keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Octavio Paz: Elämäni aallon kanssa

Vielä yksi novelli. Tällä erää viimeinen tässä osoitteessa. Sitten laitan shortsit vähäksi aikaa hyllylle. Meksikolaisen Octavio Pazin Elämäni aallon kanssa on tatuoitu sydämeni lihaan (copyright Tuomari Nurmio), vähempi ei sille riitä. Toisaalta siihen riittää se, että muistan sen.

Loistavan kirjastolaitoksemme hakukone ilmoittaa sitä etsiessäni, että se löytyy Pekka Tarkan valikoimasta Novellin parhaita, Tammi 1971. Sinne aalto on liiskattu kuivumaan. Se ei siihen oikein suostuisi, niin villi ja hurja se on. Oma tunteiden aallokkoni on jo vähän tasaantunut, joten nyt kun luin sen toisen kerran, noin kolmenkymmenen vuoden jälkeen, se ei tärisytä samalla tavalla. Silti aalto, hullun rakkauden, rakastumisen kuvaus viettelee ja hauskuttaa edelleen kekseliäisyydellään. Siinä romanssi nousee ihanan ensikosketuksen jälkeen vaikeuksien kautta täyteen kuohuunsa, kunnes kertoja on kokonaan sen, siis aallon, pauloissa. Sillä

veden tuutimiseen nukahtamista ei voi verrata mihinkään, ja sanoinkuvaamaton lienee myös herääminen lukemattomiin keveisiin, iloisiin ruoskaniskuihin, lukemattomiin ravisteluihin jotka loittonevat nauraen.

Ruoska ei tässä tapauksessa viittaa sadomasokismiin. Oikukas rakastettu on vaikeasti taltutettavissa, vähän kuin joku Carmen. Rakkauden hurmalla on aikansa, sitäkin tiheämpi, mutta ennemmin tai myöhemmin se, aalto, kyllästyy. Se alkaa leikkiä vieraiden akvaariotiikereiden kanssa. Talvikin tulee ja kolea sumu. Ja loppu, se on väistämätön, mutta yhtä riemukas kuin koko novelli. Kuinka aallon harjalla hehkuvalle sateenkaarelle käy? Lue, sinä talvisesta väsymyksestä kärsivä lukija. Tässä lyhyessä, parin sivun novellissa maistuu tulinen chili, kirpeä lime ja hiekalle ryskyvä maininki, joka imaisee sinut mukaansa, halusit tai et.

Novellihaasteessa koossa 49.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja/III

Jatkan lukumatkaani venäläisissä novelleissa.

Juri Buida: Mihel. Mihel on lastenkodin isännöitsijä, hyvä mies, joka ottaa adoptiolapsekseen lastenkodin kiusatun, Pikkurilliksi kutsutun, ulkoisilta ominaisuuksiltaan väheksytyn ja muutenkin kiusatun, älyllisesti jälkeenjääneen pojan. Mihel on kiltti Jeesus, joka näkee valoa sielläkin missä muut eivät. Pikkurillin onnenpotku ja levollinen olo muuttuu, kun Mihel avioituu ja samalla taloon muuttaa tytärpuoli, kaunotar.  Kaunotar ei Pikkurillin palvonnasta innostu.

En tiedä, mitä tällä novellilla halutaan sanoa. Mihel uhrautuu ottopoikansa puolesta, joka osaa sytyttää valon pulloon Mihelin opettamalla tavalla, mutta muuta valoa ei  häneen tartu. Hän on vain paha; häneltä on vain yksi ihminen odottanut hyvää eikä se riitä. Novellissa tökki jokin epämääräisen tunkkainen kohtaloon alistuminen, tai muu jota en osaa selittää. Tai sitten se oli vain pimeä.

Maija Kutšerskaja: Käkönen. Novellin sankaritar, perheenäiti ja lempeäsydäminen nainen rimpuilee - siitäkö nimi Käkönen? - nykyisyytensä ja entisen rakastettunsa, narkomaani Grishan välissä. Eikö hän ole päässyt irti hurmaavasta hulttiosta, vai yrittääkö hän vielä pelastaa jotain, se on epäselvää. Koti ja mies tuottavat huonon omatunnon, jota hän käy lievittämässä ortodoksipapin puheilla.

Kiihkeä kertoja ei oikein saanut minua eläytymään dilemmaansa.

Aleksandr Kabakov: Ylinopeutta.  Valeria Pustovaja kutsuu esipuheessaan Aleksandr Kabakovia johtavaksi venäläiseksi kirjailijaksi, mikä adjektiivi kumisee kuin kipsipää. Johtava kipsipää.

Novellissa menestyvä mies nautiskelee mukavasta arjestaan, johon kuuluu moderni elämä tasokkaine asuntoineen, autoineen, vaatteineen. Naisetkin asettuvat siinä osaksi menestyksen merkkejä, vailla tunnesiteitä. Vielä tarkemmin niin, että jos joku enemmän innostuu, hän, Maks Vinogradov tekee selväksi että ei pidä. Matkalla lentokentälle, hän tulee pysäytetyksi ylinopeudesta. Se saa hänet väläyksissä näkemään toisenlaisen tulevaisuuden mahdollisena. Näky on puistattava. Mies on niin rakastunut elämäänsä. Onneksi hän tietää miten liikennepoliisin voi hoidella.

