maanantai 17. helmikuuta 2020

Aito huijaus. 10 novellia nyky-Intiasta



Tein maukkaan matkan Intiaan. Titia Schuurman on koonnut ja suomentanut nämä kymmenen englanninkielistä novellia, jotka kaikki on julkaistu 2000-luvulla. Kokoelmassa on aluksi tekijän valaiseva esipuhe Intian englanninkielisestä kirjallisuudesta ja kunkin kirjailijan lyhyt esittely. Intia on 1.2 miljardin väestöineen yksi maailman suurimmista englanninkielisen kirjallisuuden markkinoista. Intialaiset kirjailijat eivät enää ole riippuvaisia länsimaiden määritelmistä menestymiselleen. Valitut kirjailijat ovat kosmopoliitteja, useat ovat asuneet ulkomailla ja moni asuu pysyvästi muualla. Novelleissa on silti hyvin intialainen maku, mausteinen, kardemumman, neilikan ja curryn tuoksut leijuvat ilmassa. En ole koskaan käynyt Intiassa, mutta kirjat paikkaavat puutetta. Aravind Adigan Valkoinen tiikeri oli ensimmäinen matkaoppaani ja loistava sellainen (Salman Rushdien Keskiyön lapset tuli kylläkin luettua jo 80-luvulla, joten ei nyt ihan ensimmäinen tuo. Korjaus)

Aito huijaus on yhdistelmä kahden novellin nimestä ja jotenkin todella onnistunut. Minusta tuntuu, että juuri Intiassa, monien uskontojen, kielten ja tarinoiden runsauden sarvessa huijaus voi olla aitoa ja aito huijausta, riippuen tulkinnoista ja tulkista. Novellit kuvaavat kiinnostavasti vanhan perinteen ja nykyaikaisen yhteiskunnan kohtaamista, äärimmäistä köyhyyttä vaurauden kulmilla sitkeän kastijaon eläessä edelleen vahvana. Tarinat ja mielikuvitus auttavat kurjuudessa ja näillekin novelleille on ominaista kevyen hilpeä tunnelma silloinkin kun kuolema tai sen vaara näyttää vaanivan lähellä.

Novelleissa on yhteiskunnallisuutta, kuten puoliniminovellissa Huijaus, joka kuvaa köyhän aseettomuutta ennakkoluulojen ja väärinkäytösten kohteena. Kuollut kameli on nykyaikainen rakkauskertomus ja voisi nimestään ja joistakin maiseman väläyksistä huolimatta tapahtua missä hyvänsä länsimaisessa kaupungissa.

Jaksan tuskin odottaa että saan tämän homman valmiiksi ja pääsen töihin, todelliseen elämään. Hänen mustat silmänsä loistivat kun hän sanoi sen, ja hetken minusta tuntui että oli tosiaan jotenkin fantastista istua päivät pitkät kopperossa välkkyvän monitorin ääressä

Minuun teki suuren vaikutuksen novelli Norsu ja Maruti, kokoelman pisin novelli. Maruti on 800-kuutioinen pieni auto, riehuvien väkijoukkojen suosikkiautoja - niin heppoisia, niin helposti kaadettavia. Maruti saa heikonkin miehen tuntemaan itsensä vahvaksi. Novellissa punotaan hienosti Delhin liikennekaaos, hääjuhlaan kulkeva norsu, Maruti ja paikoitusalueen vahdin, 17-vuotiaan Kishoren unelmien hauraus mielivaltaisten käskyttäjiensä, pysäköintifirman omistajan ja korruptoituneen poliisin kynsissä rikkaaksi kuvaelmaksi. Norsun kosketus on sekä lopullinen että pyhä. Novellin kirjoittaja Radhika Jha on esittelyn mukaan saanut kirjailijana tunnustusta erityisesti taiturillisesta kielestään. Kyllä, todella hienoa.

Olikos hyvä päivä, vai? kuiskasi ääni joka kuulosti siltä kuin ruumista olisi raahattu kuivuneessa lehtikasassa.

