maanantai 18. marraskuuta 2019

Jyri Hänninen & Jarno Liski: Keskustan valtakunta. Kertomus rahasta, vallasta ja korruptiosta



Rahalla ei ole isänmaata, mutta puoluekirjan se sentään tunnistaa. Säätiön varoja oli päätynyt lähinnä keskustalaisille poliitikoille.

Nimi ei kuulosta kovin raflaavalta, mutta osuva se on. Valtakunta Suomi-valtiossa. Tämä pamfletti hakkaa mennen tullen keskivertodekkarin juonen mielikuvituksellisissa käänteissä ja useat sen päähenkilöistä päihittävät häikäilemättömyydessään paatuneetkin konnat.

Kirja kertoo epämääräisin keinoin operoivasta ja vaikutusvaltaiseksi paisuneesta verkostosta, jossa suihkii enemmän tai vähemmän menestyneitä liikemiehiä ja poliitikkoja. Heitä yhdistää Keskustapuolue. Kun uutta rahaa tarvitaan tai rahahana alkaa ehtyä, aina löytyy kaveri säätiössä, jolla on rahastoidea, keinot ja suhteet. Jos vanha firma jää kiinni hämärähommista, uusi entistä ehompi pöytälaatikkofirma, holding-rahasto tai muu keinottelukuvio perustetaan käden käänteessä ostamaan, myymään, vaihtamaan samojen henkilöiden nimissä tarkoituksenmukaisesti hinnoiteltuja osakkeita, lupia, arvopapereita. Mukana kuviossa on aina helppoa julkista rahaa, joka kanavoidaan sivuraiteelle, valvonnan ulottumattomiin, tai siis omille valvottavaksi. Yhtenä hyvin voideltuna rahahanana esitellään Ara-järjestelmä, joka on mahdollistanut valtavien julkisella rahalla hankittujen omaisuusmassojen siirtymisen yksityiseen omistukseen. Aran 60 hengen vahvuisen organisaation on määrä valvoa, mutta kun Nuorisosäätiön sotkut tulivat julkisuuteen, se palkkasi konsultit tekemään selvityksen.

Isoja summia liikutellaan, mutta yllättävän vähän niillä saadaan aikaan julkisten tukien pykälissä tarkoitettua uutta yrittäjyyttä, uutta elinkeinoa, uutta tervetta toimintaa. Ei, lopputuloksena on samojen tyyppien hyvä veli-verkosto, joka turvaa jäsenilleen jatkuvan hyvän elintason ja nostaa turvalleen menneet bisnekset uudessa muodossa tolpilleen. Liiketoimien todellisen motiivin selvittäminen on kuin jahtaisi varjoa.

Yleisradion toimittajan Jyri Hännisen ja vapaan toimittajan Jarno Liskin kirja ei muuttanut vain kuvaani Keskustapuolueesta vaan koko Suomi-kuvaani. Eikä parempaan suuntaan, siihen tuli sävyjä, jotka muistuttavat oligarkkien Putin-Venäjää tai Italian mafiaa. Keskustapuoluetta, entistä Maalaisliittoa kutsutaan usein valtionhoitajapuolueeksi, sen verran yleisesti se on ollut hallituspuolue. Sillä on pitkät juuret ja harvaan asutussa maassa pitkä historia selittänee osaksi sen nykypäiviin asti kestäneen mahtiaseman. Muualla Euroopassa entiset agraaripuolueet ovat kutistuneet tai kadonneet puoluekentästä. Keskustapuolue on ehtinyt pedata asemiaan kauan. Se on mahdollistanut esimerkiksi säätiöiden valvontaorganisaation miehittämisen omilla. Pukki kaalimaan vartijana sopii moniin tapauksiin. Eikä nyt puhuta Teemu Pukista.

Kirjan eri osioissa käsitellään pimeää rahaa, jo oikeuteen päätynyttä nuorisosäätiötä, Matintalon salaisuuksia, julkisen rahan lähteestä kasvavaa yksityistä asuntojättiä eli TA-yhtymää, veroparatiiseja, Esko Ahoa Putinin palveluksessa ja vielä kerrotaan, kuinka Juha Sipilä oikeastaan miljoonaomaisuutensa teki. Oliko kyseessä sittenkään yksityisen innovatiivisen insinöörin kasvuyritys ja siitä saatu myyntivoitto? Oli kyllä, mutta se insinööri  ei ollut Juha Sipilä, vaan Nokialla uraa tehnyt Lauri Kuokkanen, jonka yrityksen Sipilä taitavasti hoiti omiin nimiinsä aika salaperäisellä tavalla, Rautaruukin tytäryhtiön johtajana. Moni kaupassa mukana olleista ei enää muista yksityiskohdista tai on poistunut joukosta. Sipilä on julkisuudessa ylläpitänyt toisenlaista legendaa omasta yrittäjyydestään eikä tämä tutkivan journalismin - kirjan lähteenä kauppa-, yhdistys- ja säätiörekisterit, sähköpostit ja puolueen sisäiset asiakirjat - faktatieto ole pahemmin näkynyt julkisuudessa.

Tekijät kertovat myös, että Keskustapuolue ei ole ainoa, jota he tutkivat, mutta keskustan pitkä historia ja sieltä paljastuneet väärinkäytökseet osoittautuivat luultua laajemmiksi. Talousrikostutkija oli myös sitä mieltä, että "kun ollaan riittävän korkeassa asemassa, ei ole olemassa enää puoluekantaa. Eliitillä on yhteiset edut, on kyse sitten demarista, kepulaisesta tai kokoomuslaisesta." Kaikkea ei haluta tai pystytä selvittämään.

Sipilän ja monen muun keskustavaikuttajan lisäksi kirja kertoo Esko Ahon urasta. En tiennyt, että Aholla on uhkapeliongelma. Jotenkin se sopii kyllä nykyisiin kuvioihin. Luvussa käsitellään Fennovoiman vaaditun kotimaisuusasten täyttämistä kroatialaisin voimin. Nakkikioskin kokoluokkaa oleva yhtiö lähtisi rahoittamaan ydinvoimaa Suomessa. Sylttytehdas löytyi venäläisestä Sberbankista, jonka hallituksen jäsen Esko Aho on. Tässä käsitellään kiinnostavasti myös venäläisten oligarkkien tilannetta Krimin valtauksen jälkeisten pakotteiden aikana. "Miksi varastaa rahaa, jos voit lomailla vain Sotšissa", sanoi brittiläinen toimittaja MOT:n haastattelussa.

