keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Péter Gárdos: 117 kirjettä



Unkarilainen dokumentaristi  ja kirjailija Péter Gárdos kirjoitti vanhempiensa, Miklósin ja Lilin rakkaustarinan. Se onkin kertomisen arvoinen, on se sellainen todiste elämänilosta ja rakkauden voimasta. Kontrasti on sitäkin suurempi, kun molemmat nuoret ovat keskitysleiriltä selvinneitä juutalaisia, hädin tuskin hengissä kumpikin. Samalla romaani valaisee sittenkin vähemmän kuvattua aikaa holokaustin jälkeen ja naapurimme Ruotsin hyväntekijän roolia, vaikkakin Punainen Risti oli varsinainen toimeenpaneva organisaatio.

Belsenin keskitysleiriltä selvinnyt 25-vuotias Miklós kera serkkunsa Harryn ja muutaman muun kaverinsa pääsee Ruotsiin kuntoutukseen. Nälkäkuoleman partaalla käyneet nuoret ovatkin kuntoutuksen tarpeessa, alipainon lisäksi on hoidettava sairaudet. Miklósille annetaan vain muutama kuukausi elinaikaa. Aikansa hän käyttää määrätietoisesti: hän on ottanut selvää, että Ruotsissa kuntoutuu samanaikaisesti 117 hänen kotikylästään Debrecenistä kotoisin olevaa nuorta naista - ja Miklós haluaa naimisiin.

Sodan jälkeen syntyivät Suomessakin suuret ikäluokat. Sama ahneus elämälle henkii Miklósista ja hänen kavereistaan. Elossa ollaan sittenkin! Miklós on idealisti, vakaumuksellinen kommunisti ja romantikko. Hän lähestyy kaipaamaansa, vielä tuntematonta rakkautta lähettämällä kaikille kotikylän naisille kirjeet. Serkku Harry sen sijaan tarttuu niin sanotusti hetkeen, vaikka ei vaikeuksitta.

117 kirjettä herättää henkiin vuosikymmenten takaiset kuvat. Keskitysleiriltä selvinneillä ei riitä aikaa enää kärsimiseen. Ilmassa on optimismia ja toiveikkuutta. Jääräpäinen, metallihampainen, tuberkuloottinen tyhjä vaatekasa eli Miklós käy taistelua häntä hoitavan lääkärin, Lindholmin kanssa eikä suostu odottamaan kuolemaansa tyhjin toimin. Ei nyt, kun hän on selvinnyt pahimmasta. Terveyden tai sairauden kriteereitä tai jäljellä olevaa aikaa ei nyt mietitä.

Romanssin ja rakkauden sytyttäminen kirjeitse ei keneltä hyvänsä onnistu. Mutta Miklós onkin lehtimies ja runoilija. Lyhyet otteet Lilin ja Miklósin kirjeistä täydentävät pieninä etenevinä dialogin pätkinä Miklósin ja Lilin ja heidän ystäviensä uuden elämän kuvauksia. Ensin teititellään, sitten sinutellaan, sitten lähetetään yksi suudelma ja myöhemmin monta.

Peter Gardos kertoo vanhempiensa suloisen tarinan lämmöllä, aikaa ja ympäristöä tarkasti havainnoiden. Junat kolisevat, Ruotsin talvinen metsä on hiljainen. Unkari on kaukana, mutta sieltä saadaan uutisia, kadonneista äideistäkin. Lääkäri Lindholm joutuu antautumaan yhä ovelammaksi käyvän rakastuneen parin edessä. Naimapuuhat etenevät, niin, kuin juna. Koko uskomaton tarina on kerrottu huumorilla ja loistavalla dialogilla. Elämä voittaa, heti kun se saa mahdollisuuden.

- Nähtävästi minulla ei riittänyt kielitaito! Kuusi kuukautta, suunnilleen. Se teillä on jäljellä. Tiedättekö, Miklós, että kun lääkäri sanoo tällaista, se on kauheinta hänelle itselleen.
- Ymmärrän täydellisesti, herra ylilääkäri.
Siihen oli paha vastata mitään. Niinpä he istuivat siinä äänettöminä sohvan eri päissä.
He jäykistelivät vielä viitisen minuuttia kasvavan hämmennyksen vallassa. Lindholm punnitsi mielessään, oliko hänen tehtävänsä ryhtyä opettamaan kuolemaantuomittua, kehottaa arvioimaan selväjärkisesti mahdollisuuksia. Isäni taas mietti, kannattiko tuollaista paljon nähnyttä tiedemiestä vihkiä optimistiseen maailmankatsomukseen. He päättivät kuitenkin jättää toisensa rauhaan.

