torstai 15. lokakuuta 2020

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin


Yksinäinen nainen kulkee italialaisen kaupungin katuja. Olisiko Rooma? Nimiä ei mainita, mutta jostain väläyksistä se tunnelma syntyy. Kuin siellä vilahtaisi jopa Villa Lante Gianicolo-kukkulalla ja toisaalla Trasteveren kaupunginosan trattoria. Jhumpa Lahiri ei kerro paikannimiä. Olen tutustunut kirjailijaan nimenomaan italian kielen kautta ja lukenut hänen ensimmäisen uudella kielellään kirjoittamansa kirjan In altre parole. Tämä on hänen toinen italiaksi kirjoittamansa teos. Kieli on kirkasta ja selkeää. Tulee mieleen, että pitäisi tutustua hänen vanhempiin englanniksi kirjoittamiinsa teoksiin, että näkisi onko tyyli uuden kielen tuomaa pelkistystä. Tämäkin olisi sopinut luettavaksi alkukielellä tämmöiselle pitkäaikaiselle kielen harrastajalle, vaikkakin pahasti laiskistuneelle. Pitäisi siinä tapauksessa hankkia omaksi, meidän kirjastostamme ei löydy italiankielistä teosta, eikä näköjään Helmetistäkään.

Nainen katsoo kaupunkia ja itseäänkin kuin sumuverhon läpi, hieman melankolisena, ulkopuolisena, mutta rekisteröi samalla kaiken ympärillään hyvin tarkasti, sekä maiseman, interiöörit että puheen, hänelle osoitetun tai ohimennen kahvilassa kuullun keskustelun. Luvut ovat hyvin lyhyitä, puolentoista tai parin sivun pituisia. Jalkakäytävällä, Kadulla, Työhuoneessa, Trattoriassa, Keväällä, Terapeutilla, Ei missään, Junassa jne. Yksikseen toistuu pari kertaa.

Sillä nainen toteaa olevansa: Päämäärätön, eksyksissä, harhateillä, hukassa, ihmeissään, neuvoton, vieraantunut, juureton, vaivautunut, rauhaton; siitä seurasta minä löydän itseni. Nuo sanat ovat asuinsijani, niistä muodostuu maailma jossa elän.

Romaanista ei pidä vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta tätä tulee peilattua vasten kirjailijan aika radikaalia elämänmuutosta: asettua asumaan aivan uuteen maahan ja kieleen, johon ei ole aiemmin ollut yhteyksiä. Missä milloinkin näyttää ahdistuneen ihmisen mielen maisemalta enkä voi olla ajattelematta tällaisen suuren muutoksen merkitystä tässä kodittomuudessa, kun kielikin on yksi koti. Lahirin kotipaikka taitaa olla ainakin tällä hetkellä taas muualla, hän opettaa Princetonin yliopistossa.

Romaanin naisella on ollut suhde, joka paljastui valheelliseksi, hän unelmoi - aika laimeasti tosin - toisesta, toisen miehestä. Hänellä on hankala äiti ja etäinen suhde tyttäreen. Kaiken kaikkiaan kaupunkilaisnainen heijastaa monia urbaaniin elämään liitettyjä piirteitä, epämääräistä kaipausta läheisyyteen, vaikeutta löytää keinoja, jatkuvaa itsen ja toisen etsimistä levottomassa maailmassa.  

Tietystä alistuneesta melankoliasta huolimatta kirja ei ole synkkä,  pieniä lämpimän sävyjä löytyy. Onneksi kaupungista voi ammentaa ohimennen kuullustakin. Tähän kaupunkielämän virtaan nainen osaa uppoutua ja löytää siitä mielenkiintoista havainnoitavaa. Itsekin vuosikymmeniä baareissa ja junissa vieraita seurueita niin tarkalla korvalla kuunnelleena kuin vain kykenee - joutumatta syytteeseen häirinnästä - ymmärrän tämän viehätyksen hyvin. Kadulla -luvussa nainen seuraa pariskunnan ajautumista yhä äänekkäämpään riitaan.

Seuraavassa risteyksessä hän kuitenkin pysähtyy, ja vaimo saavuttaa hänet. - Kuinka ihmeessä sinä et halunnut kävellä kotiin tässä ihanassa auringonpaisteessa? - Nämä uudet kengät puristavat. -No, olisit voinut sanoa sen. - Sinä olisit voinut kysyä. Jätin heidät siihen kuunneltuani jo aivan liikaakin.

Jhumpa Lahirin naisen kuva toi mieleen Elena Ferranten Ledan Tyttären varjossa, välillä Patrick Modianon katuja vaeltava hahmot, alakulossa ja rakkauden kaipuussa oli ripaus Raija Siekkistäkin, mutta sittenkin hieman valoisampana. Missä milloinkin jätti kuitenkin turhan kevyen jäljen, sen irralliset tuokiokuvat täydensivät kuvaa ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden leimaamasta naisesta, mutta olisin kaivannut jotain syventävää punaista lankaa, kun nyt sentään kuljettiin niin houkuttelevissa maisemissa.

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin
Dove mi trovo, 2018, suomentanut Helinä Kangas
Tammi, 2020, 148 s

lauantai 10. lokakuuta 2020

Marko Juntunen: Matkalla islamilaisessa Suomessa





Marko Juntunen
on Helsingin yliopiston Lähi-idän ja islamin tutkimuksen dosentti sekä arabian kielen kääntäjä ja tulkki. Hänen esimiehensä oli aiemmin laitoksen professorina toiminut ja viisi vuotta sitten tapahtuneen suurimman pakolaiskriisin aikana usein mediassa kuultu asiantuntija Jaakko Hämeen-Anttila. En olisi luultavasti tähän kirjaan tarttunut, ellei tässä tutkimusprojektina esiintyisi paikallinen seutu, Turun Varissuo eli asukkaiden kielessä Vakke, Suomen monikulttuurisin lähiö. Sen rakentaminen alkoi 1970-luvulla ja sinne muuttivat Turkuun saapuneet ensimmäiset pakolaiset Vietnamista ja Chilestä. Eli lähiön tarina ei ala muslimeista.