Valokiila suunnataan lopuksi Sitraan ja Sipilän toimintaan sen rahojen vastaanottajana. Kaikki keskustalaiset eivät osallistu väärinkäytöksiin tai hyväksy niitä, mutta maaseudulla pienissä kunnissa esimerkiksi yrittäjän voi olla vaikeaa olla muuta kuin valtapuolueen kannattaja. Keski-Pohjanmaalla kaikki eivät sulata vanhoillislestadiolaisia keskustalaisten hyväveli-verkostoja.

Mutta eihän tämä todellisuus pienessä Suomessa toisaalta ole mikään ihme, sillä

Keskustan puoluekokous on osanottajamäärältään maailman toiseksi suurin. Isompi on vain Kiinan kommunistisella puolueella.

Vaikka kökkötraktori joskus köhii, ei sen sammumista kannata jäädä odottelemaan.

Keskustapuoluetta koskevia juttuja ei toimittajien mukaan ole Ylessäkään saanut ongelmitta ja nopeasti julkisuuteen, joten sekin kertoo jotakin puolueen mahdista. Kiitos kirjasta, se oli sekä jännittävä että valaiseva.

Jyri Hänninen & Jarno Liski: Keskustan valtakunta. Kertomus rahasta, vallasta ja korruptiosta
Into, 2019, 198 s

tiistai 12. marraskuuta 2019

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

eli tarkka kolmiosainen selonteko tohtori David Livingstonen viimeisistä vuosista, maallisista päivistä ja viimeisestä matkasta sisämaasta Afrikan rannikolle hänen afrikkalaisten toveriensa kertomana (lisätty 13.11. - kirjan nimi suomennettuna olikin näin pitkä. Ei näy kannessa.)



Tämä on kertomus siitä, miten me kannoimme pois Afrikasta bwana Daudin, tohtorin, David Livingstonen ruumisraasun, jotta hän pääsi meren yli omaan maahansa haudattavaksi.

Odotukseni olivat korkealla. Petina Gappahin novellikokoelma Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta oli täysosuma: hauska, ilkikurinen, koskettava, murheellinen eli elämää kaikissa sateenkaaren väreissä kuvaileva ja tyylikkäästi kerrottu kokoelma, täynnä yllätyksiä ja kipinöivää kielen ilotulitusta. Sitäkin kamalampaa on nyt todeta, että pettymys oli melkoinen, kun olin nääntyä ennen kuin David Livingstonen ruumis oli saatu roudattua Sambian Chitambon kylästä rannikolle. Retkikunnalle matka oli huomattavasti raskaampi.

Edelleen arvostan kirjailijaa korkealle siitä, ettei hän rakenna sankarimyyttejä, ei valkoisista, ei mustista, ei arabeista, juutalaisista, kristityistä, muslimeista tai pakanoista. Hän kertoo ihmisistä, olosuhteista, ajasta, kaikista löytyvistä valoisista ja pimeistä kohdista, rakkauden kaipuusta, haaveista ja ristiriidoista. Hänen tarinoissaan ei pahvikuvilla ole sijaa, ei tässä romaanissakaan.

Ihminen voi tehdä hyvää ja olla silti paha, ja tehdä pahaa ja olla silti hyvä. Mutta vaali hänestä sellaista muistoa, josta saat lohtua. Näin opastaa Halima, retkikunnan kokki poikaa, jonka hengen tohtori Livingstone pelasti, ja josta tämä ei haluaisi kuulla pahaa puhuttavan, esimerkiksi yhteistyöstä orjakauppiaiden kanssa. David Livingstone on tämän romaanin alusta loppuun ruumis, sisäelimistä tyhjennetty ja auringossa kuivattu. Retkikunnan jäsenet muistavat häntä matkan aikana eikä kuvasta tule kiiltokuvaa. Vaikka nuo mustat, palvelijat ja orjat eivät tule keräämään pyhiinvaeltajia haudoilleen, he ponnistelevat, jotta sellainen paikka löytyisi maailman tuntemalle tutkijalle. Heidän vaivalloinen matkansa ja uhrauksensa, kymmenen kuollutta ja viisitoista kadonnutta matkan aikana on se valo, joka loistaa pimeydestä.

Matka kuvataan kahden retkikunnan jäsenen näkökulmasta. Ensimmäinen on Halima, naispuolinen kokki ja toinen on Jacob Wainwright, harras kristitty, papiksi haluava mies. Näkökulmat ovat onnistuneita siinä mielessä, että nämä kaksi suhtautuvat vastakkaisilla tavoilla Livingstonen alkuperäiseen lähetystehtävään. Sittemmin Livingstone keskittyi enemmän Niilin lähteiden etsimiseen. Halima ei näe kristinuskon ylemmyyttä oikeutettuna vaan röyhkeänä ja omahyväisenä. Wainwrightille Livingstone ei ole riittävän harras kristitty.

Ruumissaattue kohtaa matkallaan sairautta ja kuolemaa ja joutuu kamppailemaan taikauskoa vastaan, sillä valkoihoisen ruumiin mukana kylään epäiltiin tulevan myös pahoja henkiä ja onnettomuutta. Villieläinten lisäksi todellinen uhka olivat myös orjanmetsästysjoukot. Alueella toimi valkoisten kanssa menestystä saavuttaneita orjakauppiaita.

Haliman kertomusta värittävät naisten ja miesten parisuhdekiemurat. Halima pelkää tulevaa kohtaloaan, koska Livingstone oli luvannut hänelle oman talon ja vapauden. Wainwright kiemurtelee uskonasioissaan, retkikunnassa on sekä kristittyjä että muslimeja ja käännytyshalu on kova. Hän joutuu vastentahtoisesti toteamaan, että muslimien rituaaleissa on alkuvoimaista kauneutta. Hartaan ja kiihkeän miehen - Livingstone kutsuu häntä Jakob Kiivailijaksi -  rukoukset ja tunnontuskat, kun hän oli rakastunut retkueen hehkeään nuoreen naiseen eivät jaksa kiinnostaa. Mies kun vaikuttaa aika lapselliselta ja omahyväiseltä.  Siihen nähden hänen päiväkirjamerkintönsä saavat turhan paljon tilaa.

Niin hyvin kuin ymmärränkin Petina Gappahin halun kirjoittaa romaani tästä itselleen tärkeästä aiheesta, ei se minusta ole onnistunut kovin hyvin.

