torstai 8. joulukuuta 2016

Luin muutaman novellin

Katherine Mansfield: Laulutunti

Miss Meadows, opettajatar tyttökoululla, 1900-luvun alkupuolella on poissa tolaltaan. Kaikki hänen tavallisessa ympäristössään, koulun käytävillä ja luokassa, näyttää vastenmieliseltä. Miss Meadowsin, Murielin koulupäivä värjäytyy mustalla. Kesken lauluharjoitusten - Ah, niin lyhyt ompi suven aika - hänen ajatuksiinsa sekoittuu pätkiä kihlatun kirjeestä. Aiemmin saapunut kirje on suistanut Murielin raiteiltaan. Kaikki tähänastinen, yhteinen tulevaisuus, on haihtumassa tomuna ilmaan, sillä kihlattu on ajatellut. - Mansfield tarttuu rakastuneen ihmisen epävarmuuteen, näyttää kuinka haavoittuvainen on mieli. Nainen aavistaa onnensa lopun lähestyvän, pelkojensa toteutuvan. Muste oikein ryöpsähtää ihmisen sisimmästä ja värjää ympäristönkin. Kuinka jokapäiväinen maisema, ja ihmiset siinä, voikin näyttää erilaiselta, kun mielenmaisema järkkyy. Lopussa sähkösanoma keikauttaa taas Murielin maailman. Ajattoman psykologisen kuvauksen taitaa Katherine Mansfield, 1888-1923.

James Joyce: Valitettava tapaus

Mr James Duffy on dublinilainen kassanhoitaja, jonka elämä on samalla tavoin koristelemattomassa järjestyksessä kuin setelipinot kassassa. Hän syö ravintolassa ja käy joskus konsertissa. Eräässä konsertissa hän tapaa Mrs Sinicon, kapteenin yksinäisen vaimon, johon tutustuu hiljalleen, tavattuaan tätä sekä sattumalta että järjestetysti sattumalta. Pimenevinä iltoina he viettävät yhä enemmän aikaa keskustellen. Sitten nainen rohkaistuu, mutta mies vetäytyy kuoreensa.  Muutaman vuoden päästä hän lukee lehdestä traagisesta onnettomuudesta ja ymmärtää oman osansa tapahtuneessa. - Sadan vuoden takainen Dublin piirtyy Joycen kertomana Mr Duffyn askeettisessa huoneessa, ravintoloissa, rautatieasemalla. Sitäkin paremmin puumaiseksi kuivettunut, normien ja sääntöjen kutistama päähenkilö, joka ei osaa iloita osakseen tulevasta lämmöstä, eikä näe uutta elämää lähellä toista, ennen kuin se on myöhäistä. Sovinnaisuuden ja arkuuden näivetystautia Joyce kuvaa taidolla.

Franz Kafka: Hiilisangolla ratsastaja

Kylmettynyt kertoja miettii, kuinka saada lapiollisen hiiliä uuniinsa, pakkasen kylmettämän huoneensa tulisijaan. Hänen on saatava hiilikauppias ymmärtämään, että hän muuten kuolee. Siksi hän ratsastaa kauppiaan luo tyhjällä sangolla. Kauppiaspariskunta istuu kuumassa kellariasunnossaan ovi auki. Kauppias kuulee avunhuudot, mutta vaimo ei vain kuule tyhjällä sangolla saapunutta asiakasta. Lopulta vaimo suostuu menemään ulos, mutta ei edelleenkään kuule ketään - vaikka joutuukin olematonta esiliinallaan pois huiskimaan. - Kafkamainen tilanne, toinen on jäätymässä, kuolemassa, toinen ei halua nähdä. Novelli on vanhemman oloinen kuin kaksi edellistä saman ajan novellia. Se on ihan museaalinen hiilisankoineen, koska ei-konkreettinen taso ei sen kummempaa minulle ilmaise, julmuuden ja itsekkyyden ohella, konkreettinen on museosta. Toisaalta ovat kai esim pikalainat korkoineen tämän ajan hiilisankoja.

Franz Kafka: Maalaislääkäri

Lääkäri on pulassa, koska hänellä on kiireinen kutsu syrjäiseen kylään lumipyryssä eikä hänellä ole hevosia. Hevoset löytyvät kuitenkin omasta tallista yllättäen, vieraan renkimiehen hallusta. Lääkäri saa hevoset käyttöönsä, mutta vieras haluaa vastineeksi kauniin piian itselleen. Lääkäri saapuu potilaan luo.  Lähemmässä tarkastelussa lääkäri ei löydä pojasta vikaa. Perheen odotukset ovat toisenlaiset ja lääkäri sitten löytääkin pojasta ison haavan ja haavasta matoja. Lääkäri mietiskelee ihmisten odotuksia: pappeihin he eivät enää usko, mutta lääkärin pitäisi tehdä ihmeitä. Perhe vaatii lääkäriä jäämään potilaan kanssa, hänet riisutaan ja hänelle lauletaan rienaava laulu. Lääkäri päättää karata ja kannustaa hevosensa laukkaan, mutta ne vain laahustavat. Kaikki on menetetty, piikakin uhrattu. - Edelleen kafkamaisia tunnelmia, painajaista, mutta en osaa novellin symboleita tulkita. Ehkä niitä ei tarvitsekaan sen kummempia löytää, lääkärin painajaisen lisäksi.