Monikulttuurisuus -sanana jo kertoo siitä vaikeudesta, mitä erilaisista taustoista saapuneiden pakolaisten asuttaminen uuteen ympäristöön merkitsee. Se on suomalaisten viranomaisten ja vapaaehtoisten käyttämä sana, jolla yritetään viestittää ystävällistä suhtautumista vieraisiin. Kuitenkin Juntunen kertoo heti alussa siitä vaikeudesta, mikä ihmisille syntyy kun heitä kohdellaan tietyn kulttuurin edustajina, homogeenisena ryhmänä. Esimerkiksi Suomen irakilaisten joukossa on sekä Saddamin hallintoa paenneita että sittemmin hallinnossa toiminneita, Baath-puolueen entisiä jäseniä. Monet ovat paenneet juuri sitä kulttuuria, jonka edustajiksi heidät nyt nimetään.

Toinen ongelmallinen seuraus yksilöiden kulttuuristamisesta oli se, että pakolaisten kokemukset kotimaassa koetusta konfliktista ja traumaattisista muistoista jäivät pitkälti pimentoon. Nämä raskaat ja kivuliaat kysymykset katsottiin toissijaisiksi, kun keskityttiin luomaan siltoja kantaväestön ja pakolaisten välillä. Tämän päivän näkökulmasta asetelma tuntuu hämmentävältä: eivätkö juuri kovia kokeineiden kuvaukset vainosta ja menneisyyden painajaisista olisi voinet toimia yleisinhimillisenä sidoksena eri ihmisryhmien välillä? Vieraat säilyivät toisille eksoottisina ja toisille uhkaavina, koska kulttuuristava lähestymistapa pakolaisiin ei tarjonnut tilaa henkilökohtaisten tarinoiden julki tulemiselle.

Suomalaisten harrastama tabuaiheiden, uskonnon ja politiikan, välttely on Juntusen mukaan merkinnyt pakolaisten kohdalla avainkysymysten lakaisemista pimentoon. Koska todellisuus ei siitä muutu, suomalaiset ovat itse jääneet pimentoon ja ymmärtämättä sitä, mitä pakolaisten kesken tapahtui. Asuntopolitiikalla varmistettiin Varissuollakin, että sinne syntyi samantapainen sijoittajaparatiisi, jota Hanna-Riikka Kuisma kuvaa hienossa romaanissaan Kerrostalo. Asuntoja ei kunnosteta, halpahintaiset myydään sosiaalitoimelle, joka jatkossa maksaa asukkaiden vuokrat. Tuotto on varma.

Juntunen on tutkinut historiallisia dokumentteja arkistoissa, mutta pääosa tutkimuksesta on oikeaa kenttätutkimusta: hän on vieraillut Varissuolla vuodesta 2005 alkaen ja asettui sinne asumaan vuonna 2015. Niinpä hän on kotonaan paikallisessa olohuoneessa, Pub Karhunpesässä ja pelaamassa biljardia irakilaisen kurdin, shia- ja sunnimuslimin kanssa. Näiltä kuulee monesta arjen yksityiskohdasta, jotka median uutisoinnissa jäävät kertomatta. Monelle varissuolaiselle kotimaan kaaoksen, kärsimysten syiden ja seurausten selvittäminen jälkikäteen on ollut mahdoton urakka. 

Isä, olemmeko me shiioja vai sunneja? kysyvät yhden kodin lapset koulusta tullessaan. On koteja, jossa uskontoa ei ole erotettu kansanperinteestä ja toisessa päässä kaikista rituaaleista ja rukoushetkistä tarkkoja muslimeja. Suomalainen koulu pyrkii huomioimaan ns kulttuurin, mutta ei millään voi onnistua yhdellä ohjeella. Kotien ulkopuolella esiintyy painostusryhmiä, jotka korostavat tiukan islamin vaatimuksia.

Kirja käy läpi varsinkin Irakin muutoksia Saddamin kukistamisen jälkeen. Tuloksena oli ojasta allikkoon -tyyppinen kehitys, kuten tiedetään. Varsinkin naisten ja kaikkien seksuaalivähemmistöjen asema heikkeni islamin fundamentalistisen suunnan vahvistuessa sielläkin. Naisten piti antaa kasvot uudelle avoimelle Irakille, mutta he päätyivätkin peittämään kasvonsa.

Kiistanalainen islam-luku käsittelee muslimimaailman sisäistä valtakamppailua, jossa nykyään Saudi- Arabian edustama wahhabilainen vanhoillinen suunta on vallalla, kiitos valtavien öljyvarojen.  Esimerkein kerrotaan sen sitkeästä työstä ympäri maailmaa. Suomessa vanhastaan asuneet, maallistuneet tataarit eivät wahhabilaisen suuntauksen edustajien silmissä ole edes muslimeja, kuten eivät monet muutkaan harhaoppisiksi leimatut, kuten suufilaiset. Tiukkaoppisuus on kasvanut uusien siirtolaisten mukana ja myös valtaväestön muslimikäännynnäiset ovat antautuneet mielellään tiukkojen käskyjen ja rajoitusten elämälle. Ehdoton varmuus on helpompaa kuin epävarmuus. Sitä on tiukka uskonnollisuus; ainoan oikean totuuden omistamista ja muiden tuomitsemista. Internet on täynnä ohjeita kunnon muslimille. Juntunen aloittaa tutustumisensa siihen IslamOnline-sivustolta. Mitä islam sanoo plastiikkakirurgiasta? Siihenkään ei tarvitse vaivata päätään, vastaus löytyy isompiin ja pienempiin kysymyksiin. Halukkaita opettajiakin löytyy, paikallisesti esiintyy parin kirjan lukeneita "imaameja".