Miehellä on vauhtisokean nousukkaan maailmankuva. Se on tyly ja epäkiinnostava, kuten aika pitkälle koko novellikin, niin johtava kirjailija kuin Kabakov onkin.

Roman Sentšin: Jääpalloa. Työssään rutinoitunut keski-ikäinen Burkov on väsynyt ja innoton. Hän löytää työpäivän aikana keinon päästä ulos tylsyyden kehästään ja lähtee kutsumatta asiakaskäynnille paikallisjunalla. Matkan aikana hän kelaa elämänsä valintoja. Nuoruuden muisteloissaan hän ajautuu seuraamaan nuorten tyttöjen jääpalloharjoitusta. Hän herää muistoistaan, kun hänen kiinnostuksensa tulkitaan väärin. Onko novellin ydin se, että jokainen pysyköön ikäistensä ja kaltaistensa seurassa, omassa kopperossaan, muuten ei hyvää seuraa, ulkopuolisten väärinymmärrys on todennäköistä - ei muuta kuin takaisin töihin?

Alan jo olla vähän epätoivoinen. Hyviä lukukokemuksia novellikokoelmassa alkaakin lupaavan alun (I ja II ) jälkeen olla vähemmän kuin vähemmän hyviä. Mutta sitten vastaan tuleekin

Aleksandr Snegirjov: Parisataagrammainen. Tässä on taas muhevaa ja värikästä kerrontaa kiinnostavassa ympäristössä. Ollaan kokki Semjonin seurassa ravintolan takahuoneessa, jossa otetaan vastaan tuoretta kalaa, mutta kun kaikki osapuolet, tavarantoimittajat, kokit ja asiakkaat haluavat päästä halvalla, niin mitä siitä tulee. Kalat eivät sätki enää perillä. - Ovat taas kupsahtaneet, Semjon totesi. Mutta parisataagrammainen on ainoa elossa pysynyt ja siitä tuleekin ravintolan akvaarion lemmikki. Harvoin kala ui novellin päähenkilöksi. Kalan ja Semjonin, omaperäisen mutta ammattiylpeän kokin kautta tulee sitten tutuksi myös muutama asiakas, ja lopulta ravintolan omistaja, joka joutuu lähes käsirysyyn - parisataagrammaisen kanssa. Eikä ole ihan selvää kumpi voittaa.

Aleksandr Snegirjov on armoitettu kertoja. Häneltä lukisin mielelläni lisää. Hän onkin näköjään vasta nuori mies, s. 1980 joten toivottavasti häntä vielä suomennetaan.

- Tännekö tilattiin kalaa?! kalantoimittaja rohisi viikset lemuten. Hän oli haljeta ylpeydestä.

Alisa Ganijevan Putoaminen on perinteinen Kaukasukselle sijoittuva maalaiskuvaus matkamiehestä, joka saapuu vuoristolaispariskunnan vieraaksi. Iltateellä jutustelu alkaa kiertää kylässä tapahtunutta tragediaa, nuoren naisen putoamista alas vuoren jyrkänteeltä. Ilmenee, että nainen on ollut raisu tavoiltaan ja vahva tunteissaan, joten intohimodraaman aineksia alkaa hahmottua.

Ei kovin perinteinen sen sijaan ole Anna Matvejevan Oota, mä kuolen ja tulen sitten, joka tulevaisuuden kuvittelullaan karkoitti minut oitis. Jätän sen suosiolla lukijoille, jota se puhuttelee.

Onko Googlella jotain Boris Jekimovia vastaan vai miksi hänestä ei saa suomeksi edes syntymäaikaa esille?  Sen sijaan tulee jotain hollanninkielistä tietoa, ja myös tsekin kielistä. Onko hän siis emigranttikirjailija? Hänen novellinsa Lumentuloon asti perusteella veikkaan hänen olevan 50-60 vuotias. Esikirjoittaja kuvaa häntä perinteisen proosan patriarkaksi. Novellissa kaksi entistä koulukaveria tapaa paimenen hommissa jossain Donin arolla. Luonto ja ulkona vapaana oleminen näyttäytyy ihanteellisena minäkirjoittajalle, jolle homma on väliaikaista. Sen sijaan toinen on köyhästä kolhoosin paimenen työstä päätynyt vielä köyhemmäksi karjanomistajan paimeneksi. Ja kaipaa Neuvostoliittoa ja sen aikaista, sittenkin helpompaa tapaa pysyä hengissä.

Vladislav Otrošenkon Ukkovaari Grišan talo osui luettavaksini juuri ennen Katja Gauriloffin hienoa dokumenttielokuvaa isoäidistään Kaisa Gauriloffista ja kolttasaamelaisista, Kuun metsän kansa. Ukkovaarin talossa heiluu monenlaista monta sataa vuotta vanhaa huru-ukkoa, hiilenmurskalla ja kuorellisilla ravuilla eläviä, jotka  heittävät toisiaan loitsuilla kuolemaa huijatakseen. Se mikä Gauriloffin elokuvassa näytti harmoniselta ja runolliselta, ystävyys sydämelliseltä, on Griša-vaarin talossa pimeää ja täynnä räkätystä. Turha kai noita on verrata mutta näin nyt kävi.