Vanhempiensa myöhempiä vaiheita lyhyesti lopussa kerratessaan Gárdos palaa Unkarin sodanjälkeiseen aikaan, vuoteen 1956 ja siihen romaaniin, jonka hänen isänsä oli suunnitellut kirjoittavansa mutta ei koskaan kirjoittanut, yhteisistä kauhunhetkistä matkalla kohti Saksan keskitysleirejä. Sen kirjoitti hänen puolestaan Jorge Semprún, jonka palkittu Suuri Matka mainittiin myös hänen  Kirjoittaminen tai elämä teoksessaan, jonka luin pari vuotta sitten.

Muita lukijoita: Ullan kirjat, Kannesta kanteen, Tuijata, ,KirjasähkökäyräMari A

Péter Gárdos: 117 kirjettä
Hajnali láz, 2015, suomentanut Juhani Huotari 
Siltala 2016, 257 s



sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Nigel Rodgers & Mel Thompson: Huonosti käyttäytyvät filosofit



Brittiläisten tietokirjailijoiden (historia, filosofia, taide) Nigel Rodgersin ja Mel Thompsonin tarkoitus ei ole nostaa itseään alentamalla kahdeksan valitsemansa maineikkaan filosofin kunniaa. Vaikka alkuvaroituksessa sanotaankin että tässä teoksessa mainitsematta jättäminen ei tarkoita, että k.o. filosofia voisi pitää erityisen hyväluonteisena. Tarkoitus on pelastaa filosofien muisto kiusalliselta pyhittämiseltä, palauttaa heidät kuolemattomuudestaan, kipsipäistä eläviksi ihmisiksi. Samalla kirjailijat havainnollistavat sitä yleistä totuutta, että elämän omistaminen järjelle ei välttämättä johda järkevään elämään. Siitä huolimatta he antavat täyden arvon filosofien ajatustyölle, joka tulee Huonosti käyttäytyvissä filosofeissa elämäkerta-tyyppisessä kuvauksessa esiteltyä. Tämä lyhyt summeeraus eli pikakatsaus maineikkaiden filosofien teeseihin ja historiaan oli se, joka sai minut onkimaan kassiini tämän luettavan ja monella tavalla mielenkiintoisen opuksen huhtikuun lopun maalaismarkkinoilta Turun Aurajoen rannalla.

Länsimaisen filosofian historia on sovinistista, toteavat Rodgers & Thompson. Valitut kahdeksan miespuolista filosofia ovat: Rousseau, Schopenhauer, Nietzsche, Russell, Wittgenstein, Heidegger, Sartre ja Foucault. Kattaus on arvovaltainen ja näyttää hyvin myös sen, kuinka kukin omassa ajassaan etenee ketjussa edellisen oppilaasta, ystävästä, seuraajasta omaksi autonomiseksi ja arvostetuksi ajattelijaksi, kukin vaikuttaa toiseen ja inspiroi toista filosofien maailmassa, samoin kuin taiteilijat ottavat toisiltaan vaikutteita. Ei silti ole harvinaista, että aiempi kunnioitus vaihtuu julkisen riidan kautta nälvimiseksi ja vihaksi, kuten kävi Rousseaulle ja Voltairelle. Siinä riitelivät tunne ja järki, kyynisyys ja turmeltumaton luontosuhde.

Kun teos kuvaa akateemisen filosofisen pohdiskelun rinnalla arkeen, aikaan, ympäristöön, poliittiseen tilanteeseen sidottuja filosofeja, heistä paljastuvat kriittiset - ja mielenkiintoiset - suon silmäkkeet. Sana filosofi tarkoittaa kuitenkin viisauden rakastajaa ja siksi yleisö odottaa heiltä pyrkimystä elää itse rakennettujen ideaalien mukaisesti.  Mutta: heidän inhimilliset heikkoutensa eivät automaattisesti heikennä heidän päättelynsä pätevyyttä.

