maanantai 16. tammikuuta 2017

Clarice Lispector: Tähden hetki



Brasilialaiset kirjailijat, ne harvat joihin olen tutustunut, alkavat mielessäni liimautua toisiinsa. Siellä pauhaavat yötä päivää Luis Ruffaton Sao Paulon kadut, Paulo Linsin Rion faveloiden hornan henget ja nyt, Clarice Lispectorin sisäisen monologin puhuja, senor Rodrigo, Rion katuja kulkeva yksinäinen.

Tähden hetki on samanlainen sirpale elämää, nopea väläys kuin ovat Ruffatonkin katkelmalliset kuvat kaaosmaisesta koskaan sammumattomasta suurkaupungin sykkeestä. En tiedä, kuinka tämä pienoisromaani suhtautuu Clarice Lispectorin koko kirjalliseen tuotantoon, koska tämä on ensi tutustuminen.

Senor Rodrigo, minä-kertoja, on hyväosainen riolainen. On kuin hän olisi jollain kujalla astunut ulos kiiltävästä autostaan ja törmännyt toisessa todellisuudessa elävään sankarittareen. Hän ihmettelee köyhän, näkymättömän Macabea-tytön elämää. Hänen on kirjoitettava tytöstä, koska hän on ainoa joka välittää. Koillisen tyttö tulee Alagoasin takamailta, hän on nuori nainen joka vain on - Rodrigon mielestä. Tekee työtä konekirjoittajana, on vähän yksinkertainen, ei kovin viehättävä, ei vaadi mitään itselleen, ei haaveile eikä suunnittele, ei ole onneton. Onnellinen hän on kun saa olla rauhassa ja yksin. Tyttö, jota ei kukaan näe. Joka ei tiedä mitään. Hänessä on sulut ympärillä.

Macabeasta Rodrigo yrittää kertoa. Välillä kirjailija menettää uskonsa kertomukseen, mutta palaa taas jatkamaan. Macabean elämässä tapahtuu vähän, mutta joskus hän saattaa tehdä jotain yllättävää. Siitä kertoo (räjähdys). Kuten että hän lainaa rahaa ja lintsaa töistä. Silloin hän voi yksin tanssia muutoin monen Marian kanssa jakamassaan huoneessa ja kuunnella radiosta Carusoa, Una lagrima furtivaa.

Puolet pienestä kirjasta on Rodrigon tytön mitättömyyden, olemattomuuden pohdintaa, sen että joku voi elää sellaista elämää. Myöhemmin ilmaantuu yhtä olemattoman oloinen poikaystävä Olimpico de Jesus, joka kuitenkin elättelee itsestään suuria kuvitelmia ja tiuskahtelee, hänkin, kiltille ja tottelevaiselle Macabealle. Työkaveri Gloria ilmaantuu häiritsemään Macabean parionnea, mutta johdattaa hänet myös selvänäkijän luo. Gloria ei ole mikään ruudinkeksijä hänkään. - Miksi sinä näytät ihan? Macabea ei helposti ärsyyntynyt, mutta Glorian tapa jättää lauseensa kesken koetteli hänen kärsivällisyyttään.

En tiedä minäkään. Tähden hetki on selvästi sukua muille brasilialaisille lukemilleni, maisemaltaan, henkilöhahmoiltaan. Ihmisiä syntyy vailla mitään edellytyksiä hyvinvointiin. Hyväksikäytettäväksi kehdosta hautaan. Ilman tietoisuutta siitä, että on hyväksikäytetty tai että olisi vaihtoehtoja. Filmitähdeksi Macabea olisi halunnut. Hänessä on aistillisuutta, jota hän ei itse huomaa, kirjoittaja kyllä.

Hän ei koskaan ajatellut 'minä olen minä'. Ajatteli kai, niin luulen, ettei hänellä ollut oikeutta siihen, oli sattuman satoa. Sikiö joka on kääritty sanomalehteen ja heitetty roskapönttöön. Onko hänenlaisiaan tuhansia? On, sattumia. Tarkemmin ajatellen: kuka ei olisi sattuman satoa? Mitä minuun tulee, olen vapauttanut itseni tuolta kohtalolta kirjoittamalla, sillä mikä on aktista on faktista.

Minusta romaani on kuin vähän keskeneräinen harjoitelma. Jotain sen tapaista kirjoittaja itsekin sanoo. Välillä dialogi kulkee kiinnostavasti ja Rio de Janeiron selvännäkijän salonki näyttää värikylläiseltä kuin ne maalaukset, joissa oli paljon vaaleanpunaisia pulleita naisia värikkäillä sohvilla. Olisiko ollut Botero. Mutta muutoin, en tiedä mitä sanoa senor Rodrigosta ja Macabeasta. I feel stupid but on  a much higher level.  Tähden hetki tulee ja jokaisen suuruus.

Clarice Lispector on nostettu sittemmin, ehkä jo eläessäänkin, kulttimaineeseen. Häntä on verrattu Virginia Woolfiin ja Marguerite Durasiin. Omaperäisen ja alitajuntaan pureutuvan kirjailijan voi tästäkin kirjasta aavistaa, mutta Tähden hetki on vaikea pala; välillä lukiessa teksti vetää ja seuraavassa hetkessä kirjailija ilmoittaa väsyvänsä. Tarja Härkösen suomennos on taas oivallinen, kuten Paulo Linsin Jumalten kaupunki jo osoitti. Jäljen Tähden hetki jätti, häiritsevän ja vaikeasti tulkittavan.

Hyönteisdokumentin hdcanis  tiivisti lukukokemuksensa ytimekkäästi. Nannan kirjakimaran Nanna koki romaanin haastavaksi, se vähän irvistelikin.