Aivan toisenlainen, hulvaton novelli on Manjula Padmanabhanin Syömingit, jossa länsimainen vampyyri saapuu innokkaana odottamaansa verijuhlaan. Delhin aromit saavat kuolaamaan, joskin ilmassa on myös käsittämätön pistävä vivahde, nestemäinen kosteus ja veikeitä hyttysiä. Vampyyri asettuu tietenkin nukkumaan kylpyhuoneen ammeeseen koska sen parempaa korviketta ruumisarkulle ei matkoilla ollut saatavilla. Novellissa voi varmaankin lukea monenlaisia allegorioita länsimaisesta kolonialismista ja sen jälkeisestä turismista, mutta minusta se on ennen kaikkea hirnuttavan hauska. Vampyyri on erityisen kekseliäs tavoissaan päästä eroon tyhjäksi imemästään uhrista. Pari kertaa hän oli jopa ottanut intialaisen kulin muodon ja kantanut kuormansa pään päällä keskellä päivää. Kukaan ei katsonut häntä kahta kertaa. Lopussa vampyyri kohtaa toisen ja siinä päästään sitten pohtimaan perimmäisiä totuuksia, samaan hirtehiseen tyyliin.

Sain vinkin kirjasta Margitilta ja hyvä vinkki olikin, kiitos!

Aito huijaus. 10 novellia nyky-Intiasta
Tabish Khair, Parvati Sharma, Shahnaz Habib, Radhika Jha, Jaspreet Singh, Anjum Hasan, Mridula Koshy, Janice Pariat, Philip John ja Manjula Padmanabhan.
Koonnut ja suomentanut Titia Schuurman 
Aporia, 2016, 219 s

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Per Pettersson: Hevosvarkaat



Norjalaisen kirjailijan Per Petterssonin uusimman romaanin suomennos Miehet minun tilanteessani arvioitiin sunnuntain lehdessä. En ollut häneen vielä tutustunut ja aloitin varmimman kautta: palkittu Hevosvarkaat on suomennettu kymmenisen vuotta sitten. Nyt se on luettu, oloni on tyhjä, kuten aina kun kirja on vienyt mukanaan. Unohdin omituiset flunssaoireet ja korvatulehduksen. Korvien suhina sekaantui norjalaisen metsän huminaan. Iloitsin joka hetkestä, en olisi jaksanut muuta tehdä ja nyt sain lukea koko romaanin lähes yhtä pötköä.

Seitsemääkymppiä lähestyvä Trond Sander on asettunut  asumaan Norjan ja Ruotsin rajaseudulle metsämökkiin koiransa Lyyran kanssa. Hän on valinnut yksinäisyyden luonnonkauniissa erämaassa ja pikkukylään muuton omista syistään.

Oli juuri tullut pimeää, moottori oli sammunut mutta valot paloivat, ja kun nostin päätäni ratista, näin ilveksen kävelevän valokeilassa tien yli vain viidentoista metrin päässä auton edessä. En ollut koskaan ennen nähnyt ilvestä, mutta tiesin kyllä mitä näin. Ilta oli täysin hiljainen ympärillämme, eikä ilves kääntynyt oikealle eikä vasemmalle. Se vain käveli. Pehmeästi, taloudellisesti, itseriittoisesti.

Hidas ja lähes meditoiva tapa, jolla kuvataan miehen arkisia toimia pimenevässä marraskuisessa maisemassa, onnistuu luomaan aavistelevan tunnelman. Kuin vastasatanut lumi peittäisi salaisuuden, joka odottaa paljastumistaan. Mutta sillä ei ole kiire eikä ole lukijallakaan. Sen verran nautinnollista on lukea Petterssonin lauseita, seurata ajan kulkua noin vuodesta 2000 sodanjälkeiseen Norjaan vuonna 1944, jolloin seudulla nähtiin vielä natsi-Saksan asemiehiä partioimassa ja kesään 1948, isän ja pojan yhteiseen.

Muistot paljastuvat pikkuhiljaa sumuverhosta, kun Trondin naapuri, tuttu vuosikymmenten takaa, palauttaa mieleen lapsuuden kokemukset. Teini-ikäinen Trond seikkailee kaverinsa Jonin kanssa jokirannan molemmin puolin, naapuritilan hevoset kiinnostavat, ratsastus ja metsästys. Taustalla Trondin isä elää salaperäistä elämäänsä kadoten pitkiksi ajoiksi perheensä arjesta. Isä toimii Saksan vastaisessa vastarintaliikkeessä ja toimittaa asiakirjoja rajan yli Ruotsiin. Hevosvarkaat -nimi liittyy sekä poikien leikkeihin että vastarintaliikkeen koodiin. Kotona isä on kaikkien ihailema ja arvostama, kätevä ja osaava mies, pojalle tahraton esikuva. Tähän maisemaan iskeytyy kaksi toisiaan seuraavaa säröä, jotka on taidokkaasti nuoren pojan silmin kuvattu. Trond havainnoi ympäristöä herkin aistein; aikuiset eivät asioitaan lapsille kerro. Päätelmät jäävät näiden itsensä tehtäviksi, sekä traagisen onnettomuuden kulku että aikuisten peitellyt suhteet.