Seuraavaa kirjailijaa Jevgeni Babuškinia esipuheen kirjoittaja Valeria Pustovaja luonnehtii artistisimmaksi. Hänen kolmesta lyhytproosastaan kaksi on nimetty saduiksi ja kolmas on nimeltään Atomit koostuvat enkeleistä. Se on aika nihilistinen kertomus kahdesta isoksi kasvaneesta miehestä, joilta puuttuu pohja ja suunta elämästä. He kai toivovat, odottavat jotain, että kaikki muuttuisi. Vaikka räjähdystä, jossa atomit järjestäytyisivät uudella tavalla. Siihen asti he ryypiskelevät, Ruslankin vaikka on ydinfyysikko, ainakin omasta mielestään. Menossa on maailmanlopun meininki, sankareilta on järki kadonnut kauan sitten, mutta tunnelma on kepeän ilakoiva. Kontrastia kerrakseen.

Tässä välissä minut armahti lehmänhäntämäisesti laskeutuvasta tunnelmastani loistava Tatjana Tolstaja. Häneltä on kaksi novellia: Seurustelua ja Savu ja varjo. Molemmat kertovat rakkaudesta, tai oikeastaan ensimmäinen rakastumattomuudesta (hmm) ja toinen rakastumisesta ja sen vaivalloisuudesta. Savun ja varjon rakastunut käy päänsisäistä kamppailua tunteensa kanssa niin, että kohde istuu saman amerikkalaisen campuksen opiskelijakahvilassa. Tunnettaan hän penkoo patologin lailla, vetää siltä sisälmykset pöydälle ja ruotii siinä sivussa koko amerikkalaisen (opiskelija)elämän pikkukaupungin kaduilta Nevadan autiomaahan. Ja tämäkin sankaritar (kuten novellissa Käkönen) suunnittelee neuvonpitoa ortodoksipapin kanssa, sen kuitenkaan toteutumatta. On pakko laittaa seuraava lainaus, koska ymmärrän sen niin hyvin

--- vuokraan tosi leveän jeepin, ostan saappaat kuvioitua nahkaa, kippurakärjin, ostan cowboy-hatun naisten mallia ja lentäjänlasit, varustauden vedellä ja ilmakuivatulla naudanlihalla ja painallan savuke hampaissa läpi Kalifornian, Nevadan ja Arizonan, halki kivisten autiomaiden, ruskeiden ja ruusunpunaisten, sinisten ja violettien, missä kangastukset väreilevät hopeisten, vedettömien suolajärvien yllä. Minne? En tiedä. Minkä tähden? Ei minkään, muuten vain: maailmassa ei ole mitään autiomaata parempaa. Puhdas, kuiva tuuli avoimesta ikkunasta, kiven tuoksu, tyhjyyden, yksinäisyyden, vapauden tuoksi - se oikea tuoksu. 

Tatjana Tolstajan rakastunut on ilmeisesti myös länkkäreiden ja niiden maisemien uhri. Vappu Orlov on suomentanut Tolstajan novellin upeasti ja niin, myös häneltä lukisin mielelläni lisää.

Mihail Šiškinin Pelastunut kieli ei ole novelli, vaan lyhyt essee kielestä ja ymmärtämisestä. Nimi on lainattu Elias Canettin teoksesta. Etsiessään Zürichin hautausmaalla James Joycen hautaa, kirjoittaja ihmettelee väenpaljoutta: menossa on Canettin hautajaiset. Kuten Canetti lapsuusmuistojensa takia, kirjoittajakin pelkää kadottavansa kielensä schwyzerdütschin keskellä. Hän pohtii kääntämisen mahdottomuutta, virheellisiä merkityksiä joita asia alkukielestään irrotettuna saa. Sitäkin enemmän koska hän sanoo kielessä kaiken tähtäävän ymmärtämisen vaikeuttamiseen; kieli on alusta alkaen luonut loputtomia rajoja ja esteitä, saanut aikaan tavatonta sekaannusta. Täytyy sanoa, että hän onnistui kyllä tekemään sen itsekin. Loppua kohden en ymmärtänyt mitä kieltä tässä nyt puhutaan, vaikka suomea olikin. Onnistui vaikeuttamaan ainakin minun ymmärtämistäni. Se ei kyllä todista mitään yleisellä tasolla.

Novellihaasteessa minulla tähän mennessä luettuna 48.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja./II



Kokoelman toinen novelli, Vladimir Makaninin Kaukasialainen vanki on melkein ensimmäisen, Bulgakovin Mansetteihin merkittyä-novellin vastakohta. Novelli sijoittuu ajallisesti 1900-luvun toiseen päähän ja Venäjän Tšetšenian sotaan, Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisiin tapahtumiin. Se kertoo palasen rumasta sodasta kauniilla vuoristoseudulla.