Kun luen islamin erilaisista suunnista, alan olla sopivan pehmeää ainesta kenelle hyvänsä populistille. Sharialakiako täällä ennen pitkää toteutetaan? Toisaalta, ei minua islam kauhistuta, vaan uskonnollisuus. Uskontojen lähtökohtainen autoritatiivisuus, oikeassa oleminen ja vapauden rajoittaminen. Miksi ihmiset alistuvat siihen, vapaaehtoisesti? Ymmärrän, että pakolaiset tarvitsevat yhteisön johon samaistua, jonka piirissä on kotoista, mutta miksi sen pitää olla rajoittavan uskonnon määrittämä? Yhtä kauhuissani olisin, jos lestadiolaisten tai jehovalaisten, mormonien tai ihan vain perusluterilaisten säännöt alkaisivat vähitellen saada yhä enemmän vaikutusvaltaa jokapäiväisessä elämässä. Marko Juntunen ei arvota uskontoja, hän kuvaa niiden vaikutusta Varissuon ihmisten arjessa.  

Varissuon pakolaisten seuraavalla sukupolvella, nuorilla "vakkelaisilla" on omat selviytymiskeinonsa, heillä on siellä kasvaneina epäilemättä rennompi asenne ympäristöönsä. Joidenkin mukaan Varissuon uskontojen, kielten ja kansojen sekamelskassa viihdytään liiankin hyvin, eletään omassa kuplassa, jossa rasismiin ei ole kellään varaa. Irakilaisen entisen opettajan on vaikea ymmärtää suomalaista koulua, jossa opettajaa ei kunnioiteta. Eikä opettaja saa lyödä.

Päätä alkaa särkeä, kun miettii niitä kaikkia ongelmia, ei vain haasteita, joita hyvää tarkoittavatkin viranomaiset joutuvat ratkaisemaan tässä yhteisössä. Huumoria siinä  totisesti tarvitaan. Ironia on nuorten yleisesti käyttämä keino, kertoo Juntunen.  Sitä kautta jokainen yksilö pystyy halutessaan etäännyttämään itsensä annetuista luokituksista...

- Hei mites Afganistanin maajoukkueella menee?
- Ei oo paljon kertomista.
- No hei, mutta te teette sen omalla tavallanne. Tekikö tuomari virheen? Aina voi ampua sen.

Marko Juntunen: Matkalla islamilaisessa Suomessa
Vastapaino, 2020, 228 s

P.S. Entinen oppikouluni Norssi, Turun Normaalikoulu sijaitsee nykyään Varissuolla! Ei ole mikään huono koulu, opettajankoulutuslaitos myös. 

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Liv Strömquist: Den rödaste rosen slår ut



Liv Strömquist kohdistaa tällä kertaa tutkivan katseensa rakastumiseen, rakastamisen loppumiseen, intohimon kaipaukseen ja sen tunnehässäkän ympärillä pelattavaan uhkapeliin. Historiallisessa perspektiivissä hän tarkastelee yhteiskunnallisten muutosten heijastumia parisuhteeseen, omalla humoristisella, satiirisella ja rennolla otteellaan. Rakkauden ruusuisia käytäviä kuljetaan Platonin antiikista 1800-luvun Lordi Byronin ajan kautta myöhäiskapitalismiin eli nykyaikaan.

Nykyajasta Strömquist on valinnut esimerkkikohteeksi mahdollisimman coolin Leonardo di Caprion ja hänen muutaman vuoden välein päivittyvät uimapukumalli-tyttöystävänsä. Onko hänen tapansa: olla pidempään sitoutumatta eli oikeasti rakastumatta yleistymässä tavallistenkin kuolevaisten  kohdalla? Onko viileän rationaalinen ja narsistinen elämäntapa syrjäyttämässä romanttisen ja intohimoisen rakkauden, sen jossa ollaan valmiita kuolemaan toisen puolesta, koska juuri se toinen on niin ihana? En  minä vaan sinä. Luvun nimi onkin sopivasti: Det känns inte. Ei tunnu miltään. 


Etelä-korealainen filosofi Byung-Chul Han valaisee nykyilmiöitä: meitä kiinnostaa enemmän oma seksikäs selfie kuin toisen vastaava. Tässä jää tuntematta toiseen rakastumisen polte, toisen ainutlaatuisuus, juuri sellainen kuin Sokrates oli Alkibiadekselle. Hmm. Toisaalta, onko Sokrates sittenkin hieman huono vertauskohde? Tinderihminen luonnehditaan kulutusyhteiskunnan muovaamaksi, hän haluaa deittaillessakin karsia pois epäsopivia ominaisuuksia, varmistua tuotteesta. Samalla hän etääntyy yhä kauemmas rakastumisesta ja hullaantumisesta, hallinnan menetyksestä. Hän ei halua enää fall in love. Hän on kuluttaja markkinoilla. Ja kun hankitussa tuotteessa ilmenee puutteellisuuksia, se voidaan vaihtaa parempaan, kenties. 

Enimmäkseen ruudut täyttyvät filosofien ja sosiologien teksteistä ja puhuvista päistä, mutta puhehan on niistä aika painavaa. Platonin lisäksi äänessä ovat Eva Illouz, Sören Kierkegaard, Eric Fromm, Slavoj Zizek, Roland Barthes, Lou Andreas-Salomé ja muita, mielenkiintoisia oppineita sekä historian rakastuneita naisia ja miehiä, kuten runoilija H.D., lordi Byronin rakastettu Caroline Lamb ja heidän aikalaisiaan. Hauskinta kavalkadissa on Liv Strömquistin oma mainio synteesi kulloisestakin teesistä. Byronin ja runoilija H.D.n yksittäisesimerkkien ohella verrataan nykyisen suoritusyhteiskunnan tapaa suhtautua päättömän rakkauden tekoihin, joita romantiikan aikakaudella ihannoitiin. 




Rakkauden ihanuus ja hulluus pilkahtelee vahvana tekstissä, mutta hullujen rakastujien, runoilija H.D.n ja Byronin paasipukuisen lemmityn - jonka myöhempi toiminta vaikuttaa vainoamiselta - jälkeen hän kuin varmuuden vuoksi selventää feminististä ohjetta: sinun ei pidä  "self-empowerment"-menetelmillä yrittää tehdä itsestäsi yhtä kylmää ja rakkauteen kykenemätöntä kuin se nilkki, joka on sinua suhteessa sillä tavalla kohdellut.