Rudyard Kipling: Bimi

Miehet keskustelevat merellä matkalla Malajista Englantiin. Samassa laivassa kuljetetaan orankia näyteltäväksi Englantiin. Siitä toinen saa aiheen muistella Bimiä. Se oli oranki, jonka Bertran, luonnontutkija oli kesyttänyt kaverikseen ja elänyt sen kanssa yli kymmenen vuotta. Bimillä oli sänky ja lakanat ja se istui miehen kaverina pöydässä. Kunnes mies tapasi mukavan naisen ja meni naimisiin. Sitä ei Bimi hyvällä katsonut ja jälki on sen mukaista.  - Tämän novellin muistin aika hyvin kouluajoilta. Teemana ihmisen tuhoon tuomittu yritys hallita luontoa, villiä eläintä, josta ei ole ihmisen kaveriksi. Kehyskertomuksen kertoja olisi voinut puuttua tapahtumiin, mutta selittää että kammottavassa tragediassa vaimonsa menettänyt mies halusi kohdata vastustajansa yksin, kun kerran oli erehtynyt kohtalokkaasti, luontokappaletta ihmisenä pitäessään.

Karen Blixen: Sormus

Kertomuksessa 'sataviisikymmentä vuotta sitten' avioitunut nuori tanskalainen aatelismies ja hänen vaimonsa Lise käyskentelevät maillaan. Avioliitto on ajan mittapuiden mukaan hieman erisäätyinen, sillä vasta 19-vuotias vaimo on varakkaampaa sukua. Mies on huolissaan sairastuneista lampaistaan, mutta vaimo ei jaksa niistä kiinnostua vaan pitää miehen huolia lapsekkaina. Seudulla on tavattu lampaita ryöstelevä väkivaltainen roisto, jota ei ole saatu kiinni. Aviomies osoittaa onnensa keskellä myös sääliä roistoa kohtaan, jota hänen ylhäinen vaimonsa ei ymmärrä. Vaimon mielestä mies on selvästikin 'vaarallinen vallankumouksellinen' kuten isoäiti oli sanonut.

Novelli kuvaa avioparin yhteiskunnallisen näkemyksen eroja, sitä kuinka humaanimpi näkemys on vaimon mielestä heikkoutta. Tai sitten mies lampaineen on yksinkertaisesti vaimon silmissä tylsä ja vaimon rakkauden tunteet ovat hiipumassa. Hän jättää hattunsa lähtiessään miehelle; aviovaimon ei kai noina aikoina sopinut kuljeskellä hiukset liehuen. Vaimon oma tausta on antanut hänelle sellaisen itseluottamuksen, joka jähmettää jopa väkivaltaisen roiston aloilleen, kun he sattumalta, muilta näkymättömissä kohtaavat. Sormus on tarkoitettu lahjontaan, mutta sitä ei tarvita ja samalla se katoaa, kuten avioliitton perusta ja rakkaus nuoren aviovaimon sydämestä.  Blixenin vapauden kaipuun tuulet puhaltavat tämänkin sankarittaren ympärillä.

John Steinbeck: Korkeat vuoret

Novelli vie lukijan Kalifornian vuoristoseudulle, joskus viime vuosisadan alkupuoliskolla ja kerrotaan Jody-pojan näkökulmasta. Hän asuu kuivalla ja kuumalla seudulla perheensä ranchilla, on pitkästynyt ja tekee aikansa kuluksia pientä kiusaa koiralle ja linnuille. Hänen suurin mielenkiintonsa ovat ranchin läheisyydessä nousevat Korkeat vuoret; ne sekä lumoavat että kauhistuttavat. Poika kyselee niistä sekä vanhemmiltaan että rengiltä ja saa kaikilta saman vastauksen: ei siellä mitään ole - tai sitten jotain outoa ja pelottavaa. Vuorilta saapuu myös yksinäinen vanha ukko, Gitano, joka väittää syntyneensä seudulla, tulleensa takaisin ja jäävänsä. Perhe ei ole samaa mieltä, mutta poika on ukosta yhtä kiinnostunut kuin vuorista. Tilalla elää viimeisiä päiviään myös raihnainen hevonen, isän mielestä yhtä turha kuin ukkokin, ei enää hyödyksi. - Steinbeck luo mestarillisesti arkaaisen maiseman ja sen tunnelman, kotitila edustaa turvaa mutta myös tylsyyttä, vuoret houkuttelevat salaisuuksillaan. Seudulla kulkevat köyhät paisanot hakevat töitä rancheilta, jotka hädin tuskin elättävät omiaan. Perhe ja poika ovat sidottuja siihen, vanha mies on köyhempi, mutta vielä vapaa valitsemaan. Hän valitsee vielä oman tiensä. Jody on uskottava pojan maailmassaan, hän on utelias, koettelee rajojaan ja kaipaa jännitystä - vuorten takana on meri.