Jo Tanssimestarissa Petina Gappah viljeli dialogissa paikalliskielen sanoja. Se antoi kertomuksille oikeaa maustetta ja sopi hänen hulvattomaan kertojan käsialaansa. Tässä sama ilmiö muuttuu rasittavaksi toistuessaan liian tiheään. Lopussa on parin sivun lista arabian-, swahilin- ja muunkielisistä sanoista ja sanonnoista: muzungu - valkoihoinen, horme - vaimo, bibi - emäntä, bwana - isäntä, pagazi - kantaja, askar i- sotilas, mtoto - lapsi jne. Ymmärrän ratkaisun, kun on kyse asioista, joille ei löydy käännöstä, kuten pombe - hirssistä valmistettu kalja, mutta kun sille on vastineensa muissa kielissä, en. Suomennosta en arvostele ollenkaan, se on sujuva.

Jukka Petäjä sanoo Hesarissa, että tässä madellaan varsin keskinkertaisen afrikkalaisen maagisen realismin maaperällä. Sitä en ymmärrä ollenkaan, en nähnyt tässä sitä. Myyteistä kerrotaan kyllä, mutta kertomus itsessään ei kulje niillä mailla, minusta. Mutta Petäjä on kokenut ammattikriitikko, joten hänen sanaansa voi epäilemättä luottaa.

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Out of Darkness, Shining Light, 2019, suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi, 2019, 377 s





sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Elokuva: Rakkautta vailla

Ylen Teema kunnostautui taas näyttämällä Venäjän parhaimpiin nykyohjaajiin kuuluvan Andrei Zvjagintsevin elokuvan Rakkautta vailla vuodelta 2017.




Elokuvan värit ovat harmaa, musta, varakkaan kodin minimalistiset värit, köyhemmän kirjavat, autiotalon ruosteiset käytävät. Alussa nähdään liikkumaton lampi, ehkä juuri marraskuisessa valossa, siniharmaassa usvassa, lehdettömät puut rannoillaan, jäätymässä hiljalleen.

Sieltä astutaan 12-vuotiaan Aljoshan maailmaan. Aljosha lennättää maasta löytämäänsä punavalkoista varoitusnauhaa matkalla koulusta kotiin. Kotona hän on näkymätön, olematon tai häiriötekijä. Vanhemmat ovat eroamassa, äiti, Ksenja on häijy ja miehelleen vahinkoraskaudesta 12 vuoden jälkeenkin katkera. Hän on jo löytänyt itselleen uuden miehen, varakkaamman, paremman. Myös isä, tiukan ortodoksin johtamassa firmassa - erota ei pidä, perhe on oltava - työskentelevä Boris on löytänyt uuden naisen ja "pannut tämän taas paksuksi". Nyt vanhemmat riitelevät pojasta, jota kumpikaan ei haluaisi. Poika itkee äänetöntä itkua kylpyhuoneen oven takana. Ostajat tulevat jo katsomaan asuntoa, äiti läppäisee pöydän vierellä istuvaa poikaansa näiden nähden. Molempien vanhempien uutta elämää seurataan tahoillaan. Koti on enimmäkseen pimeä ja tyhjä. Kunnes Aljosha katoaa.

Andrei Zvjagintseviä on syytetty oman pesän likaamisesta, sen verran synkkiä hänen antamansa kuvat nyky-Venäjästä ovat. Hän on itse kieltänyt olevansa yhteiskunnallinen ohjaaja. No, kyllä nämä hänen elokuvansa terävästi nyky-yhteiskuntaa kuvaavat - niin miksei niitä sitten voisi sellaisiksi kutsua, höh? On tämä asetelma toki yleismaailmallinenkin: pariskunnasta on tullut perhe ei-toivotun raskauden jälkeen. Ja ilmeisesti ohjaaja saa jatkossakin tehdä kotimaassaan elokuvia, kunhan ei liian kuuluvasti julista yhteiskuntakriittisyyttään.

Naiskuva elokuvassa on kammottava: naiset hiovat itsestään kauneussalongeissa entistä hehkeämpiä, varakas mies on tähtäimessä, ottavat itsestään selfieitä jatkuvalla syötöllä ja ovat kamalia  suustaan. Toisaalta, mieskin saa osansa: Boris on välinpitämätön laiskanpulskea vätys, joka vain laskeskelee miten selvitä seuraavaan suhteeseen sen enempiä ponnistelematta. Naisen kovuus on kuitenkin kuvattu räikeämpänä, joten herää kysymys, halutaanko äidin syyllisyys pojan katoamiseen näyttää painavampana.

Ksenjan rakkaudeton asenne poikaan saa yhden selityksen, kun Aljoshaa lähdetään etsimään autolla 3 tunnin ajomatkan päähän Pietarista, isoäidin, Ksenjan äidin luota. Perillä odottaa rääväsuinen ja katkeroitunut akka, joka nimittelee tytärtään ja epäilee tätä ja vävyään yrityksistä käyttää häntä hyväkseen. Rakkautta ei ole sieltä löydettävissä nyt eikä sitä ole koskaan ollut. Rakkaudettomuus on ylisukupolvista ja jättää jäisen jäljen ihmisiin.

Kadonneen pojan etsintä saa korttelin vapaaehtoiset partiot liikkeelle, koska poliisistakaan ei ole apua ennenkuin epäillään rikosta. Eikä kovin ilmeistä kiinnostusta asiaan. Ne resurssit ja muu rikollisuus nimittäin. Autiotalon kellarikäytävät kumisevat, alkava talvi piiskaa räntää lammen rantaheinikkoon. Vanhemmissa tapahtuu muutoksia. Äiti katsoo puhelimestaan muitakin kuvia kuin itseään.

Elokuvassa ei ole pehmentäviä elementtejä, kaikki on kirskuvan kylmäävää. Pojan neuvottomuus ja aikuisten julmuus riipaisee, se on sydäntä särkevää katsottavaa. Tietämättömyys, ratkaisematon arvoitus kasvattaa hyytävää uhkaa. Löytyykö poika piilostaan vai löytyykö hän ruumishuoneelta? Lampi on jäässä ja tuuli on heittänyt punavalkoisen nauhan puun oksiin.

Luulin ensin, että elokuvassa oli jokin tekstityshäiriö. Vain dialogit oli tekstitetty, mutta elokuvassa on paljon taustapuhetta, autoradiosta, tv:stä. Osa siitä kuulosti uutisilta ja oli kovempaa kuin taustahäly, mutta sitä ei ollut tekstitetty, tai ainakin vain pieneltä osin. Jäin ihmettelemään, mitä kaikkea siinä meni ohi.

