perjantai 20. lokakuuta 2017

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista



Turhaan turkulaiset jupisivat kun Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki siirtyi keisarillisella päätöksellä Helsinkiin vuonna 1812.  Helsinki oli pienempi paikka ja vielä pahasti palanut neljä vuotta aiemmin, mutta sen sijainti sopi uudelle hallitsijalle paljon paremmin kuin ruotsalaisten perustama läntinen kaupunki. Turku paloi sittemmin vielä perusteellisemmin vuonna 1827 ja se merkitsi kyytiä myös yliopistolle.

Kaupungin suunnittelijaksi valittiin silloisen Preussin Berliinistä kotoisin oleva Johan Carl Ludvig Engel, aiemmin jo Turussa, Tallinnassa ja Pietarissa työskennellyt, kauniista piirroskäsialasta tunnettu arkkitehti. Hän muutti pakon edessä eli työn takia perheineen Helsinkiin vuonna 1816 ja suunnitteli viipyvänsä kuusi vuotta. Engel kuoli Helsingissä vuonna 1840.

Jukka Viikilä on pukeutunut Engelin takkiin ja istahtanut tämän kirjoituspöydän äärelle. On syntynyt yöpäiväkirja, henkilökohtainen monologi, jossa saksalainen arkkitehti kuvailee tuntojaan, kokemuksiaan ja havaintojaan rakentaessaan Suomelle uutta pääkaupunkia - keisarin määräyksellä, Helsingin jälleenrakennuskomitean puheenjohtajan Johan Albrecht Ehrenströmin nimittämänä.

Viikilä kirjoittaa viehkolla kielellä, se on nykykieltä mutta sen pehmeän runollinen sävy antaa tekstille vanhahtavan klangin. Silmissään näkee mustepullon kirjoituspöydällä ja koukeroiset kirjaimet, jotka musteella muotoillaan. Engel on tehtävästään innostunut mutta samalla perheestään, vaimostaan ja tyttärestään huolestunut. Vaimo, eikä mies itsekään ole ollenkaan innostunut jäämään kylmään, pimeään ja tyhjään provinssikaupunkiin yhtään kauempaa kuin on tarpeellista. Parempi samettikangaskin piti tilata Turusta. Rakas tytär Emilie sairastelee.

Niin vain vuodet vierivät ja Helsinki rakentuu: Senaatintalo, Nikolainkirkko, Hietalahden kasarmi, Suomen keisarillinen Aleksanterin yliopisto, Lapinlahden mielisairaala, Kaivopuiston kylpylä. Engelin toimiston uusklassistisia töitä alkaa näkyä Helsingin ulkopuolellakin; Eckerön postitalosta piti tehdä isompi kuin Ruotsin Grisslehamnista että keisarin valta näkyy rajallakin.

Akvarelleissa Engelistä maalataan kuva jäykkänä ja hiljaisena miehenä, joka rentoutuu vain perheensä kanssa ja vaikuttaa enimmäkseen kuin elämän pettämältä melankoliassaan. Onneksi hän sai perustetuksi puutarhansa Bulevardin kotitalon ympärille.

Olen tilannut siemeniä Turusta Albertina Julinin apteekista. Ne toimitetaan minulle postitse. Istuttamalla puita luon varjoja ja vilpoisia levähdyspaikkoja. Ja kun puihin istuu lintuja, voin todeta istuttaneeni myös suloisia lauluja ja vallattomia pyrähdyksiä siinä missä kimalaisia, perhosia ja viheliäisiä pistoksiakin ja ehkäpä jokusen suudelmankin lehtimajan varjossa.

 Engeliä eivät paljon ilahduta viinanhuuruiset suomalaiset: riivaus on yhteinen sekä ylemmille virkamiehille että kadun köyhille. Kadut lymyävät pimeässä ahdistavan tyhjinä, räjäytystöiden ja tautien takia vaarallisina. Kuitenkin hän jossain vaiheessa Suurtoria silmäillessään havaitsee rakentaneensa Ateenan!

Yöpäiväkirjan mittainen monologi ei kovin helposti tempaissut minua mukaansa, vaikka historia alkoi elää ja hengittää, ajankuva ja Engelin elämäntyö kiinnostaa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin runollisesta kielestään ja tutkitusta miljööstä huolimatta kuivakan tyypin monologinomainen puheenvuoro kahdensadan vuoden takaa jäi vähän pölyiseksi ja Engel itse latteaksi tuttavuudeksi. Ei niinkään akvarelli vaan enemmän semmoinen vanha öljyvärimaalaus kullatuissa raameissa, joita nyt Sinebrychoffin museossa esimerkiksi näkee. Romaani palkittiin Finlandia-palkinnolla vuonna 2016.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016, 215 s