Sitä paitsi en ole varma, pidetäänkö esim Leonardo di Caprion tapaa vaihtaa aina uuteen näyttävään nuoreen naiseen kovin uljaana maskuliinisuuden näyttönä. Tarpeeksi kauan jatkuessaan se vaikuttaa minusta epäilyttävältä ja mitä vanhemmaksi mies tulee, sitä enemmän siihen hiipii pieni säälittäväkin maku.

Tässä esimerkki vanhan "kuri"yhteiskunnan meiningistä, jossa ihminen pääsi kätevästi synneistään


ja suoritusyhteiskunnan armottomuudesta, jossa yksilön pitää syyttää vain itseään huonosta pärjäämisestä


Kommunikaatio- ja kohtaamistavat ovat Platonin ajoista muuttuneet, mutta rakkauden punainen ruusu tuoksuu aina yhtä viekoittavasti. Hulluja sarjarakastujia riittää ja myös rationaalisempia tyyppejä, taatusti nykyäänkin. Eli en nyt ole ihan varma, jäikö minulta Liv Strömquistin sanoma tässä huomaamatta, kun hän näytti vetävän maton alta lukijalta, joka oli jo nyökyttelemässä kainosti romanttisen, päättömän rakkauden suuntaan, mutta joka tapauksessa hän herätti tässäkin monenlaisia ajatuksia ja oli taas oikein viihdyttävä.

Runoilija H.D. (Hilda Doolittle) rakastui suinpäin 74-vuotiaana sairasvuoteelleen saapuneeseen nuoreen lehtimieheen Lionel Durandiin. 

Varför kom du och störde mitt förfall? Jag är gammal (jag var gammal tills du kom) Den rödaste rosen slår ut (vilket är löjligt, vid denna tid, på denna plats) opassande, omöjligt...

Liv Strömquist: Den rödaste rosen slår ut
Galago, 2019, 171 s

tiistai 29. syyskuuta 2020

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä



Vaikeiden perhesuhteiden näyttämöt voivat sijaita mitä moninaisimmissa paikoissa. Bolivialaisen Rodrigo Hasbúnin romaanissa Kiintymyksiä kulissit ovat eksoottiset, Bolivian Amazonin viidakossa. Juonen käänteet ovat mielikuvitukselliset, mutta se onkin tosipohjainen. Siihen kytkeytyy toisen maailmansodan jälkeen Etelä-Amerikkaan paenneita saksalaisia, natseja tai lähellä heitä, vanhan inkakaupungin Paititín etsintää, isän ja tyttären tuliherkkä suhde sekä muutoinkin ristiriitaiset rakkaus- ja perhesuhteet, perheessä, jonka reitti on kulkenut Münchenistä Bolivian La Paziin. On Che Guevaran sissejä ja murha Hampurissa.

Luulisi, että tämän mittaluokan dramaattisen kokonaisuuden kertominen vaatisi noin kolmiosaisen tiiliskiviromaanin. Hasbún sen sijaan on käynyt käsiksi tähän liaanien peittämään sademetsäpuuhun ja karsinut sen viidakkoveitsellä lähes japanilaiseksi bonsaiksi. Muhkea perhekronikka, ajan virta parikymmentä vuotta ja villisti vaihtuva kertoja, minästä hänen kautta sinään, ilman sen enempiä selityksiä. Tämä kaikki kerrotaan vain sadallakolmellakymmenellä sivulla, täsmäiskuilla, jotka paljastavat perhedraaman solmukohtia kuin sumuisesta maisemasta, samoin sen päähahmot isä ja tytär ristivalaistaan lähipiirin kautta.

Niin, jos minulta kysytään, niin tällaisena minä hänet näen: naisena, joka aiheutti lopulta niin paljon vahinkoa. 

Millaista olisi kutistua aina hänen rinnallaan, tuntea itseni aina rumemmaksi ja tyhmemmäksi, vähemmän hauskaksi ja vähemmän kiinnostavaksi kuin siskoni?

Ertlin perheen isä Hans on aikanaan kuvannut natsien propagandafilmejä Hitlerin suosikkikuvaajan Leni Riefenstahlin kanssa. Ertlit pakenevat Saksasta sodan jälkeen Boliviaan, jossa Hans keskittyy tekemään dokumenttia luonnon ihmeistä, vuorikiipeilee ja löytöretkeilee. Koko perhe saa taipua tiukan ja määrätietoisen isän kulloisiinkin projekteihin, perheen kolme tytärtä Monika, Trixi, Heidi ja äiti Aurelia. Isän mukana kulkee suosikkitytär, esikoinen Monika. Äidillä ei ole perheessä paljon sananvaltaa, hän rakastaa miestään ehdoitta, ketjupolttaa, juo viiniä ja odottaa miestään palaavaksi seikkailuiltaan. Leskeksi jäätyään isä vetäytyy Bolivian maaseudulle omalle haciendalleen.

Ajan kuluessa Monikasta alkaa paljastua isän piirteitä, ns johtajuutta, joka etsii kanavaansa ja löytää sen hyväntekeväisyyden kautta totaalisesta kapinasta, vasemmistosissien taistelusta Che Guevaran jälkiä seuraten. Onko se tyttären yritys hyvittää isän häpeää, liittymällä sissitaisteluun? Vallankumousromantiikka ja sen tarjoama seikkailu vetää Monikaa puoleensa kuin konsanaan aikanaan Patty Hearstiä. Perhe alkaa hajota henkisesti ja fyysisesti.

Kirjan rakenne monine näkökulmineen, usein arvoituksellisine kertojineen ja selittämättömine persoonamuotoineen maistuu itsetarkoitukselliselta kikkailulta. Monikan salaisen rakastetun, miehen veljen Reinhardin osuudessa jokainen lause alkaa sanalla Niin, ja suorat lauseet on runon tyyppisesti erotettu // kenoviivoilla. Muutenkin pienoisromaani näin laajasta juonimetsiköstä menee lopulta ryteiköksi, vaikka siinä on paljon uteliaisuutta herättävää. Monika kuvataan epävakaaksi, mutta sekin, kuten moni yllättävästi eteen heitetty yksityiskohta jää sivumäärän suppeuden takia kuin keskeneräiseksi. Natsimenneisyyttä pakeneva, seikkailuja ja ääriolosuhteita hakeva isä ei nyt ole kovin vakaa malli kenellekään.