W. Somerset Maugham: Glasgow'n mies

Tapahtuu Andalusiassa, Algecirasin pikkukaupungissa, joka sijaitsee Gibraltarinlahden vastakkaisella rannalla. Ensinnä minäkertoja muistelee tuttunsa jännittävää silminnäkijäkokemusta Napolista, jossa sattuu äkillisen tapon todistajaksi, ennen kuin minäkertoja palaa omaan majataloonsa. Täällä hän kohtaa espanjaa tutusti ääntävän matkailijan, joka osoittautuu skotlantilaiseksi, Glasgowsta. Sitkeitä skotteja tapaa näet Espanjassa paljon useammin kuin englantilaisia. Varsinainen kertomus on sitten Glasgown miehen kauhukertomusta suurelta yksinäiseltä maatilalta vuoristossa. Kauhu on alkanut toukokuisesta helteestä, siitä seuranneista painajaismaisista öistä yhdistyneenä talon historiaan; siellä on asunut mielipuoli. Äänet, kauhunhuudot täyttävät tienoon aina täydenkuun aikaan... Ei oikein uponnut tämä novelli, vaikka kävi selväksi että tulevakin yö oli oleva täydenkuun - ja kuka siellä sitten huutaa ja kenen pään sisällä. Tämä novelli saattoi olla vieläkin museaalisempi kuin Kafkan hiilisanko.

Aloittelin siis Ompun lanseeraamaa novellihaastetta tarttumalla tähän kouluaikaiseen, kirjahyllystä löytyneeseen teokseen: Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja Aulis Ojajärven valikoimana, ja poimin siitä nuo edellä referoidut. Olen aina pitänyt novelleista, mutta kuten moni muukin, en niitä tule niin usein lukeneeksi. Katherine Mansfield, Alice Munro, Raija Siekkinen ja Anton Tšehov ovat olleen ne toistaiseksi mieleen painuvimmat. Niin, ja Octavio Paz, jonka kokoelmaa en enää löytänyt kirjastosta. Elämäni aallon kanssa oli se kertomus, jonka muistan hyvin. Törmään Turun kaupunginkirjastossa usein siihen, että kirja on varastossa eikä sitä täällä saa saman tien mukaansa, kuten Helsingissä. Pitää täyttää lappu tai tehdä varaus.  Novellihaaste on ensimmäinen lukuhaaste, johon osallistun. Olen samaa mieltä Ompun kanssa, novellit ovat hienoa luettavaa ja ansaitsevat lukijoita siinä kuin romaanit. Levottomalle lukijalle novellit, short stories, ovat etenkin sopivia. Eipähän ehdi kyllästyä aiheeseen tai tyyliin, sen sijaan saa makupaloja monesta.

Kahdeksan novellia kertyi tästä.


maanantai 5. joulukuuta 2016

Paulo Lins: Jumalan kaupunki


Mun Rio on suurenmoinen
ja hurmaa tulvillaan...

Paulo Lins on elävä esimerkki siitä, että Rio de Janeiron läntisessä favelassa kasvaneella nuorella, ainakin yhdellä heistä, on ollut toinen polku kuin hänen Jumalan kaupunki-romaaninsa henkilöillä. Jumalan kaupunki on Rion läntinen kaupunginosa, favela, joka perustettiin vuoden 1966 suurtulvan jälkeen kodittomiksi jääneille. Sinne siirrettiin köyhiä muualtakin Riosta, alueilta jotka haluttiin keskiluokan käyttöön.