Sodasta huolimatta novellin tunnelma on lähes idyllinen. Sodan kasvot välähtelevät vain hetkissä. Enimmäkseen korkea ruoho huojuu auringon valaisemassa vuoristomaisemassa, kun aron kasvatti Rubahin ja kaverinsa ampuja-Vovka talsivat kohti joukko-osastoaan. Lepäily katkeaa vastustajan kohtaamiseen. Kamppailun seurauksena venäläiset sotilaat ottavat vangin. Kaunis pitkätukkainen nuorukainen häiritsee Donin aron miehen mieltä. Sota etääntyy kunnes tulee taas lähemmäs. Kauneus ei pelastakaan maailmaa, vaikka vuoret kohoavat niin jylhinä ympärillä.

Tapa tai tule tapetuksi, sodan tapa juurii muut tavat kohdata toinen Makaninin novellissa. Kaukasialainen vanki kuvaa muutakin sodan kertomuksista tutuksi tullutta: kuinka everstiluutnantille sota ei ole niinkään vahingoksi, oikeastaan päinvastoin. Se on silti herkkä kertomus ihmisen kohtaamisesta, jonkin nukahduksissa olleen tunteen heräämisestä - ennen kuin toinen muuttuukin viholliseksi, kaukaa nimetyksi pahaksi.

Olga Slavnikova: Tšerepanovin sisarukset. Fjokla ja Maria ovat keski-ikäiset sisarukset, jotka elävät suon keskelle unohtuneessa Medjankan kylässä. Kylä on ison osan vuodesta eristyksissä mahtavan ja hedelmällisen suon keskellä. Suon ansiosta marjat kasvavat isoiksi kuin viinirypäleet ja muutenkin kylä elää siitä. Kylän miehet ovat jatkuvassa viinahuurussa partojensa peitossa, naiset hoitavat asiat. Fjokla ja Maria ovat suoraan alenevassa polvessa veturinrakentajia ja semmoisen he rakentavatkin, pontikalla tai marjamehulla käyvän. Kylä nousee jaloilleen kuin uponnut Atlantis, miehetkin raitistuvat.

Novelli on Sotamies Švejk-tyyppinen inhimillisen kekseliäisyyden ylistys, kunnianosoitus vapaudessa viihtyvälle älylle ja luomisvoimalle, lämmin ja humoristinen. Erityisesti lumoaa suon kuvaus: kylän ympärillä kupliva suo on kuin alkuvoimainen äiti maa kahlitsemattomana, runollisena ja maagisena. Sille vetää vertoja vain hurjapäisten sisarusten elämä. Semmoista omaehtoista kukoistusta ei virkavalta sulata. Nämä sisarukset eivät nimittäin ole kuin muut normaalit, vetureita keksimättömät ihmiset.

Voisi ehkä kuvitella, että tämä tarina sijoittuisi jonnekin vähintään viidenkymmenen  vuoden taakse, mutta ei: Raittiuden esiintyminen keskellä määrätöntä laadukkaan pontikan merta herätti kiivasta blogikeskustelua, jossa vallalle nousivat asian mystiset tulkinnat.

Novellihaaste/33.

Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja
Suomentaneet Martti Anhava ja Vappu Orlov
WSOY 2015

torstai 2. helmikuuta 2017

Mihail Bulgakov: Mansetteihin merkittyä /Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja I

Olga Rozanovan maalaus Kirjoituspöytä vuodelta 1916
Jotain tuttua tässä kokoelman 'Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja' avausnovellissa on. Mihail Bulgakovin siivekäs hevonen lähtee villiin laukkaan heti ensimmäisistä riveistä, muuttaa muotoaan, väriään ja kulkuaan niin että lukijana on jo parin sivun jälkeen äimänä pölypilvessä itseään kokoamassa. Sama ilmiö tuli vastaan jo aikaisemmin, novellikokoelman Morfiini ja muita kertomuksia joissakin novelleissa, Satiiri sekoittuu surrealismiin, todellisuus uniin. Ja kaikki tämä Mansetteihin merkittyä- novellissa irrallisina palasina - mininovelleiksi niitä kutsuu kokoelman esipuheen 'Venäläisen kertomuksen salaisuudet' tekijä, Valeria Pustovaja - mutta loppua kohden jotenkin kuitenkin hahmottuen ja tiivistyen.

Potilas hourailee kuumeisena, epäilty diagnoosi lavantauti jossain uuden valtion, Neuvostoliiton kolkassa. Tiflis on Kaukasuksella, sieltä lähdetään vaellukselle yli vuorten. Vasta Moskovaa lähestyttäessä alkaa tulla jotain, josta saa kiinni, nimittäin kohtaamisia venäläisten kirjailijoiden kanssa, Pushkin, Gogol, Mandelstam vilahtavat ohimennen. Reviisori ja Vlamaju eli Vladimir Majakovski. Kertoja pyörittelee ja leikittelee mielin määrin sanoilla. Matkalla kohdataan muita runoilijoita, kuunnellaan esitelmiä. Sitten seuraava piti esitelmän Gogolista ja Dostojevskista pyyhkäisten kummankin maanpinnalta. Moskovassa päädytään Kirjo-nimiseen paikkaan, joka vaikuttaisi olevan jonkin näköinen kirjailijoiden talo. Olisiko se jokin uuden uljaan järjestelmän pystyttämä paikka? Vaikuttaa hyvin byrokraattiselta ja absurdilta. Kirjailijat kirjoittavat iskulauseita mutta pääosa  energiasta menee hakemusten rustaamiseen, jolla todistetaan olemassaolo.