Tämä oli erikoinen lukukokemus, koska tyylillisesti kuvaus on hienoa, mutta tarina omituisella tavalla jäsentymätön. Perhe tai paremminkin sen isä etsii uuden elämän alkua häpeää tuottavan menneisyyden jälkeen, mutta lopulta kukin löytää oman erillisen tiensä. Ja mitä kukin siitä muistaa tai haluaa muistaa, se jää tässäkin perheessä ainoaksi totuudeksi. 

Ei ole totta, että muistissa kaikki pysyy tallessa. Sielläkin asiat vääristyvät ja katoavat, ja lopulta etäännymme ihmisistä, joita rakastamme eniten maailmassa.

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä
Los Afectos, 2015, suomentanut Sari Selander
Like, 2017, 132 s

perjantai 25. syyskuuta 2020

Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema


Neljäs Karin Fossumin Konrad Sejer-sarjan dekkari luettu. Rakas Poona pitää edelleen kärkisijaa. Muutkin ovat olleet mukiinmeneviä, viihdyttäviä ja - taas se yllättävä adjektiivi dekkarille - kodikkaita tunnelmaltaan ja kuvaustavaltaan. Ei mitään vertahyytävää kauhua tai väkivaltaisia kohtauksia. Sen sijaan sympaattinen komisario Konrad Sejer ja hänen ystävällinen koiransa Frank, jotka yhdessä nuoremman poliisin, Jacob Skarren kanssa pungertavat rauhalliseen tahtiin selville vesille sotkuisista suhteista ja epäilyttävistä tapahtumista, kokeneen intuitionsa ja vähäisten johtolankojen varassa. Näitä dekkareita voi lukea viihtyisästi lukulampun valossa hämärän tihentyessä ulkona, ilman öisten painajaisten pelkoa.

Niin Carmen Zitaa ja kuolemaakin. Parikymppisen nuorenparin, Carmenin ja Nicolain puolitoistavuotias poika, Tommy löytyy talon viereisestä suolammesta hukkuneena. Tommy on Down-lapsi. Tragedia näyttää onnettomuudelta, joka johtuu muutamasta yhteensattumasta. Lapsi on vastikään oppinut kävelemään, loppukesän helle pakottaa pitämään ovet auki ja äiti on yksin keittiössä lapsen kanssa. Mies korjailee työkseen moottoripyöriä talon kellarissa. Ja vielä, Carmen Zita on lapsuudesta saakka kärsinyt epileptisistä kohtauksista. 

Carmenin, turhamaisen ja lapsellisen oloisen, mutta päättäväisen nuoren naisen kyky tarttua välittömästi ja sujuvasti käytännön asioihin, hautajaisjärjestelyihin ja tulevaisuuden suunnitelmiin murtuneen isän seuratessa apaattisena vieressä herättää komisariokaksikon epäilykset. Tarina on hyvin pienimuotoinen eikä asiassa tapahdu kovin suuria käänteitä. Juoni on todella yksinkertainen ja sopii siinä mielessä kaltaiselleni harvoin dekkareihin tarttuvalle, joka helposti putoaa kärryiltä. Fossum väläyttää taas sitä parhaintaan: psykologinen tyypittely motiiveineen on vahvaa ja uskottavaa. Nuoripari tekee hautajaisten jälkeen matkan Mallorcan Alcudiaan ja tässä vaiheessa tarinassa on annos mukavaa paikallisväriä sekä kasvavaa jännitettä, kun lapsen äidin ja isän arvomaailmat törmäävät matkalla. Matka on toiselle tapa päästä irti synkästä tragediasta, kun taas toiselle se on siirtymistä pois lapsen pinnasängyn luota ja vain syventää murhetta. Carmen ei lakkaa vakuuttamasta itselleen ja muille olevansa miestä vahvempi, Nicolai taas alkaa yhä kauhistuneempana ihmetellä, minkälainen nainen hänen lapsensa äiti oikein onkaan. Pojan syntymisen hetki palaa mieleen ja Fossum syventää kuvausta vammaisen lapsen syntymän nuoressaparissa aiheuttamilla tunteilla.

Romaani on henkilömäärältään hyvin suppea. Carmenin vanhemmat, hampurilaiskioskin pitäjät eikä paljon muita ulkopuolisia. Onko kuolema onnettomuus vai onko syytä epäillä rikosta, sitä epäilyä Sejer ja Skarre yrittävät mielestään hälventää. 

Myöntyväisyys, kielto, selittely ja sitten kaikki ne valheet. Niitä hän oli kuullut poliisivuosinaan vaikka kuinka, aivan kuin paniikki itsessään olisi tehnyt tekijästä syyntakeettoman. Aivan kuin normaalit säännöt eivät olisi koskeneet raivostunutta ihmistä...

Konrad Sejer itse kärsii itseltään ja tyttäreltään salassa huimauksesta, jota hän epäilee vakavaksi. Sitäkin setvitään matkan varrella, epilepsian luonteen ohella. Tarina etenee verkkaiseen tahtiin, kunnes loppukäänteessä tulee vastaan jättimäinen epäuskottavuusongelma. Loppu on ytimekäs ja koira osaa hommansa.

Dekkarit ovat kai viihdekirjallisuutta, jolta ei pidäkään vaatia liikaa uskottavuutta. Ei varmaan ole sattumaa, että dekkareita harvakseltaan lukevana pidän Karin Fossumin dekkareista. Se johtunee paitsi tyylikkäästä kielestä myös hänen taidostaan rakentaa monivivahteista eli uskottavaa henkilö- ja yhdyskuntakuvausta. Ehkä juuri sen takia häneltä lukijana odottaa vahvaa ja tosipohjaisen oloista juonen kehittelyä. Tällä kertaa lopussa tuli iso kompastus. Siitä en ihan toipunut.


Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema
Carmen Zita og døden, 2013, suomentanut Tarja Teva
Johnny Kniga Publishing, 2013

maanantai 21. syyskuuta 2020

Kai Ekholm: Jörn Donner, kuinka te kehtaatte


Donnerin uppopaistettu itsekkyys on rehellisyyden peruskurssi. Meitä ei lopulta kiinnosta kuin omat kasvomme ja kohtalomme. Rembrandt teki 80-90 omakuvaa. Dürer oli toinen omasta kuvastaan pakkomielteisen kiinnostunut taiteilija; ne osoittivat, että hän oli nero.