Filosofille elämän käyttöohje, sen merkityksellisyys, oikea elämä ja sen mahdollisimman tyhjentävä selitys on työtä. Siksi filosofit jos ketkä osaavat myös pukea sanoiksi, solmia osaksi teoriaansa omat piirteensä, elämisen tapansa, heikkoutensa. Jean-Jacques Rousseaun vanhemmuus ei kestä lähempää tarkastelua, mutta silti hänen ajatuksensa vapaasta kasvatuksesta, demokratiasta ja ihmisen luontosuhteesta kiinnostivat ja niillä oli suuri vaikutus modernin maailman kehitykselle. Monille filosofeille, kuten Bertrand Russellille, seksuaalinen kyltymättömyys näyttäytyy suorastaan pakkomielteenä tai ainakin se ajaa heidät umpikujiin ja vie uskottavuutta omalta filosofiselta opetukselta. Ei niin helposti matemaattiselta trilogialta mutta kylläkin rauhan ja rakkauden vakuutuksilta, kun oma sekasortoinen avio- ja perhe-elämä toi maineen filosofisena elostelijana. Arthur Schopenhauer taas oli filosofian historian suurin ihmisvihaaja, ja vielä erikseen naisvihaaja - äitinsä torjumasta pikkupojasta kasvoi synkkä yksinäinen. Siitä huolimatta hän korosti seksuaalisen halun keskeisyyttä ihmisen elämässä, ennakoiden Freudin ajatuksia.

Useampi näistä filosofeista  saisi meidän ajassamme helposti heitetyn diagnoosin Asperger, autisti kuten älyn jättiläinen Ludwig Wittgenstein ('Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen'), joka kykeni viemään filosofian kävelylle kuten normaali-ihminen vie koiran; johdattaen sitä ensin yhteen suuntaan ja tuoden sen sitten takaisin. Martin Heidegger ei koskaan tehnyt selvää pesäeroa läheisestä suhteestaan natsihallintoon, mutta hänen ajattelussaan on kirjoittajien mukaan arvonsa edelleen eikä tämä arvo kokonaan katoa suuresta poliittisesta sekoilusta huolimatta. Poliittinen sekoilija oli myös Jean-Paul Sartre, joka nuoleskeli diktaattoreita mukaanlukien Stalin ja Mao, mutta teki eksistentialismista muoti-ilmiön ja jakoi kuuntelijansa; häntä rakastettiin ja vihattiin.

Uskonnonvastaisuus, ateismi oli monen filosofin vastaus kirkon opetuksiin kuten Nietzchellä, jonka päämaalina pysyi kristillisyys. Jos ihminen siirtää painopisteensä elämästä 'tuolle puolen' - olemattomuuteen - elämä jää ilman painopistettä. Henkilökohtaisen kuolemattomuuden suuri valhe tuhoaa kaiken rationaalisuuden, kaiken vaistonvaraisen luonnollisuuden - kaiken mikä on terveellistä. Nietzschen yli-ihmiskäsitteet on yleisesti ja väärin liitetty natsismiin. Nietzsche tuomitsi antisemitismin ja hänellä oli paljon sekä juutalaisia ystäviä että esikuvia filosofiassa ja musiikissa. Sen lisäksi Nietzsche ihaili ranskalaista kulttuuria ja väitti itse olevansa puolalainen, koska inhosi saksalaisia, maanmiehiään.

Natsismi elää ja voi hyvin Russellin, Wittgensteinin, Sartren ja Michel Foucaultin vaikutusaikana. Ranskalainen Sartre oli saksalaisten vankina ja vankilaoloaikanaan pohdiskeli Martin Heideggerin, ajattelijan ja natsin, ajattelua.