Minä menin laskelmat mukanani ennakkoja peräämään. Tavoitin kaikki. Kaikki leimat ovat kohdallaan. Mutta niin tiukalle otti että juostessani toisesta kerroksesta viidenteen väänsin raivopäissäni mutkalle jonkin käytävän seinästä törröttävän rautapultin.

Bulgakov on groteski ja hulvaton, musta nauru hohottelee taustalta, milloin kovempaa milloin vaimeammin Neuvostoliiton synnytyskipujen keskellä. Jostain kaikaa internationaalikin, ranskaksi: C'est la lutte finale...

Panokseni novellihaasteessa nyt 31.

Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja
Suomentaneet Martti Anhava ja Vappu Orlov
WSOY 2015

tiistai 31. tammikuuta 2017

Erkki Tuomioja: Luulin olevani aika piruileva. Poliittiset päiväkirjat 1995-1997/Osa 2

Vuosi 1997 jäi Erkki Tuomiojan Poliittisista päiväkirjoista 1995-1997  lukematta. Uuvahdin pitkiin päiviin, valiokuntatyöskentelyyn ja koko siihen raadantaan Brysselissa, Moskovassa, Helsingissä ja ympäri Suomea työväenyhdistyksissä ja muissa kekkereissä. Levättyäni sohvalla muutaman romaanin kera jatkoin taas Tuomiojan poliittisen uran läpikäyntiä. Ensin tuntui puuduttavalta, mutta kyllähän vuosi 1997 oli lopulta myös aika mielenkiintoinen politiikan vuosi.

Tuona vuonna jatkettiin Euroopassa EU:n laajenemisneuvotteluja, Liettuan, Slovakian, Puolan, Romanian, Turkinkin suuntaan.  EMU eli Euroopan talous- ja rahaliitto puhutti ja aiheutti Tuomiojalle jatkuvaa piinaa. Suomessa käytiin läpi valtiosääntöuudistusta ja lähinnä presidentin asemaa, Ahtisaaren presidenttinä tietenkin vastustaessa valtaoikeuksiensa supistamisia. Toinen paljon vääntöä vaativa aihe Suomessa oli kaksikymmentä vuotta sitten liikeaikalaki. Kansainvälinen ilmastokokous pidettiin Kiotossa. Ilmastonmuutoksesta puhuttiin silloin kasvihuoneilmiönä (joka nykyään on Vanhan Turuntien varressa sijaitsevan antiikki-sekatavaraliikkeen nimi). Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton ja Venäjän presidentti Boris Jeltsin tapasivat Helsingissä. Tony Blair voitti vaalit Brittein saarilla. STS-pankin skandaali johti Ulf Sundqvistin syytteeseen ja alun perin Lipposen suosikin, toisen valtiovarainministeri Arja Alhon eroon.

SDP:n sisällä Tuomioja kärvistelee edelleen Lipposen hallituksen toimintaa kiroillessaan. EMU:sta on tullut lisäaihe epämukavuudelle, Lipposen ja hänen kannattajiensa ylistäessä sen siunauksellisuutta Suomelle. Tuomioja ei ole siitä niin varma, mutta  epävarmuus ratkaisusta on yhtä tukalaa kuin Lipposen varmuus. Hän etsii samanmielisiä Vihreistä ja omasta eduskuntaryhmästä ja käy monissa eurooppalaisissa neuvottelupöydissä aiheesta keskustelemassa ja omia näkökantojaan esittelemässä - jotka eivät siis ole niin varauksettomia joskaan eivät täysin kielteisiäkään. 'Toisaalta - toisaalta - Tuomioja' hän kutsuu linjaansa.

Vaikeus seistä Lipposen linjan takana saa Tuomiojan vakavissaan harkitsemaan politiikan jättämistä ja suurlähettilään virkaa ja vaihtoehtoisesti varmistelemaan Vihreiltä turvapaikkaa, joka Soininvaaralle ja Hautalalle ainakin sopisi. Sopiva lähetystö olisi Oslossa. Sitä ollaan tosin petaamassa myös Ole Norrbackille, jonka jotkut mielellään näkisivät kauempana. Ahtisaari on yllättynyt, mutta ehdottaa myös Prahaa asemapaikaksi. Tämä taustatyö ei siis toistaiseksi ole johtanut sille tielle. Tuomioja jatkaa aktiivisesti poliittista työtään edelleen.