Clarice Lispector: Tähden hetki
A Hora da Estrela 1977, suomentanut Tarja Härkönen
ai-ai 1996, 107 s

torstai 12. tammikuuta 2017

Nick Cave: Bunny Munron kuolema



Charlotte ulvoo naurusta ja painaa kädet suulleen, osoittaa sitten Bunnya ja huudahtaa: 'Uskomaton tyyppi!'
'Niin kuulemma', Bunny sanoo.
'Mistä sinut on oikein kaivettu esiin?'
'Miten niin?'
'Sinut pitäisi palsamoida ja asettaa näytteille eläinmuseoon.'

Katsoin muutama ilta sitten tv:stä elokuvan Hesser. Siinä hevinuorukainen asettautuu asumaan kaaoksessa olevaan kotiin. Kaaos kodissa johtuu äidin kuolemasta. Isä on masentunut, mummu vanha ja väsynyt ja perheen noin 10-vuotias poika palaa aina koulusta hämärään, likaisten astioiden kotiin, jossa kotiväki on samassa asennossa kuin lähtiessä. Hesser saa aikaan paitsi lisää tuhoa myös liikettä.

Asetelma piittaamaton isä ja nuori poika toistuu Nick Caven romaanissa. Holtittomuus ja pojan yritykset sinnitellä kaikesta huolimatta ovat yhteisiä. Siihen ne yhtäläisyydet loppuvat. Bunny Munron kuoleman osat on nimetty Pelimies - Myyntimies - Kuollut mies. Bunny Munro, kauppamies on paitsi kanimainen tiheässä parittelun tarpeessaan myös sikamainen sikailussaan. 'Laadukkaita kauneustuotteita' ovelta ovelle kaupitteleva Bunny on nimittäin pahasti alkoholisoitunut, seksuaalisesti häiriintynyt, kävelevä paalutuskone, joka jos ei ole naimassa, niin runkkaamassa tai seuraavaan aktiin suunnistamassa. Kaikkialla, missä ajelee keltaisella Fiat Puntollaan hän näkee ihania vaginoita, sekä tuttuja että uusia tuttavuuksia, ja julkkisten ihanuuksia, kuten esim Kylie Minoguen tai kaikkein pyörryttävimmän Avril Lavignen.

Bunnyn vaimo Libby poistuu kuvioista oman käden kautta jo alkumetreillä. Se ei näytä seksillä ja alkoholilla käyvää pelimiestä sen enempää muuttavan kuin että pojan, Bunny Juniorin on seurattava kaupparatsua matkalle mukaan keltaisella Puntolla pitkin Englannin etelärannikkoa. Ja pakkomielle näyttää kasvavan entisestään. Isän kierrosten käydessä yhä hurjempaa vauhtia, sitä hiljaisempaa on pyörremyrskyn keskellä: keltaisessa Puntossa istuu hiljainen Bunny Junior tietokirjoineen, pieni ja kärsivällinen muistinero. Hän odottaa, ja rakastaa isää ehdoitta. Isä ei näyttäisi sellaista poikaa ansaitsevan. Poika on valmis tarvittaessa näyttelemään isänsä pelastaakseen. Koska, niin, 'isä pystyis myymään sun pyörän vaikka barrakudalle'. Ja juuri kun hänelle alkaa tosissaan suuttua, hän tekee taas jonkun tempun. Isä, olet ihan huippu! 

Vastenmielisen päähenkilön seurassa olo on kuin pakkosyötetyllä hanhella: onko tätä vielä kauan nieltävä? Mitä tällä yritetään sanoa? Onneksi Nick Cave on lahjakas. Hänen maalaamaansa onnettoman miehen sielun maisemaa jaksaa seurata kohti tuhoa, koska hän osaa kertoa miehensä kohisevasta päästä mielettömän koskettavasti. Miehen elämäntyylistä tulee mieleen William S. Burroughs tai Hunter S. Thomson. Mutta olisiko tämä sittenkin moraalisempi tarina?

Taustaporukoissa pyörivät Bunnyn työnantajayrityksessä häärivät kollegat, yhtä lailla sekopäisen oloiset mutta kaverilliset tyypit. Bunnyn elämän kiinnekohdat, jos niitä on koskaan ollut, huuhtoutuvat ränsistyneiden lähiöiden pubeissa, nukkavieruissa hotelleissa, kaatosateessa katuojaan. Se mitä hän vielä yrittää, löytää yhteyden kuolevaan ja häijyyn isäukkoonsa, voi ei, eihän siitä mitään tule. Antiikkikauppiaalle ovelta ovelle myyjä on roskasakkia. Näkeekö Bunny sen ainoan joka häntä arvostaa? Ei.

Nick Cave ei tarjoile helpotusta lukijan äimistelyyn, mutta pieniä tirkistysaukkoja sittenkin tuon käsittämättömän antisankarinsa, rivon ja vastuuttoman äijän pään sisälle. Hiljalleen ja palasista Bunnyn koko kuva, ainakin palaset siitä kertovat omaa selitystään. Samalla, äärimmäisyyksien kautta, tämä groteski farssi, 'kuolettavan hauska satiiri', alkaa minusta tuntua painavammalta.

'Mitä sinä oikein teet täällä?' muusikko kysyy.
'Yritän vain panna asioita kuntoon', Bunny sanoo.
'Aha. Selvä', muusikko sanoo. 'Meidän kaikkien on rakastettava toisiamme tai kuoltava.'
'Joo, niin kuulemma', Bunny sanoo, ja jälleen hänen sisällään nousee katumuksen hyöky ja hän painaa käden sydämelleen.
'Rakkaus on superliimaa', muusikko sanoo ja puhaltaa vaimeasti saksofoniin. 'Sen avulla maailman sydän jaksaa sykkiä.'

Viimeisellä lehdellä kirjailija kiittää myös Kylie Minoguea ja Avril Lavagnea ja pyytää heiltä samalla anteeksi. Paha sanoa, mutta oli myös pakko nauraa jonkun kerran, vaikka enemmän yökötti. Ja silloin nauroin räkäisten äijien kanssa aiheena seksi vankilassa. Huh ja hyi minua.

Muita lukijoita: Leena Lumi ja Ketjukolaaja.

