä, kaivostoiminnasta...


Emma Hooper: Koti-ikävän laulut
Our Homesick Songs, 2018, suomentanut Satu Karhulahti
Gummerus, 2019, 379 s





maanantai 18. tammikuuta 2021

Alex Schulman: Glöm mig



Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet kertoi hänen äidinäitinsä ja -isänsä tarinan, paljasti vaietun salaisuuden, kolmiodraaman ja varsinkin äidinisän, Sten Stolpen vaikutuksen lähipiiriinsä. Romaanin Glöm mig, suomennettuna Unohda minut hän kirjoitti pari vuotta aiemmin. Sattumalta luin nämä omaelämäkerralliset romaanit päinvastaisessa järjestyksessä, mutta oikeastaan sisällöltään kronologisessa järjestyksessä. Aiempi sukupolvi jättää pitkän varjon seuraavaan, silloin kun siinä esiintyy niinkin äärimmäistä kohtuuttomuutta kuin mitä voi nähdä näissä kahdessa suvun ketjun palasessa.

Glöm mig kuvaa raastavasti perhedynamiikkaa ja kolmen pojan kasvamista äidin pahenevan alkoholismin hallitsemassa kodissa. Näkökulma on Alexin, keskimmäisen pojan. Lapsuutta kuvataan nykyajasta, aikuisen Alexin perhe-elämä lomittuu muistoihin. Äidin ja pojan keskinäinen, läheinen mutta moneen kertaan haavoittuva suhde altistuu äidin alkoholismin aiheuttamalle epävakaudelle alkaen siitä kun poika on 5-vuotias. Isä on äitiä n 30 vuotta vanhempi, edellisen avioliittonsa taakse jättänyt kulttuurialan vaikuttaja.

Vanhempien rakkautta näyttävät alusta alkaen maustavan päivittäiset viini-, olut- ja snapsiannokset. Eläkkeelle jättäytyvä isä häipyy taka-alalle omaan väsyneeseen vanhuuteensa siinä missä nuori nainen peittelee alkoholismia työnantajaltaan ja saa perheeltään kaikessa tukea. Kukaan perheessä ei puhu ääneen äidin alkoholismista kolmeenkymmeneen vuoteen. Isä ehtii kuolla ennen sitä. Pojat oppivat välttelemään äidin raivokohtauksia, kuulostelemaan mitkä lankut parketissa narisevat, tietämään mitkä ovat vääriä makeisia - mutta purkaukselle löytyy aina syy. Äidin viha on väistämätöntä ja armotonta. Hänessä ilmenee samanlaista pirullista ilkeyttä kuin isässään. Krapulainen äiti pudottelee lauseita kuin atomipommeja, pojan korvissa. Det var länge sen jag kände jag hade nåt att leva för. 

Alex Schulman kertoo lapsuuden perheensä draamaa viiltävällä herkkyydellä. Poika näkee, muistaa vanhempien lämpimät välit kauan sitten. Mutta nuoren naisen vapauden kaipuu ja miehen halu pitää minuuttiaikatauluista kiinni näyttää jo syvälle menevän arkisen särön, varhaisessa vaiheessa. Sitä seuraavat lasten pettymykset kun äiti sammuu ennen hyvän yön toivotuksia. Tulee sekin päivä, kun pojat alkavat pelätä äitiään.  När vi hörde hennes steg ute i hallen släckte vi snabbt lampan och låtsades sova. 

Alla de här framgångsrika männen som hon stod bakom. En bullrig pappa som låste in sig på rummet och skrev hundra böcker. En kolerisk make som var strängt upptagen med att göra teve för folkhemmet. Näringslivstoppar, den ena gubben efter den andra, som mullrade och slog sig fram, med hennes manus i handen. Gubbe efter gubbe efter gubbe. Och hon var alltid smartare än allihop.

Äiti Lisette Schulman ei juopottele baareissa vaan on kultturelli henkilö, arvostettu kirjoittava ammattilainen, skarppi ja sujuvasanainen nainen. Hänen poikansa oppivat siivoamaan äidin jäljet, tiskaamaan hyllyyn piilotetut lasit, palauttamaan piilotetut pullot, peittämään äidin humalan kun tilanne sitä vaatii. Kaikki ylläpitävät haurasta tasapainoa. Poika oppii valvomaan, että snapsipullo on ajoissa jääkaapissa. Jag har varit som en ambulerande bartender. Tarkkailee tupakan polttamia jälkiä äidin aamutakissa, onko tullut uusia. 