Tämän kirjan Jörn Donner on ansainnut. Palkittu tietokirjailija, tutkija, Kansalliskirjaston entinen ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm on kirjoittanut loistavan, tyylikkään teoksen, jossa raaputtaa esille Donnerin  elämää ja merkitystä suomalaisessa kulttuurihistoriassa. Raaputtaa sitä esille samean julkisuuskuvan ja tunkkaisen maineen takaa. Sillä sen me jokainen, sanotaanko noin yli 40-vuotias suomalainen tunnemme enemmän kuin hyvin. Maine provosoivana huonosti käyttäytyvänä intellektuellina ja poliitikkona, eksibitionistisena elokuvantekijänä ja kirjailijana, naistenkaatajana ja - viime aikoina eniten huomiota saanut - huonona isänä.

Kirja on monivuotisen työn tulos, esseetyylinen kulttuurihistoriallinen teos, jossa Donnerin elämää tutkaillaan eri näkökulmista, enimmäkseen ymmärtämyksellä ja arvostaen. Ja sehän on aika virkistävää, silmiä avaavaa monella tapaa, sen lisäksi että kirja on monipuolinen teos Suomen poliittisesta ja kulttuurihistoriasta lähimmän noin 70 vuoden ajalta, suomalaisuudesta, ruotsalaisuudesta ja suomenruotsalaisuudesta. Ekholmin kirjallinen sivistys ja taito antaa mahdollisuuden rentoon assosiointiin ja syvällisiin analyyseihin. Joten lukijana ei voi kuin nauttia!

Poliittinen Jörn Donner oli eurooppalainen jo 50-luvun sisäänlämpiävässä Suomessa. Donnerin isä, Kai Donner oli valkoisten puolella näkyviä persoonia - vasemmisto määritteli fasistiksi - mutta poika otti kurssin päinvastaisen suuntaan. Välit sukuun katkesivat myös. Donner matkusti ja lumoutui Berliinistä, josta hän on Ekholmin mukaan kirjoittanut yhden parhaista teoksistaan ja  tutustui mm Bertolt Brechtiin. Sittemmin hän irtaantui marxilaisuudesta ja Suomen kommunistit näkivät hänessä piankin epäluotettavan hahmon, koska Donner sai jo varhaisessa vaiheessa rokotuksen nuorten keskuudessa esiintyvää neuvostouskoa vastaan. Christer Kihlmanista tuli läheinen ystävä, joka jakoi saman kokemuksen. Toinen Donneria myöhemmin tukenut oli Johannes Salminen, kun vielä 90-luvulla Suomessa oli paljon itsesensuuria. Kuinka freesiltä nämä reaktiot tuntuvatkaan näinä päivinä! Muutenkin kirjasta paljastuu, kuinka Donnerin aikoinaan ajamat poliittiset asiat ovat myöhemmin toteutuneet ja ovat nyt itsestäänselvyyksiä. Kuinka moni nykyhelsinkiläinen mahtaa tietää Donnerin yhteyden Helsingin Kaapelitehtaaseen? Kaapelitehdas oli Jörn Donnerin merkittävä saavutus. Donner halusi nähdä Kaapelitehtaalla filmiyhtiöitä, pienkustantamoita ja mainoskuvastudioita: " Niiden avulla tehtaaseen saataisiin synergiaa".

Donneria on haukuttu poliittiseksi tuuliviiriksi, mutta nykyvalossa hän näyttää käyttäytyneen johdonmukaisemmin ja rohkeammin kuin moni puolueelleen uskollinen poliitikko.  

Venäjää Donner oli isänsä esimerkin mukaan tutkinut paljon ja piti eduskunnassa sitä koskevan puheenvuoron, jota Ekholm siteeraa kirjassaan hienona retorisena suorituksena. Laitan tähänkin sen lopun, koska se on upea - ja ajankohtainen:

"Yksi kokonainen sukupolvi menetti henkensä taistelussa sen vapauden puolesta, jossa elämme nyt. Meille läheisistä Baltian maista tuli jälleen neuvostovaltioita synkän sorron yönä, joka kesti yli neljä vuosikymmentä. Arvoisa puhemies! Edustamiemme arvojen ansiosta voimme rauhallisesti kohdata venäläisen yksipuolisen propagandan ja toimia sitä vastaan."

Kirjailija, toimittaja, filosofian maisteri Jörn Donner teki gradunsa suomenruotsalaisesta modernistista, Elmer Diktoniuksesta ja myöhemmin kirjoitti myös tämän elämäkerran. Atos Wirtanen oli Donnerin oppi-isä lehtimaailmaan, kansandemokraattisessa Ny Tidissä, jonne myös Tove Jansson ja Ralf Parland oli kiinnitetty avustajiksi. Mielenkiintoinen esimerkki Donnerin omasta päättäväisestä tiestä on Maailman rauhanneuvoston kokous Helsingin Messuhallissa vuonna 1955. Suomalainen media päätti vaieta siitä, vaikka osallistujina olivat mm Simone de Beauvoir ja Sartre. Pablo Nerudakin Donnerin mukaan oli paikalla. Otin selvää, missä pariskunta asui, marssin Torniin ja mentiin alakerran ravintolaan. Kai heitä kiinnosti nuori utelias henkilö, kun ei muitakaan ollut tarjolla. Hän tunsi nuo kansainväliset persoonat Berliinin tapaamisista.

Jörn Donner kirjoitti yli 60 teosta. Parhaimpiin kuuluvana Ekholm mainitsee Berliini - arkea ja uhkaa -teoksen, joka sai mm New York Timesissa kiittävän arvion.

Donner antoi amerikkalaisille ensimmäisenä kirjailijana kuvan eristetystä, uhatusta Berliinistä. Häntä kiitettiin itsenäisyydestä - siitä, ettei kylmän sodan propagandakoneisto ollut tehnyt häneen mitään vaikutusta.