Nick Cave: Bunny Munron Kuolema
The Death of Bunny Munro, 2009, suomentanut Jukka Jääskeläinen
Like, 2009, 238 s

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Erkki Tuomioja: Luulin olevani aika piruileva. Poliittiset päiväkirjat 1995-1997. /osa 1



Erkki Tuomiojan blogi oli ensimmäinen, joka tutustutti minut blogimaailmaan. Olen seurannut sekä hänen poliittisia kommenttejaan että kirjallisuusvinkkejään. Silloin en vielä lukenut kirjablogeja eikä niitä tainnut kovin paljon vielä silloin ollakaan, ei mitään verrattuna nykyiseen tarjontaan. Luinkin itse asiassa politiikkaa kiinnostuneemmin hänen kirjavinkkejään. Häneltä olen löytänyt mm historioitsija Bengt Jangfeldtin ja Christer Pursiaisen (Trotski-elämäkerta). Pidin paljon myös Sofka Zinovieffin Punaisesta ruhtinattaresta, sekin löytö häneltä. Tietenkin myös Tuomiojan oma Hella Wuolijoki-elämäkerta Häivähdys punaista tuli luettua. Se on hyvin kirjoitettu ja jännittävä. Sääli, että ainekset hienolle elokuvalle ilmeisesti hukattiin, koska siitä tehty elokuva oli kuuleman mukaan vaatimaton. En harmistukseltani viitsinyt käydä katsomassa, koska näin sen lukiessani mielettömän rikkaana elokuva-aiheena.

Joululahjatoiveeni siis toteutui ja nyt on tullut kahlattua vasta pari vuotta Erkki Tuomiojan poliittisia päiväkirjamuistiinpanoja. - Kuinka monta hyllymetriä näistä lopulta tuleekaan, ura kun jatkuu täyttä häkää! - Tässä kohden, ennen vuotta 97, minun on pidettävä lukupaussi, koska valiokuntatyöskentely on osittain raskasta ja Tuomiojan päivät valiokunnista seminaareihin, Helsingistä Brysseliin, Oxfordiin, Köpikseen ovat tavalliselle pulliaiselle läkähdyttävän täysiä.

Poliittisesta historiasta kiinnostuneelle päiväkirjamuoto on silti monella tapaa hauska muoto virkistää vanhoja tapahtumia. Politiikan toimittajille ja tutkijoille tämmöiset kirjat ovat tietenkin arkista kauraa ja tarjoavat sisäpiirin tietoa, yhden vaikuttajan näkökulmasta. Silti päiväkirjat ovat maallikollekin mielenkiintoinen kurkistus politiikan, eduskuntatyön ja lainsäädännön yksityiskohtiin. Poliittiset lehmänkaupat eli kulissien takaiset vehkeilyt ovat parhaimmillaan kuin jostain Shakespearen draamasta juonitteluineen.

Noina vuosina oltiin herättelemässä EU:n valuuttaunionia, EMUa. joka oli Tuomiojalle kova päänsärky. Hän kuului silloin euro-skeptikoihin, the most pro-European of the Finnish socialdemocrats' eurosceptics, kuten eräs saksalainen poliitikko hänet vaimolleen esittelee. Tuomioja oli silloin kannattamassa hankkeen lykkäämistä lisätiedon saamiseksi, kaivaten asian perusteellisempaa tutkimista. EU:ssa, sen hankkeissa ja seminaareissa, muiden eurooppalaisten sosialidemokraattisten puolueiden tapaamisissa ja Pohjoismaiden Neuvoston kokouksissa Tuomioja reissaa henkeä vetämättä. Mitä nyt välillä flunssa kaataa kovan kuntojuoksijan petiin. Pohjoismaiden Neuvoston kuvauksista tuli kyllä mieleen Stubbin kuuluisa 'vittu mitä paskaa'. Tuomiojakin nimittäin antaa ymmärtää, että muut pohjoismaiden edustajat ovat liian valmiita mukavuudenhaluiseen lörpöttelyyn monipäiväisissä tapaamisissa sen sijaan että hoidettaisiin asiat alta pois yhdessä päivässä. Ja Tanska vielä erikseen luulee voivansa esittää asiat muiden puolesta.

Mutta siis se Lipponen! Hän on Tuomiojan varsinainen päänsärky ja kivi kengässä, pain in the ass. Pääministeri, jonka vara-Paavona Tuomioja joutuu välillä toimimaan. Syynä siis vakavat linjaerimielisyydet, jotka ajavat Tuomiojan raivareihin harva se päivä. Lipponen on Tuomiojan mielestä kokoomuksen keskiviivan oikealla puolella, huomioi markkinavoimat, nuo nuoret pankkileijonat, vaan ei vähävaraisia puolueen kannattajia. Pääministeri jyrää kansanedustajan ja suurenvaliokunnan pj:n eikä Erkille jää riittävästi vaikutusmahdollisuuksia, vaikka puolueessa iso kannattajakunta onkin. Silti lipposlaisuus jyrää tuomiojalaisuuden. Tuomioja mietiskelee yhdessä suosikki-kokoomuslaisensa, Sirpa Pietikäisen kanssa hyppyä Vihreisiin tai sitten suurlähettilään hommia jossain viileässä maassa. Omaa linjaansa hän peilaa mm Margaret Thatcherin itsevarmaan visioon. Sellaista ideologista varmuutta hänellä ei ole, mutta sille mitä haluaisin maailmassa aikaansaada ei ole nyt sosiaalista tilausta.