Välirikko tulee äidin kanssa väistämättä; alkoholismia ei pitänyt mainita. Se tulee aikuisen ja perheellisen Alexin kotona. Se vaatii ulkopuolista peiliä, johon vaimo ja pieni lapsi pakottaa katsomaan. Kosto seuraa myrkyllisinä puhelinviesteinä yöaikaan. Vastaanottaja uskoo muistavansa satuttavat viestit aina, lähettäjä ei enää seuraavana päivänä. Alex miettii, voiko hän jatkaa äidin poikana kaiken jälkeen vaikka äiti jonain päivänä raitistuisikin. 

Jäljet johtavat sylttytehtaalle, se käy ilmi. Sten Stolpe oli äidinisänä lämmin  kuin pakastearkku. Myös äidinäiti näyttää tämän romaanin valossa omituisemmalta kuin Polta nämä kirjeet -romaanissa. Vai sittenkin samalta, passiiviselta sivustakatsojalta omassa elämässään? Tytär kipataan muualle vanhempia häiritsemästä alta kymmenvuotiaana. 

Kirjailija etsii sovitusta ja sovintoa äitinsä kanssa, tapaa katkaista sukuriitojen jatkumo, tutkii geeniperintöään, vihaansa ja myrkyllisyyttään. Oliko kaikki sittenkään huonoa? Alex näkee äitinsä lahjakkuuden, älyn, huumorin, karisman. Kaikki asioita, jotka pitkä katkeruuden aika on jättänyt pimentoon. Äiti on haudannut hylkäyskokemuksensa syvälle, sekä itseltään että lapsiltaan.

Alex Schulman kirjoittaa koskettavasti perhedraamaansa, se porautuu syvälle, kirvelee ja kärventää. Kerta kaikkiaan loistavalla tyylillä kirjoitettua, tarkkakatseista analyysia itsestä ja äidistä, ja suvun raskaasta perinnöstä.

Alex Schulman: Glöm mig
Bookmark Förlag, 2016, 2017, 255 s

sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Tätä on kaivattu

Turussa 16.1.2021 Kylmää oli, mutta voih kuinka kaunista! Siniset varjot, lumen kimaltelevat kiteet ja puissa riippuvat pikkuiset kristallit...











torstai 7. tammikuuta 2021

Jyri Vartiainen: Kolme kesää


Jyri Vartiaisen Kolmessa kesässä poika, ei enää pieni, ei vielä teini-ikäinen, kulkee kotimaisemansa tuttuja polkuja. Tehtaan piippu tupruttaa savua, marketti imee ihmisiä, poika ja sattuman valitsemat ikätoverit, jo päiväkodista tutut Sanna ja Terhi kuluttavat aikaa, näpistelevät marketista ja kilpailevat uskaltamisessa. Lapset leikkivät, kiusaavat toisiaan väkivallan rajaa hipoen. Tarkkailevat itseään ja toisiaan. Aikuisten ja vähän isompien maailma on häivytetty taustalle: pojan isä on työnsä kuva, vanhemmat nuoret kiinnostavat mutta ovat arvaamattomia. Lapset pitävät tarkkailuetäisyyttä.

 Kolmen kesän lapset elävät välivaihetta: koulun ja pienen lapsen järjestetty arki on takana, vaikka poika kuljettaakin palloa repussa. Lapset haahuilevat päämäärättömästi tuttuja reittejään. Taitavasti Vartiainen onnistuu tarkoin täsmäväläyksin luomaan tämän ikävaiheen hämmentyneen tunnelman, sen jolloin ympäröivän maalman kehät näyttävät entistä nopeammin liikahtavan, siirtyvän ja muotoutuvan ennen tunnistamattomilla tavoilla. Aika, jolloin tytöt siirtyvät nopeammin eteenpäin ja samanikäinen poika jää neuvottomana pallo kainalossa ihmettelemään tyttöjä, jotka näyttävät hetken siamilaisilta kaksosilta, päät yhdessä. 