Huonosti käyttäytyvät naisfilosofit ovat saaneet pari sivua teoksessa, ja taas korostetaan filosofian pysyneen  pitkään fallokraattisen arroganssin linnoituksena. Naisista mainitaan Mary Wollstonecraft, joka Ranskan vallankumouksen aikaan julkaisi Naisten oikeuksien puolustuksen ja vaikutti viiveellä feministiseen ajatteluun. Epäsovinnaisista tavoista kiitetään myös Iris Murdochia, jolta lisäksi puuttui mieskollegojen älyllinen ylimielisyys. Ainoana vakavasti otettavana ehdokkaana seksuaalisesti kyltymättömien, itserakkaiden ja toisia hyväksi käyttävien filosofien joukkoon kirjoittajat mainitsevat Simone de Beauvoirin, Sartren elämänkumppanin, joka tämän kanssa vaihtoi avoimesti kokemuksiaan monista seksipartnereistaan.  - Näin ollen meillä ei ole mitään syytä uskoa, etteivät naisfilosofit olisi kyenneet yltämään yhtä suureen sekoilun määrään, jos heitä olisi ollut yhtä paljon kuin miehiä, toteavat Rodgers & Thompson tyytyväisinä.

Viimeisenä kahdeksasta käsitellään Michel Foucault, joka seksihurjasteluistaan sai AIDSin, mutta tutkittuaan sitä ennen paitsi seksuaalisuutta myös hulluutta ja sen historiaa ehti sitä ennen kiteyttää oman sanomansa vapaasta ihmisestä. Hän näki sosiaalisen kontrollin ja ihmisen leimaamisen 'normaaleiksi' ja 'epänormaaleiksi' kurin muotona, jota hän jyrkästi vastusti.

Pidin paljon Rodgersin & Thompsonin tavasta avata maineikkaiden filosofien ajatusmaailmaa ja kuvata heidän historiallista todellisuuttaan, aikaa ja ympäristöä. Liian yksinkertaiseen popularisointiinkaan ei sorruttu, muutama kysymysmerkki nousi pikku päähäni. Se on kai ihan paikallaan, kun lukee filosofian ja ajatusjärjestelmien historiasta.

Nigel Rodgers & Mel Thompson: Huonosti käyttäytyvät filosofit
Philosophers Behaving Badly, 2005
Suomentanut Mikko Metsämäki 
Ajatus Kirjat Gummerus Kustannus Oy, 2009, 268 s







tiistai 9. toukokuuta 2017

Pierre Lemaitre: Rosie



Pommiräjähdys Pariisissa. Siinä ajankohtainen alkuasetelma Pierre Lemaitren Rosiessa. Syyllisen etsintä ei tässä kestä kauaa, kun hän jo ilmoittautuu. Ensimmäinen räjähdys oli nimittäin pelkkä todiste siitä, että mies, Jean eli John, osaa. Sen jälkeen hän kattaa pöydälle omat vaatimuksensa ja nostattaa koko Pariisin poliisin, pääministerin ja presidentinkin varpailleen. Onko mies vaarallinen hullu, ovela roisto vai vankilassa murhasta epäiltynä olevan äitinsä - tuo kuuluisa mutta taka-alalle jättäytyvä Rosie -  manipuloima onneton luuseri?

Tätä solmua ylikomisario Camille Verhoeven valjastetaan tutkimaan, taas kerran tikittävä aikapommi päänsä päällä. Verhoevenilla ei nytkään ole aikaa käydä illallisella uuden ystävättärensä Annen luona tai tulla ajoissa palvelemaan nyreää kissaansa Doudouchea. Seitsemän pommia on ajastettuna jossain päin Pariisia. Vai oliko vain kuusi jäljellä kun eka paukahti jo ensimmäisellä sivulla...

Rosiessa on jotain samaa kuin Alexissa, mieleltään sairaan oloinen rikollinen on saatava pysäytettyä, uhka leijuu ilmassa, aika ei riitä. Rosiessa vuorokausi on pitkä, luvut ovat kellonaikoja. Tulevia uhkaavia tuhoja maalaillaan, mutta jotenkin jännitys ei vain oikein nyt kasva. Rosie on Lemaitren johdannon mukaan tilaustyö. Hän kertoo sen imartelevan, ja perustelee sen Camille Verhoeven-trilogian neljänneksi osaksi samoin kuin hänen ihailemansa Dumas kolme muskettisoturiaan; heitäkin oli neljä.