Favela-sana on peräisin tyräkkeihin kuuluvasta kasvista, joka peittää vuoria mm Rion ympäristössä. Samoille alueille syntyi laittomasti yhä uusia asuinalueita ja turvapaikkoja kodittomille ja köyhille. Yksi noista alueista nimettiin favelan mukaan ja nimi muuttui vähitellen paikalliseksi yleisnimeksi. Favelat ovat köyhyyden, rikollisuuden, huumekaupan, väkivallan ja rasismin leimaamia alueita. Rion kauneus levittäytyy kukkuloilta, mutta kujilla väistellään luoteja, kodeissa vedetään kokaa, viskiä ja pilveä. Eikä poliisi taatusti tarjoa turvaa, katujen äkkinäiset tilanteet vaihtuvat järjestelmälliseen mielivaltaan; huonosti palkatut poliisit haluavat osansa huumerahoista ja vangeilta palveluksia, mieltymyksiensä mukaan. Hierarkiassa mustien gangstereiden yläpuolella elelevät huolettomat valkoiset Pojat, joiden joukosta jokunen lipeää mukaan veriseen peliin, siinä missä mustien joukosta yksittäinen tyyppi pääsee irti köyhille mustille osoitetulta tieltä.

Paulo Lins on elänyt nuoruutensa Jumalan kaupungissa. Siksi Jumalan kaupungin henkilöt, nuoret gangsterit Hornanhenki, Vemmelsääri, Sähikäinen, Hunskeli, Nikkari, Varpunen, Pikku Zé, Komee Zé ovat verta ja lihaa, heidän dialoginsa niin autenttisia. Tarja Härkösen suomennos, favelan kieltä lähinnä kai pääkaupunkiseudun/Helsingin nykyslangia mukaillen, on kerta kaikkiaan mahtava suoritus. Varsinkin sen jälkeen kun luin Svenska Dagbladetin arvostelun ruotsinnoksesta, jossa kriitikko epäili lukijoiden naureskelevan väärissä kohdissa ja suositteli, että kääntäjä olisi tutkinut esim Rinkeby-ruotsia.

Batmanin baarin edustalla hän näki Appelsiinin harppovan Keskusaukiota kohti.
- Kuis hurisee? Sano mistä saisi kunnon tienestit?
- Hei kuule, on vähän kiire. Tässä ehdi nyt pälättää, vastasi toinen hiljentämättä vauhtiaan. 
Hunskeli ei vastannut, ajatteli vain että tappaisi moisen nuijan jonain maanantaina. 

Romaani on jaoteltu kolmeen osaan, jotka seuraavat lähemmin yhden henkilön kohtaloa, Hornanhengen tarina, Varpusen tarina ja Pikun tarina. Tarinat kertovat, että nuorilla, lapsilla on haaveensa jättipotista, elämästä muualla, turvassa vaimon ja lasten kanssa, kalastajana rannalla, vuoristossa, mutta favelan kadut viettävät alaspäin, imevät mukaan, pakottavat ottamaan aseet käyttöön, opettavat tappamaan, diilaamaan huumeita, valitsemaan jengin. Jättämään koulun. Kahdeksanvuotiaat nappulat, shakkinappulat katsovat isoja gangstereita, kaksikymppisiä ihaillen, juoksevat huumekuriireina pomojen asioilla, osallistuvat ryöstöihin ja tappoihin. Kosto ja väkivalta ottaa lisäkierteitä jokaisesta ruumiista. Taustalla soi samba, käydään sambakoulujen kilpailuissa, joissa favelassa syntynytkin voi menestyä. Gangsterille on tärkeää näyttää hyvältä ja saada kaunis tyttöystävä. Jos ei hyvällä, niin sitten väkisin. Mustasukkaisuus korventaa häviäjää. Välillä nuoret ottavat henkeä pakomatkalla guavapuiden alla, yöllä moskiittojen armoilla, tuijottavat kaunista maata ja ihmettelevät, miksi eivät saa tätä kaikkea pysäytettyä, miksi on oltava mukana tappamassa.

Kaikesta tästä kaaoksesta ja väkivallasta Lins onnistuu tekemään brutaalin, silti säkenöivän kertomuksen haaveista, rakkauden ja ystävyyden kaipuusta, köyhyyden ja rikollisuuden lujasta liitosta. Teksti kulkee paikoitellen dokumentin omaisena kuvauksena paikallisista oloista, naisista ja äideistä kodeissa, lapsen viimeisistä ajatuksista kun hän katsoo kiväärin suuhun, kukosta joka pääsee pakoon juhlaväen padasta. Puuttuvaa koulutusta paikkaa taikausko ja oma pombagira. Ja taas palataan nuorukaisten dialogin tykitykseen. Taitavasti Lins erottelee ja taustoittaa henkilöitään, joita pujahtelee joka kujalta lisää; he eivät favelassakaan ole samasta puusta. Eräs kahden kaverin suunnittelema ryöstö ei missään vaiheessa toteudu, koska bussikuski on mukava, kassalla on mukava tyttö, ryöstettävä autoilija on mukava.