Moneen otteeseen Tuomioja potee poliittista yksinäisyyttään, kun ei ole oikein ketään sellaista kenen kanssa voisi avoimesti puhua asioista. Hän lukee liikuttuneena Nelson Mandelan muistelmat ja vertaa sitä Margaret Thatcheriin, molempia yhdistää selvä tahto ja päämäärä elämässä ja politiikassa. Sitä päiväkirjoittaja kaipaa itselleen.  Mutta kyllä hän tietää minkä takana voi olla. Sellainen on esimerkiksi Sadankomitea, antimilitaristinen, pasifistinen rauhanjärjestö, jonka merkin hän luovuttaa kauluksestaan Kanadan entiselle finanssiministerille, kun tämä siitä innostuu. Ja Meksikon lähettiläs saa jäsenhakupaperit.

Poliittisen toimen ohella Tuomioja näkyy Helsingin yliopiston historia-seurassa, poliittisen historian dosenttina, Nesteen hallintoneuvostossa, ja seniilissä Paasikiviseurassa. Hella Wuolijoki-tutkimus vie Manchesterin yliopistoon ja jatkuviin yrityksiin avata arkistoja Venäjän puolella.

Kuinka meillä voikaan olla niin samanlainen käsitys Kieslowskin Veronikan kaksoiselämästä!
Filmi ei sytytä ja teennäisen taiteellinen kuvauskin melkein vihastuttaa enemmän kuin ihastuttaa. Postmoderniin elokuvaan sopii hyvin, että yhteiskunnallisuus on siinä redusoitu mellakkapoliisin ja mielenosoittajien käyttämiseen pelkkänä ohimenevänä taustakulissina. - Tämä on minun mielestäni hyvä tiivistys ja sama pätee sellaisenaan myös Philip Kaufmanin elokuvaan Kunderan romaanista Olemisen sietämätön keveys.

Enemmän kuin uutisista nähdyistä poliittisista kuvioista kiinnosti lukea Tuomiojan omista henkilökohtaisista pohdiskeluista, tuskailuista ja tietenkin muista poliittisista päättäjistä, EU:ta myöten. Moni niistä, joita Tuomioja arvioi happamasti, suhtautuu häneen leppeämmin. Vaikuttaa, että Lipponen on Tuomiojalle isompi ongelma kuin päin vastoin. Hän on ehkä altavastaaja puolueessa, lipposlainen oikeistodemarius on kai yleisempi suuntaus. Luulen, että Tuomioja on kansainvälisesti arvostetumpi kuin Suomessa tiedetään, verkoston perusteella päättelen näin. Onneksi Tuomiojalla on monet ystävänsä, Soininvaara, Hautala, Andersson ja Ilkka Taipale. Ei hän ollenkaan yksin ole. Ja minäkin fanitan häntä aina vaan.

Ilkka Taipale soittaa aamulla. Hänellä on meneillään jonkinlainen puuhulluusvaihe, hän puuhailee arboretumeita ja puuistutuksia vähän sinne sun tänne ja kysyy minulta, voinko auttaa Nesteen sponsorituen saamisessa nyt yhteen Latvian lähetystön kanssa sovittuun uuteen hankkeeseen.
On sisänsä pakko ihailla tätä Ilkan ehtymätöntä energiaa ja kadehtiakin hänen kykyään suunnata positiivista energiaa kaikenlaisiin pienempiinkin asioihin joilla muuttaa maailmaa paremmaksi, ottamatta turhia murheita siitä kuinka pieleen makrokehitys samanaikaisesti saattaa olla menossa. Toivoisin itselleni samanlaista kykyä valjastaa positiivista energiaa työhöni, nyt olen hyvin tietoinen siitä että jo pitkään olen myrkyttänyt itseäni negatiivisilla tunteilla. (Lauantai, 17.toukokuuta 1997).


lauantai 28. tammikuuta 2017

Grebe & Leander: Pietarin kapellimestari. Mockba Noir 1



Ruotsalaiset bisnesmiehet kohtaavat venäläiset oligarkit. Neuvostoliiton jälkeinen Venäjä, villin kapitalismin ja uusrikkaiden gangstereiden aika antaa runsaasti aihetta mehevälle rikosten, petosten ja poliittisen juonittelun vyyhdille. Camilla Greben ja Paul Leander-Engströmin  Pietarin kapellimestari tuli joululahjakirjana yllättäen ja pyytämättä. Olin kyllä selaillut kirjaa ruotsinkielisenä siskon seurassa kirjastossa. Berlin Noirin ja Philip Kerrin jälkeen dekkarien maailmanvalloitukseni jatkuu lupaavasti Moskva Noirin suuntaan. Olen jo puolivälissä kymmentä luettua dekkaria.