Ihailen Hevosvarkaissa sen vaivihkaista tapaa avata menneisyyden painoa, sen polun valaisua, joka on saanut yksinäisen miehen muuttamaan metsämökkiinsä. Jännite kantaa alusta loppuun. Ihailen kauniita lauseita. Nautin mielikuvituksen lennosta: pieni ovi aukeaa menneisyyteen ja sieltä tursuavat kaikki Tuhannen ja yhden yön tarinat. Kuinka luontevasti voidaan istua lumen peittämässä maisemassa mökissä kuuntelemassa Larsia, jonka merimiesveli lähettää kortteja maailmalta. Port Saidissa - - - ilma lyö hänet melkein tainnoksiin: ylikypsien vihannesten ja vieraan lihan hajua, jollaista hän ei tiennyt tässä maailmassa olevan. Se tarina ei kuulu tähän kertomukseen, mutta kirjailija voi siihen heittäytyä koska osaa. Ei väkinäisesti vaan todella sulavasti siirrymme tuohon maailmaan. Taianomaista.

Lukemassani lehtiarviossa kerrottiin, että vanhempi kollega Pettersson olisi vaikuttanut Karl Ove Knausgårdin uraan. Kiva kuulla, koin nimittäin tyylin monissa kohdin saman oloisena (sama suomentaja myös). Semmoista konkreettista toimintaa, jota tarkka psykologinen katse syventää.

Hän tulee kuin tuleekin pöytään, ja näen että hän vilkaisee hädissään puhdasta, valkeaa paitaani. Minua ei haittaa mitä hänellä on yllään, sääntöni ovat vain minua itseäni varten, mutta ymmärrän että olipa hän aikonut sanoa mitä hyvänsä, en ole helpottanut hänen tilannettaan.

Miehen yksinolemisen halu saa selityksensä pojan ja isän dramaattisesta kesästä. Sillä on pitkä jälki aina seuraavaan sukupolveen. Tässä on mies, entinen kultahousuinen poika, joka ei enää kaipaa ihmisiä, luopumisen kokemukset, suuri pettymys isän suhteen ovat jättäneet haavansa. Hevoset ja Lyyra-koira, joka on säilyttänyt koiranpennun sisällään, saavat rakastavan kuvauksen - näihin luontokappaleisiin voi sentään luottaa. Romaanin loppu on tyylikäs. Äidin ja pojan yhteinen rahanhakumatka Karlstadiin on hilpeä ja optimistisen oloinen kuvaus paljon melankoliaa ja ahdistavia kokemuksia sisältäneeseen vanhenevan miehen muisteloon.

Minusta romaanin nimi ei ole ihan onnistunut enkä ymmärrä, kuinka niin kuvauksellisista eläimistä kuin hevosista on saatu niin mitäänsanomaton kansikuva. Katriina Huttusen suomennos on tässäkin täydellistä.

Per Pettersson: Hevosvarkaat
Ut og stjæle hester, 2003, suomentanut Katriina Huttunen
Otava, 2009, 214 s

maanantai 10. helmikuuta 2020

Vitsi tätä ilmastokeskustelua!

Keskustelua kotikeittiössä:

- Mitä syödään tänään - laitanko karjalanpaistia?
- Syödäänkö me liikaa lihaa?
- Me ollaan nyt syöty kalaa ja kanaa.
- Mitä sä laittaisit vain itselles?
- Jotain kasvispöperöä varmaan, mut et sä ehkä siitä...mut jos mä laitan vain naudanlihasta?
- Sika on ilmastoystävällisempää.
- Mut sika on fiksumpi.
- Kyllä nautakin on fiksu.

Näin voi lihansyöjä ajautua absurdiin umpikujaan. Tyhmempää söisi mieluummin mutta ilmaston kannalta on fiksumpaa syödä fiksumpi. Lopputulemana voi vain yhtyä Tuomari Nurmion laulun sanoihin: olen s-tanan huono ihminen.