Jengien sota kuitenkin kiihtyy Jumalan kaupungissa. 'Kylmää se, suolaa se'. Kohtalot ovat enimmäkseen surullisia heillekin, jotka pyristelivät jäädäkseen väkivallan ulkopuolelle. Mafiameininki jyllää valinnoissa, joihin kaikki lopulta pakotetaan. Hyljeksitty homomies Ana Flamengo, saattaa olla niitä harvoja onnellisia. Vakavarainen perheenisä ei enää jaksa teeskennellä vaimonsa vierellä. Sähikäisen ja hänen nuorten gangsterikavereidensa elämä syttyy, paukkuu, sammuu ilotulitteena Rion yössä.

Paulo Lins on haastattelujen mukaan kirjoittanut tätä menestysromaaniaan kymmenen vuotta osallistuen samanaikaisesti tutkijana köyhien rikollisuutta ja oikeutta tutkiviin projekteihin.

Yö teki itsestään kukkulan kuninkaan. Katuvalojen syttyessä perhoset kerääntyivät joka toisen lyhtypylvään ympärille. Laella lapsijengi kysyi Bahian Paulolta gangstereiden liikkeistä. He halusivat juhlia onnistuneita tuoreita rikoksiaan mestareidensa kanssa. Tuona päivänä vanhukset, raskaana olevat naiset ja humalaiset olivat saaneet tuntea heikkoutensa noiden ahneiden lapsenkäsien edessä. Lapset olivat myös kerjänneet ja kiillottaneet kenkiä São Franciscon aukiolla. 

Paulo Lins: Jumalan kaupunki
Cidade de Deus, 1997, suomentanut Tarja Härkönen
Aviador, 2016, 491 s

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Tänäänkin marraskuu näyttää parhaat puolensa

Tuulee pohjoisesta, nollakeli, mutta tuntuu kylmemmältä. Valoa on kitsaasti, jotain seitsemän tuntia kait. Saattaa sataakin vielä, ehkä räntää. Nyt jos koskaan voi lojua  hyvällä omatunnolla sohvan nurkassa, poltella tuikkuja, lukea ja tänään varsinkin katsoa Teemaa.


Teema näyttää Laurie Andersonin kollaasielokuvan Koiran sydän. Tutustuin Laurie Andersoniin joskus 80-luvulla, kävin katsomassa hänen kokeellisen elokuvansa 'Home of the Brave' ja ostin siitä tehdyn LP:n - jonka sitten tapani mukaisesti soitin puhki enkä enää palannut siihen. Koiran sydämessä on pääosassa siis läheinen koira. Koirat, kissatkin, ja vauvat ovat ihana aihe, molempia voi katsoa loputtomiin ja antaa niistä lähtevän lämmön tulvia.

Myöhemmin voi Teeman elokuvafestivaaleilla nauttia vielä japanilaisesta animaatiosta ja monesta muustakin elokuvasta, joista kaksi olen nähnyt. A Late Quartet oli hieno eikä vähiten siksi, että erästä pääosaa esittää Philip Seymour Hoffman. Ja toinen on se elokuva, jolla on maailman hauskin nimi: Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien. Hyvin suomennettu tuosta nimestä En duva satt på en gren och funderade på tillvaron. Siinä on hyvin kaurismäkeläinen kuvasto, semmoista 50-luvun pelkistettyä, teksteistä ja kaupallisesta kuvahälystä vapaata maisemaa, mutta huumoria on ripaus enemmän. Onhan se ruotsalainen.

Tämä ylimääräinen mainos siksi, että mahdollisimman moni huomaisi nauttia tarjonnasta. Ei tarvitse siis raahautua biitsille aurinkoon tai keksiä erilaisia retkikohteita. Kyllä kelpaa kun saa täysillä elää marraskuuta Suomessa. No nyt jo sataakin jotain pientä hilettä taivaalta.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit



Keltainen paritalo, maatila puutarhoineen, jossain Uudellamaalla, on paikka, johon Hannele Mikaela Taivassalon In transitin henkilöt palaavat matkoiltaan ja josta he taas lähtevät. Talossa asustaa nykyajassa Sem, hiljalleen yläkerran, Semilän, vuoteeseensa hiipuva vanhus, hänen kälynsä Vera, lapsenlapsi Galadriel ja tämän viimeisin mies, Muukalainen. Talossa on lapsuuttaan elänyt myös Galadrielin pikkuveli, nyt maailmalla itsekseen viihtyvä Nallukka. Talosta poistutaan lyhyissä vaihtuvissa muistoissa, päiväkirjamerkinnöissä ja sen villiintyneeseen puutarhaan palataan uusiin tapaamisiin, jossa edellisen sukupolven V ja seuraavan sukupolven G:n ystävä, Muukalainen kohtaavat puutarhakeinussa päiväsavuillaan.

Talokaan ei ole oikeastaan kenenkään koti, se on yhtä sattumalta sellaiseksi kasvanut kuin tuulen kuljettamasta siemenestä kasvanut puu. Kukin talon asukkaista on oikeastaan haaveillut jostain muusta, mutta palaa sinne, koska se on ainoa paikka, jonne voi palata. Sukulaiset ja muukalainen kohtelevat toisiaan ystävällisesti, mutta toisiaan he eivät tunne eivätkä toistensa unelmia.