perjantai 13. lokakuuta 2017

Karl Ove Knausgård: Kesä



Kirjoitat kuin nainen, mistä se mahtaa johtua? kysyy Knausgårdilta pöydän päässä istuva nainen brasilialaisen kustantamon järjestämässä lehdistötilaisuudessa. Brasiliassa siihen ajatukseen voivat viedä monet pohjoismaisen perheenisän askareet, siivoamisia ja pyykinpesua myöten, jotka luullakseni siellä päin kuuluvat hyvin tiukasti naisten hommiin. Eiköhän kysyjä silti viitannut siihen tunteelliseen, herkän oloiseen viritykseen, joka on tunnusomaista Knausgårdille ja joka on täydellinen vastakohta kaikille miehekkyyden kliseille. Niitä kliseitä, kuluneita mielikuvia Knausgård rikkoo teksteissään ja näkökulmissaan.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni -sarjan  kuudennen ja viimeisen osan piti olla samalla hänen kirjailijuutensa päätöspiste. Valmista. Toisin kävi, tuli ns vuodenaika-sarja, Syys, Talvi, Kevät, Kesä. Veikkaan, että lisää on tulossa. Picasso ei pystynyt enää aloitettuaan sivellintä kädestään laskemaan, maalauksia syntyi tuhansia, eikä Knausgårdkaan ilmeisesti osaa enää elää ja hengittää tuottamatta uutta tekstiä. Niin paljon kuin kirjailijaa ihailenkin ja hänen kirjoistaan nautin, uskoin arvioita, lehdissä ja blogeissa, ja luin näistä vain viimeisen, Kesän enkä välttämättä muita vuodenaikoja. Kesäähän tässä muutenkin eniten kaipaa. - Kirjoitettuani tämän valmiiksi kävin etsimässä muita lukijoita ja havaitsin, että Kevättähän onkin ilmeisesti eniten kehuttu. Joten ehkäpä sitten kevään tullen heittäydyn vielä Kevääseen.

Kirjoitustapa on tuttua Taisteluista. Se on arjesta nousevaa pohdiskelua ja tutkimista, muistoja ja nostalgiaa eli lyhyitä ja pidempiä esseitä olemassaolosta ja ihmisyydestä, taiteesta ja kirjallisuudesta, luonnosta, eläimistä ja perheestä - kuopusta, pientä tytärtä tässä kyyditään eniten paikasta toiseen ja puhutellaan erikseen, isommatkin vilahtavat taka-alalla. Suurista eksistentiaalisista ja metafyysisistä tarkasteluista, kuutamon kauneudesta, merenrannan mainingeista ja puiden tummuudesta Knausgård putoaa seuraavassa hetkessä itseensä jostain äkillisestä muistosta, ja alkaa tutkailla itseään, ahdistuu, häpeää, kehuu sittenkin, katuu taas. Jälki on jo tuttua, mutta aina hämmästyttävää monipuolisissa ja merkillisissä käänteissään, haavoittuvuuden paljastamisessa eli siis inhimillisyydessään.  Jokainen voisi kirjoittaa arjestaan, mutta Knausgårdin valtti on omaperäinen katse, jolla hän tuttuja asioita kääntää, halkaisee ja hämmentää kuin 2-vuotias pähkinää tai kärpästä. Tarkastelua hän täydentää lukeneisuudella, joka tuo kaikelle tuulen lailla kohisevalle ja äkisti pysähtyvälle pohdinnalle tutkijamaisen punnitun näkökulman. Hauskasti hän tiivistää esimerkiksi sen mitä moni saattaa etanoista ajatella, sen ohimenevän hetken verran:

Sekö etanoissa inhottaa, että ne näyttävät pieniltä, matelevilta keuhkoilta, joilla on silmät varren päässä, pieniltä maksoilta ja sydämiltä? Sekö niissä ärsyttää, että moiset luonnottomat oliot ryömivät ympäriinsä muina miehinä, syövät, lisääntyvät, ja kaiken pitää tapahtua niin saakelin hitaasti ja arvokkaasti - keitä etanat oikein luulevat olevansa?

Kesä jakautuu luontevasti kolmeen kuukauteensa ja sitä rytmittävät perheen, neljän lapsen ja yhä kauemmas taka-alalle katoavan vaimon kesäiset touhut, lasten menemiset ja tulemiset, uimarannat, puutarhagrillailut. Osa esseistä kiertyy kesäisiin luonnonihmeisiin: sadettimet, kesäinen iltapäivä, kesäsade, kesäyö, ampiaiset, lepakot, kastemadot, luumut - kaikkiin sekoittuu sekä tanakka tieto-osuus että omia muistoja, havaintoja, tuoksuja ja tunnelmia. Konkreettisetkin asiat ja esineet irtoavat omista rajoistaan mutta suoraan abstraktiin ampaistaan Älykkyydessä, Kyynisyydessä, Runsaudessa ja Toistossa, esimerkiksi. Esseiden lomassa kesä jatkuu päiväkirjamerkinnöissä.

Omaelämäkerrallisessa Taisteluni-sarjassa isän muiston riekaleet levittäytyivät eri puolille ja jatkuvat tässä, kuten Koirat-luvussa, jossa havainnollistuu kuinka isän aggressiviinen käytös on tehnyt koirasuhteesta sijaiskärsijän; Knausgård tunnistaa vihaisen koiran lähellä alistumisen mekanismin itsessään. Kuvataidetta, Anselm Kieferiä - jonka massiivisessa työtilassa vierailee - ja Edvard Munchia hän miettii kiinnostavasti.