Ajallisesti tapahtumat sijoittuvat vuoden 1993 Pietariin, josta lyhyen ja dramaattisen episodin jälkeen siirrytään 10 vuotta myöhemmin Moskovaan. Pietarissa ruotsalainen asianajaja Fredrik Kastrup osallistetaan brutaaliin tapahtumaketjuun, jossa hänelle ei jää vaihtoehtoja. Kymmenen vuotta myöhemmin hänen hyvä ystävänsä, niinikään ruotsalainen Tom Blixen, menestyvä investointipankkiiri saa toimeksiannon mahtavalta öljy-yhtiö RusOililta ja sen legendaariselta oligarkilta Romanovilta. Tehtävänä on hankkia merkittäviä osuuksia pienemmästä kilpailijasta, Neftnikistä. Toimeksianto ei olekaan niin yksinkertainen kuin ensiksi näyttää, sillä kentälle ilmaantuu lisää saalistajia. Moskova on siirtynyt uuteen aikaan voimalla, länsimaiset liikkeet ja kahvilat kilpailevat Tukholman kanssa, mutta oligarkkien mittatilauspuvut ja korkeilla koroilla hoippuvat assistentit eivät kokonaan peitä sitä mikä on käynnissä: syvissä vesissä uiskentelevat terävähampaiset hait, jotka eivät keinoja kaihda kun valtion miljardibisnes on katettuna ja tarjolla. Siinä tsetseenitkin kutistuvat pelkiksi pelinappuloiksi.

RusOilin ja oligarkki Romanovin esikuvana tulee heti mieleen öljy-yhtiö Jukos ja Mihail Hodorkovski, ivallista hymyä myöten - ja epäilemättä muillakin tyypeillä on elävä esikuvansa, siinä määrin elossa he ovat. Napakan ja jännittävän trillerin parasta antia ovat Moskovan paikallisväri, tapojen ja tyyppien tuore kuvaus, joka selvästi pohjaa kokemukseen. Roistoja riittää ja he vastaavat kliseistä kuvaa venäläisestä turvamiehestä, joka tarvittaessa halukkaasti heittäytyy pomon käskystä käyttämään kidutusvälineitä. Auton pysäyttävä liikennepoliisi, joka pystyy sakottamaan sydämensä kyllyydestä ja mistä hyvänsä syystä. Mutta on myös isällinen autonkuljettaja Nikolai, joka on valmis majoittamaan takaa-ajetun pankkimiehen omaan kaksioonsa. Ja on neuvokas valtion syyttäjäviraston Skurov, sitkeä ja lahjomaton - muttei tahraton - tyyppi, jolla on suuri sydän. Skurov myös tiputtelee Neuvostoliiton aikoja eläneen kokemuksia mietteissään. Uskottavaan ja mielenkiintoiseen Venäjän ja Moskovan kuvaukseen on ilmiselvä selitys: toinen tekijöistä, Paul Leander-Engström on työskennellyt Venäjällä yli kymmenen vuotta sekä tiedustelutehtävissä että investointipankeissa. Kuinka todellisesta poliisivaltiosta tulikaan yksityinen vartiointivaltio.

Paitsi paikallisväriä kirja kuvaa onnistuneesti ajan ilmapiiriä, sitä ahneuden ja villin vapauden sekaista pulssia, jonka voi uskoa vallinneen Venäjällä Neuvostoliiton romahdettua. Kuten Fredrik Kastrup kuvailee ystävälleen:

Mehän sanomme usein, että me sekä vihaamme että rakastamme Venäjää ja että elämä on täällä jollakin tavoin paljon intensiivisempää kuin Ruotsissa. Vähän sama kuin jos asuisi koko ajan sota-alueella, niin kuin israelilaiset tekevät. Tunteista tulee voimakkaampia, tuoksut tuntuvat väkevämmiltä, värit vaikuttavat täyteläisemmiltä. Mutta kun sillä samalla sota-alueella elää vuosi toisensa jälkeen...

Päähenkilöillä Fredrikillä ja Tomilla on omat salaisuutensa, eri syistä kätketyt, ja niitäkin romaanissa käsitellään kiinnostavasti. Miksi Tom ei halua palata kotiin Ruotsin Dalbyhyn vaikka koti-ikäväkin vaivaa, eikä päästä ketään lähelleen? Venäjällä ei kukaan kysy tungettelevia kysymyksiä. Kaiken päälle rahoituslaitostenkin seinien sisäpuolella käydään asiantuntijan seurassa.

Mielenkiintoinen ja nautittava lukukokemus, ei voi muuta sanoa. Kulttuuri kukoistaa - blogin Arja ei ollut ollenkaan niin innostunut.

Camilla Greben ja Paul Leander-Engström: Pietarin Kapellimestari
Dirigenten från Sankt Petersburg, 2013, suomentanut Pekka Marjamäki (Höyhentakki on untuvatakki. Pankin asiantuntija ei kai tee asiakkaalleen esitelmää, vaan selvityksen, selonteon.)
Gummerus 2014, 451 s



maanantai 16. tammikuuta 2017

Clarice Lispector: Tähden hetki



Brasilialaiset kirjailijat, ne harvat joihin olen tutustunut, alkavat mielessäni liimautua toisiinsa. Siellä pauhaavat yötä päivää Luis Ruffaton Sao Paulon kadut, Paulo Linsin Rion faveloiden hornan henget ja nyt, Clarice Lispectorin sisäisen monologin puhuja, senor Rodrigo, Rion katuja kulkeva yksinäinen.

Tähden hetki on samanlainen sirpale elämää, nopea väläys kuin ovat Ruffatonkin katkelmalliset kuvat kaaosmaisesta koskaan sammumattomasta suurkaupungin sykkeestä. En tiedä, kuinka tämä pienoisromaani suhtautuu Clarice Lispectorin koko kirjalliseen tuotantoon, koska tämä on ensi tutustuminen.