lauantai 8. helmikuuta 2020

Édouard Louis: Ei enää Eddy



"Ensimmäinen kustantaja hylkäsi kirjan sillä perusteella, että sen kuvaamaa köyhyyttä ei olisi Ranskassa ollut enää sataan vuoteen."  Tämä Édouard Louisin Ei enää Eddy - autofiktiivisen romaanin takakannen taustatieto valaisee hyvin Ranskankin jakaantunutta todellisuutta. Sitä samaa, josta on raportoitu keltaliivien mielenosoitusten yhteydessä. Samaa, josta Trumpin kannatus Yhdysvalloissa edelleen ottaa vauhtia. (USA:n ruostevyöhykkeeltä luin kuvauksen muistelmateoksessa Hillbilly Elegy).  Hyvinvoivat kansalaiset, valtaapitävät ja kulttuurieliitti suurissa kaupungeissa eivät näe kuihtuvien taajamien ja pikkukaupunkien ihmisten arkea, heidän välillään kulkee tietokatkos. Huonompiosaisilla ei ole edustajia perinteisissä puolueissa, mutta noilta alueilta populistipuolueet ovat enimmäkseen ponnistaneet nykyiseen kukoistukseen. Meilläkin.

Eddyn viisilapsinen lapsuuden perhe, oikealta nimeltään Belleguelle (söpöliini) asuu pienen teollisuuspaikkakunnan köyhemmällä puolella niukkuudessa, nälässäkin. Tänä iltana syödään maitoa, muotoilee äiti. Kaupungissa kaikki on paikalleen jämähtänyttä, karskien miesten anisviinan tuoksuinen baarielämä, vanhempien kuria säästelemätön tapa kasvattaa lapsiaan, ahtaat roolit, joita ei osata kuin jatkaa. Siinä jätkässä oli munaa. Keskinäinen kontrolli on tiukkaa ja totista. Kaikkien on kuljettava samaa rataa, umpikuja on petattu valmiiksi seuraavallekin sukupolvelle.  Pilkka ja kiusanteko seuraavat kaavasta poikkeavaa. Sellaista kuin Eddy, käsiään heiluttavaa, omituisesti kävelevää ja kimakkaäänistä poikaa.

Homoseksuaalin olemuksen itsessään tunteva tietää noissa olosuhteissa, mitä on tehtävä pärjätäkseen. Kiusaajien jokapäiväinen  höykytys on kestettävä salassa, ulkoiset merkit on karsittava minimiin, nyrkkejä käytettävä, homoja haukuttava muiden mukana ja mieluummin kovempaa, normiseurustelu aloitettava, vaikka tytön rinnat jättäisivät kylmäksi. Pojan, Eddyn on kiellettävä itsensä ja teeskenneltävä kaikki.

Tässä selviytymiskertomuksessa ei ole muita keventäviä elementtejä paitsi suunta: Eddy on nokkela löytämään tavat huijata vanhempiaan, kiusaajiaan ja kohtaamaan paineet kaveriporukasta. Joskus voi löytyä uusi vieläkin huonommassa asemassa oleva surkimus, johon kohdistaa huomio. Itsetuntemus kehittyy vauhdilla, itsepetos ei kanna. Muutoshalu ei tee muutoksesta totta. Hienosti romaani kuvaa myös pienen paikkakunnan normien kahleita, tapaa jolla jokaiselta halutaan leikata siivet. Sabrina kuvittelee suuria, leikkii hienoa rouvaa ja haluaa olla muita parempi. Niin oli käynyt perheen isällekin, joka nuoruudessaan oli vielä puolustanut kiusattua joukon edessä. --- mitä se teille kuuluu, jos se on homo?Häiritseekö se teitä?

Ei enää Eddy liikuttaa ihmisarvostaan kamppailevan pojan kasvukertomuksena ja vaikuttavana ruohonjuuritason kuvauksena nykyajan köyhyydestä keskellä vaurasta läntistä Eurooppaa.
Kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta, ympäristön ja kodin lannistamisesta huolimatta poika selviytyy lopulta kiusaajiaan paremmin.

Kirjasta tuli ilmestyttyään Ranskassa myyntimenestys. Meilläkin kirjablogeissa ilmestyi viime vuonna noin sata arviota. Tässä vielä yksi jonon jatkoksi.

Édouard Louis: Ei enää Eddy
En finir avec Eddy Belleguele, 2014, suomentanut Lotta Toivanen
Tammi, 2019, 184 s

tiistai 4. helmikuuta 2020

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo


Oli tarkoitus ostaa Sammakon kaupasta ennen joulua lahjaksi eräs sarjakuvakirja, jonka olen tässä vaiheessa unohtanut. Se oli loppuunmyyty. Sen sijaan innokas myyjä (oletettu mies ja oletettu keski-ikäinen) hehkutti paljon Liv Strömquistin kirjoja, joista sitten päädyin tähän Einsteinin vaimoon. Olen suosittelijalle kiitollinen. Jos hyvä lukija olet arjen, patriarkaalisen yhteiskunnan ja sen historiakirjoituksen väsyttämä, Liv Strömquistin Einsteinin vaimo antaa tuhdin c-vitamiiniannoksen verran lisää virtaa purevalla huumorillaan ja terävillä kommenteillaan, luonnollisesti feministisellä sarkasmilla pippuroituna. Sarjakuva-albumi lisää myös historiatietoutta, sillä kirja pohjaa huolellisesti tutkittuun lähdemateriaaliin. Naisen historia ns merkkimiesten varjossa on aina jäänyt enemmän tai vähemmän pimentoon.

Maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät on osio, jossa saamme rutkasti tietoa palvottujen nerojen arjesta. Neroista suurin on tietenkin Einstein, jonka vaimo Mileva Maric oli myös matemaatikko. He työskentelivät ja julkaisivat yhdessä, mutta avioeron myötä Einstein unohti  vaimonsa panoksen.


Kammottavien poikaystävien joukossa tapaamme myös Edvard Munchin, josta kirjassa kuvataan hauska episodi. Lopputulema on selitys siitä, mistä maineikkaassa Huuto-maalauksessa on kyse.


Muita tympeitä poikaystäviä ovat mm Marx, Picasso ja Sting, jonka hittikappale Every breath you take valaa uskoa jokaiseen psykostalkkeriin, joka ei suostu hyväksymään että entinen kumppani on siirtynyt  elämässä eteenpäin.

Se tiedetään, että lapset ovat konservatiiveja, mutta Liv Strömquist valottaa esimerkeillään, että he ovat oikeistokonservatiiveja sekä perhe-, moraali- että taideasioissa. (Tämä toimii myös toisinpäin: oikeistokonservatiivit ovat kuin lapsia, vain esittävä taide kelpaa, kuten on nähty perussuomalaisten taidekommenteista.)


Ikävystyttävät ihmistyypit-osiossa löytyy monenlaista hiipparia, professorimiestä, hyväntekeväisyyshirmua, yli-ikäistä skeittaria, historiatonta uranaista ja tämä esimerkki kapitalistisesta ilmastopoliitikosta.


Hän jää kylläkin hopeasijalle. Voittaja on ökyrikas. Tapaamme kirjassa vielä rikollisiin rakastuvia naisia - naisten hoivaamisen tarve vs miesten rooli olla eri tavoin työläs - luonnollisia eläimiä sekä Yoko Onon ja John Lennonin.

Liv Strömquistin sarjakuva-albumeista on suomennettu jo neljä ja viides on tulossa: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan tarkastelee rakkautta ja rakastumista, esimerkkinä Leonardo DiCaprio.





Liv Strömquist: Einsteinin vaimo
Einsteins nya fru, 2018, suomentanut Helena Kulmala
Sammakko, 2019, 139 s

perjantai 31. tammikuuta 2020

Klassikkohaaste: Vladimir Nabokov: Lolita



Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. 


Olen myöhäisherännäinen Nabokovin lukija. Näin Lolita-elokuvan joskus 60-luvulla, ehkä. James Mason antoi kasvonsa tuolle epäilyttävälle tyypille, joka menee naimisiin tytön äidin kanssa, koska on kiiluvasilmäisen kiinnostunut tämän tyttärestä. Sue Lyon - joka kuoli äskettäin - taas oli 16-vuotias naispääosan esittäjä. Eli liian vanha. Lolita-romaanissa on oleellista, että tyttö on nymfetti eli 9-12-vuotias, esiteini-ikäinen. Humbert säälittelee jo etukäteen menetystään, kun Lolita tulee menettämään nymfiytensä naiseksi kasvaessaan. On kysymys polttopisteen säätämisestä, tietystä etäisyydestä, jota sisäinen silmä pelkää ylittää, ja tietystä vastakohtaisuudesta, jonka mieli oivaltaa läähättäen perverssistä ilosta. 

Elokuvan nähtyäni, tyyppi ja hänen pakkomielteensä ei kiinnostanut enkä koskaan tullut lukeneeksi Lolitaa - ennen kuin nyt, kiitos klassikkohaasteen (10), joka on nyt Taikakirjaimet -blogissa koottuna. Lukemieni Naurua pimeässä ja Kalvaan hehkun jälkeen olen sen tajunnut: Vladimir Nabokov on velho, loistava kielellä iloittelija, sivistynyt ja älykäs kirjailija, joka ravistelee lukijaansa niin, että voi olla samanaikaisesti sekä kauhuissaan että lumoutunut. Epäluotettava kertoja on tässä todellinen vedättäjä, joka ilkkuu sekä itselleen että lukijalle ja koko ympäröivälle maailmalle suistaessaan mukaansa alitajuntansa, harhojensa ja - varsinkin - viettiensä maailmaan, repiessään niiden esteinä olevia tabuja. Pedofiili-nimitys ei ollut suuren yleisön käytössä vielä 60-luvulla, ensimmäisen elokuvaversion aikaan - kuten koko rikoskin oli enemmän piilossa.