Elokuva voitti Cannesissa tuomariston palkinnon vuonna 2017.

Rakkautta vailla
Nelyubov
Ohjaus Andrei Zvjagintsev
Venäjä 2017

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Kim Thúy: Vi




Ru'n jälkeen tulee Vi. Nykyään erillisten romaanien nimissäkin on sarjallisuutta, kuten elokuvissa tai kuvataiteessa. Kim Thúyn romaanien nimet ja kirjojen kannet täydentävät niiden sisältöä: äärimmäisen tiivistettyjä, suomalaiselle eksotiikkaa säkenöiviä pieniä koruja. Pieni koko ja lyhyet kappaleet hämäävät, sillä rivien väleihin ja itse lauseisiin kätkeytyy enemmän. Sitä paitsi kirjailija ei sen enempiä johdattele uusiin käänteisiin, jää vain puolikas tyhjää sivua ja ollaankin Hanoissa eikä enää Kanadassa, tai Malesian pakolaisleirillä. Jos jäit vielä sutimaan Quebeciin, ei voi mitään. Luet tekstiä joka on kuin kolibri, värikäs ja äärimmäisen nopeasti siipiään liikuttava lintu. Se voi lentää taaksepäinkin. Samalla tavoin kanadalainen kirjailija nappaa vietnamilaisen venepakolaisen kokemusvirrastaan välähdyksen tuolta, toisen täältä.

Ru merkitsee kehtolaulua tai tuudittamista, Vi taas on päähenkilön, minäkertojan nimi. Vi muistuttaa paljon Ru'ta. Samoista kokemuksista on riittänyt edelleen, niissä on sama erikoinen yhdistelmä ihmettelyä onnistumisesta sittenkin, kiitollisuutta elämälle, joka on jossain vaiheessa ollut niin täynnä ankaruutta ja menetystä. Vi kertaa isovanhempiensa ja vanhempiensa historiaa Vietnamissa, muistelee isän komeutta ja äidin oveluutta. Tie miehen sydämeen käy äidin erityisen maukkaan kahvin kautta, sen salaisuus oli sivettikissan uloste.

Kontrastit korostavat toisiaan: sadismilta näyttävä koulukasvatus kohtaa buddhalaisen tyyneyden. Viivottimella lyöty oppilas harvoin onnistui pitämään kirjoituksensa kahden millimetrin viivastolla sotkematta. Pakolaisleirin todellisuus sopeuttaa moneen: kahdesta orvosta tulee perhe, mutta kuinka sopeutua siihen, että äiti ja sisarukset eivät leiristä päästyä ole koko ajan vieressä, kun on nukuttukin kylki kyljessä, tai kuinka kertoa kadonneista?

Äiti on perheen entistä vahvempi voima, isän jäätyä entiseen kotimaahan. Kauneus on se tärkein asia, jolla nainen raivaa itselleen tien menestykseen. Eli siis menestyvän miehen vaimoksi. Hán seurassa oppisin miten ollaan kaunis. Äidinkin opetukset jäävät ajan muutoksen jalkoihin eikä hänestä ole enää pysäyttämään itsenäisemmän naisen elämään kasvavaa tytärtään, vaikka samanlaisia kunniakäsityksiä tytön käytöksestä pilkistää vietnamilaisessa perhetraditiossa kuin mitä nykyään saadaan lukea joidenkin lähi-idästä tulleiden pakolaisten perheissä.

Eksotiikkaan luen myös sen tietyn kovuuden, mikä ihmisten arvottamisessa ilmenee. Vai onko se pakolaisleirin darvinistista opetusta? Sellainen poikki-ja-pinoon luonnehdinta kuin että "hän ei ollut syntymässään saanut erityisiä lahjoja"  kuulostaa armottomalta.

Eniten Kim Thúyn nopeissa - hän on itse vakuuttanut että kirjoittaminen on ollut hyvin nopeaa -assosiaatiohin pohjaavissa teksteissä kiehtoo niiden sekä selkeä että runollinen kieli yhdistettynä yllättäviin kuviin, joissa yhdessä tuokiossa raaka ja rujo kohtaa koristeellisen ja kauniin. Ja tietenkin vahva eksotiikan mauste tuo oman makunystyröitä kutkuttavan ja nojatuolimatkailijan mielikuvitusta ravitsevan keitoksen. Ruoasta puhutaankin paljon. Rakkaudesta myös.

Vincent vertasi minua harvinaiseen udumbraan, josta buddhalaiset väittivät, että se kukkii vain kerran kolmessatuhannessa vuodessa, vaikka oikeasti kukkia kehittyy sadoittain hedelmänkuoren alla. Joskus ne rikkovat kuoren ja kukoistavat lehdellä, säleikössä tai kaikkialla vartalossani ensimmäisen suudelmamme jälkeen.

Kim Thúy: Vi
2016, ranskan kielestä suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2019, 133 s

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja




A. ALM, ERIC KUOLLUT.  Yhdeksänkymmentäkuusivuotiaan Doriksen punainen osoitekirja on täynnä ylivedettyjä nimiä.  Nyt hän elää pitkän elämänsä viimeisiä aikoja tukholmalaisessa huoneistossaan. Yksinäisiä päiviä katkovat kodinhoitajien käynnit ja Skype-puhelut Yhdysvalloissa asuvan sisarentyttärentyttären Jennyn kanssa. Samalla hän kirjoittaa Jennylle muistojaan osoitekirjan järjestyksessä, ajan myötä poistuvien ihmisten ja tapahtumien virtaa seuraten. Tukholmalaisen Sofia Lundbergin esikoisteos Punainen osoitekirja tulee samalla kertoneeksi yhden elämän kautta koko vuosisadan historiaa Euroopassa ja osittain Yhdysvalloissa.

Jokainen muistoihin palaava luku on nimetty henkilön mukaan, joka siinä vaiheessa vaikutti Doriksen elämässä - ja jossain vaiheessa tuo henkilö tulee uudelleen vastaan yliviivattuna, ja poistuu. Välillä palataan Doriksen, hauraan vanhuksen arkeen, jossa hän yrittää ehtiä kirjoittaa kaiken, ehtiä vielä elää seuraavaan puheluun Jennyn kanssa, ja pitää puolensa sosiaalitoimea vastaan, joka sairaalassa yrittää saada Doriksen suostumuksen, nimen paperiin vanhainkotiin siirtoa varten. Doris on sitkeä ja pippurinen vanhus.