Samanlaisen vaikutuksen, nyt ruotsalaisiin, teki Uusi maammekirja. Diktonius-elämäkerta painotti suomenruotsalaisten modernistien merkitystä: he avasivat ovet Eurooppaan, eivät sisäsiistit 50-lukulaiset. Romaanikirjailijana ei Donner Ekholmin mielestä onnistu; niistä puuttuu yllätys ja seikkailu, ne ovat siis tylsiä. Kieltämättä, jos olen joskus selaillut jotain hänen kirjoittamaansa romaaniaan, en ole yhtään lukenut. Oman lukunsa Mammutti, kirjanperkele saa vuonna 2013 ilmestynyt yli 1000-sivuinen järkäle, joka näyttää hyllyssä pirun hyvältä.  

Teoksen lujuuslaskelmat eivät ole, kauniisti sanoen, hyvän rakennustavan mukaisia. Mammutti ei ole best of, pikemminkin rest of. Siitä puuttuu paljon, aivan liian paljon. Mammutti sojottaa suomalaisessa kirjallisuudessa kuin jättidildo, johon on kirjoitettu Jörn Donnerin nimi.

Lehtimiehenä ja raportoijana kirjallisella journalistilla oli paljon esikuvia, joista tärkeimpinä mainitaan Christopher Hitchins, myös Hemingway ja Orwell. Yliopistossa Donner opiskeli ja vaikuttui Georg Henrik von Wrightin seminaareista.

Donnerin monet elokuvat, pääosassa JD, ovat herättäneet huomiota ja sensaatioita ei-elokuvallisista syistä. Sen sijaan kirja kertoo Jörn Donnerin tuottajana käytännössä mahdollistaneen Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander-elokuvan, josta voitti Oscarin. Elokuva tuotti hyvin, mutta Donner itse ei hyötynyt taloudellisesti. Jörn Donnerilla oli muutenkin kirjan mukaan aika erilainen rooli Ruotsissa kulttuurivaikuttajana, elokuvainstituutin johtajana kuin Suomessa, jossa toimi poliitikkona ja ryvettyi monissa skandaalikuvissa. Hän kiisti viha-rakkaussuhteen Ruotsiin ja piti itseään suomalaisena, ei suomenruotsalaisena. 

Nuori Donner teki vapaasta seksistä tavaramerkin, joka vuosikymmeniä myöhemmin takasi hänelle hirviön kasvot.

Vaikuttaa, että tämä seksuaalinen eksibitionismi ja naisten suosio on ollut suomalaisille se kaikkein happamin asia sulattaa donnerismissa. Täällä on oltu puritaanisia ja konservatiivisia. Säälittää, että intiimiasioiden paljastelu on voinut sittenkin olla Donnerille ratkaisevampi riippa kuin mikään muu, vaikka siinäkin on kyse provosointi- ja ravisteluhalun lisäksi oikeastaan vain rehellisyydestä: nämä ovat kaikille tärkeitä asioita.  Miehelle penis merkitsee sitä, että hän on elossa. Elävämpi kuin syöpä.

Tärkeämpää kai kuitenkin tässä tabujen ja normien täyttämässä seksuaalitematiikassa on se, että häntä ei koskaan ole syytetty häirinnästä. Ei donjuanismia. Kaikki naisnäyttelijät kertovat hänen käyttäytyneen ammattimaisesti. Donner oli naisten kasvattama naistenmies, häneen rakastuttiin ja hän rakasti,  hävitettyjä kirjeitä oli 3000.

Kai Ekholm ei halua selittää Donnerin vanhuuden aikaisia lausuntoja lapsistaan, jotka tekivät hänen julkisuuskuvastaan entistä tylymmän. Mutta yrittää kuitenkin. Hän pitää asian tulkintaa osittain väärinkäsityksenä. Hänen mielestään Donner geeniperintönsä huonolla hoidolla tarkoitti aristokraattisen sukunsa perintöä, ei sen yksittäisiä jäseniä. Välirikko sukuun tapahtui jo nuoruudessa ja hänen sieltä saamansa rahallinen perintö oli tuhlattu nopeasti. Siksi Kristiina Halkolan räväkkä laulu 20 perheestä, jossa Donner yhtenä mukana ei pidä paikkansa. Oli siellä riimityksen takia muutama muukin jo köyhtynyt suku listattuna.

Kirjan lopulla vanheneva sairaalloinen Donner peittää anarkistisen ja toimeliaan nuoren Jörnin. Hän kohtaa ennen poismenoaan viimeiset myrskyt. En malta olla tässä vielä siteeraamatta Kai Ekholmia. Ja nimenomaan häntä, en Donneria. Tämä on Ekholmin loisteliaan tyylin näyte:

Kun Donner eräänä aamuna herää levottomista unista, hän huomaa muuttuneensa sosiaalisessa mediassa suunnattomaksi syöpäläiseksi. Päivystävä Twitter-älymystö talloo hänet, ja sosiaalisen median likapesukone pyörittää loputtomasti hänen suhdettaan isättömiin lapsiin. Kansalaisten kommentteina on kaikkea mahdollista myötähäpeästä kuohitsemiseen. Jokainen kertoo olevansa parempi isä ja ihminen kuin Donner. Tämä kuvataan sydämettömänä hirviönä, jonka puolustajaksi ei kukaan järkevä ihminen asetu. Hänen perhesuhteensa ovat julkista omaisuutta. Hänesta on tehty moitteettoman kansakunnan liskokuningas.

Onko Suomi tylsempi paikka ilman Jörn Donneria? On. Samoin kuin se on tylsempi ilman Claes Anderssonia, Pentti Linkolaa, Leif Salménia, Pentti Saarikoskea, Matti Wuorta, Jukka Kajavaa. Onneksi on Kai Ekholm,Pirkko Saisio, Leena Krohn, Jukka Kemppinen - ja varmaan muitakin. Mistä minä tiedän, kun en ole Twitterissä. Hankalien älykköjen sietäminen on tolerantin yhteiskunnan laadunparantamista, kirjoittaa Kai Ekholm.