Maisema on jossain sisämaassa, teollisuustaajamassa, jossa löytyy liiketilaa vuokrattavaksi, metsikkö reunustaa järveä. Lapsilla on omat sääntönsä, rosvomajan katolla nautitaan näpistelyherkut, kokeillaan tupakointia mutta sisätiloihin ei haluta: se on rottien ja satunnaisten juoppojen reviiriä. Kuuma kesä ja pölyinen tienvarsimaisema viimeistelee pojan irrallisen olotilan. Vanhan raviradan puiset penkit lahoavat.

Lapset tutkivat maailmaa tuoreiden aistiensa voimalla osaamatta nimetä muuttuvan maailmansa liikkeitä ja niiden aiheuttajia. Sitä, että näin ei jatkuisi enää kauan, tämä loppuisi ja jotain muuta tulisi tilalle. Hiljaista pettymystä ja haikeutta vääjäämättömän edessä. Poika näkee, että yhdelle näyttää kuuluvan erilainen elämä, muttei osaa sanoa miksi.

Ehkä hän itsekin tarkkaili Terhiä jonka ajatuksista hän ei koskaan ollut varma, tai että hän oli aina etäällä, haaveili jostakin muusta kuin elämästä Sannan ja pojan kanssa, vaikka poika itse ajatteli, että siihen oli tyydyttävä ja että piti olla lojaali, kun kerran satuttiin yhteen. Oli niin kuin pihamaat ja tehdasalueen autioituneet seudut olisivat sinetöineet kaiken, että ihmisiin ei ollut luottamista, mutta yhteinen reviiri sentään oli ja reviirin rajat, joita Terhikin jollain tapaa kunnioitti.

Poika vaikuttaa yksinäiseltä, ehkä hän on yksinhuoltajaisän lapsi. Näitä asioita kertomus ei paljasta, se on enemmän lapsen psykologista kuvausta. Lasten keskeinen dynamiikka on herkkää. Kun yksi putoaa seuraavana kesänä kolmikosta, kaksi muuta yrittää vahvistaa sidettään. Tunnelmassa on hylkäystä, osattomaksi jääneiden katkeruutta, jota he eivät tunnusta itselleen tai toisilleen. Taustalta näkyy köyhyyttä, tyhjiä pulloja ja roinan peittämää kotia. Näkökulma on johdonmukaisesti lapsen, pojan. Pojan joka osaa heittää palloa, ja näkee mikä virhe on tytön jäykässä tavassa heittää voimalla niin että linkomainen liikerata jää puuttuman.

Vartiainen kuvaa häkellyttävän tarkasti tapahtumia ja valintoja, jotka näyttävät vähäisiltä, mutta ovat ratkaisevia siinä kuinka oma identiteetti alkaa muotoutua kohtaamisten heijastuksissa. Pienoisromaani kuvaa vähäeleisesti, epäsuoralla kerronnalla pojan mielenliikkeitä, avaa näkymiä muutoksiin, jotka tekevät levottomaksi. Selkeän ja ilmavan kielen jokainen rauhallinen lause kattaa vähän enemmän, siitä lähtee renkaita edemmäs. Pienen mittakaavan lapsuus/nuoruus -kuvaus on taas näitä kokoaan isompia teoksia. Se palauttaa mieleen lapsuuden muurahaisten tarkkailusta moniin tylsiin hetkiin; sen kuinka avuton, turhautunut, hölmistynyt ihminen voi olla kaiken edessä olevan takia.

Jyri Vartiainen: Kolme kesää
Teos, 2020 103 s

lauantai 2. tammikuuta 2021

David Foster Wallace: Päättymätön riemu



Infinite Jest. Englanninkielinen sana oli minulle vieras, joten aivoni nappasivat lähimmän homonyymin eli samalta kuulostavan ruotsista: loputon hiiva. Sopii aika hyvin, onhan Päättymätön riemu aika hyvin kohonnut romaani. Sen suomentamisen piti olla mahdotonta, mutta Tero Valkonen todisti tuon vääräksi ja suomensi 1000-sivuisen möhkäleen. Möhkäleen, jossa sivumäärä on sivuasia. Pääasia on teoksen notkea ja mielikuvituksellinen, hauska ja räjähtelevä kieli, universumin kattava sanasto, yleinen ja erityinen, avaruudesta biologiaan, kemiasta filosofiaan ja metaboliasta ydinfissioon.  Kaikki se on ominaista David Foster Wallacelle, joka kuolemansa jälkeen nousi tuikkimaan amerikkalaisen nykykirjallisuuden tähtitaivaalle. Suomennos on oikea uroteko, se on aivan loistava, kieli on leikkisää ja luovaa. Alkukielessä on englannin lisäksi Quebecin englantia ranskalaisella aksentilla... Että pystyy suomentamaan "mahdottoman käännettävän",  yli 1000-sivuisen opuksen ja lopputulos vaikuttaa rennolta ja nautinnolliselta! Respect.