Kuudes osa Taistelusta sisälsi mittavan Hitler-esseen. Kesään on ujutettu fiktiivinen kertomus Malmössä asuvasta vanhasta naisesta, kirjailijan isovanhempien tuntemasta. Nainen ottaa kertojan osan keskellä kappaletta -- seuraavassa lauseessa. Kertomus on siten palasina, mutta on intensiivinen ja antaa oikeastaan samalla näytteen Knausgårdin fiktion kirjoittamisen taidosta. Draaman kutkuttava kaari nousee nopeasti. Kyse on sodanaikaisesta rakkauskertomuksesta. Sama taito välähtää myös luvussa Jääpalat, jossa Knausgård maalaa muutamalla lauseella aika jännitteisen kuvan tapahtumista puutarhakutsujen verannalla, jossa nautitaan gintonicia, jääpaloilla. Mutta kokonaan kirjallisuuden fiktiolle, sen julkeudelle, kuten Knausgård määrittelee, hän ei uskalla heittäytyä. Nyt voisi isän ja isän koiruudet kuopata. Eteenpäin elävän mieli. Sillä Knausgårdin sulavaa kieltä ja tarkaksi pelkistyvää tyyliä lukee mielikseen, joten jotain ihan muutakin alan häneltä odotella.

Karl Ove Knausgård: Kesä
Om sommeren, 2016, suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2017, 397 s




keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Novelli jokaiselta itsenäisyyden vuosikymmeneltä. 1940-50-60-luku

Lukupiirissä vuorossa 1940-luku ja Mika Waltarin novelli Urheileva kirjailija, kokoelmasta Vallaton Waltari, vuodelta 1947 Novelli on kirjemuotoinen ja rakentuu kirjailija Mika Waltarin ja Urheilijan Joulun Toimituksen välisestä kirjeenvaihdosta. Aiheena on kirjailijalta kyseiseen julkaisuun pyydetty novelli. Toimituksen edustaja, Tohtori M.Jukola. on saanut epäkiitollisen tehtävän kerjätä ja muistuttaa novellista ja sen takarajasta. Kirjailija ei saa novellia aikaan, mutta heittelee solkenaan uusia ehdotuksia eri lajeista joista voisi ehkä kirjoittaa. Kaikesta paistaa kirjailijan totaalinen tietämättömyys urheilusta. Paras urheilulaji jota hän on harrastanut on perämoottori. Käsivarret vahvistuivat. Onko verkkopalloilu urheilua vai paremminkin liikuntaa, pohdiskelee kirjailija.  Samalla kirjailija aina unohtelee mitä on tullut ehdottaneeksi itse, ja kumoaa omat ehdotuksensa toimittajan ehdotuksina. Waltari kirjoittaa hauskasti ja novelli kulkee vitsikkäästi. Kirjailija on niin hajamielinen, että lähettää vahingossa mäyräkoiransa siitostehtävää koskevan kirjeen toimittajalle. En tiedä, onko sen villanhimo perinnöllistä. Sitä mukaa kun kirjailija vatuloi, toimittaja kyllästyy. Onkohan jo tässä vaiheessa kuuluisa kirjailija myös hieman ylimielinen toimittajaa kohtaan, leikkiessään kuin kissa hiirellä?

Päivitys 12.10. Lisään tähän peukutuksen ja se on teema: kaikesta voi kirjoittaa. Tässä urheilematon kirjailija kirjoittaa urheilusta.




Veikko Huovisen Nälkävuosina kokoelmasta Hirri vuodelta 1950 sukeltaa samaan Suomen köyhän kansan kärsimyshistoriaan kuin Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Novelli on väläys pahimmasta: jäätävästä yöstä, mökin asukeista, äidistä ja lapsesta, jotka ovat jääneet ankaran talven armoille. Mökkiin jää nälkiintynyt poika, äiti lähtee ulos jäätyneelle lammelle, jotain löytääkseen. Missään ei näy toivoa, päinvastoin, yössä kulkevat vain saalistajat, susilauma ja pöllöt. Ennen susia ehtii nälkämaan pojan luo yksinäinen hiihtäjä mustassa samettiviitassa, hiihtäjästä ei jälkeäkään lumeen jää. Taivas on sinistä vilua täynnä, mitäänsanomaton taivas, mykkä ja kuuro... Novellissa humoristi-Huovinen on piilossa lumen ja jään alla. Eikä hän oikein tiedä, seuratako naarassutta rajan taakse, koiraa mökin alle vai mökissä nääntyvää pikkupoikaa.  Havukka-ahon Huoviselle vaikuttavatkin eläimet, sekä koira että sudet tutummilta kuin mökin kalvakas poika.  Nyt kävi niin, että Huovisen Nälkävuosina toi mieleen Ollikaisen Nälkävuoden, pienen mutta säihkyvän tähden kirjallisuuden tähtitaivaalla.