Nabokov aloittaa lukijan naruttamisen jo esipuheella, joka on olevinaan käsikirjoituksen julkaisijaksi nimetyn tutkijan hyveellinen ja asiallinen puheenvuoro. Siinä hän kertoo HH:n kuolleen vankilassa vuonna 1972, joten kertomuksen voi tämän testamentin mukaisesti nyt julkaista. Romaani on ilmestynyt vuonna 1955. Sen jälkeen Humbert Humbert alkaa kertoa tarinaansa, jossa hän kertoessaan puhuttelee milloin lukijaa, Lolitaa tai arvoisia juryn naisia ja miehiä, tuomaria - taivuttaa meitä ymmärtämään itseään.

Humbert päätyy himoitsemansa nymfetin, Dolores Hazen, Dollyn, Lolitan, Lolan, Lo'n isäpuoleksi ja "onnellisen" sattuman kautta hänen ainoaksi holhoojakseen ja sitä kautta lapsen hyväksikäyttäjäksi. Humbert on kertoja, nelikymppinen komea mies, johon moni nainen tuntee vetoa. Hän oli sitä vastenmielistä tyyppiä, jonka mielestä olin erityisen puoleensavetävä, Humbert kuvailee aikuisen naisen kiinnostusta ja omaa inhoaan sekä naista että pohjimmiltaan myös itseään kohtaaan. Toisaalta  mies kuvataan aikuisen naisen rinnalla myös araksi: hän pelkää rikoksensa paljastumista tytön äidille. Unelmani hänen hallitsemisestaan käyttämällä valttina hänen intohimoaan minua kohtaan oli aivan erheellinen.

Humbert Humbert kertoo tunteistaan ja rikollisesta intohimostaan niin suoraan ja "viattomasti", että se kuorii lukijalta syytösten voiman, jättää vain ihmettelemään ja seuraamaan tätä miestä, tämän pakkomiellettä, joka on kuin vankila - ennen sinne päätymistä, ja sitä valtapeliä, jota tyttökin, ainoana keinonaan hyväksikäytettynä, pelaa. Humbert käyttää paljon sanoja toimintansa puolustamiseen. Hän vertaa itseään mm Danteen (Beatrice) ja Edgar Allan Poehin (Annabel Lee) ja vakuuttaa etteivät he ole seksuaalipaholaisia, me emme raiskaa kuten kunnon sotilaat tekevät. Toisaalta hän kuvaa itseään: Olen kuin sellainen pullea vaalea hämähäkki, joita näkee vanhoissa puutarhoissa. Hänellä onkin joitakin kokemuksia pederoosista. HH piirtää rajalinjaa väkivaltaisen raiskaajan ja romanttisen itsensä välillä. Romanttinen sieluni tulee nihkeäksi ja alkaa tutista vain ajatellessaankin, että voisi joutua johonkin kamalaan säädyttömään tilanteeseen.

Nabokov oli sivistynyt, lukenut mies - kirjailija, kirjallisuuskriitikko, perhostutkija -  joka paneekin Humbertin leikkimään mielin määrin psykoanalyysin mukaisilla tulkinnoilla. Juuri kun pahaa aavistava lukija on kuljetettu Freudin talutushihnassa meren rannalle, hän peruuttaa nauraen. Ei tulisi mieleenkään, lukija hyvä! Ja taas meitä on huijattu. Kammottavaa kyllä, tämän pakkomielteen ja hulluuden keskellä Nabokov on hauska, toki myrkyllisellä tavalla. Ei kai tässä sovi nauraa. Pilkka kohdistuu ympäröivään maailmaan, yhteiskunnan kaksinaamaisuuteen  ja teennäisyyteen, mutta ei hän myöskään päähenkilöään säästä. Humbertia, joka hehkuu himosta - ja happovaivoista.