Kirjan järkälemäisyys ärsyttää kuitenkin. Se saa lukemisen tuntumaan alusta alkaen maratonilta, Saharan ultrajuoksulta, suorittamiselta. Romaania on kirjoitettu viisi vuotta, mutta en lue sitä yhtä kauan. Melkein pitäisi, sen valtavan yksityiskohtien tulvan takia. Niihin hukkui pieninkin alku minkään juonen seuraamisesta. Kirjailija kävi kuulemma kustannustoimittajansa kanssa taistoa karsimisesta. Wallace onnistui sitten piilottamaan karsittua materiaalia loppuviitteisiin. Niitä on 388, sata sivua, jotka skippasin. Jotain rajaa. Aavistan että tämän kirjailijan kanssa ei kustannustoimittajaparalla ollut paljon sanomista. Eikä romaania voinut jakaa kolmeen osaan, jotka olisi voinut lukea omina kokonaisuuksina - ja pitää paussia välillä - kuten olin väärinymmärtänyt lehtijutuista.  Paitsi että ehkä olisi voinut juuri sen takia, etteivät tarinat oikeastaan kehity mihinkään, ainakaan ratkaisevasti. Teos on pitkä tekstimatto: tarinalinja vaihtuu pidemmän kappalejaon jälkeen toiseen, muutaman sivun jälkeen. 

Maa on  kirjoitusajankohdasta lähitulevaisuudessa eli noin nykyajassa ONAN, uusi pohjoisamerikkalainen liittouma, Yhdysvaltain, Meksikon ja Kanadan kesken. Siellä sijaitsevat New New York ja Suur-Boston, jossa Enfieldin tennisakatemia ja Ennetin päihdehuollon puolimatkankoti, näiden tarinoiden ja ihmiskohtaloiden päänäyttämöt, toimivat. ONAN on yksilökeskeinen ja kovan kilpailun läpäisemä, imperialismin jälkeinen eksperialistinen alue,  jossa yleinen viihde- sekä monenkirjava alkoholi-, huume- ja peliriippuvuus, naapurille kippautuva jäteongelma ja terrorismi kietoutuvat yhdeksi todellisuudeksi. D.T. Maxin elämäkerran perusteella myös korkean asteen tv-viihderiippuvuus on Wallacelle omakohtaista.

Wallace teki itsemurhan vuonna 2008. Älypuhelinten maailmanvalloitus oli vasta alkamassa. Wallace oli myös itse toipuva alkoholisti ja masennuksesta kärsinyt, joten näkökulma riippuvuuksiin on painava, sekä viihteen että huumeiden suhteen. Bostonin AA:n söpö nimitys riippuvuustyyliselle ajattelulle on analyysihalvausMutta että tennisakatemia ja että pitää lukea tenniksestä! Hohhoijaa, voin ymmärtää pelaamisen riemun mutta sen yksityiskohdat tässä mittakaavassa olisin mieluummin jättänyt lajin harrastajille. Alle parikymppiset opiskelijat treenaavat tosissaan ja kunnianhimoisesti, armeijatyyppisesti. Pärjättävä ja voitettava on hinnalla millä hyvänsä. Siihen kuuluva lääkitys ja varsinkin vapaa-aika lähenee jo seuraavaa astetta, ja toista tarinalinjaa, huume- ja alkoholiriippuvaisten kohtaloita. Puhtaita virtsanäytteitä ostetaan ja myydään. Tenniksen ohella pojat pelaavat escatonia, peliä maailmanlaajuisesta ydinasekonfliktista.