Lähtöpäivä Veijo Meren kokoelmasta Tilanteita vuodelta 1962 sen sijaan liikkuu edellistä ketterämmin pikkupojan ja lähipiirin maailmassa, maatilan pihapiirissä ja joen rannassa. No, eihän tässä olla enää nälänhädässä, lähellä kuolonkankeutta. Einari pyörii tuvassa mummonsa helmoissa, joka vankan mummomaisesti paaluttaa vastaukset Einarin kysymyksiin, Jumalasta Jaakkoon, syntien maastoesiintyvyydestä: maantiestä joenrantaan. Mummon aikuiset lapset heittävät ronskiin tyyliin kommenttejaan toisilleen ja lapselle. Lapsi on ylimääräinen mutta hänestä huolehditaan, silloinkin kun hän päätyy joenrantaan ja Näkin kanssa käymänsä taistelun jälkeen poimitaan rannasta mutaisena.Tässä pihapiirissä on puutteista huolimatta turvallista varttua, kaikki tuntuu kertovan. Käänne tapahtuu kun maantietä pitkin pihaan saapuu auto ja sieltä astuu nainen korkokengissä.

Veijo Meren novellissa maaseutu ja ihmiset siellä ovat ronskeja ja mutkattomia, mummo kaikkitietäväinen kun sen sijaan kaupungista ajanut auto, siinä äiti ja uusi mies, mustakiharainen, ovat kiehtovia mutta samalla outoja. Einarin maailman kirjailija on sisäistänyt elävästi kysymyksineen, päätelmineen kaikkineen. Einarin mummo, sedät ja tädit touhuavat arjessaan, asiat etenevät jouhevassa dialogissa aina siihen asti, että poikaa houkutellaan ajelulle - uuteen elämään mitä ilmeisimmin.


sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Ikitie on loistava elokuva!

Uusi klassikko on syntynyt. Niin vaikuttava on Antti Tuurin romaanista käsikirjoitettu ja kuvattu tosipohjainen elokuva Jussi Ketolasta. Lapuanliikkeen miehet muiluttavat rajan yli, Ikitielle  kauhavalaisen perheenisän, joka näkee siihenastisen elämänsä saavan lopullisen pisteen ja toisen elämän alkavan Neuvostoliiton Karjalassa kolmekymmentäluvun loppupuolella. Hänet hoidellaan valtiollisen poliisin kätyriksi Hopea-kolhoosille, seuraamaan siellä amerikansuomalaisten, kanadalaisten ja pohjoismaisten kommunistien tekemisiä. Nämä ovat saapuneet Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti, rakentamaan työväen uutta sosialistista paratiisia, vapaata ja tasa-arvoista maailmaa.


Metsikkö on olevinaan Petroskoissa, mutta ei ole. Ihan tuossa ikkunan takana.

Elokuva on suurta draamaa: idealismi kohtaa stalinistisen terrorin, mutta vie aikansa ennen kuin idealismi suostuu rapisemaan. Siihen vaaditaan kyttäystä, uhkailua, väkivaltaa, alistamista, sortoa. Väkivallan varjossa kasvaa ystävyys yli rajojen, syttyy rakkautta.

Elokuva on näyttelijäntyön juhlaa. Tommi Korpela näyttelee vähäeleisesti. Jokainen juonne kasvoilla, väläys silmissä ilmaisee riittävästi. Kohtaukset on annosteltu sopiviksi, ei liikaa, ei liian vähän. Tanskalainen Sidse Babett Knudsen ei voisi olla kauempana roolistaan pääministerinä tv-sarjassa Vallan linnake, josta hän tuli meillä kuuluisaksi. Siksi hän yllättää maanläheisenä amerikkalaisena siirtolaisena, leskenä; leveää jenkkimurrettaan myöten täysin uskottava hahmo. Ville Virtanen ei ole ollenkaan Ville Virtanen, hän onnistuu täydellisesti amerikkalaisena kommunistina John Hillinä. Koko olemus ja puhetapa on erilainen kuin mitä olen nähnyt aiemmin. Sampo Sarkola keikaroi suomalaisena kosmopoliittina, joka ei hevillä luovu hyväntuulisesta itseluottamuksestaan.  Hannu-Pekka Björkman on hyytävä yhdistelmä pyöreän lupsakasta ulkonäköä ja kovaotteista Stalinin apuria.

Kuvaus, leikkaus, ohjaus - kaikessa näkyy täydellinen ajoitus. Tästä olisi ilmeisesti romaanin perusteella - jota en ole lukenut, mutta arvioissa näin on kerrottu - voitu tehdä paljon runsaampi ja pidempi elokuva. On maltettu, on riisuttu turhat rönsyt, on leikattu kohtauksia niin ettei jännite putoa kertaakaan. Elokuva kestää vähän alle 2 tuntia, ja on optimaalinen. - Ei puuduttavaa kolmen tunnin istumista, josta viimeksi tänään luin yhden teatterikokemuksen verran.

Mainostan vielä kieltä. Vihdoinkin suomalainen elokuva, jossa ei tarvitse kiusaantua replikoinnista, käytetystä kielestä, tavasta puhua. Ihmiset puhuvat niinkuin puhutaan, arkisesti, vihaisesti, lempeästi mutta ei keinotekoisesti, epäuskottavasti. Kielestä saa selvää, se on intensiivistä, sen sävyt seuraavat tunnelmaa tiiviisti.