Ajassa kuljetaan vanhemman sukupolven muistoista jostain 50-luvulta Galadrielin, maailmanmatkaajan lentomatkoilla aina vuoden 2015 kevääseen, jolloin saksalainen pilotti ohjasi lentämänsä matkustajakoneen päin vuorta. Pääosassa ovat noiden kolmen: Semin, Veran ja Galadrielin elämät ja rakkaudet. Sem, viisikymmenluvun nuorimies on aikansa lapsi. Hän on kokenut elämänsä suurimman intohimon toisen nuorukaisen kanssa Tukholmassa, Bernsin kristallikruunujen alla, kulkenut kiillotetuissa kengissä Humlegårdenissa, mutta jättänyt sen taakseen velvollisuudesta, palannut tilalleen, haalareihin ja peltotöihin. Sem on kätkenyt intohimonsa itseltäänkin. Vera on samaa sukupolvea, nuoruutensa Helsingin Käpylässä viettänyt elämäniloinen nainen, hiljalleen perheellisen miehen toiseksi naiseksi ajautunut, ja rakastunut. Galadriel ajelehtii levottomana elokuva-alan työntekijänä, alituiseen intohimonsa riivaamana, jatkuvassa välitilassa, seuraavaa hetken huumaa takaa ajamassa, milloin Los Angelesissa, milloin Bombayssa, milloin Arktiksessa Fridtjof Nansenin jalanjäljillä.

Oliko Galadrielilla sijaa edes itsessän vai joutuiko hän kenties sen takia liikkumaan, olemaan matkalla jonnekin muualle koska osa hänestä jäi aina ulkouoliseksi ja loppuosa seurasi perässä ollakseen hukkaamatta jotain, hukkaamatta sitä näkyvistä?

Galadriel on viettinsä vanki, intohimosta riippuvainen. Elokuva-alan kollega George Gordon Junior, perheenisä, on se, jonka pelkkä puhelinviesti riittää hänet kuumentamaan. Hän laskee päiviä seuraavaan tapaamiseen, joka elokuvatyyliin alkaa heti eteisessä vaatteiden repimisellä. Rauhallisemmat tyypit, kuten Peter M. Arvidsson, ja päivänvalo eivät tälle intohimolle riitä; salaisten tapaamisten jännitys vetää levotonta naista.

Taas törmäsin romaaniin, josta löydän yhtymäkohtia omaan nuoruuteen. Sem kuljeskelee Tukholman katuja hämillään nuoruuden ihanuudesta, maailman mahdollisuuksista. Sellaisena itsekin muistan 60-luvun lopun. Humlegården oli tuttu puisto, siellä minäkin haikailin jotain. Galadriel lähetettiin Sveitsistä kotiin, kun au pair-tytöt järjestivät talossa bileet kun isäntäväki oli poissa. Olin Zürichin Ottikerstrassella au pairina. Alakerran englantilainen Heather - muistan paksun maskaran - lähetettiin kotiin kun ilta poikien kanssa venähti liian pitkälle. Galadriel epäviihtyi Sveitsin järjestyksessä ja 'kirkkaudessa'. Sama kokemus minulla.

Taivassalo kirjoittaa ilmavaa lausetta, se istuu hyvin lentämiseen ja unelmointiin. Hän uppoutuu syvälle henkilöidensä tunne-elämään, yksinäisyyteen, haluun ja haaveisiin. Yksittäiset, irralliset kohtaukset, eri aikoina, eri paikoissa sopivat hyvin luettavaksi kuin pienet novellit, vaikka solmiutuvat samaan sukupuuhun. Silti, se mikä alkuun maistui virkistävältä, omaperäiseltä, herkältä alkoi kasaantua monotoniseksi ja hivenen kyllästyttäväksi. Tunteita märehditään loputtomasti. Mikähän merkitys on nimillä, Sem, Galadriel - Taru sormusten herrasta? En tiedä, kun en ole lukenut. Välillä Vera on V ja Galadriel G. Kuin kirjailija olisi päättänyt jättää nimet luonnosmaisesti, vähän niinkuin maalauksissa nykyään maali saa valua.

Loppua kohden Galadrielin ja George Gordon Juniorin kohtaamiset ovat yhtä replaytä. Sitä ennen, ennen kyllääntymispistettä, romaani on täynnä kaunista ja koskettavaa. Galadrielin vimmaisten matkaan lähtöjen vastakohtana Semin hiipuva alistuminen; rakkaus riittää, ei tarvita intohimoa. Hänen katuva olemuksensa, kun ei voi tarjota Esterille, vaimolle sitä, tango passionia.