Punaisen osoitekirjan tapa kertoa yhdestä elämäntaipaleesta, köyhästä kodista kesken koulun varakkaan madamen piiaksi lähetetystä tytöstä, Danderydin sairaalaan vanhuksena päätyvästä Doriksesta näiden postikorttimaisten osoitekirjamerkintöjen kautta toimii lukiessa mainiosti. Siitä tulee ajan- ja tapainkuvaus Euroopasta ennen toista maailmansotaa ja sen jälkeen. Palatessaan tähän hetkeen se muistuttaa haikeuden sekaisella lämmöllä, että jokainen elämän pyörteisimmän vaiheen taaksensa jättänyt vanhus katsoo nuorempiaan kokeneemman silmien kautta. Sitä nuoremmat eivät useinkaan pysähdy ihmettelemään, kuulemaan mitä vanha ihminen on kokenut.  Toisaalta kukin vuorollaan on samassa taaksepäin katsomisen tilanteessa. Ihmisiä kiinnostavat eniten toiset samassa elämänvaiheessa olevat.

Tämän osoitekirjan ja sen muistojen ytimessä kulkee romanttisen rakkauden tulipunainen liekki, toisiaan ikuisesti kaipaavien rakastavaisten tarina. Kyllä, kadotetut rakkaudet ovat hienoja, hän mutisee.

Toistuvia ovat myös äidit, eri sukupolvissa. Äidit, jotka hylkäävät lapsensa, köyhä äiti, nisti äiti, raiskatuksi tullut - kohtalot ovat kovia, mutta Lundberg kuvaa Doriksen vaiheita elämänmakuisesti, tosin uskottavuuden rimaa hipoen. Doris ei maalaa itsestäänkään sisarentyttärentyttärelle enkeliä, hänella on nuoruuden valintansa, joita katuu vanhuuden viisaudessa mutta ei saa tekemättömäksi.

Kirjan tyyppikavalkadi oli kiinnostavasti kuvattu, levoton salonkikuningatar, elämänjanoinen nuori Doris Pariisissa mannekiinina, rakastuneen Doriksen hurmioituneesta levottomaan elävät tunnelmat, amerikkalainen, poikansa kiusaama äiti, Paul, irlantilainen erakko. Näitä värikkäitä tyyppejä riittää, koska Doriksen elämä on täynnä uskomattomia käänteitä, hieman liian uskomattomia.

Romantiikan kukkaa ravitaan reippaalla kädellä. Sen lisäksi, valitettavasti, loppua kohden lisääntyy myös imelyys ja  'rakastan sinua'- lauseen käyttö amerikkalaiseen tapaan, inflaation kokien. Se tuli terveisinä San Franciscosta sisarentyttärentyttären Jennyn mukana. Sinänsä siis ihan paikallaan. Liiallinen ja pitkitetty hyvästijättö makeutuu loppua kohden sokeriseksi. Loppupeleissä vain rakkaus ratkaisee, laulaa enkelikuoro. Sääli oikeastaan, koska luin Doriksen elämää pitkälle innostuneena - ennen kuin latteuksien laattakivet alkoivat kasaantua.

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
Den röda addressboken, 2017, suomentanut Tuula Kojo
Otava, 2018, 317 s

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Kirjapuhepläjäys Helsingin kirjamessuilla perjantaina - mais où est la France?

Kuva Juha Nurmisen & Niko Kettusen Meren lumosta

Kiirettä pukkasi perjantaiaamuna. Olin alimittoittanut bussi-metro-lähijuna -matkani aikataulun Pasilaan. Niinpä kipitin kasseineni kovaa vauhtia raiteelle 17 vain huomatakseni, että lähijuna jätti minut ja kaksi aika karun oloista päihdealan kokemusasiantuntijaa katsomaan jälkeensä. - Seuraava lähtee raiteelta 3, luki toinen heistä raiteen näytöltä. - Se juna lähti ennen aikojaan, valitin heille laukatessani heidän perässään. - Kolme ihmistä yritti päästä mukaan, myötäili toinen miehistä alikulkutunnelissa, jossa juoksin heidän kolisevan tölkkikassinsa perässä kohti kirjamessuja. Ehdittiin. Yhdistävä kokemus tämäkin. Olivat parempikuntoisia kuin olin odottanut. Taas pääsin yhdestä ennakkoluulosta.

La mécanique de la peur oli painetun messuohjelman otsikko, mutta uusin päivitys oli kotimaisin voimin keskusteltu Miten suojautua vihapuheelta ja valeuutisilta? Tuomas Kerkkänen Ylen Ajankohtaistoimituksesta ja Valtioneuvoston kanslian informaatiovaikuttamisen ja kriisiviestinnän johtava asiantuntija Jussi Toivanen keskustelivat Toimittajat ilman rajoja ry:n Suomen puheenjohtajan Jarmo Mäkelän johdolla. Keskustelu oli jo puolessa välissä kun ehdin paikalle. Siinä vaiheessa pohdittiin sitä, voisiko ns maalittamisen lukea rikoslain tarkoittamaan organisoituun väkivaltaan, joka silloin on raskauttava seikka. Sitä ei kuitenkaan pidetty sellaisena, vaan enemmän sattumanvaraisesti some-tyyppisesti kasaantuvana ilmiönä. Suomessa automatisoituja botteja on vielä suurta maailmaa vähemmän, ei ole niin selkeästi koordinoitua toimintaa. Toimittajat korostivat tärkeimpänä tapana kohdata vihapuhe ja maalittaminen olla menemättä siihen mukaan, ja tuottaa edelleen faktapohjaista, oikeaa informaatiota. Siksikin, että vihapuheiden tarkoituksena on myös estää toimittajien työtä viemällä heidän aikaansa ja energiaansa.



Seuraava keskustelu tapahtui Tiedetorilla, Tiede & edistys - lehden järjestämänä aiheesta Talous ja ympäristö, esiintyjinä Yrjö Haila, Eeva Houtbeckers ja Ari Hirvonen. Yrjö Haila, ympäristöpolitiikan emeritusprofessori, pohti antroposeenin ajan vaikutusta. Antroposeeni tarkoittaa ihmisen ylivoimaista muokkaavaa vaikutusta maapalloon verrattuna muihin luonnonvoimiin. Talouden näkökulma on liian kapea ja peittävä. *) Moralisoinnin ja siunailun sijaan tutkija kaipaa käytännöllisiä hankkeita, esimerkiksi miten laskentatoimessa arvioidaan yritysten menestys ympäristön kautta. Talvivaara toimi esimerkkinä, kaivoksen jätealtaita suunniteltaessa ei huomioitu sateen mahdollisuutta.

