sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Päivä pitenee

Otin tästä maisemasta kuvia 23.12. samaan aikaan päivästä kuin nämä tänään eli klo 15 tienoilla. Silloin oli aurinko jo laskenut ja värjäsi maiseman rusottavaksi. Nyt tammikuinen lumi säkenöi auringossa ja puut heittävät sinisiä varjoja hangelle.











Tämä kuva lisätty kuunpimennyksen jälkeisenä päivänä, 21.1. Eipä tästä puhelimella ikkunasta länsiluoteeseen otetusta kuvasta paljon mitään näe. Turun suunnalla kuunpimennys ei pilvien vuoksi näkynyt, mutta vähän ennen kello kahdeksaa, kuu liukui pilvien alta esiin.
Oli oikeastaan aika mahtavaaa nähdä maapallon varjo kuussa. Vähän semmoinen avaruudellinen olotila lipui itseenkin. Samalla se virkistävä ajatus, kuinka vähän tämä pallo sittenkin välittää meistä ihmisistä, niin ylivoimaisia kun luulemme olevamme.

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Lauri Timonen: Jean Seberg. Erään filmitähden nousu ja tuho



Jean Sebergistä (1938-1979) minulla ei ole vahvaa muistikuvaa, verrattuna nyt esimerkiksi Marilyn Monroehin, Elizabeth Tayloriin, Brigitte Bardotiin, Sophia Loreniin tai Catherine Deneuveiin, suunnilleen samojen aikojen kuuluisuuksista. Muistan lyhyet hiukset ja ne muistan ilmeisesti elokuvasta Pyhä Johanna (1957), jonka pääroolin hän voitti kykyjenetsintäkilpailussa. Elokuvan ohjasi Otto Preminger, joka jätti kirjan mukaan pahaatekevän jäljen 19-vuotiaan Sebergin elämään, vaikka uran kannalta elokuva oli ensiaskel kuuluisuuteen. Lauri Timonen on elokuviin keskittynyt tietokirjailija ja Filmihullu-lehden päätoimittaja. En tiennyt, että tämä lehti edelleen ilmestyy, täytti 50 vuotta viime vuonna! No se siitä tietämättömyydestäni ja muistamattomuudestani. Tämän kirjan myötä muistiaukkoja tuli rutkasti paikkailtua.

Jean Seberg kasvoi uskonnollisessa perheessä, konservatiivissa pikkukaupungissa Yhdysvaltojen Iowassa, mutta ura lähti varsinaisesti nousuun uuden aallon elokuvissa Ranskassa, jossa hänen tunnetuimman elokuvansa Viimeiseen hengenvetoon (1960) ohjasi Jean-Luc Godard. Onnistuneina on pidetty myös Premingerin toista ohjausta, Tervetuloa, ikävä (1958), Francoise Saganin romaanista tehtyä elokuvaa sekä Robert Rossenin ohjaamaa elokuvaa Lilith vuodelta 1964. Viimemainittu veti parhaiten yleisöä masennusta ihailevassa, itsemurhatilastoja suvereenisti hallitsevassa Skandinaviassa.

Timonen käy kirjassaan läpi koko Sebergin filmografian, saksii mukaan kritiikkejä ja haastattelunpätkiä menestyksistä ja flopeista, lisäten mukaan omat arvionsa. Elokuvia on kolmekymmentäkahdeksan. Elokuvien taustalla kulkee omalla kelallaan Sebergin aika uskomaton elämä. Uskomaton ja samalla jo aika monen muunkin naisen, elokuvatähden kohtalona nähty. Se maine, kuuluisuuden valokeila, nuoruus ja ylistetty kauneus ja sitten sen korkeimman suosion jälkeen enemmän tai vähemmän jyrkkä lasku, vanheneminen, päihteet, itsemurha tai onneton kuolema unohdettuna yksinäisyydessä.

Mutta jokaisella on oma ainutkertainen tarinansa. Jean Sebergillä oli elämässään suuria intohimoja, nimittäin rakkauden etsintä, vahva ja vapaa seksuaalisuus, lukuisat rakastetut ja aviomiehet - mikä sinänsä on vielä aika tavallista filmitaivaan kaunottarilla - ja toisena poliittinen aktivismi ja idealistinen näkemys sen tukena. Ajoittaisen masennuksen ja varsinkin loppua kohden holtittomasti vaihtuvien yhden yön seksikumppaneiden on nähty viittaavan kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, jota runsas alkoholinkäyttö ja monen hoitavan lääkärin eri tahoilla antamat lääkkeet pahensivat. Litium olikin Sebergin lääkecocktailissa mukana jo varhain.