Me olisimme voineet nyt syleillä toisiamme pimeässä, Ester ja minä. Olisin voinut silittää hänen hiuksiaan ja sanoa että kaikki muuttuu hyväksi, hän olisi itkeä tirauttanut minua vasten, flanellipyjama niin paksu ettei olisi siitä juuri kastunut, minä olisin tuudittanut ja hyssytellyt häntä ja hän olisi nukahtanut.

Näin Omppu ja Ulla.

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit
Suomennos Raija Rintamäki
Teos & Förlaget, 2016, 460 s




lauantai 19. marraskuuta 2016

Marraskuun ihana valo

Tänään marraskuu taas näytti parhaat puolensa täällä Lounais-Suomessa. Aurinko ja mustat kuurosadepilvet vuorottelivat, valo valui matalalta hunajan värisenä, mustassa pilvessä näkyi sateenkaari, ruoho oli vielä vihreää, puissa viipyi menneen syksyn muisto.







Lukemiseni, sekä blogien että luettavana olevan romaanin, on keskeytynyt viikoksi. Syynä tänne maailmaan pinnistäneet suloiset vauvat, kaksin kappalein. En ole koskaan kokenut itseäni kovin äidilliseksi. Päin vastoin, silloin kun omista vauvoista olisi pitänyt nauttia, olin täynnä itseäni ja omia halujani. Halusin pois hiekkalaatikon reunalta, halusin lukea, halusin töihin, halusin aikuisten luo.

Vauva on ihmeellisen luottavainen. Vauvan kun laskee hoitopöydälle niin se näyttää siltä, että kaikki on hallinnassa, että ihminen joka sitä hoitaa, tietää mitä tehdä. Hoitajakin toivoo sitä, mutta ihan varma ei voi olla. Vauva nostaa pikku jalkojansa ja silmäilee kattoa, päästää kannustavan kähinän ja on sen näköinen, että kyllä sä nyt tämän hoidat. Kun rutiinit ja rutinat on toistettu muutaman kerran, hoitajakin kasvaa ihmisenä ja huomaa, että mikään muu ei ole niin tärkeää kuin että tämä nuppunen olisi tyytyväinen. Aina se ei onnistu, vaan vauvaa joutuu kääntelemään monenlaisiin asentoihin jotta saavutettaisiin sitä tyydyttävä optimaalinen rentous. Vauva roikkuu lopulta poikittain sylissä kädet suorina - ja kyllä, ei uskoisi mutta tämä asento on paras. Jonkin aikaa.

En ole haaveillut lapsenlapsista. Siksi, kun he tulivat, olin yllättynyt siitä kaikesta. Kuinka iloista ja onnellista on saada seurata pikkuisen ihmisnupun silmän liikkeitä, täydellistä pientä korvaa, nostaa pieni käärö vierelle tyynylle, kietoa kädet sen ympärille ja vain olla siinä, leikkiä karhuemoa - ja sitten taas antaa lopullinen vastuu vanhemmille.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Så pratar du med ditt barn om Trump!

Kyllä Ruotsi on aina Ruotsi! Siellä ymmärretään, että Trumpin voitto on maanjäristykseen verrattava katastrofi. Mutta säästäkää edes lapset! Heiltä ei saa viedä toivoa! DN on haastatellut psykologia. Ja eräs tunnettu suudelma on taas kerran toiminut hyvänä alustana.


Foto: Mindaugas Kulpis, AP

maanantai 7. marraskuuta 2016

Sergei Dovlatov: Ulkomuseo



- Älä unohda, että olen tehnyt kaunokirjallista työtä jo kaksikymmentä vuotta.
- Haluatko kirjoittaa suuren teoksen? Siinä onnistuu vain yksi sadoista miljoonista!

- Entä sitten? Sielullisessa katsannossa epäonnistunut yritys ei ole yhtään vähemmän arvokas kuin kaikkein suurin mestariteos. Voi ajatella, että moraalisesti se on jopa korkeammalla. Koska siitä ei saa tunnustusta.

Boris Alihanov tässä sanailee vaimonsa kanssa omasta asemastaan, tulevaisuudestaan. Vaimo on jo tehnyt päätöksensä: hän ei tänne jää. Hän ottaa mukaansa heidän tyttärensä Mašan ja he lähtevät Yhdysvaltoihin. Vielä käydään viivytystaistelua. Boris Alihanov on Neuvostoliitossa sensuroitu, epäonninen - onko hän silloin epäonnistunut? - kirjailija, joka on löytänyt työpaikan Aleksandr Puškinille omistetulla museoalueella, Puškinskije Goryssa. Kirjailija kamppailee paitsi toimeentulonsa, kirjailijuutensa ja vaimonsa myös viinan, enimmäkseen vodkan, joskus myös makean portviinin kanssa. Se on tehokas moottori, siinä ei vain ole jarruja.