Aihe ei ole hilpeä, se on rankka ja väkivaltainen, mutta elokuva ei ole toivoton. Se kertoo ihmisen sitkeydestä ja elämänhalusta. Jussi Ketola ei luovu toivosta, eikä luovuta niin kauan kuin henki pihisee. Kuten elokuvan alussa todetaan, tämä tarina, palanen viime vuosisadan historiaa meidän lähiseuduillamme, ihmisistä, joilla oli unelmia, ansaitsi tulla kerrotuksi. Väkivallalla voitaisiin aiheen perusteella mässäillä paljon enemmän. Mutta tässäkin on maltettu. Se on nykyään harvinaista.

Ikitie on järkyttävä ja vaikuttava elokuva eikä se häviä missään Hollywoodin suurtuotannoille.


Ikitie, 2017, Suomi
Ohjaus Antti-Jussi Annila


torstai 28. syyskuuta 2017

Laurent Gaudé: Hurrikaani




Hirmumyrskyt Irma, Jose, Maria etc tyrskyivät uutiskuohuissa ja kirjaston sivupöydälle oli nostettu Laurent Gaudén Hurrikaani, joka kertoo ihmisistä keskellä yhtä Yhdysvaltojen tuhoisinta, kalleinta ja huonoiten jälkihoidettua hurrikaania, Katrinaa New Orleansissa vuonna 2005.

Hurrikaanissa myrsky jää sittenkin statistin osaan, pääosassa ovat New Orleansin mustat, köyhät ja kiusatut. Kirjailija tuntee heitä kohtaan syvää myötätuntoa, ymmärtää heidän uhmaansa ja vihaansa.

Satavuotias neekerinainen, Josephine Linc. Steelson on matriarkka, jota ei komennella edes evakuointibussiin. Ennen myrskyä hänen tapanaan on astua joka aamu bussiin, joka ajaa parempiosasten kortteleihin ja pakottaa nuo ihmiset näkemään itsensä. Keanu Burns on lähtenyt kaupungista ja Rosen luota vuosia aikaisemmin, saanut hommia öljynporauslautalla ja onnettomuuden jälkeen pahan trauman. Rose on masentunut yksinhuoltaja, poikansa Byronin alkuperästä kärsivä äiti. Pastori käy Parish Prisonin vankilassa vaikka mustat vangit käyvät melkein käsiksi kaltereiden välistä. Kaltereiden takana on mustia miehiä, jotka jäävät selleihinsä kun vankilan koirat viedään ilmastoiduissa autoissa suojaan tulvalta.

Hurrikaani lähestyy ensin hajuna, sitten myrskynä ja tulvana, tuoden kaduille alligaattorit. Sen etenemistä seurataan pieninä palasina, kuin uutiskameran kautta, joka kohdistuu lyhyinä väläyksinä eri henkilöihin. Hurrikaani on kuitenkin pelkkä taustakulissi, jonka tarkoitus on näyttää ihminen raadollisena, aitona ja riisuttuna, kuten ajatellaan katastrofiolosuhteiden tekevän. Siitä voi olla monta mieltä.

Olin ensin täysin hurrikaanin imussa. Seurasin jännittyneessä odotuksessa New Orleansin värikylläistä katukuvaa, nousin bussiin satavuotiaan neekerinaisen jäljessä, kärsin öljynporauslautan onnettomuuden Keanu Burnsille synnyttämistä painajaisista, seurasin Rosen luovuttamisen makuista ahdistusta, viivyin vankilassa, jossa mustat, kuka mistäkin syystä tai syyttä, elävät kapenevaa elämäänsä. Kuuntelin pastorin, valkoisen miehen yhä sekopäisempää monologia Herransa kanssa.

Mutta. Itse hurrikaanin pyyhältäessä voimalla kaupungin yli, Hurrikaanin imu oudosti latistui samanaikaisesti. Liian pieniin palasiin pilkotut väläykset henkilöiden kulloiseenkiin tilanteeseen tekivät  vääjäämättä draaman kaaresta silppua. Jännite katosi kun tulva valtasi kaupungin. Niinhän se tekee. Kaikki hukkuu siihen suurempaan näytelmään. Samalla tarinat kehittyivät jotenkin ennalta arvattavasti - etten sanoisi amerikkalaisen kolmen tähden elokuvan tyylisesti. Mutta ei neljän tai viiden tähden. Kirjailijan oikeutettu myötätunto hahmojaan kohtaan muuttuu saarnaavaksi paatokseksi. Vaikka he sen myötätunnon ansaitsevat, he samalla etääntyvät eikä heidän kohtalonsa enää kosketa. Olisin melkein toivonut hurrikaanin jääneen tulematta, koska lupaavasti alkaneet jännitteet huuhtoutuivat tulvan alle. Luonnonmullistus puolestaan saa toimia kaltoin kohdelluille ihmisille kostajana koko kurjasta elämästä, onhan se tuhovoimassaan, ainakin hetkellisesti, tasapuolinen kaikille.