Tilaustyön tuntu dekkarissa on selvä, kertomus on ohut eikä draamaa ole riittävästi lihotettu, se jää luonnosmaiseksi samoin kuin sen keskeiset henkilöt. Miksi John onkin Jean ja miksi Gilbert Becaudin (sama jonka laulu Nathaliesta soi radiossa 60-luvulla) laulu Rosy et John on tärkeä  - siihen ei oikeastaan vastata. Kirjailija heittelee ilmaan erilaisia täkyjä, mutta ei vaivaudu niitä sen enempää syventämään. Ne jäivät pieninä kysymysmerkillisinä kuplina leijumaan päähäni kunnes kuivuivat kokoon. Ja: Hän ei ole liikahtanutkaan. Mikään hänessä ei ole paljastanut miltä hänestä tuntuu. Vaikka edellisellä sivulla juuri luin tyypin vapisevan kuin transsitilassa ja pari raskasta kyyneltäkin valui...Väsyin poliisin tutkintatyön esittelyyn ja kuulusteluihin, kun ei koko keissi oikein kiinnostanut. Ei auttanut, vaikka areenalle marssitettiin terrorismintorjuntayksikkö kuorma-auton kokoisine miehineen ja keinoineen, ja melkein koko Ranskan hallitus presidenttiä myöten.

Nyt saa mennä taas kymmenen vuotta ennen kuin luen seuraavan dekkarini. Murha ei kiinnosta, eivät pommit eivätkä mielenvikaiset tappajat. Ottaen huomioon kypsän ikäni, voi olla etten enää lue dekkareita. Dramaattista mutta c'est la vie.

Pierre Lemaitre: Rosie
Rosy & John 2013, suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Kustannus, 2017, 179 s

Elokuvissa: Get out

Kuva:Wikipedia
Neljä tähteä ei lämmitä, kun lopulta huomaa istuvansa elokuvateatterissa katsomassa väkivaltaista mässäilyä. Ei auta sekään, että ollaan ns. hyvällä asialla, kun miespuolinen sankari on mustaihoinen, joka seurustelee valkoihoisen tytön kanssa. Rasismille otollinen asetelma. Tytöllä on rikas perhe, ja perheenisä, psykiatri olisi äänestänyt Obamaa vielä seuraavallekin kierrokselle eikä perheessä siis viljellä kertakaikkiaan mitään rasistisia asenteita. Paitsi että sukulaistäti kokeilee mustan miehen hauista ja antaa katseensa liukua alemmas. Siinä kartanossa, jonne tytön poikaystävää viedään esiteltäväksi vanhemmille, keitellään varsinaista soppaa ja loppujen lopuksi on kyse mustien hyväksikäytöstä. Mutta se ei paljon pelasta, jos meininki on muuten infantiilia.

Alku on kyllä lupaava. Musta mies kulkee illan pimeydessä selvästi varakkaan valkoisen asujaimiston alueella, eksyksissä, auto alkaa seurata. Sen pelon tuntee nahoissaan. Hilpeä musiikki säestää, musiikin roolista tulee mieleen Kellopeli appelsiini.

Sittemmin elokuva ei lunasta lupauksiaan, vaan uskottavuus alkaa rapista monissa käänteissä yhä pahemmin. Keitokseen on sotkettu hypnoosia, degeneroituneita vanhoja sukulaisia, ja omituisesti muljauttelevia palvelijoita jotka patsastelevat ikkunassa tai jonkun pylvään takana.  Hypnoosissa sankari leijuu avaruudessa pitkähkön ajan ja siihen vaivuttamiseen riittää kun hämmentää teetä isossa kupissa. Pitääkin kokeilla tuota vielä kotosalla joskus.

Koko plöysä homma kulminoituu veren loiskumiseen sekä sisätiloissa että ulkosalla. Helpotus oli se, että ruumiita tuli vikkelään tahtiin eikä sitten henkiin jääneelle oikein riittänyt enää puhekavereita - loppu tuli yllättävän nopeasti. Vähän helpotti sekin, että musiikki oli paikoitellen intressanttia mutta ei riittävän. Onneksi ulkona oli valoisaa ja pyöräilin kotiin, ehdin vielä uutisiksi, päivän annos Emmanuel Macronia. Vive l'Europe!

Maailmalla elokuva on niittänyt mainetta rohkeana ja rasismin vastaisena, mikä kuulemma on harvinaista kauhu-genressä. Get out on pienen budjetin elokuva joka on jo tuottanut miljoonia.