Tutkija Eeva Houtbeckers valotti nykyistä jatkuvan talouskasvun kyseenalaistavaa keskustelua. Hän on tutkinut ruokajärjestelmien kehitystä talouden näkökulmasta, esimerkiksi ruokapiiritoimintaa vastakohtana suurten keskusliikkeiden ruokatuotannolle. Hän määritteli itsensä ekofeministiksi; vastustaa heikompien hyväksikäyttöä, eläinten tai ihmisten. Keskustelu meni minulta osittain yli hilseen, mutta ymmärsin Houtbeckersin vahvan ja heikon teorian osuudesta, että taloustietoon olisi ympäristön suhteessa sovellettava heikkoa teoriaa eli kysyvää ehdottoman vastauksen sijaan. Esimerkkeinä heikosta teoriasta on opettajien ja tutkijoiden tapa, vahvasta taas papillinen puhe, jossa ehdoton ja oikea vastaus tiedetään etukäteen.

Haila puhui ympäristörikosten suhteesta taloudellisiin intresseihin ja totesi, että taloudellisen toiminnan kriittiset rajat on saatava aikaan useiden toimialojen kautta, substanssialojen tuki on tarpeen, taloudelliset arvot erikseen ja yksin ei riitä tulevaisuudessa, jos haluamme ratkaista ympäristöön kohdistuvia uhkia.

Tässä välissä tapasin Tarukirjan Margitin Nobel-veikkauksen palkinnon luovutuksen merkeissä (Jos lauseessa on Nobel, on sen muotoilukin sitten hieman kapulasta. Vaikka maine onkin hieman räjähtänyt viime aikoina.) Juteltiin lukemisesta ja kirjoittamisesta, bloggaajayhteisöstä ja kaivattiin muutamaa vaiennutta blogia, kuten esim Booksya ja hdcanista. Olipa kiva tavata Margit ja kiitos vielä kirjasta!

Suunnistin sitten kohden keskustelua teoksesta Lupa tappaa – Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia. Sen ovat toimittaneet Tampereen yliopiston tutkijat Jaakkojuhani ja Ollimatti Peltonen (veljeksiä?), jotka aihetta valottivat. Miksi sota on pitänyt oikeuttaa? Sotaa ja sotasankareita on ihailtu, mutta sotaa tietenkin myös vihattu. Perustelut voidaan jakaa kohteiden mukaan: omille sotaa perustellaan emotionaalisilla tekijöillä, patriotismilla, uljuudella, pelolla. Ulkovalloille perusteet ovat rationaalisempia, luodaan kuva vihollisesta. Tutkijat mainitsevat kirjassa esimerkkejä historiasta: Aleksanteri Suuren kostoretki, johon käytettiin vapauden retoriikkaa. Kansat 'vapautetaan'. Uskonnot ja uskonnollisuus on tärkeä perustelu. 

Hyökkäys- vai puolustussodista tekijät huomauttivat, että kaikki sodat oikeastaan selitetään puolustussodiksi. Pohdittiin myös ikuista kysymystä, onko sota meissä, tuleeko aina olemaan sotia. Puhuttiin maskuliinisuuden, alfaurosten aggressiivisesta imagosta, mieskuvasta. Sotilas vapautetaan aina yksilön vastuusta, sanoi Väinö Linna. Mutta mahdollisuudet sodattomuuteen ovat tutkijoiden mielestä olemassa.

Sotaisan ihmisen historian jälkeen oli ihanan vilvoittavaa katsoa Juha Nurmisen hienoja kuvia maapallon merenalaisesta suuruudesta, elävästä fossiilista nimeltään hai, yli 400 miljoonaa vuotta vanhasta lajista, joka oli täällä ennen kuin maapallolla kasvoi metsää vielä missään. Ja sadoista muista vedenalaisista elävistä. Meren lumo: elämää pinnan alla on merta arvostavien ihmisten teos.

Juha Nurmisen loistavien kuvien ohella teos sisältää tiedetoimittaja Niko Kettusen artikkeleita evoluutiosta, valashaista,

pygmimerihevosesta ja monesta jännästä otuksesta. Jos on lukenut Kettusen tiedesivun kolumneja Hesarista, tietää että miehellä on riemastuttava kyky löytää yhteneväisyyksiä jostain merenpohjan kaikkia imitoivasta rauskusta ja päivänpoliittisista tapahtumista. Tekijöiden valtava kiinnostus ja rakkaus meriin välittyi hyvin tässäkin tilaisuudessa. Miehet eivät voineet olla hymyilemättä kirjaansa esitellessään. Ei, vaikka he jos ketkä tietävät meriä uhkaavat, ilmaston lämpenemisen tuomat muutokset ja ovat myös huolissaan. Korallien vähenemisestä oli puhetta.





Millaista on käsitellä Ukrainaa kirjailijana, toimittajana ja tutkijana. Tästä aiheesta keskustelivat Charly Pasternak-Salonius, Sofi Oksanen ja Antti Kuronen. Paikat missä Sofi Oksanen esiintyy, ruuhkautuvat pahasti ja ajoissa pitää olla paikalla. Joten en valokuvannut päitä takaapäin. Koirapuisto on Sofi Oksasen teos, jonka tapahtumapaikka on Ukraina. Olin ajatellut jättää tämän Oksasen kirjan väliin, mutta kiinnostuin kyllä keskustelusta niin, että aion sittenkin lukea sen. Sijaissynnytykset ovat hyvin korruptoituneen Ukrainan köyhien naisten tapa tienata lisää. Länsimaisille ostajille mainostetaan munasolun luovuttajan hyviä ominaisuuksia. Jos jokin menee vikaan, esimerkiksi kehitysvammainen lapsi syntyy, hän jää luovuttajalle, kauppa purkautuu.

Dnipron kaupunki on tapahtumapaikka. Nimi ei meillä paljon näy uutisissa, mutta miljoonakaupunki sekin on. Toinen kaupunki kirjassa on Nižyn. Kuronen mainitsi olevansa iloinen, että sekin oli löytänyt tiensä romaaniin. Se on lähellä sitä paikkaa, jossa venäläiset agentit, separatistit ampuivat alas malesialaisen koneen. Kuronen on kyllä hämmästyttävä toimittaja, vaikuttaa että hän menee minne hyvänsä miinakentälle juttuja tekemään. Kuten nyt esim Turkin hyökättyä Syyrian kurdialueille, jonne hän ilmeisesti lähti seuraavalla lennolla. On myös sympaattinen keskustelija.