Poliittiset juorut ja tymäkät henkilökuvat kuuluvat tietenkin päiväkirjaan. Lipposesta on hyvääkin sanottavaa: hän on äkkipikainen mutta ei pitkävihainen kuten Kalevi Sorsa. Riitta Uosukainen asettaa Tuomiojan sovinistiset epäilyt hänen menestyksestään eduskunnan puhemiehenä häpeään: tämä on johdonmukaisesti puolustanut eduskuntaa EU-kiistoissa hallituksen kanssa ja pärjää yllättävän hyvin emäntänä Venäjän parlamentin ylähuoneen puhemiehelle. Hän on tällaisissa tilanteissa kaikkine lirkutteluineenkin omassa elementissään, sillä huumoripitoisen lirkuttelun lomassa on myös selkeää asiaa. Ben Zyskowicz on kokoomuksen kova luu valiokuntatyöskentelyssä, toki ärsyttävä mutta Niinistön rinnalla hänkin on suorastaan asiallinen ja miellyttävä tapaus. Niinistö tulee paikalle vain sabotoimaan ja asettamaan kaikki laskelmat kyseenalaiseksi ja vielä hyvin öykkäröivään, käskevään ja muut keskeyttävään tyyliin. Niinistö toimi näinä vuosina ensin oikeus- ja sitten valtiovarainministerinä. Euroedustaja Timo Järvilahti oli iltalehtien otsikoissa seksistisistä ehdotuksista delegaation Australian matkalla. Tuomioja ei voi olla naureskelematta, että tämä on alkanut lähennellä yhtä EP:n tosikkomaisimmista besserwissereistä. Olisin voinut varoittaa Järvilahtea seurauksista.

Erkki Tuomiojan imago on aika ärhäkkä, osittain epäsosiaalinenkin. Oman puolueen kannattajakin käy ehdottamassa, että ottaisi sentään omat joukkonsa paremmin huomioon ja olisi heitä kohtaan sosiaalisempi. Sillä ei puolueeseen Paasion takia liitytä, mutta Tuomiojan takia kyllä. Joka tapauksessa Tuomiojalla on valtava kansainvälinen ja suomalainen politiikan, talous- ja kulttuurielämän verkosto. Siihen kuuluu sekä politiikan johtajia että tutkijoita ja professoreita Oxfordia ja Moskovaa myöten. Lähipiiriin näyttää kuuluvan Suomen ruotsinkielisiä, Jörn Donner ja Claes Andersson, Vihreistä Osmo Soininvaara ja Heidi Hautala. Pitkälle iltaan jatkuvan eduskuntatyön ohella Tuomioja valmistelee väitöskirjaansa Pekka Kuusesta ja kokoilee materiaalia kirjaansa Hella Wuolijoesta. Varsinainen tehopakkaus!

Yksi yhteinen pikku riesa meillä lukiessa tuli: Tuomioja koittaa sanoa - asiasta jotakin jollekin. Arvatenkin jollekin pässinpäälle, mutta hän ei ikinä koeta vaan koittaa, jatkuvasti. Kirjoitustyyli ei tietenkään muutenkaan ole yhtä hiottua kuin esim Hella Wuolijoki-kirjassa, vaan se painuu välillä monista substantiiveista raskaaksi kapulakieleksi. Mutta silti. Vaikuttava dokumentti politiikan työkentästä. Kiva lukea kaunokirjallisuuden vastapainoksi. Jokaisen kuukauden alussa on teoksen toimittajan, valtiot.tri Veli-Pekka Leppäsen listaus ajankohdan tärkeimmistä tapahtumista Suomessa ja maailmalla. Ukrainan parlamentti muuten kumosi Krimin autonomisen alueen perustuslain 17. maaliskuuta 1995 - jonka Krim oli ottanut käyttöön 1992.

Tässä olivat vasta vuodet 1995-96. 1997 jää odottamaan sopivaa väliä.

Erkki Tuomioja: Luulin olevani aika piruileva. Poliittiset päiväkirjat 1995-1997.
Toimittanut Veli-Pekka Leppänen
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2016, 613 s

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Raija Siekkinen: Kaunis nimi



Lukuelämässäni eräs polku on ristennyt toiseen huvittavalla tavalla. Sattumalta vanha tuttu paikka tuli vastaan Raija Siekkisen novellikokoelman ensimmäisessä novellissa Pyhä Ambrosius. Siinä ryhmä suomalaisia naiskirjailijoita on opintomatkalla Puškinin kotimuseossa. Naisparat tarpovat ruokkoamattomassa maastossa, ovelan likinäköisen tulkin perässä, joka lopulta nappaa yhden naisen silmälasit omaan käyttöönsä. Majoituspaikat, mökit ovat lahoamaisillaan ja naiset niissä jäätymäisillään. Puškinin museokin on lopulta virallistettu jäljennös. Näin hän olisi voinut asua. Näin siihen aikaan asuttiin. Niin, tämähän on aivan kuin oltaisiin Sergei Dovlatovin Ulkomuseossa. Ettei vain tulkkikin olisi ollut sama mies.

- Ja tässä, tulkki viittasi kohti vitriiniä, jonka sisällä oli paperia, ja sillä pientä mustaa kirjoitusta, -tässä meillä on Pushkinin käsikirjoitusta. Se on hyvin alkuperäistä. Sitä ei ole muualla kuin täällä. Sitä säilytetään Moskovassa. Se on tuhoutunut.
- Mikään näistä ei ole olemassa. Tämä talo on palanut, poltettu. Kenties voimme olettaa että se on ollut tällainen. Täällä eli Pushkin.

Pyhä Ambrosius on poikkeus Siekkisen novelleissa; se on tunnelmaltaan absurdin koominen, lopussa suorastaan riehakas. Venäläiset ja suomalaiset naiset löytävät hetkittäin toisensa laulaessaan, mutta venäläiset ukot puhuvat virkansa puolesta palturia, varastavat silmälaseja eikä saunamatkan päästä löydy enää saunaa. Se paloi jo. Silti tässäkin novellissa nainen muistaa pahaenteisen näyn asemalaiturilta kotoa lähtiessä. Pahalta suojaisi museon myymälästä hankittu Pyhä Ambrosius.