Boris Alihanov on Sergei Dovlatovin alter ego. Ulkomuseo pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin Mihailovskojen Puškin-museon oppaana. Neuvostoliiton toisinajattelijoihin lukeutunut kirjailija emigroitui vuonna 1978 Yhdysvaltoihin. Se on hänen romaaniensa suuri trauma, haava, joka värittää hänen romaaniensa tunnelmaa: melankoliaa mustalla huumorilla.

Kirjailijaa ei pidättele kotimaassaan Eremitaasi, Neva tai koivut vaan kieli. Sillä vieraalla kielellä ihminen menettää kahdeksankymmentä prosenttia persoonallisuudestaan. Hän kadottaa mahdollisuuden vitsailla ja olla ironinen. Se yksin riittää saattamaan minut kauhun valtaan. Joku muukin on sanonut samaa ironiasta. Että se on ainoa mitä köyhälle päähänpotkitulle jää. Lisäksi kirjailijan on mieluummin saatava olla toimetonna, seurata sivusta. Kalastaa ja mieluiten ilman saalista, sanoo Alihanov.

Alihanovin opastukset Puškin-museossa saavuttavat suosiota, koska hän kirjailijana osaa syventää sanomaansa ja jakaa Puškin-rakkauden, joka onkin ehdoton edellytys museo-oppaaksi tulemiselle. Hän ottaa opastuksissaan käyttöön kirjailijan vapauksia, varsinkin kun osa turisteista ei pölkkypäisyyttään sen parempaa ansaitse. Naispuolisia kollegoitaan minä-kertoja Alihanov kuvailee tylysti. Ehkä siihen ei kuitenkaan sisälly niinkään sovinistista asennetta vaan enemmän järjestelmän, byrokratian ja onton patsastelun kuminaa - sen sellaisen kritiikkiä. Puškin-museon oppaiden ja muiden lähistön asukkaiden elämä puolilahoavissa mökeissä, toisiaan juopottelussa tukien, absurdin dialogin säestämänä on räikeä kontrasti turistien kansoittaman kartanon saleille. Eipä ihme, ettei Dovlatov sopinut neuvostokirjailijoiden kaanoniin.

Bukovskimaisesti kirjailija rehentelee juomisellaan, piiskaa itseään - että ehtisi ennen muita. Yllättäen Bukovski mainitaan. Ei kylläkään Charles Bukowski, vaan Vladimir Bukovski, vankileireillä ja psykiatrisessa pakkohoidossa kiusattu kirjailija. Hän ja monet muut Neuvostoliiton toisinajattelijat ja kulttuurielämän nimet - jotka on listattu kirjan loppuun taustatietoineen - vilahtavat Alihanovin ja Tanja-vaimon keskusteluissa, joissa kirjailija puolustelee rakkauttaan mielettömään kotimaahansa. Hän ei lähde, ei vaikka hänen rakkaimmat lähimpänsä ovat lähdössä.

Siinä missä joku toinen tarvitsee kahdeksan lausetta, Dovlatovin lakoninen lause ja tiivis ilmaisu putoaa tässäkin romaanissa kauniisti kuin viistosti veteen heitetty litteä kivi: se ottaa yhden hypyn ja vielä seitsemän lisää, renkaat jäävät väreilemään. Kirjailija tuntee kommunistisen kotimaansa absurdin järjestelmän, hän lähes rakastaa miliisiäkin, ja varsinkin sen vodkaa nauttivia työläisiä, sotamiehiä ja marsalkkoja. Eräs näistä, Tšekan eli salaisen poliisin edustaja, Beljajev ennustaa Neuvostoliitolle vauhdikasta loppua:

Tulee päivä, jolloin kaikki ryyppäävät. Tavallisesta sotamiehestä aina marsalkka Gretškoon. Tehdastyöläisestä raskaan teollisuuden ministeriin. Kaikki paitsi pari-kolme naista, lapset ja ehkä juutalaiset. Eikä se tule mitenkään riittämään kommunismin rakentamiseen... Silloin koko karuselli pysähtyy. Tehtaat ja tuotantolaitokset, konepajat ja traktoritallit... Ja sitten mongolit tulevat taas. Mutta tällä kertaa lännestä. Heitä johtaa toveri Kissinger.

Lukemistani Dovlatovin romaaneista tämä on asteen verran matalavireisempi, alistuneempi, surullisempi. Silti tämäkin ohut romaani on kuin jääkylmä snapsi sopivan suolapalan kera. Vahva ja maukas ja pirskahteleva.

Sergei Dovlatov: Ulkomuseo
Заповедник, 1983, suomentanut Pauli Tapio
Idiootti 2016, 171 s