Senor Rodrigo, minä-kertoja, on hyväosainen riolainen. On kuin hän olisi jollain kujalla astunut ulos kiiltävästä autostaan ja törmännyt toisessa todellisuudessa elävään sankarittareen. Hän ihmettelee köyhän, näkymättömän Macabea-tytön elämää. Hänen on kirjoitettava tytöstä, koska hän on ainoa joka välittää. Koillisen tyttö tulee Alagoasin takamailta, hän on nuori nainen joka vain on - Rodrigon mielestä. Tekee työtä konekirjoittajana, on vähän yksinkertainen, ei kovin viehättävä, ei vaadi mitään itselleen, ei haaveile eikä suunnittele, ei ole onneton. Onnellinen hän on kun saa olla rauhassa ja yksin. Tyttö, jota ei kukaan näe. Joka ei tiedä mitään. Hänessä on sulut ympärillä.

Macabeasta Rodrigo yrittää kertoa. Välillä kirjailija menettää uskonsa kertomukseen, mutta palaa taas jatkamaan. Macabean elämässä tapahtuu vähän, mutta joskus hän saattaa tehdä jotain yllättävää. Siitä kertoo (räjähdys). Kuten että hän lainaa rahaa ja lintsaa töistä. Silloin hän voi yksin tanssia muutoin monen Marian kanssa jakamassaan huoneessa ja kuunnella radiosta Carusoa, Una lagrima furtivaa.

Puolet pienestä kirjasta on Rodrigon tytön mitättömyyden, olemattomuuden pohdintaa, sen että joku voi elää sellaista elämää. Myöhemmin ilmaantuu yhtä olemattoman oloinen poikaystävä Olimpico de Jesus, joka kuitenkin elättelee itsestään suuria kuvitelmia ja tiuskahtelee, hänkin, kiltille ja tottelevaiselle Macabealle. Työkaveri Gloria ilmaantuu häiritsemään Macabean parionnea, mutta johdattaa hänet myös selvänäkijän luo. Gloria ei ole mikään ruudinkeksijä hänkään. - Miksi sinä näytät ihan? Macabea ei helposti ärsyyntynyt, mutta Glorian tapa jättää lauseensa kesken koetteli hänen kärsivällisyyttään.

En tiedä minäkään. Tähden hetki on selvästi sukua muille brasilialaisille lukemilleni, maisemaltaan, henkilöhahmoiltaan. Ihmisiä syntyy vailla mitään edellytyksiä hyvinvointiin. Hyväksikäytettäväksi kehdosta hautaan. Ilman tietoisuutta siitä, että on hyväksikäytetty tai että olisi vaihtoehtoja. Filmitähdeksi Macabea olisi halunnut. Hänessä on aistillisuutta, jota hän ei itse huomaa, kirjoittaja kyllä.

Hän ei koskaan ajatellut 'minä olen minä'. Ajatteli kai, niin luulen, ettei hänellä ollut oikeutta siihen, oli sattuman satoa. Sikiö joka on kääritty sanomalehteen ja heitetty roskapönttöön. Onko hänenlaisiaan tuhansia? On, sattumia. Tarkemmin ajatellen: kuka ei olisi sattuman satoa? Mitä minuun tulee, olen vapauttanut itseni tuolta kohtalolta kirjoittamalla, sillä mikä on aktista on faktista.

Minusta romaani on kuin vähän keskeneräinen harjoitelma. Jotain sen tapaista kirjoittaja itsekin sanoo. Välillä dialogi kulkee kiinnostavasti ja Rio de Janeiron selvännäkijän salonki näyttää värikylläiseltä kuin ne maalaukset, joissa oli paljon vaaleanpunaisia pulleita naisia värikkäillä sohvilla. Olisiko ollut Botero. Mutta muutoin, en tiedä mitä sanoa senor Rodrigosta ja Macabeasta. I feel stupid but on  a much higher level.  Tähden hetki tulee ja jokaisen suuruus.

Clarice Lispector on nostettu sittemmin, ehkä jo eläessäänkin, kulttimaineeseen. Häntä on verrattu Virginia Woolfiin ja Marguerite Durasiin. Omaperäisen ja alitajuntaan pureutuvan kirjailijan voi tästäkin kirjasta aavistaa, mutta Tähden hetki on vaikea pala; välillä lukiessa teksti vetää ja seuraavassa hetkessä kirjailija ilmoittaa väsyvänsä. Tarja Härkösen suomennos on taas oivallinen, kuten Paulo Linsin Jumalten kaupunki jo osoitti. Jäljen Tähden hetki jätti, häiritsevän ja vaikeasti tulkittavan.

Hyönteisdokumentin hdcanis  tiivisti lukukokemuksensa ytimekkäästi. Nannan kirjakimaran Nanna koki romaanin haastavaksi, se vähän irvistelikin.

Clarice Lispector: Tähden hetki
A Hora da Estrela 1977, suomentanut Tarja Härkönen
ai-ai 1996, 107 s