Get Out, USA, 2017
Ohjaaja Jordan Peele

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja Raju Nonna



Nonna olisi itsellenikin ollut mitä sopivin nimitys, nyt kun isovanhemmuus on tullut uutena roolina yllättäen osakseni. Italiankielen pitkäaikaiselle harrastajalle se olisi omiaan. En nyt viitsi silti apinoida Saisiota, mutta hänelle se sopii mainiosti. Tosin osa-aikaisena portugalin kielisen Madeiran asukkina hän voisi olla myös avó, mutta eihän se aksentteineen ja painotuksineen suomenkielisen suuhun sovi ollenkaan niin hyvin kuin italian nonna. Eikä kuulosta yhtään niin herttaiselta.

Asiaan. Pirkko Saisio on heittäytynyt täysillä nauttimaan isovanhemmuuden iloista. Kaikkihan tietävät, että siinä missä vanhemmat ovat lapsistaan stressaantuneita, huolissaan, ongelmissa oikean kasvatuksen kanssa ja hukkumassa monenlaisten oppien viidakoissa, isovanhemmat vain nauttivat! Sitä Saisio tekee suurella sydämellä eli rakkaudella ensin Kolmivuotiaan kanssa. Kirjan lopussa Kuusivuotiaan seuraan on liittynyt Yksivuotias, zeniläisesti hymyilevä pikkusisko. Kolmi -Kuusivuotias on tyttärenpoika Remu.

Kirjaa kuvittavat pojan värikylläiset tussipiirrokset, jotka ilmaisevat paitsi riemua ja mielikuvitusta myös lahjakkuutta. Pääosa pienistä jutuista on Nonnan ja 3-4-5-6-vuotiaan keskustelua ja yhteistä vapaa-ajan viettoa. Saisio iloitsee pienen anarkistin maailman havainnoista ja mehevästä kielestä, kadehtii tämän ilmaisuja, nauttii yhdessäolosta ja laskee päiviä uuteen tapaamiseen, kun poika on taas lentänyt Madeiralta kotiinsa joululomalta. Hän ja Rekkari odottavat seuraavia lomia. Rekkari on Honksu eli Pirjo Honkasalo ja nimitys tulee virallisesta, ei niin romanttisesta sanaparista rekisteröity parisuhde. Hauskaa ironiaa sekin.

Saisiolla ja tyttärenpojalla on niin läheinen suhde, että hän on pojalle lähes salainen liittolainen kamppailuissa sekä avaruusolioita että - tietyissä tilanteissa - vanhempia vastaan. Esim. kun on salakuljetettava keittiöstä muutama keksi yöpalaksi. Salaliitto ilmenee jo nimityksessä raju Nonna. Saisio ei ole pojankaan mielestä muiden seurassa raju, vain hänellä on taito tehdä Nonnasta raju.

Kirja kuvaa pienissä dialogeissa kuin ohimennen myös lapsen kehitystä. Kuusivuotias on jo oxfordpainotteisessa päiväkodissa Isojen Poikien jengissä, jonka yletöntä vessasanojen käyttöä yritetään hillitä.

Kuten tiedämme, on sensuurilla taipumus tuottaa kekseliäitä kiertoilmaisuja ja salakieltä, Niinpä sana pylly on kuusivuotiaiden jengikielellä nykyisin sivistyneeltä sekä hieman tieteelliseltä vivahtava pebalis. Kun kuusivuotiailla jengiläisillä on housuissaan pebaliksen lisäksi myös pibelis ja kugelikset, ei britanniankielinen henkilökunta ole mahdollisesti aina ihan ajan tasalla ruokapöydässä käytävän keskustelun sisällöstä.

Ja pakkohan tähän on vielä lainata pätkä Nelivuotiaan räpistä. Funchalissa oli vietetty myöhään vuoden vaihtumista. Poika oli uudenvuodenpäivänä pahantuulinen, mutta vetäisi yllättäen rankahkon räpin.

Elämä on! Elämä on! Elämä on!
Nuuskamuikkunen soittaa torvea kovaa
ja Muumipeikko pieraisee!
Haisee, haisee, haisee,
haisee hirveästi!

Ei todellakaan tarvitse olla isovanhempi tai vanhempi Saision Spuukista ja Nonnasta iloitakseen. Saisiolla on eläytymisen kykyä, huumorintajua ja lämmin sydän teemoista ja aihemaailmoista riippumatta, ja sana on hallussa selvästi myös jälkeläisillä.