Sofi Oksanen totesi, että kun romaani kertoo lähihistoriasta, faktojen on oltava oikein. Se on sekä fiktiota että muistiin kirjaamista. Hän sanoi olevansa iloinen, jos joku tulevaisuuden kirjailija voi käyttää hänen romaaniaan lähdeteoksena.

Keskustelijat olivat varovaisen optimistia Ukrainan tulevaisuuden suhteen. Positiivinen tarina, irtautuminen Venäjästä jatkuu, vaikka paljon vaaroja on edelleen olemassa.



Seuraavaksi kokoontui Erkki Tuomiojan fan club runsaslukuisena. Mies on taas pullauttanut markkinoille uuden teoksen, Tunnustan pelänneeni pahinta, joka sisältää hänen päiväkirjansa vuosilta 2001-2002. Juttelin odotellessa pariskunnan kanssa, josta mies oli lukenut Tuomiojan edelliset päiväkirjat, kuten minäkin, ja ihmetteli sitä, että ne ovat niin vetävää luettavaa. Samaa olen minäkin ihmetellyt. Se ehkä johtuu siitä, että Tuomioja on hyvä kirjoittaja ja toiseksi, että päiväkirjamerkinnät eivät ole sama kuin muistelma. Niissä on autenttisempi hetken tunnelma, ei jälkiviisasta selittelyä tai suodatusta. Kirjan toimittanut Veli-Pekka Leppänen vahvisti, ettei editoi niitä sen enempää kuin että pätkii Tuomiojan usein turhan pitkiä lauseita. Nato oli yksi teema, suhteemme on edelleen pragmaattinen, sanoi ET. Vuoden 2001 terrori-iskun jälkeisen ajan Tuomioja näkee menetettynä mahdollisuutena. Maailma oli silloin yhtenäinen teon tuomitessaan, ja hänen mielestään siinä olisi voitu  käyttää se yhteenkuuluvuuden tunne muiden konfliktien ratkaisuun.


Juha Roiha haastatteli filosofi Maija-Riitta Ollilaa Tekoälyn etiikka-nimisesta uutuusteoksesta. Ollila on erinomainen haastateltava, hän on viisas, hauska ja selkeäsanainen ja murjaisee tuon tuosta napakan tiivistelmän ihmisen olemuksesta, usein ihmisen tavasta pettää itseään. Pointtina tuli se, että paljon puhutusta - ja pelätystä - tekoälystä pitäisi ajoissa eli nyt sopia periaatteet, mitä siltä haluamme ja mitä emme. Tekoäly tai koneoppiminen on kaksisuuntaista, koneet muuttavat myös ihmistä. Siitä meillä on ympärillämme käveleviä esimerkkejä, kännykkä kädessä käveleviä, jollaisia tyyppejä ei vielä parikymmentä vuotta sitten kukaan osannut kuvitella.

Toisaalta filosofi myös rauhoitti ihmisiä lietsomasta itseään hysteriaan, emme ole lähelläkään kaikkein dystooppisimpia näkymiä. Esimerkiksi ei tarvitse huolestua siitä, että autistit työskentelevät mieluummin robotin kuin ihmisen kanssa. Se voi olla ensiaskel parempaan kommunikointiin myös ihmisten kanssa. Tai siitä, että vanhukset ovat ihastuneet hyljevauva-robottiin. Sen on todettu lisäävän myös vanhusten keskinäistä kommunikaatiota. Ei välittämisen tunteen tarvitse olla huijausta. Ihmiset eivät tunne oloaan kotoisaksi kroonista työniloa potevan robotin kanssa. Suhtautuminen on kahtalaista: toiset ajattelevat että tulevaisuudessa ihminen tekee vain merkityksellisiä töitä, toiset taas että kehitys on hidasta ja sitä ennen työttömyys kasvaa. Näin tapahtuukin, mutta murehtimisen sijaan pitää pohtia, kuinka järjestämme jokaiselle elannon.

Ollila otti esille mielenkiintoisia teemoja virkistävällä tavalla. Kun suunnittelemme tekoälyä, suunnittelemme omaa tulevaisuuttamme. Aika paljon tässä tuli vastaan samoja aiheita, joita Yuval Noah Harari on kirjoissaan pohtinut. Esimerkiksi, haluamme tuntea olomme turvalliseksi, mutta emme kuitenkaan halua olla jatkuvassa kontrollissa. Autonomiset aseet tekevät sodankäynnistä turhankin helppoa. Mitä algoritmit tekevät diktaattoreiden käsissä? Robotit on opetettava myös valehtelemaan, sillä on tilanteita jossa rakkaudellisuus ylittää totuudellisuuden tarpeen.

Märta Tikkasta ei näkynyt, oli sairastunut. Häntä korvasi S&S kustannuspäällikkö Anna Friman. Pakko kir on Tikkasen kirjeistä ruotsalaisille ystävilleen koottu teos. Kirjeenvaihto on toiminut kirjailijalle tärkeänä paineen purkajana ja hän on saanut ystäviltään sitä tukea, mitä on kaivannut perheen, kirjallisen kentän, kriitikoiden puristuksessa. Keskustelijat (toisen nimi unohtui) totesivat, että kirjeistä välittyy paljon inhimillisiä tunteita, Tikkanen kertoo niistä kaikista avoimesti, vihasta, kateudesta miespuolisille palkituille kirjailijoille - ja osoittaa myös huumorintajunsa.

Mais  où est la France? Ranskan piti olla teemamaa, näin jossain kyltin France, mutta ohjelmasta en pahemmin löytänyt sitä eli ranskalaisia kirjailijoita esimerkiksi. Aika näkymätön teema se tällä kertaa oli. 




Annastiina Heikkilä vastasi teemaan uudella teoksellaan Miksi Ranska raivoaa? Ville Blåfield haastatteli.