Kokoelman muut novellit ovat täynnä melankoliaa, eroa, pettymystä, yksin jäämistä, kesän muistoja marraskuussa. Niminovelli Kaunis nimi on arvoituksellisin, melkein jo itsetarkoituksellisen. Salaperäinen Iris on kaunis, puhumaton nainen keskellä ymmärtämättömiä ja moukkamaisia miehiä. Mutta ei vain saa sanottua mikä painaa. Miehet hänen kanssaan puhuvat elokuvasta, mutta eivät sisällöstä. Mystinen nainen tapaa toisen samanlaisen baarin vessassa. Toinen on sivusta näkemässä, mitä on tulossa ja samalla oman nuoruutensa. Ero taitaa tässäkin olla edessä.

Lentoasemanainen on voittanut Karibian matkan arpajaisissa. Kuten kaikilla Siekkisen novellien naisilla, hänelläkin näyttää olevan kuudes aisti, joka kertoo lähestyvästä uhasta. Sen pelon takia naiset eivät uskalla tehdä irtiottoa. Novellissa Esineet on muistoihinsa vaipunut ihminen, joka on surunsa takia kuin koomassa. Muistoissa tuoksuvat metsän sienet saunassa kuivuessaan, pariloitu kala, soi kreikkalainen musiikki meren rannalla, mutta nainen ei pääse muistoistaan suruunsa ennen kuin muistaa kadonneen sormuksensa.

Kokoelman viimeinen novelli Vedet vaihtuvat on himpun verran valoisampi hulluine kaivontekijöineen. Siinä mieskin vaihteeksi ilon antajana, katon pellittäjänä, veneen hoitajana; kaverina eikä vain ainaisena murheen lähteenä.

Siekkisen lause on timanttisen luja ja samalla säkenöivän kaunis. Tässä kokoelmassa on kahdeksan novellia, joten olen novellihaasteessa päässyt lukemaan 30.

maanantai 19. joulukuuta 2016

Elokuvissa: Isäni Toni Erdmann


Meitä oli elokuvateatterin isossa salissa tänään 4 katsojaa. Arvelinkin, että maanantaina puolelta päivin, jouluviikolla esitettävä elokuva saattaisi olla aika ylhäisen yksinäistä katsottavaa. Sen verran paljon vapaita hyviä paikkoja, että pakko oli kerran vaihtaa.

Toni Erdmann alias Winfried Conradi on lähes eläkeikäinen opettaja, boheemi, entisen hipin oloinen harmaatukkainen heppu, joka on omistautunut ihmisten, postilähetin, naapureiden, sukunsa, oppilaidensa elämän hauskuuttamiseen. Pyytämättä tai pyynnöistä huolimatta. Tekohampaat kulkevat vakiovarusteena rintataskussa ja peruukki etc muukin rekvisiitta tulee ketterästi tarvittaessa käyttöön.

Tämän boheemin isän elämä törmää railakkaasti tyttären, jo vuosia uraansa menestyksellisesti rakentaneen konsultin sekunttiaikataululla pyörivään arkeen. Hippie meets orava pyörässä. Isä panee kaiken kekseliäisyytensä peliin saadakseen tyttären kuolemanvakavaan elämään, verenmakuiseen kamppailuun paikasta auringossa vähän leikkisyyttä. Siinä sitten tyttären urakin on vaarallisesti uhattuna, mutta isä on sen verran ovela tempuissaan, että saattaa sittenkin toimia edelleen tyttärelle paremminkin majakkana pimeydessä.

Matkan varrella käydään nauttimassa kokaiinia parkkipaikalla bisnesväen jytäillassa Bukarestissa, Romanian maaseudulla öljyalan yrityksessä ja romanialaisissa perinteisissä juhlissa opettelemassa kananmunan maalausta. Sillä Romaniahan on houkutteleva halvan työvoiman eurooppalainen maa, josta moni globaali yritys on kiinnostunut. Tuota nykyistä yrityselämää elokuva valaisee mielenkiintoisesti, antaen siitä - ei mikään yllätys - hyvin kalsean kuvan. Tyttärelläkin on mentori, joka havaitsee että nainen on siis esityksessään kuunnellut vastapuolta. Se on tietenkin hyvä asia, mutta parempi on keskittyä omaan asiaansa.

Hyvin saksalainen kohtaus elokuvassa on nakubileet. Eivät sellaiseksi tarkoitetut, vaan paremminkin kyse on tyttären pyyhkeen heittämisestä nurkkaan. Joka tapauksessa minusta saksalaiset ovat poikkeuksellisen kiinnostuneita nakuilusta ja minusta tämäkin pätkä elokuvassa henki sitä samaa. Vaatteettomuus on Saksassa erityisen houkuttelevaa, näin olen ymmärtänyt. Pitäisikö vaan löysätä sitä kravattia/jakkua?

Isäni Toni Erdmann selvisi siis ulkomaisten elokuvien Oscar-sarjaan, samaan josta suomalainen Hymyilevä mies karsiutui. Ei hassumpi elokuva, mutta voi olla että pidin Hymyilevän miehen tarinasta sittenkin enemmän.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta



Tavallisten ihmisten elämä on mielenkiintoista. Tavallisilla tarkoitan vaatimatonta elämää viettäviä, tavallisissa töissä tai työttömänä eläviä perheenisiä ja -äitejä, pariskuntia, naapureita ja työkavereita, postiljooneja ja leipureita, juoppoja ja raitistuneita, lapsenvahteja ja kalastajia, eronneita ja rakastuneita, levottomia ja rauhoittuneita, petettyjä ja jätettyjä, näkeviä enemmän näkeviä sokeita. Aiheeseen sopii, että Raymond Carver ei novelleissaan julista eikä moralisoi, ei saarnaa eikä osoittele vaan kertoo koruttomasti, rehellisesti ja myötämielisesti kaikkien noiden Eileenien, Carlylien, Rogerien, Wesin ja Ednan rakkauksista, kohtaamisista, iloista, suruista, menetyksistä. Haaveista ja niiden rapistumisesta, mutta myös ennakkoluulojen hälvenemisestä. Maisemat voivat olla missä päin Amerikkaa vain, ne ovat tuttuja elokuvista - siellä on aina yksittäisiä taloja rivissä, takapihoja ja autoja - ja niin on jokainen kertomuskin kuin kokonainen elokuva, elokuvia noin 50-, 60- ja 70-lukujen Amerikasta. Jostain siististä auringon valaisemasta pihasta tuli mieleen elokuva American beauty, mutta sama maisema löytyy tv-sarjoista, lukemattomista elokuvista. Kun puhumme rakkaudesta, niin puhumme ainakin ihmissuhteista, parisuhteista. Ja siitä mitä onni on ja missä se luuraa.