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja Raju Nonna
Siltala 2017, 194 s

Novellihaaste: Luetut novellit



Ompun/Reader why did I marry him-blogin puolen vuoden mittainen novellinlukuhaaste päättyy tänään. Luin yhteensä 50 novellia, mikä on vähän suhteutettuna megalomaaniseen arvaukseeni haasteen aikana yhteensä luettujen novellien määrästä, joka oli 2017!

Oli ilo löytää novellit uudelleen. Olen novelleista aina pitänyt, mutta jostain syystä ne helposti unohtuvat romaaneja rouskuttaessa. (Tai no, märehtiminen taitaa olla oikeampi ilmaisu, kirjablogimaailmassa lukutahtini on hitaanpuoleinen.) Kirjastokaan ei niitä kovin usein tuo framille, novellit nököttävät yksikseen ja ujoina jossain takavasemmalla. Siksi tämä haaste olikin oivallinen, niin paljon ja enimmäkseen hyvää tuli novelleissa luettua sekä tietenkin aina niin sopivan kokoisina annoksina.

Yksittäisiä novelleja luin näistä kokoelmista:

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö
Pekka Tarkka: Novellin parhaita
Aulis Ojajärvi: Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja

Luin nämä kokoelmat:

Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja.
Raija Siekkinen: Kaunis nimi
Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Lukemani novellien ilmestymisen aikahaitari on noin sata vuotta ja ne risteilevät ympäri maailmaa. Ykköseksi nostan Raymond Carverin. Hänellä on ainutlaatuinen, vaivattoman tuntuinen ja arkisen oloinen tapa käyttää kieltä, jolla hän kuitenkin onnistuu välittömästi nostamaan odotuksia, luomaan latauksia ja jännitteitä. Se on taiturimaista. Siinä missä Raija Siekkinen loistavissa novelleissaan sävyttää maailman alakuloisilla väreillä, Carverin pikkukaupunkien asukkaissa on jotain optimistista, usein käsittämätöntä sekin. Siksikin ne virkistävät.

Onneksi haaste näköjään jatkuu ja blogit pitävät siis novellit edelleen hyvin mielessä.




torstai 4. toukokuuta 2017

Saul Bellow: Ravelstein



Ensi tutustumiseni nobelisti Saul Bellowin tuotantoon tapahtui hänen viimeisen romaaninsa kautta. Ravelsteinin hän kirjoitti 84-vuotiaana. Se on autofiktiivinen. Ravelsteinin vastine todellisessa elämässä on Allan Bloom, Bellowin vuonna 1992 aidsiin kuollut ystävä. Chick on romaanin minäkertoja, seitsemänkymppinen, jo useamman avioliiton läpikäynyt kirjailija, joka elää nuoren assistenttinsa Rosamundin kanssa rakkauden täyteisessä liitossa.

Abe Ravelstein on professori Keskilännen tunnetussa yliopistossa, Oscar Wilde-tyyppinen sivistynyt, kulturelli, räväkkä ja anarkistinen dandy, joka polttaa kynttiläänsä molemmista päistä. Hän on HIV-positiivinen homomies, joka on kuolemaisillaan aidsin aiheuttamiin komplikaatioihin. Hän tekee kuolemaa Pariisissa, samassa ylellisessä hotellissa missä Michael Jacksonkin majailee.

Molemmat ystävykset kantavat mukanaan juutalaista perintöä; kulttuuria, sivistystä ja kärsimystä. Ravelstein on valinnut ystävänsä Chickin kirjoittamaan muotokuvansa, elämäkertansa, luovuttaa hänelle henkisen testamenttinsa. Hän oli valinnut minut tekemään hänestä muotokuvan, ja puhuessaan minulle hän puhui intiimisti mutta myös aikakirjoja varten.Viimeisissä keskusteluissaan ystävykset käyvät läpi keskeisiä filosofioitaan elämästä ja kuolemasta, ystävyydestä, rakkaudesta, seksuaalisuudesta, yhteiskunnasta, juutalaisten kohtaloista, uskonnosta,  ja kuolemanpelosta. Sillä porvaristoa hallitsee väkivaltaisen kuoleman pelko. Siitä nämä kaksi haluavat vapautua, vaikka loppu lähenee. Mitä kuolema on, vanhat miehet kyselevät toisiltaan. Ei enää kuvia, on yksi vastaus.