Minä, Josephine Linc. Steelson, kurja neekeri myrskyn keskellä, tiedän että luonto puhuu pian. Pian tunnen itseni aivan pikkuruiseksi, mutta odotan sitä kärsimättömästi, koska on jaloa tiedostaa oma merkityksettömyytensä ja tajuta, että yksi tuulenpuuska voi tehdä meistä selvää niin että jäljelle ei jää mitään, ei edes häilyvää muistoa yhdestä pienestä ihmiselämästä.

Muita lukijoita: Villasukka kirjahyllyssäLukuneuvojaKirjaluotsi

Laurent Gaudé: Hurrikaani
Ouragan, 2010, suomentanut Maija Paavilainen
Bazar Kustannus Oy, 2012, 219 s

tiistai 26. syyskuuta 2017

Suomi 100 vuotta lukupiiri: Novelli jokaiselta vuosikymmeneltä: 1910-20-30-luku


Lukupiirissä käsiteltiin ensimmäisellä kerralla Joel Lehtosen novelli, Kuolleet omenapuut - tai miksikä ei perunoita? vuodelta 1918. Kirjakauppias Aapeli Muttisen omenapuut ovat kuolleet, paljosta huolenpidosta huolimatta. Kuolleita omenapuitaan katsellessaan Aapeli käy läpi muita haaveitaan, hameväkeä myöten ja näkee niidenkin kurkottaneen liian korkealle. Miksipä ei tosiaan perunoita, hän hymähtää lopuksi. Kuten rahvas oli kirjakauppiaalle jo aikaisemmin ehdottanut. Yllättävän freesi on edelleen tämä satavuotias novelli.

Kaksikymmenlukua edusti Maria Jotunin novelli Onnellinen Heliina vuodelta 1928. Maria Jotunista tulee ensinnä mieleen vain yksi ja se on Huojuva talo ja siitä vielä erikseen Kari Heiskanen ja hänen roolinsa inhana aviomiehenä. Aika moni taitaa edelleen liittää sen roolin häneen lähes saumattomasti, niin aidolta se vaikutti.

Onnellinen Heliina on ovela, sekä novellina että itse päähenkilö. Novelli on kirjemuotoinen: Karliina ja Heliina, siskokset kirjoittavat toisilleen. Karliina on maalle jäänyt piikatyttö, Heliina kaupunkiin muuttanut. Karliinan kirje on täynnä pientä soimausta ja varoittelua, kun sisko on lähtenyt matkoihinsa, hänestä huolettoman oloisesti. Luulitko siellä olevan helpompaa tahi noin vain kultakaloja ongittavan.


Odotukset nousevat siihen suuntaan, että nyt tästä alkaa se Suomi-filmien mieron tie, jossa kaupungin iloihin harhautunut nainen sortuu synteihin. Mutta ei! Heliina ei suostu kärsimään, vaikka onkin joutunut luopumaan arvokkaimmastaan ruotsalaiselle nätille pojalle. Mokoma ei enää edes tunne. Heliina ei jää toisen perään itkemään eikä katumaan. Päinvastoin, poikahan oli nätti, ymmärtäähän sen. Hän on itsekin nätti ja uskoo kaiken kääntyvän parhain päin. Yllätys on se, että näin käykin. Lukijalle valmiiksi kivetty tie helvettiin hajoaa taivaan tuuliin, kun Heliina panee tuulemaan. Onnistuupa Heliina vielä voittamaan puolelleen anoppinsa siskonkin, kertomalla tälle maalta nälkähistorioita ja kärsimystarinoita. On hauska nähdä, miten sen pienet silmät päässä pyörivät ja se nauttii kauheasti, kun on kurjuutta, suurempaa kuin hänen, ja vedet kihahtavat sen tirrasilmiin ja taas se huokaelee.

Novelli on optimistisen ja ovelan Heliinan takia kerta kaikkiaan peukutuksen väärti. Mainio hahmo! (jätän symbolin pois, koska en saa muokattua sopivan kokoiseksi)  Novellihaaste2.

Kolmekymmenluvun edustajana luettiin Volter Kilven Jäällävaeltaja kokoelmasta Pitäjän pienempiä. Se on lähes Onnellisen Heliinan vastakohta. Vanhus, Taavetti Lindqvist, vetää kelkkaansa kotia kohti pitkin jäistä merenselkää. Kelkka on kukuillansa kaadettua katavarunkoa. Vähän samoin kuin Joel Lehtosen Aapeli Mutikainen omenapuidensa kuihtumista murehtiessaan, Taavettikin kelaa elämäänsä rankkaa kuormaansa vetäessään. Kotona ei odota muuta kuin valmiiksi veistetty ruumisarkku. Ei kovin hilpeää sisältöä, mutta lukemista sekä vaikeuttaa että sittenkin innoittaa Volter Kilven mielikuvituksellinen kielenkäyttö.

Joka vuosi tätäkin työtä, aukkoluotojen kolumista niillä kallionkuruilla ja vuorenkalteitten suojissa, joissa katava tuulen tuiverten yltämättömissä ja lampaan hampaan niistämättömänä on lykännyt varrenpehkoa suorilleen luonnollisille pensailleen ja kykkääntorkoilleen.