Jörn Donner, kuinka te kehtaatte on täynnä älyllistä ilotulitusta, se on kiinnostava, koskettava ja hauska historiikki miehestä joka ansaitsee sen. Siinä on runsaasti valokuvia, hieno lay-out ja lähde- ym viiteluetteloita parikolmekymmentä sivua. 

Kai Ekholm: Jörn Donner, kuinka te kehtaatte
Docendo, 2020, 389 s


keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä



Ihminen on enkelin toukka-aste, siteerataan kirjan alkulehdellä perhostutkija Vladimir Nabokovia. Nainen joka rakasti hyönteisiä, Maria muuntautuu ihmeellisen ja pitkän, lähes 370 vuotta, elämänsä aikana moneksi. Toukka-akkana hän kuitenkin aloittaa ja lopettaa elämänsä.

Maria syntyy noitavainojen aikana Saksassa yhdeksänlapsiseen perheeseen, jonka kirjanpainaja-isä kuolee. Uusi isäpuoli on taiteilija ja ymmärtäväinen Marian piirrosharrastukselle. Maria keräilee hyönteisiä, perhosen toukkia ja kuoriaisia ja piirtää niistä tarkkoja piirroksia. Maria naitetaan aikanaan Johanille, jonka katseesta jo näkyy, ettei siitä hyvää tule. Samaa kertoo kai Mariankin katse Johanille. Tytär syntyy, mutta Mariaa kiinnostavat edelleen enemmän hyönteiset ja niiden ihmeen kaunis maailma ja perhosen mysteeri: muuntautuminen munasta toukaksi, toukasta koteloksi, kotelosta perhoseksi.  Tuhatkuusisataaluvun Maria tulkitsee hyönteisten hienoudessa Jumalan rakkauden. Marian omakin muutos on tulossa, ja muutos kulkee siihen suuntaan, että uskonnon selitykset eivät enää riitä.

Mia Kankimäen yönaisten tapaan Selja Ahavan Mariakin on oman tiensä kulkija, ympäristölle kummajainen, joka repii itsensä irti sen normeista niin, että tyttären tuijottava katsekin on vain sitä, se ei herätä Mariassa suurempaa hellyyttä, kuten ei tytön isäkään. Hänen kukkamaalauksiaan ihaillaan, mutta miksi hän maalaa niihin liikaa hyönteisiä? Yhä pidemmälle Maria kulkee ja ajassa vuosisatoja eteenpäin, Saksasta Hollannin kautta Japaniin ja vielä Berliiniin. Heinäsirkkojen ja kaskaiden laulu lumoaa. Niin tulikärpästen tanssi kuin heinäleivosen laulu johtotähtinä nainen etsii ja löytää aina vain vahvemmin oman tiensä ja itsensä. Marian hahmolla on historiallinen esikuva, Maria Sibylla Merian (1647-1717), luonnontutkija ja taiteilija, joka dokumentoi ensimmäisenä perhosen metamorfoosin neljä vaihetta.

Marian tarina, ja toisaalta yleisesti naisen roolin muutos, kerrotaan vanhahtavan kronikan tyylisesti. Seitsemän lukuakin on nimetty latinankielisillä otsikoilla OVUM, LARVA, PUPA, IMAGO, CONCEPTIO, EXTINCTIO ja EXCIDIUM ja kertovat Marian kehityksestä perhosen muunnosten mukaisesti munasta täysikasvuiseksi ja samalla loppuvaiheessaan maailman muutoksesta - ja hyönteisiä rakastavan naisen painajaisesta, niiden vähenemisestä, kaiken katoamisesta. 

Hyönteiset todistavat meille, että yksi voi muuttua toiseksi ja että se, joka on tässä nyt, on saattanut olla toisaalla toinen, ja se mikä on aina ollut yhtä, voi huomenna tulla muuksi. Vaan ehkä juuri muutos on se, joka saa ihmiset kavahtamaan hyönteisiä. Jopa kaikkein tutuin voi käydä vieraaksi, eikä mikään maailmassa ole pysyvää. 

En tiedä, mitä ajatella tästä naisesta, joka on niin lumoutunut kotelon näkymättömistä tapahtumista ja hyönteismaailman ihanuudesta, mutta samalla niin välinpitämätön itsestään riippuvaisen jälkeläisensä toiveille - ja sille ihmeelle. Onko hän kuin ne (miespuoliset) taiteilijanerot, joille vain taide merkitsee? Äidiksi pakotettu ei sitä tunnettakaan löydä, vaan löytää itsensä vasta yksinäisyydessä ja hyönteisten salaisuuksia tutkiessaan. Ainakin tuhatkuusisataaluvun Maria jää hyvin etäiseksi hahmoksi eikä hänen lumoutumisensa ihastelu oikeastaan elähdytä, niin tarkkaan ja toistuvasti kuin se kuvataankin. Kaipasin vieraita muotoja, uudenlaisia olentoja, ratkaisemattomia arvoituksia.

Charles Darwin alkaa ilmestyä Jumalan asemesta naisen ajatuksiin luonnon ääri-ilmiöiden tulviessa tutkijan ja taiteilijan aivoihin Etelä-Japanin tsunamin jälkeisissä järistyksissä, joissa maaginen japanilainen kahdeksanmetrinen käärmekala ennustaa tulevan, meren halkaisun.

Kuulaan kauniilla kielellä kirjoitettu Nainen joka rakasti hyönteisiä on kunnianhimoinen, omaperäinen ja suuria teemoja mukanaan kantava romaani. Se on vähän käärmekala itsekin, arvoituksellinen, liukas ja tunteetonkin. Eläväisemmäksi käyvät perhoset ja hyönteiset kuin tämä puusta veistetty nainen. Sitäkin ihanammin on kuvattu luonnon kauneus, Fujin korkeus pilvistä ilmaantuessaan. Mutta totta on sekin, että mitä enemmän naisen historiaa miettii, sen perustellumpana tuon kovettumisenkin voi nähdä. Pienen tunteiden liekin nähdään sentään syttyvän, myöhään, mutta kuitenkin matkalla Japanista Hong Kongiin ja mitä lähemmäs nykyaikaa Maria ehtii, sen läheisemmäksi hän itsekin lukijalle tulee.

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä
Gummerus, 2020, 331 s