Valinnanvapaus ja oikeus viihteeseen. Uusia riippuvuuksia kehittelee viihde ja nimenomaan Viihde, tappavan viihdyttävä elokuva, kolmas tarina, joka puikkelehtii pitkiksi ajaksi piiloutuen muiden lomaan, liittyen lopulta neljänteen, quebeqiläisten terroristien toimintakenttään. Nimensä teokselle antanut elokuva, tuo kuolettava Päättymätön riemu jää lopulta epämääräiseksi ja hauraaksi tarinaksi, joka hautautuu monenlaisissa riippuvuuksissa tempoilevien ihmiskohtaloiden tulvan alle.*)  Nimi viitannee sittenkin kokonaisuuteen, koko surkeaan elämä -nimiseen räpistelyyn. Samoin quebeciläisten pyörätuoliterroristien (AFR,  Les Assassins des Fauteuils Rollents), vaurioituneiden  varassa kulkeva tappavan viihteen masterkopion ajojahti jauhautuu sekopäisten nistien ruiskuihin, pillereihin, painajaisiin ja oireisiin. Vaikka siinä on kyse yksilöä isommasta asiasta: ONANin ympäristörikoksesta, jossa myrkyllinen maa-alue - Suuri Kupera - on erotettu entisestä Yhdysvalloista Kanadan puolelle. Terroristit ovat isänmaan puolesta omalla kostoretkellään. Heille USA on muurien ympäröimä valtio. Etsinnässä on sen oma ase, tappava viihde. Sen nähtyään ihmiset taantuvat autettaviksi, he ovat tyyniä mutta tyhjiä.

Romaanin todellisuus on toisaalta vieras ja toisaalta amerikkalaisesta kulttuurista tuttu, räikeästi yritysmaailman ja mainonnan hallitsema valtio. Jättiyritykset ovat sittemmin tulleet jokaisen pieneen ja isompaan ruutuun tuijottavan yksilön elämään myös Yhdysvaltain ulkopuolella. Yritykset hallitsevat romaanissa jo ajanlaskuakin, vuosiluvut ovat tässä vaiheessa korvautuneet sponsoriyritysten nimillä, kuten DEPEND AIKUISALUSVAATTEEN VUOSI. Jättimäinen vapaudenpatsas pitelee kädessään valtavankokoista aikuisvaippaa - tuote vaihtuu vuosittain. 

Pahimmissakin eli tosi puuduttavissa tenniskuvauksissa tai päihdetoipujan rujojen kokemusten syövereissä romaanin pelastaa Wallacen kaiken läpäisevä lukeneisuus, äly ja pienestäkin kipinästä hulvattomaksi riehahtava huumori. Sen ansiosta jaksaa jatkaa ihohuokosiin asti porautuvaa kuvausta. Ironia on Wallacen tekstien kirpeä mauste, mutta tässä riippuvuudestaan irti pyristelevät joutuvat opettelemaan nimenomaan ironiattomuutta, kyynisyydelle ei ole sijaa, siitä on jo henki kiinni. Kaikki naivistiset opin kappaleet, tyyliin päivä kerrallaan, pitää ottaa tosissaan. Sillä ironikko on kuin noita kirkossa. Ollaan ironiattomalla vyöhykkeellä.

Tennisakatemian isä, optiikan asiantuntija, elokuvantekijä, alkoholisti James/Jim Incandenza on tehnyt itsemurhan eli nollasi karttansa jo ennen romaanin tapahtumia työntämällä päänsä mikroaaltouuniin. Hän esiintyy vain lastensa muistoissa ja yhdessä villiksi kehittyvässä lapsuusmuistossa, jossa Jimin isä havahtuu parivuoteen alla kasvavaan homeitiömaailmaan. Harvoin on Pythagoraan lause näyttäytynyt siinä valossa kuin isäänsä siivouksessa auttavan Jim-pojan selostuksessa vanhempien makuuhuoneen ovella:

Patja, Simmonsin Beauty Rest, jonka lapussa luki ettei laki sallinut sen irrottamista, muodosti hypotenuusan kahden tason muodostamassa suorassa kulmassa, jonka kateetteina olivat minä itse ja sängyn joustinpatja. Muistan muodostaneeni mielikuvan kolmiosta ja sitten puntaroineeni sitä. Jalkani tärisivät patjan kallistuneen painon alla. Isä kehotti minua kannattelemaan ja pitelemään patjaa. Patjan ja sen suojuksen toisaalta pistävän muoviset, toisaalta inhimillisen lihaisat tuoksut olivat erittäin selvät, koska nenäni oli liiskaantunut niitä vasten.