Osaksi kieli katoaa taivaan tuuliin tai vaatii ainakin uudelleen lukemista. Loppujen lopuksi novellista nousee - yess! - konflikti jota voin peukuttaa. Konflikti syntyy Taavetin pään sisällä. Hän on koko elämänsä uhrannut perheelleen, lapsilleen, vaimolleen Serafiialle. Koko sille köyhälle ja kiittämättömälle porukalle, joista lapsista jokainen vuorollaan häipyi ja paukautti oven perässään. Pikkuhiljaa valkenee, että Taavetilla saattaa olla osuutta asiaan. Hän muistelee lastensa silkkisiä pellavapäitä hellyydellä - liian myöhään. - Mitä ovat ihmiset muuta minulle tehneet kuin vääryyttä? Taavetti ihmettelee. Tämä sokeus omalle käytökselle on järkyttävää ja kun vanhus nyt vetää viimeistä kuormaa ankarissa olosuhteissa, hänen sokeutensa alkaa säälittää. Mielenkiintoista lukea Volter Kilpeä, hän takoo kielestä ihan omanlaisensa työkalut.


Jäävaeltajan luin saaristossa, kun oltiin laittamassa mökkiä talviteloille. Saa nähdä, tuleeko tänäkään talvena sitä maisemaa kuin Jäävaeltajassa. Kustavia se taitaa olla, aika lähellä näitä kuvia.


keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Ritva Siikala: Musta sielu, valkonaama. Kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta.



 'Suomi mustemmaksi, maailma paremmaksi'

Teatteriohjaaja Ritva Siikalan muistelmateos saa häpeämään omaa arkuutta, ennakkoluuloisuutta ja mukavuudenhalua eli kaikkia noita tunnetiloja, jotka osaltaan kannattelevat ihmisten välisiä muureja ja lopulta aiheuttavat kärsimystä. Niin vahva näyttö suomalaisella Mama Africalla, Raivoisat Ruusut-teatterin ja Taidekeskus Kassandran perustajalla on rohkeudesta, joka oikeastaan on ihmisen kohtaamista; toisen näkemistä, toiselle puhumista ja toisen kuulemista, ilman valmiita ennakkoluuloja. Niin yksinkertaiselta kuulostavaan asiaan ei ole riittävästi rohkeutta maailmassa. Ritva Siikala on helpottanut sitä niin paljon kuin yksi ihminen kykenee, hänen säteilyvaikutuksensa on laaja. Hän on varmasti estänyt monta uussuomalaista putoamasta ulkopuolisuuden pimeyteen, ottanut mukaan, rakentanut siltoja ja oppinut samalla maailmasta enemmän kuin moni muu tarkemmin suojatussa elämässään. Hän on, ei kotouttamisen, mutta kotiutumisen asiantuntija. Tuo pieni ero sanoissa kertoo kaiken sillä sanat ovat aseita.

Kirjan perusteella voi kiittää myös lapsuudenkotia, joka ei pannut hanttiin, eikä vähätellyt idealistisen tyttären haaveita maailman parantamisesta.  Kemissä kasvanut Ritva Siikala lähti jo parikymppisenä vuonna 1962 Anne Frankin päiväkirjan sytyttämänä Israeliin, kibbutsille töihin,  maksamaan Suomen velkaa yhteistyöstä natsi-Saksan kanssa. Sitä ennen hän oli ollut vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa Newarkin kaupungissa, hurmioitunut USA:n koulujen aamuseremoniassa lippuvalasta - one nation under God, indivisible, with liberty and justice for all - ja nähnyt vasta kaksi vuotta aiemmin kielletyn rotuerottelun voivan edelleen hyvin. Hurmioituminen sai hänet kysymään itseltään, olisiko hän voinut langeta myös natsien taidokkaisiin seremonioihin.

Varapresidentti Richard Nixon oli kuulemma Ghanan itsenäistymisjuhliin osallistuessaan kysynyt mustaihoiselta mieheltä vieressään: "No, miltäs tuntuu olla vapaa?" Kerrotaan että mies oli vastannut: "Sir, en minä voi sitä tietää. Minä olen Alabamasta."

Ankarat ja askeettiset olosuhteet Israelin kibbutsilla kouluttivat ensi kertaa maahanmuuttajuuteen; miltä tuntuu olla ei-kukaan. Tiskausvuoro alkoi klo 5.45 ja vieressä tiskasi Rachel, jonka käsivarteen oli poltettu Auschwitzin merkki. Parikymppinen ihminen rakastuu helposti ja niin oli Siikalakin tunteen palosta jäädä sille matkalle, mutta väliaikaiseksi tarkoitettu paluu Suomeen muuttikin kaiken. Tuli uusi rakastuminen, jota Siikala jää ihmettelemään. Nuorena koetut tunteiden palot ja kohteiden nopea vaihtuminenkin ovat yksi esimerkki siitä, kuinka Siikala ei kaihda itsensä näyttämistä epäedullisessakin valossa. Tai eihän siinä minun mielestäni ole mitään epäedullista, se on pelkästään rehellistä ja uskottavaa. Muistoja on koottu sekä päiväkirjamerkinnöistä että kirjeenvaihdosta perheen ja tuttavien kanssa.