Oma lukunsa on Nabokovin kieli, joka vaikuttaa toisinaan olevan leikkisyydessään ja notkeudessaan lähes hallitsematonta. Varsinkin romaanin loppupuolella se riistäytyy loputtomaan tulitukseen,  kun Humbertin syvenevä hulluus, umpimähkäinen vaellus ja sen eri motiivit alkavat jo hieman puuduttaa. Lisäksi kerronta sisältää oletettavasti kirjallisuuden ammattilaisille huomattavan määrän viittauksia, joista suurimman osan yli tavallinen lukija (common people like me) loikkii. Ja ranskankielisiä, suomentamattomia huudahduksia ja korostuksia, jotka olivat oikeastaan aika hauskoja. Sain raaputettua ruosteen alta muutaman merkityksen. (Entre nous soit dit.) Sen lisäksi kieli leikkii nimilistoilla ja anagrammeilla (Vivian Darkbloom). Muutoin vuoden -59 suomennos käyttää vanhentuneita muotoja klassillinen, sisällinen - ja automajala! Kuitenkin myös motelli esiintyy. Jotenkin nuokin sanat sopivat tähän, koska kieli kaiken kaikkiaankin melskaa mistään rajoista piittaamatta. Alitajunnan ja harhojen puutarhoista kuvaus liikkuu taidokkaasti myös tienvarsimaisemiin ja amerikkalaisten road movie-elokuvien tunnistettaviin pölyn harmaisiin piikkipensaisiin, pöytämäisiin kukkuloihin ja bensa-asemiin.

Julkaistuna tätä kirjaa luetaan luultavasti 2000-luvun ensimmäisinä vuosina (1935 plus kahdeksankymmentä tai yhdeksänkymmentä, elä kauan, lemmikkini), kertoo rakkautensa vanki Humbert. Kirja julistettiin heti ilmestyttyään vuonna 1955 kielletyksi kirjaksi. Siitä kuitenkin tuli bestseller Euroopassa ja Amerikassa.

Vladimir Nabokov: Lolita, 1955
Suomentaneet Eila Pennanen ja Juhani Jaskari 1959
Gummerus, 2011 (11. painos), 384 s

maanantai 27. tammikuuta 2020

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja



Wandernburg on osuvasti nimeltään se kaupunki, johon Vuosisadan matkustajan vaeltaja, Hans saapuu matkallaan. Kaupunkia ei löydy kartalta, se on valkoinen läiskä alueella, joka on milloin Preussin, milloin Saksin mailla 1800-luvun alkupuolella. Samoin taitaa olla kaupungissa virtaava Nulte-joki, kaikkien karttojen ulkopuolella. Hans on Don Quijoten tyyppinen vaeltaja, joka elää matkustaen paikasta toiseen, juurtumatta mihinkään. Wandernburg on kuitenkin paikka, josta ei lähdetä. Sinne jäädään, vastentahtoisestikin, mutta kuitenkin. Niin myös Hans, joka jää herra Zeitin (=aika) pitämään majataloon, vaikka on koko ajan matkalla Dessauhun.

Kaupunkiin Hans jää, koska löytää sieltä monta mielenkiintoista ystävää. Ensinnä vanhan ja viisaan posetiivarin, joka asustaa Franz-koiransa kanssa luolassa kaupungin ulkopuolella. Porvariskodin nuoren tyttären, Sophien kautta hänelle avautuu kaupungin kerman kirjallinen salonki. Siellä kokoontuvat perjantaisin espanjalainen liikemies Álvaro, professori Mietter, juutalainen pariskunta ja harras leskirouva. Myöhemmin myös Sophien varakas kihlattu Rudi Wilderhaus.

Andrés Neumanin romaani ei ole perinteinen historiallinen romaani, vaikka se sijoittuu parinsadan vuoden takaiseen aikaan. Se on erikoinen ajattoman ja paikattoman oloinen barokkinen rakennelma, joka kutoo oman todellisuutensa, peilaten sieltä nykyajankin keskustelunaiheita, Euroopan historiaa, uskontoja, nationalismia, taidetta, moraalia, tasa-arvoa. Näitä keskusteluja käydään Sophie-neidin salongissa perjantaisin. Oppineissa keskusteluissa käyvät kaksintaistelua professorin konservatiiviset näkemykset ja liberaali vapaa-ajattelija Hans.

Joka uskoo että hänen synnyinmaansa on hänen isänmaansa, kärsii. Joka uskoo että mikä maa tahansa voisi olla hänen isänmaansa, kärsi vähemmän. Ja joka tietää, ettei mikään maa ole hänen isänmaansa, on haavoittumaton. 