Asioita kuin komediallisia sketsejä tapahtuu romaanissa keskellä raunioituvaa ympäristöä. Elokuvan maailmaa sivuutaan myös teoriapuheen tasolla, tai sitä parodioimalla. Perheen poika, 18-vuotias Hal, tennislupaus, ja vanhempi veli Orin, entinen lupaus, naistenmies kutsuvat isää nimityksillä Hullu Haikara, Mies itse. Nuorin poika on synnytyksessä vaurioitunut Mario, joka fyysisestä laite-avusteisesta olemuksestaan huolimatta toimii ainoana harmonisena henkilönä, tasapainottavana ja lempeyttä tuovana tekijänä hälyisessä ympäristössä. Hän jakaa myös isänsä kiinnostuksen kuvaamiseen, vain häneen isällä oli läheinen yhteys. Perheen äiti on hallitun hillitty Avril, lähes parimetrinen kaunotar, tennisakatemian dekaani, jolla on monenlaista suhdekuviota sekä menneisyydessä että nykyisyydessä. Sporttisten pelaajien ja dokaajien lajikirjossa esiintyy akido -niminen laji muutamaan otteeseen. Onko semmoista, vai tarkoitetaanko aikidoa? No ehkä se on noita tarkoituksellisia virheitä, joita tässä pitikin olla.

Päättymättömän riemun monisanaisuuden vastaanottoa vaikeuttaa kirjailijan viehtymys monenlaisiin lyhenteisiin, kuten KAKT, kaikkien aikojen kaunein tyttö, PIILO, Peruuttamattoman iljettävästi ilmiasuvaurioituneiden lempeä osuuskunta ja monia muita. 

Tarinalinjat yhdistyvät ohuesti siellä täällä, mm Madame Psykoosin kautta. Hän on mystinen ja seurattu yöllinen radioääni, joka ruumiillistuu hunnun peittämänä kaunottarena Joelle van Dynena ja päätyy Ennetin päihdeklinikalle. Incandenzan perheen jäsenten ja varsinkin Hal-pojan ohella  yhdeksi päähenkilöksi nousee klinikalla Don Gately, tosissaan elävien kirjoille aikova karuja kokenut tyyppi. Jotain romanttistakin alkaa versota noiden kahden toisiaan ymmärtävän ihmisen kesken. Gately on ainoa tyyppi, jonka kohtalossa näkee vähän edes toiveikkuutta kovin traagisten päihdekuntoutujien keskellä. Hänen kamppailunsa lähenee absurdia, kun hänen pitää loukkaantuneena ja puhekyvyttömänä taistella huumevierotuksessa kiellettyä kipulääkitystä vastaan.

Romaanin rakenne perustuu DFWn mukaan matemaattiseen fraktaalimalliin (Sierpińskin kolmio). Lyhyen matikan lukijana en havainnut rakennetta, vaan laukkasin kuin kojootti preerialla läpi sivujen. Välillä tuli vastaan keitaita, joissa levätä, rauhallisempaa kerrontaa, kreisiä huumoria, teräviä havaintoja, mutta sitä enemmän traagista ja kuluttavaa ihmisraunioiden riehumista, kuoleman ajatuksia. Ellen olisi lukenut aikanaan Wallacen ensin suomennetut esseekokoelmat, en olisi luultavasti tähän tarttunut. Voi olla, että rauhallisemmalla lukutavalla, tauotuksella etc - ja viitteet, mitä salaisuuksia sieltä olisi avautunut? - olisin saanut tästä paremman kokonaiskuvan. Nyt kokonaisuus mureni kakofoniseksi ja lukukokemus oli lähinnä uuvuttava. Tämänkin teoksen perusteella voi silti nähdä, että Wallace oli aikaansa edellä ja samalla oman aikansa ja maansa terävä havainnoija. Hauskaa mutta ei koskaan enää on minulle edelleen se ykkönen Wallacen suomennetuista teksteistä.