Siikala matkusti maailmalle aikana, jolloin nuorten matkat Suomesta kaukomaille olivat vielä harvinaisia. Hänelle ne pohjustivat käsitystä maailmasta yhtenä, yhteisyyden voimasta kulttuurien ja uskontojen erilaisuudesta huolimatta. Teatterimaailmasta hän löysi sitten puolisonsa, suomenruotsalaisen Bengt Ahlforsin. Ensimmäisen lapsen jälkeen toinen adoptoitiin Etiopiasta. Lapsi matkusti asiakirjalla, jonka lomakkeessa luki Profession: Baby. Suku kasvoi sittemmin vielä tyttären gambialaisen miehen kautta Afrikan suuntaan. Siikalan suvussa oli ennestäänkin Afrikan kävijä: helluntailainen Kerttu-täti, saarnaaja joka kävi 'käännyttämässä neekereitä'.

Miehen sukuun tutustuminen vei avioparin pitkälle ja 'haastavalle' matkalle Senegal-Gambia- Ghana- Mali. Matkalla aviopari istui mm keskellä yötä oppaan jättämänä tuntemattomassa kylässä ja matkasi sitten moottoripyörän ja mopon kyydissä. Mopon takaistuimena miehellä oli peltilevy, joka kuoppaisilla teillä hiersi miehen takareidet verille. Kuvaukset Ghanasta toivat heti mieleen elokuussa lukemani romaanin Matkalla kotiin. Orjakauppa on tahrannut valkoisen ihmisen kasvot Afrikassa. Se on afrikkalainen holokausti, täydellinen tuho joka kesti viisisataa vuotta. Siihen Siikala törmää kaikkialla ja myös omaan ahdasmielisyyteensä, siihen ettei lakkaa ihmettelemästä köyhyyttä, sitä ettei hänen innostustaan otetakaan aina kiitollisuudella vaan epäluulolla vastaan, siihen että haluaa mieluummin istua gintonicin kanssa luksusvillan terassilla kuin köyhän gambialaisen muslimiperheen vieraana, kuivin suin.

Siikala kertoo matkoistaan ja muistoistaan ja pohdiskelee samalla kieltä, kulttuuria, naisten asemaa, uskontoja ja tietenkin suomalaisuutta. Kuinka ruutuvihkoon merkitty reitti aikatauluineen menetti merkityksensä maissa, joissa vain ihmisten kohtaaminen oli tärkeää, aika sen sijaan epämääräinen käsite. Essehdintä saa värinsä ja verensä konkreettisista tapaamisista. Ne ovat usein hauskaa luettavaa. Omalle nuoruuden paatokselle voi nauraa. Vaikuttaa kuin koko perhe olisi ollut edelläkävijä asioissa, joista myöhemmin tuli vallitsevia trendejä. Kuten esim kaksikielisen perheen lasten kasvattaminen kaksikielisiksi. Kolmivuotias tytär ymmärsi yllättäen kaksikielisyyden ja ryhtyi joulupöydässä tulkkaamaan äidin puhetta isälle ja päinvastoin. Olimme äimänä. Emme tienneet, miten reagoida. Naurussa oli pitelemistä. Lapsi ilmeisesti luuli, että kaksi ummikkoa oli hankkinut hänet tulkkaamaan välillään.

Uskonto tarjoaa monissa maissa rungon järjettömille säännöille, joita kuitenkin liukkaasti kierretään. Siikala ei ole iloinen ortosoksijuutalaisuuden vahvistumisesta Israeliinkaan. Hän teki uuden matkan nuoruutensa seuduille vuonna 2013 eikä tunne maata samaksi. Pelko ja taaksepäin katsominen on kangistanut kehityksen. Muurit lietsovat vihaa ja lisäävät vierautta.

Siikalan monikulttuuriset teatteri- ja taideprojektit eivät olleet pelkkää sujuvan ideoinnin toteutusta, vaikka häntä monesta on palkittukin. Uussuomalaisissakin oli monenlaisia, kaikki eivät halunneet edes yleisöksi. Teatteri on silti tarjonnut sitäkin useammalle väylän yhteisön osaksi. Siikala tuntee suurta läheisyyttä Henning Mankellin kanssa, joka oli kertonut eri kulttuureista olevien ihmisten kanssa työskentelyn Teatro Avenida Moputossa olleen hänen elämänsä suurin seikkailu.

Tämä teos on juuri nyt hyvinkin ajankohtainen, mutta vailla kliseitä ja pönötystä. Se on raikas tuulahdus, hauska ja eläväinen puheenvuoro ihmiseltä, jolla kokemusta muukalaisuudesta totisesti riittää, ja se kokemus on siirtynyt tekoihin.  Ritva Siikala toivottaa vieraat tervetulleiksi, kuten lupiinitkin, 'vieraslajit'.

Osallistun tällä Marika Oksan haasteeseen Naisen tie.

Ritva Siikala: Musta sielu, valkonaama. Kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta
Aula & Co, 2016, 287 s