Miten Carver sen oikein tekee, sen mielettömän latauksen, odotuksen, jännityksen, joka jokaisesta tarinasta, lähikuvasta, yksityiskohdasta lähtee kasvamaan viivyttelemättä?  En osaa sanoa, mutta siihen riittävät yksinkertaiset ja konkreettiset lauseet. Arkisesta keittiöstä, postiljoonin tulosta pihaan, näennäisen tavanomaisista askareista hän virittää aavistuksia lähestyvästä uhasta, vihjaa tapahtuneista kauheuksista. Tragedian odotukseen sekoittuu äkillisesti tilannekomiikkaa. Mustasukkaisuudesta seonnut mies näyttää olevan valmis tuhoisiin, tai ainakin itsetuhoisiin tekoihin. Mutta unistaan ei kukaan ole vastuussa eikä ruma ja väsynyt leipuri ole niin paha miltä näyttää. Rakkaus voi hiipua, vaikka nainen on raikas kuin iso lasillinen vettä ja rakkaus kukoistaa, vaikka nainen pitää oikojan tekemää hammasmuottia TV:n päällä ja lemmikkinä tepastelevaa riikinkukkoa olohuoneessa.

Nyt riikinkukko oli koonnut rohkeutensa ja alkoi hiljakseen vaappuen ja nytkytellen siirtyä keittiöön. Sen pää oli koholla mutta vinossa, sen punaiset silmät olivat nauliutuneet meihin. Sillä oli päässä muutaman tuuman korkuinen kruunu, pieni sulkatöyhtö. Sen pyrstöstä nousi pitkiä sulkia. Se pysähtyi pienen matkan päähän pöydästä ja mittaili meitä katseellaan. 'Ei niitä turhan päiten paratiisilinnuiksi haukuta', Bud sanoi.

Niminovelli, jossa kaksi keski-ikäistä pariskuntaa viettää iltaa giniä kulautellen tuo etsimättä mieleen elokuvan Kuka pelkää Virginia Woolfia. Samalla tavalla vanhempi pariskunta alkaa sohia toisiaan - oliko naisen exän väkivalta rakkautta - ja nuoremman tuoreempi suhde altistuu myrkylle. Mutta yllätys on siinä että ei se nyt niin mene. Sen sijaan lukija pääsee illanistujaisiin kuuntelemaan keski-ikäisten keskustelua rakkauden väkevyydestä, ja samalla sen omituisen vikkelästä katoamisesta, jota kukaan ei haluaisi tunnustaa.

Mutta nyt en voi sietää häntä. En todellakaan. Kuinka se on selitettävissä? Mitä sille rakkaudelle on tapahtunut? Mihin se haihtui? Sen minä haluaisin tietää. Sitten meillä on tapaus Ed. Okei, taas me olemme palanneet Ediin. Hän rakastaa Terriä niin vimmatusti että yrittää tappaa hänet ja lopuksi tappaakin itsensä', Mel lopetti ja kulautti lasistaan.

Novellit ovat paitsi täynnä ällistyttäviä yksityiskohtia myös erityisen hauskoja nimiltään: Mitä te San Franciscossa teette?, Olisitko jo hiljaa, olisitko, Säilöttyä, Pieni hyvä asia, Sulat, Se kolmas asia, joka teki isästäni lopun. Carver lumoaa. Naislukijana voi ärsyyntyä vain siitä, että naiset ovat useassa tarinassa, mutta ei aina, jotenkin yksiulotteisempia; Carver tuntee miehen psyyken, nainen on toisinaan kuin siinä sarjakuvassa Naisen kanssa, jossa naiset ovat kuin maljakoita.

Voi että oli innostavaa lukea Carverin novelleja, nyt on taas pikkuisen tyhjä olo, kun ne on luettu! Jos sinulla, parahin lukija, on tylsää etkä ole tätä lukenut, niin haepa tästä itsellesi hyvää seuraa. Tiedät sitten mistä puhumme, kun puhumme rakkaudesta.

Kirjassa on 14 novellia, joten panokseni novellihaasteeseen on tässä vaiheessa yhteensä 22.

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
Will You Please Be Quiet, Please? (1978), What We Talk About When We Talk About Love (1981), Cathedral (1983), suomentanut Raija Mattila
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1986, 230 s





torstai 8. joulukuuta 2016

Luin muutaman novellin

Katherine Mansfield: Laulutunti

Miss Meadows, opettajatar tyttökoululla, 1900-luvun alkupuolella on poissa tolaltaan. Kaikki hänen tavallisessa ympäristössään, koulun käytävillä ja luokassa, näyttää vastenmieliseltä. Miss Meadowsin, Murielin koulupäivä värjäytyy mustalla. Kesken lauluharjoitusten - Ah, niin lyhyt ompi suven aika - hänen ajatuksiinsa sekoittuu pätkiä kihlatun kirjeestä. Aiemmin saapunut kirje on suistanut Murielin raiteiltaan. Kaikki tähänastinen, yhteinen tulevaisuus, on haihtumassa tomuna ilmaan, sillä kihlattu on ajatellut. - Mansfield tarttuu rakastuneen ihmisen epävarmuuteen, näyttää kuinka haavoittuvainen on mieli. Nainen aavistaa onnensa lopun lähestyvän, pelkojensa toteutuvan. Muste oikein ryöpsähtää ihmisen sisimmästä ja värjää ympäristönkin. Kuinka jokapäiväinen maisema, ja ihmiset siinä, voikin näyttää erilaiselta, kun mielenmaisema järkkyy. Lopussa sähkösanoma keikauttaa taas Murielin maailman. Ajattoman psykologisen kuvauksen taitaa Katherine Mansfield, 1888-1923.