Samuli Knuuti on kirjoittanut teoksen jälkisanat, Ekstaasi pitkästä ilosta -*) ja huomauttaa, että Päättymättömän riemun -videomoduulin seikkailu etenee enimmäkseen sivulauseissa ja loppuviitteissä. Joten jos senkin polun haluaa selvittää itselleen, ei tietenkään skippaa loppuviitteitä! 

(Wikipedia tarjoaa myös laajan juoni- ja henkilöselvityksen, jos ne jäävät lukiessa epäselviksi, kuten helposti saattaa paljouteen uuvahtaessa käydä.)


David Foster Wallace: Päättymätön riemu 
Infinite Jest, 1996, suomentanut Tero Valkonen
Siltala / Sanavalinta, 2020, 1096 s




torstai 31. joulukuuta 2020

Hyvää Uutta Vuotta 2021!

Aurajoki 30.12.20


Erilainen, flunssaton vuosi 2020 oli myös hyvä lukuvuosi, kuten sitä edellinenkin. Kiitos kaikki, sekä uuden että menneiden sukupolvien kirjailijat! 

Vuoden ykkösuutisaihe ei paljoa häirinnyt lukemista, päin vastoin, ovathan kirjat aivan paras tapa häivyttää nykyhetki tai avata muita näkymiä. Sen sijaan lehden ja uutissivustojen seuranta, aiheen rummutus ja jatkuva tunku verkkokalvoille alkoi väsyttää. Opin karsimaan tarpeen mukaan. Unia se ei vienyt. Ainoa uniini vaikuttanut uutisaihe oli USA:n presidentinvaalit ja varsinkin tulosten laskentayö. Silloin oli pakko herätä keskellä yötä. Ihan sisäiseen hälytykseen heräsin. Kului vielä viikko asian selviämiseen ja tulos alkoikin olla selvä koko muulle maailmalle, vaan ei istuvalle presidentille. Eikä häntä tukeva GOP saa tyylipisteitä. Oli pakko siirtyä jossain vaiheessa Fox News ja CNN-kanaville, joista havaitsin lyhenteet GOP, grand old party eli republikaanit ja dems - kaikki pienillä - demokraatit. Toinen kuin kuninkaan hovista ja toinen kuin pölyhuiska. 

Loppuvuoden lukemisistani painottuu vaikutelma, että sydäntäni lähellä oleva suomenruotsalaisuus on tullut entistä likemmäs. Siihen on myötävaikuttanut Kai Ekholmin Jörn Donner-elämäkertaSara Ehnholm Hielmin esseeteos ja oikeastaan myös Sally Salmisen Katrina. Alkuvuodesta luin edellisen vuoden Finlandia-voittajan Monika Fagerholmin Bambin. Kaikki hienoja lukuelämyksiä, silmiä avaavia ja ajatteluttavia. Lukija kiittää.

 Onnellista Uutta Vuotta, iloa ja valoa! 

keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Hyvää Joulua!

Muutama joulukuinen kuva Turun jouluvalaistuksesta, sen jälkeen kun uutisissakin näitä näytettiin. Vasta siinä vaiheessa huomattiin ja jaksettiin lähteä ulos pimeään seikkailemaan. 


Virallinen kuusi Tuomiokirkon edessä on tänä vuonna topakka mamselli. Nyt kun se saa yleisöltä perutun joulurauhan julistuksen takia tavallista vähemmän näkyvyyttä, var så god!

Siinä se vanha Aura-joki vain mataa ajasta toiseen, vuodenajasta seuraavaan, niin kauniisti valoja peilaten. Lumisia kuorrutteita tullaan ilmeisesti joulun aikaan näkemään aina harvemmin näillä leveyksillä.


Tänä vuonna kun ihmisten päitä on ylen määrin kuormittanut punaisella usein kuvattu piikikäs ja pallomainen virus, niin eikö vain näistäkin kauniista korallin värisistä koristeista melkein ensin tule ikäviä mielleyhtymiä, ennen kuin sen unohtaa noita tuijotellessa.



Teatterisillalla hehkutetaan - myös punaisin palloin - sekä joulua että teatterissa esitettävää Cabaret-musikaalia. Jospa sen saisi ensi vuonna nähdä, istua mitään pelkäämättä teatterissa...

Hyvää Joulua, rauhaa ja rakkautta tutut ja tuntemattomat!