Teemoistaan huolimatta keskustelut käydään kevyen henkevästi; Ravelstein ei halua antaa kuolemalle viimeistä sanaa, se ei saa manipuloida hänen ajatuksiaan. Tuonpuoleista ei ole eikä siellä läheisiä, joiden uudelleennäkeminen olisikin sietämätöntä. Professorin missio on puhdistaa opiskelijansakin tuhoisista väärinkäsityksistä, normien sanelemista epätotuuksista, joita heidän järjettömät vanhempansa heille syöttivät.

Pariisi ja Ranska on poliittiselle filosofille henkinen koti, jossa hän pitää salonkejaan, järjestää illallisia, hankkii laatuvaatteensa. Pariisista on eräs juutalainen vapaa-ajattelija sanonut - wie Gott in Frankreich. Eli että jopa Jumala vietti lomansa Ranskassa. Miksi? Siksi että ranskalaiset ovat ateisteja ja heidän parissaan itse Jumala sai olla huoleton, flanööri niin kuin kuka tahansa turisti.

Kauimmas leikillisyydestä Ravelstein etääntyy tilittäessään Chickiä - joka on roolissaan kuin opetuslapsi - tämän suhteesta natsiajan kätyreihin. Näitä liikkuu sivistyneistön illallispöytien äärellä vailla menneisyyden painolastia. Muuan romanialainen professori on rakentanut sumuverhon muinaisten egyptiläisten tutkimuksesta. Sumuverho peittää lihakoukkuihin ripustetut juutalaiset Bukarestin kaduilla. Sitä tämä keskustelu tietysti kiertelee ja kaartelee: mitä juutalaisille merkitsee että niin monet muut, miljoonat muut, tahtoivat heidän kuolemaansa. Loput ihmiskunnasta karkotti heidät. 

Ravelstein kamppailee oman tiensä loppuun, sen terminaalivaihe oireilee alusta alkaen. Ystävän lähdettyä Chick käy oman taistelunsa Karibian lomalla. Vanha mies ja hänen rakastava nuorikkonsa tekevät matkan trooppiselle rannalle Länsi-Intiaan. Keskusteleva ja filosofoiva sävy muuttuu tyystin. Sairaalan käytäviltä vaihdetaan keskelle keltaisten perhosten parvia ja rantakadulla savuavia grillejä. Epäonnisen ilta-aterian seurauksena Chick päätyy teho-osastolle hallusinaatioihin, jotka vielä kerran vievät opetuslapsen gurunsa luo, mahtaviin pitoihin.

Ravelstein on kummallinen romaani. Pitkän aikaa ihmettelin, miksi pitäisi kiinnostua tämmöisestä tyypistä, jonka kerrotaan olevan säkenöivän älykäs, upea ihminen. Kun hänestä ei siis ole saanut tietää mitään ennen tätä kuolinvuoteen testamenttia. On sinänsä mielenkiintoista lukea niin toisenlaisesta elämänpiiristä, Amerikan juutalaisen sivistyneistön pohdiskeluista, jossa katetaan tarjolle sivulauseissakin monenlaista syvällistä analyysia ystävyydestä kuolemaan, vaihdellen kepeiden muoti-, ihmissuhde y.m. kuvausten seassa, kuin jossain Woody Allenin newyorkilaisessa elokuvassa. Silti jonkinnäköinen jännite jää puuttumaan enkä sittenkään oikein kiinnostunut Abe Ravelsteinista. Chickin matka trooppiselle rannalle antaa sittenkin paremman, tai ainakin houkuttelevamman kuvan Bellowin kaunokirjallisesta käsialasta, se on mitä parhainta lukunautintoa, mutta sekin jotenkin irrallinen osio tässä romaanissa. Bellow kirjoitti Ravelsteinin suuresti arvostamansa ystävän kunniaksi, kun tämä koki turhan varhaisen kuoleman seksuaalisuutensa takia. Hän oli Bellowin elämässä niin merkittävä persoona, että ansaitsi kirjailijan mielestä kuolemattomuuden romaanissa.


Saul Bellow: Ravelstein, 2000
Suomentanut Marianne Alopaeus
Tammi 2001, 302 s