James Joyce: Valitettava tapaus

Mr James Duffy on dublinilainen kassanhoitaja, jonka elämä on samalla tavoin koristelemattomassa järjestyksessä kuin setelipinot kassassa. Hän syö ravintolassa ja käy joskus konsertissa. Eräässä konsertissa hän tapaa Mrs Sinicon, kapteenin yksinäisen vaimon, johon tutustuu hiljalleen, tavattuaan tätä sekä sattumalta että järjestetysti sattumalta. Pimenevinä iltoina he viettävät yhä enemmän aikaa keskustellen. Sitten nainen rohkaistuu, mutta mies vetäytyy kuoreensa.  Muutaman vuoden päästä hän lukee lehdestä traagisesta onnettomuudesta ja ymmärtää oman osansa tapahtuneessa. - Sadan vuoden takainen Dublin piirtyy Joycen kertomana Mr Duffyn askeettisessa huoneessa, ravintoloissa, rautatieasemalla. Sitäkin paremmin puumaiseksi kuivettunut, normien ja sääntöjen kutistama päähenkilö, joka ei osaa iloita osakseen tulevasta lämmöstä, eikä näe uutta elämää lähellä toista, ennen kuin se on myöhäistä. Sovinnaisuuden ja arkuuden näivetystautia Joyce kuvaa taidolla.

Franz Kafka: Hiilisangolla ratsastaja

Kylmettynyt kertoja miettii, kuinka saada lapiollisen hiiliä uuniinsa, pakkasen kylmettämän huoneensa tulisijaan. Hänen on saatava hiilikauppias ymmärtämään, että hän muuten kuolee. Siksi hän ratsastaa kauppiaan luo tyhjällä sangolla. Kauppiaspariskunta istuu kuumassa kellariasunnossaan ovi auki. Kauppias kuulee avunhuudot, mutta vaimo ei vain kuule tyhjällä sangolla saapunutta asiakasta. Lopulta vaimo suostuu menemään ulos, mutta ei edelleenkään kuule ketään - vaikka joutuukin olematonta esiliinallaan pois huiskimaan. - Kafkamainen tilanne, toinen on jäätymässä, kuolemassa, toinen ei halua nähdä. Novelli on vanhemman oloinen kuin kaksi edellistä saman ajan novellia. Se on ihan museaalinen hiilisankoineen, koska ei-konkreettinen taso ei sen kummempaa minulle ilmaise, julmuuden ja itsekkyyden ohella, konkreettinen on museosta. Toisaalta ovat kai esim pikalainat korkoineen tämän ajan hiilisankoja.

Franz Kafka: Maalaislääkäri

Lääkäri on pulassa, koska hänellä on kiireinen kutsu syrjäiseen kylään lumipyryssä eikä hänellä ole hevosia. Hevoset löytyvät kuitenkin omasta tallista yllättäen, vieraan renkimiehen hallusta. Lääkäri saa hevoset käyttöönsä, mutta vieras haluaa vastineeksi kauniin piian itselleen. Lääkäri saapuu potilaan luo.  Lähemmässä tarkastelussa lääkäri ei löydä pojasta vikaa. Perheen odotukset ovat toisenlaiset ja lääkäri sitten löytääkin pojasta ison haavan ja haavasta matoja. Lääkäri mietiskelee ihmisten odotuksia: pappeihin he eivät enää usko, mutta lääkärin pitäisi tehdä ihmeitä. Perhe vaatii lääkäriä jäämään potilaan kanssa, hänet riisutaan ja hänelle lauletaan rienaava laulu. Lääkäri päättää karata ja kannustaa hevosensa laukkaan, mutta ne vain laahustavat. Kaikki on menetetty, piikakin uhrattu. - Edelleen kafkamaisia tunnelmia, painajaista, mutta en osaa novellin symboleita tulkita. Ehkä niitä ei tarvitsekaan sen kummempia löytää, lääkärin painajaisen lisäksi.

Rudyard Kipling: Bimi

Miehet keskustelevat merellä matkalla Malajista Englantiin. Samassa laivassa kuljetetaan orankia näyteltäväksi Englantiin. Siitä toinen saa aiheen muistella Bimiä. Se oli oranki, jonka Bertran, luonnontutkija oli kesyttänyt kaverikseen ja elänyt sen kanssa yli kymmenen vuotta. Bimillä oli sänky ja lakanat ja se istui miehen kaverina pöydässä. Kunnes mies tapasi mukavan naisen ja meni naimisiin. Sitä ei Bimi hyvällä katsonut ja jälki on sen mukaista.  - Tämän novellin muistin aika hyvin kouluajoilta. Teemana ihmisen tuhoon tuomittu yritys hallita luontoa, villiä eläintä, josta ei ole ihmisen kaveriksi. Kehyskertomuksen kertoja olisi voinut puuttua tapahtumiin, mutta selittää että kammottavassa tragediassa vaimonsa menettänyt mies halusi kohdata vastustajansa yksin, kun kerran oli erehtynyt kohtalokkaasti, luontokappaletta ihmisenä pitäessään.

Karen Blixen: Sormus

Kertomuksessa 'sataviisikymmentä vuotta sitten' avioitunut nuori tanskalainen aatelismies ja hänen vaimonsa Lise käyskentelevät maillaan. Avioliitto on ajan mittapuiden mukaan hieman erisäätyinen, sillä vasta 19-vuotias vaimo on varakkaampaa sukua. Mies on huolissaan sairastuneista lampaistaan, mutta vaimo ei jaksa niistä kiinnostua vaan pitää miehen huolia lapsekkaina. Seudulla on tavattu lampaita ryöstelevä väkivaltainen roisto, jota ei ole saatu kiinni. Aviomies osoittaa onnensa keskellä myös sääliä roistoa kohtaan, jota hänen ylhäinen vaimonsa ei ymmärrä. Vaimon mielestä mies on selvästikin 'vaarallinen vallankumouksellinen' kuten isoäiti oli sanonut.