Kirjassa käsitellään Macronin Ranskaa ja sitä viimeisen vuoden ravistellutta keltaliiviliikettä. Sen taustoja ja Macronin tapaa kohdata kapina. Ranskalaisilla on ollut suuresta vallankumouksesta lähtien matalampi kynnys lähteä kaduille osoittamaan mieltä epäkohtia vastaan kuin missään muussa maassa. Sama ilmiö kuin muuallakin on tapahtunut myös siellä: maa on kahtiajakautunut, Pariisin eliitti ei tunne sitä elämää, jota eletään lähiöissä tai maaseudun tyhjenevissä pikkukaupungeissa. Ihmiset ovat kyllästyneitä puolueisiin, tiedotusvälineisiin, AY-liikkeeseen. Tähän tyytymättömyyteen Macronin karisma ei enää riittänyt. Keskustelijat mietiskelivät kotvasen karisman luonnetta. Heikkilä vertasi Macronia Sipilään, samaa yritysjohtajan tehokkuutta havaiten. Myös samoja eliittiä hyödyttäviä ratkaisuja, kuten omaisuusveron poisto, mutta dieselveron korotus, joka juuri kolahti maaseudun autoistaan riippuvaisiin ihmisiin.

Macron oli isossa liemessä, kun sattui jotain suurempaa: Notre Damen tulipalo, jonka tunnereaktion Macron osasi hyödyntää. Hän lupasi, että se on ennallaan viidessä vuodessa. Macronin kannalta tulipalo oli 'Deus ex machina'.

Kylläpä oli taas piristävää kuunnella viisaita ja hauskoja keskusteluja kokonaisen päivän. Vielä kun ulkona satoi ja tympeä talviaika turhan nopeasti pimenevine päivineen tekee tuloaan. Tämä riitti, kiitoksia ja au revoir!

*) Lisäys 29.10. Tästä taloustieteen kapeasta näkökulmasta nähtiin hyvä esimerkki eilisissä iltauutisissa. Kerrankin Luontoliitto ja MTK olivat löytäneet toisensa ja molemmat organisaatiot esittivät edustajiensa välityksellä huolensa metsätilojen päätymisestä enenevässä määrin sijoitusrahastojen käsiin. Vesa Puttonen ei nähnyt asiassa syytä huoleen, vaan win-win-win -tilanteen. Voittajia ovat ostajat, myyjät ja sijoittajat.


















tiistai 22. lokakuuta 2019

Ida Simons: Tyhmä neitsyt



Tyhmä neitsyt on kaikkea muuta kuin tyhmä. Ida Simonsin romaani kuvaa nuoren juutalaistytön kasvua murrosikäiseksi, 1920-30-luvulla, aikaa myrskyn edellä, Alankomaiden Scheweningenissä. Antwerpenissä vieraillaan säännöllisesti, Berliinissäkin piipahdetaan. Simonsia verrataan takakannen tekstissä amerikkalaiseen Stoneriin - unhoon painumisen ja uudelleen löytämisen takia. Romaani on julkaistu alun perin 1959 mutta löydettiin uudelleen vuonna 2014, jonka jälkeen siitä tuli käännösten kautta kansainvälinen menestys.

Gittel on kohtuullisen hyvin toimeen tulevan perheen tytär, teräväkatseinen ja hulvattoman hauska kertoja, intohimoinen pianistin alku. Jos hänen liikemies-isänsä olisi ryhtynyt hautausurakoitsijaksi, ihmiset olisivat vihdoinkin saavuttaneet kuolemattomuuden, on isän oma päätelmä jatkuvasti epäonnistuvista hankkeista. Vanhemmat riitelevät kuin kissa ja koira ja sen riitinomaisen tapahtuman seurauksena Gittel ja äiti lähtevät aina laukkujensa kanssa sukulaisten vieraiksi Antwerpeniin.

Monien särmikkäiden persoonien juutalaisyhteisö juhlineen, ihmissuhdesotkuineen ja rituaaleineen ikuistetaan tässä meheväksi aikalaiskuvaukseksi. Yhteisöä tuntuu leimaavan samanaikaisesti aika monen eksentrisen tyypin huumori, joka on saanut kehittyä täydelliseen kukoistukseen tietynlaisen ihastelevan kauhistuksen ilmapiirissä. Siellä on Wally-setä, joka laatii dokumentteja - laillisella signeerauksellaan - ennustuksistaan koskien sukulaisten edesottamuksia. Hän tekee vaimonsa ja tyttärensä pähkähulluksi ja kaiken kukkuraksi hän on aina oikeassa. Isoäidit käyvää kipunoivaa taistelua keskenään, milloin mykkäkoulu sen sallii.

Harry-pappa on juutalainen antisemiitti; hänen ikäpolvessaan se ei ollut mitenkään harvinaista. He saivat siitä suhteellisen harmitonta tyydytystä, jota kaasukammiosukupolvelle ei enää suotu.

Paitsi että tuo kaasukammio-maininta on ainoa romaanissa, mikä viittaa tuleviin tapahtumiin, kirjailija itse selvisi hengissä keskitysleiriltä. Siinäkin mielessä tämä on poikkeus juutalaisista kertovissa viime vuosisadan alun romaaneissa. Ja kirjailija voi kirjoittaa esimerkiksi tuollaisen hätkähdyttävän kuvauksen.

Gittelin maailmaa täydentävät omat mielikuvitushahmot, joiden kanssa voi tarpeen tullen paeta aikuisten hölmöyksiä. Tyhmä neitsyt kasvaa päähenkilönsä myötä. Ajan mittaan yhteiskunnallinen levottomuus lisääntyy, asunto- ja vuokramarkkinat hiipivät mukaan ja tuovat palettiin tummempia värejä. Samanaikaisesti aikuisten maailma aiheuttaa Gittelille useamman pettymyksen. Se on romaanille eduksi, vaikka tuleekin hieman äkkinäisesti ja vaikka nämä perhe- ja sukutarinan ihmissuhdekuvaukset ovatkin harvinaisen herkullisia. Aika sinisilmäisestä tytöstä on kasvanut tarkkavainuinen itsenäinen nuori nainen, joka näkee entistä paremmin aikuisten pelien taakse.

Voi olla, että minusta tympeältä kuulostava nimi - viittaa raamatun opettavaiseen kertomukseen viisaista ja tyhmistä neitsyistä ja heidän tavastaan hoitaa öljyruukkujaan - viivytti tutustumistani tähän kaikin puolin viihdyttävään ja viisaaseen romaaniin. Suomennos on loistava, kieli muovautuu täydellisesti pikkuvanhan lapsen ja kasvavan nuoren maailmaan. Kiitos ja kumarrus Sanna van Leeuwen!

Ida Simons: Tyhmä neitsyt
Een dwaze maagd, 1959, suomentanut Sanna van Leeuwen
Gummerus, 2015, 190 s