Sanoo Hans ja siteeraa Chrétien de Troyesia. (On historiallinen henkilö, joka on tunnettu pyöreän pöydän ritareita käsittelevistä romansseistaan.) Filosofisten keskustelujen ongelma romaanissa on, että ne jäljittelevät oikeaa keskustelua, noin viiden kuuden henkilön kesken, välihuomautuksin, ajatusten hyppiessä aiheesta sivuun ja takaisin, hameen kahistessa, canapeetarjottimen tullessa pöytään, herra Gottliebin häipyessä takahuoneeseen, Hansin ja Sophien silmäillessä toisiaan merkitsevästi. Ja niin edelleen. Keskustelijat antavat maistiaisia Immanuel Kantista, Heinrich Heinesta, Friedrich Schilleristä, Francisco Jovellanoksesta sekä monista muista. Salongissa lausutaan runoja ja jaetaan roolituksia. Haastavat vuoropuhelut toistuvat hyvin samankaltaisina, saavat romaanissa paljon tilaa. Ne onnistuvat esittämään oppinutta keskustelua, mutta pitkään jatkuessaan ne muusta yhteydestä irrallisina puuduttavat siitä huolimatta, että lukija saa sieltä napattua yhden sun toisen viisaan ajatuksen. Kuten virkeän Sophie-neidin havainnot Kantista. Kantin mukaan äpärälapsen murha on pienempi rikos kuin uskottomuus. Siinä on puhdas järki huipussaan!

Ympäröivää yhteiskuntaa, maatyöläisten ja köyhien asemaa sivutaan aina kun Hans kulkee ystävänsä posetiivarin luolalle, jossa vanhus asustelee koiransa kera viinaa ja leipää nauttien. Posetiivari on kuin Delfoin oraakkeli, joka jakelee elämänfilosofiaansa ja rauhaansa rakkauden tuskissa kärvistelevälle Hansille. Runsas romaani kattaa moninaisia aiheita, mukaanluettuna kiihkeä seksintäyteinen romanssi, joka onnistuukin tuomaan lisää toimintaa ja tunteita oppineiden keskustelujen lomaan. Valitettavasti siinä on toistoja liikaa ja seksikin kangistuu kaavoihinsa - vaikka mitään ei hävetä vaan naidaan riemulla. Rakastavaiset tekevät kirjallisia töitä, jotka katkeavat säännönmukaisesti rakkauden toimiin. Työn vaatima kuri ja halusta kumpuava hajamielisyys siinä haastavat toisiaan.

Andrés Neuman on Espanjaan asettunut argentiinalainen. Vuosisadan matkustajalla on nähty yhteyksiä Thomas Manniin, Kafkaan ja Calvinoon. Myös latinalaisen Amerikan kirjallisuuteen sitä on verrattu.  Mystinen Wandernburg onkin omaperäinen tunnelmaltaan, mutta minuun sen mystiikka ei oikein purrut. Kadut vaikuttavat siirtyvän paikoiltaan ja Hans tuntee eksyvänsä toistuvasti. Sen selittämättömyys ei onnistunut lumoamaan. Kaduilla hiippailee myös murhaaja lierihatussaan. Hän ilmestyy hyvin satunnaisesti ja äkillisesti oudon kaupungin varjoisille kujille lymyilemään.

Sain Vuosisadan matkustajan syntymäpäivälahjaksi puoli vuotta sitten. Suunnilleen puoleen väliin romaania ajattelin keskeyttäväni sen. Onneksi sen kaari on nouseva, tai sitten totuin sen omalaatuiseen ääneen, anarkistiseen filosofiin, posetiivariin ja koiraansa, ja sen loputtomasti jatkuvaan sanaiseen arkkuun: kaikki dialogitkin on upotettu kappaleisiin, joten teksti kulkee kuin yhtenä kappaleena alusta loppuun.

Toinen syy - tottumisen, ystävystymisen lisäksi - miksi jaksoin sittenkin, on kieli. Se on hiottua, mutta viehkoa ja ilmaisuvoimaista. Kirjailija on onnistunut käärimään sanansa vanhantuoksuiseen paperiin. Yö kutoi joutuin villaansa. Se, paremmin kuin kaikki suurten älypäiden nimillä kuorrutetut keskustelut, onnistui pumppaamaan happea joka sivulle. Sivuja oli liikaa, romaani olisi hyötynyt lähes muuttumattomina toistuvien osioiden karsimisesta. Toisaalta kun olin kivunnut tämän vuoren laelle, maisemat näyttivät paremmilta. Ehkä se olikin taikavuori? Suomentaja on Tarja Härkönen, jolta olen lukenut vain hienoja suomennoksia. Vuosisadan matkustajakin on sillä ansiolistalla.

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
El viajero del siglo, 2009, suomentanut Tarja Härkönen
Tammi 2015, 602 s