Novelli kuvaa avioparin yhteiskunnallisen näkemyksen eroja, sitä kuinka humaanimpi näkemys on vaimon mielestä heikkoutta. Tai sitten mies lampaineen on yksinkertaisesti vaimon silmissä tylsä ja vaimon rakkauden tunteet ovat hiipumassa. Hän jättää hattunsa lähtiessään miehelle; aviovaimon ei kai noina aikoina sopinut kuljeskellä hiukset liehuen. Vaimon oma tausta on antanut hänelle sellaisen itseluottamuksen, joka jähmettää jopa väkivaltaisen roiston aloilleen, kun he sattumalta, muilta näkymättömissä kohtaavat. Sormus on tarkoitettu lahjontaan, mutta sitä ei tarvita ja samalla se katoaa, kuten avioliitton perusta ja rakkaus nuoren aviovaimon sydämestä.  Blixenin vapauden kaipuun tuulet puhaltavat tämänkin sankarittaren ympärillä.

John Steinbeck: Korkeat vuoret

Novelli vie lukijan Kalifornian vuoristoseudulle, joskus viime vuosisadan alkupuoliskolla ja kerrotaan Jody-pojan näkökulmasta. Hän asuu kuivalla ja kuumalla seudulla perheensä ranchilla, on pitkästynyt ja tekee aikansa kuluksia pientä kiusaa koiralle ja linnuille. Hänen suurin mielenkiintonsa ovat ranchin läheisyydessä nousevat Korkeat vuoret; ne sekä lumoavat että kauhistuttavat. Poika kyselee niistä sekä vanhemmiltaan että rengiltä ja saa kaikilta saman vastauksen: ei siellä mitään ole - tai sitten jotain outoa ja pelottavaa. Vuorilta saapuu myös yksinäinen vanha ukko, Gitano, joka väittää syntyneensä seudulla, tulleensa takaisin ja jäävänsä. Perhe ei ole samaa mieltä, mutta poika on ukosta yhtä kiinnostunut kuin vuorista. Tilalla elää viimeisiä päiviään myös raihnainen hevonen, isän mielestä yhtä turha kuin ukkokin, ei enää hyödyksi. - Steinbeck luo mestarillisesti arkaaisen maiseman ja sen tunnelman, kotitila edustaa turvaa mutta myös tylsyyttä, vuoret houkuttelevat salaisuuksillaan. Seudulla kulkevat köyhät paisanot hakevat töitä rancheilta, jotka hädin tuskin elättävät omiaan. Perhe ja poika ovat sidottuja siihen, vanha mies on köyhempi, mutta vielä vapaa valitsemaan. Hän valitsee vielä oman tiensä. Jody on uskottava pojan maailmassaan, hän on utelias, koettelee rajojaan ja kaipaa jännitystä - vuorten takana on meri.

W. Somerset Maugham: Glasgow'n mies

Tapahtuu Andalusiassa, Algecirasin pikkukaupungissa, joka sijaitsee Gibraltarinlahden vastakkaisella rannalla. Ensinnä minäkertoja muistelee tuttunsa jännittävää silminnäkijäkokemusta Napolista, jossa sattuu äkillisen tapon todistajaksi, ennen kuin minäkertoja palaa omaan majataloonsa. Täällä hän kohtaa espanjaa tutusti ääntävän matkailijan, joka osoittautuu skotlantilaiseksi, Glasgowsta. Sitkeitä skotteja tapaa näet Espanjassa paljon useammin kuin englantilaisia. Varsinainen kertomus on sitten Glasgown miehen kauhukertomusta suurelta yksinäiseltä maatilalta vuoristossa. Kauhu on alkanut toukokuisesta helteestä, siitä seuranneista painajaismaisista öistä yhdistyneenä talon historiaan; siellä on asunut mielipuoli. Äänet, kauhunhuudot täyttävät tienoon aina täydenkuun aikaan... Ei oikein uponnut tämä novelli, vaikka kävi selväksi että tulevakin yö oli oleva täydenkuun - ja kuka siellä sitten huutaa ja kenen pään sisällä. Tämä novelli saattoi olla vieläkin museaalisempi kuin Kafkan hiilisanko.

Aloittelin siis Ompun lanseeraamaa novellihaastetta tarttumalla tähän kouluaikaiseen, kirjahyllystä löytyneeseen teokseen: Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja Aulis Ojajärven valikoimana, ja poimin siitä nuo edellä referoidut. Olen aina pitänyt novelleista, mutta kuten moni muukin, en niitä tule niin usein lukeneeksi. Katherine Mansfield, Alice Munro, Raija Siekkinen ja Anton Tšehov ovat olleen ne toistaiseksi mieleen painuvimmat. Niin, ja Octavio Paz, jonka kokoelmaa en enää löytänyt kirjastosta. Elämäni aallon kanssa oli se kertomus, jonka muistan hyvin. Törmään Turun kaupunginkirjastossa usein siihen, että kirja on varastossa eikä sitä täällä saa saman tien mukaansa, kuten Helsingissä. Pitää täyttää lappu tai tehdä varaus.  Novellihaaste on ensimmäinen lukuhaaste, johon osallistun. Olen samaa mieltä Ompun kanssa, novellit ovat hienoa luettavaa ja ansaitsevat lukijoita siinä kuin romaanit. Levottomalle lukijalle novellit, short stories, ovat etenkin sopivia. Eipähän ehdi kyllästyä aiheeseen tai tyyliin, sen sijaan saa makupaloja monesta.

Kahdeksan novellia kertyi tästä.