Timosen mukaan Sebergillä oli epäonnea paitsi osassa kohdalleen osuneista elokuvaohjaajista myös aviomiehissä, jotka halusivat myös ohjaajiksi, vastoin kykyjään tai siis niiden puuttumisesta huolimatta. Sebergille tuli tavaksi tehdä uuden aviomiehen kanssa elokuva. Elokuvissa nuori näyttelijä esitti usein viatonta neitsytviettelijää, joka houkutteli ukkomiehiä. Tai aviomiehen elokuvassa vaimo esitti frigidiä nymfomaania, jolla on sadomasokistinen aviomies.

Ensi alkuun vierastin Lauri Timosen runsasta ja maalailevaa, adjektiiveja pursuavaa kirjoitustyyliä ja sellaista ehdottoman itsevarmaa poikki-ja-pinoon tyyppistä kritiikkiä vanhoista elokuvista. Demarkaatiolinja näyttäytyy nykyään ulkoisessa tyylikkyydessään ja sisäisessä vetelyydessään etupäässä kelmeänä kuriositeettina. Itse asiassa myös siteeratut kritiikit ajan lehdistä vaikuttavat jotenkin aika tylyiltä ja armottomilta. Olisiko tuossa tapahtunut jotain muutosta hienovaraisempaan suuntaan? Ovatko pahat puheet siirtyneet kokonaan nettiin ja lehdissä ammattikriitikoilla on entistä siistimpi käytös? Vai olenko lukenut kilttejä kriitikkoja, lähinnä yhdestä lehdestä? Voi olla.

Belmondon leuto, aliyritteliäs, antimetodinen näyttelemistyyli sopii Sebergille ja tarjoaa lenseän vastakohdan näyttelijättären uransa alussa kohtaamien pölyä ja puuteria pöllynneiden kankeiden teatteritykkien matalaoktaaniselle narsistiselle patsastelulle.

Jean Sebergillä oli vastanäyttelijöinään ajan kuuluisimpia miesnäyttelijöitä: Jean-Paul Belmondo, David Niven, Lee Marvin, Clint Eastwood, Peter Fonda ja paljon muita. Moneen noista näyttelijöistä Seberg myös rakastui, muun muassa Clint Eastwoodin kanssa hänellä oli suhde. Sebergillä oli ohjaajien joukossa myös useita tukijoita ja rohkaisijoita, kuten mm Francois Truffaut ja Les hautes solitudes (1974) -elokuvan ohjannut Philippe Garrel, jonka mielestä Seberg oli hänen ohjaamistaan näyttelijättäristä paras.

Each one of us sings the blues

Jean Sebergin mielenterveydelle tuli lisärasitusta mahtavasta vastustajasta: hänet lisättiin FBI:n listalle potentiaalisena turvallisuusriskinä Yhdysvalloille. Se oli seurausta hänen 60-luvulla alkaneesta poliittisesta aktivismistaan. Hän vastusti Vietnamin sotaa ja tuki näkyvästi Mustat pantterit -liikettä, sekä suoraan rahallisesti, huomattavilla summilla että antamalla asuntonsa liikkeen jäsenille käyttöön. Ja rakastui liikkeessä toimiviin miehiin. Valkoisen filmitähden seksisuhde Mustat pantterit-miehen kanssa katsottiin tuohon aikaan hyvin sopimattomaksi. Hänen aviomiehensä väitti Sebergin myös välittäneen heille aseita. Ranskassa Seberg valitsi myös tuettavansa: köyhät arabityöläiset. Ei ollut ihme, että Jean Seberg joutui FBI:n listoille, olihan FBI:n johdossa tuolloin pahamaineinen J.Edgar Hoover, jonka aikana orwellilainen kyttääminen ja vainoaminen oli huipussaan. Olihan listoilla monia, mm Charlie Chaplin, Marilyn Monroe etc.

Elokuvakritiikeistä filmitähden elämänvaiheisiin siirtyessään Timosen kirjoitustyyli muuttuu vähemmän maneeriseksi ja tyylikkäämmäksi. Kirja sisältää runsaasti elokuva-alan nimekkäiden ohjaajien ja kanssanäyttelijöiden, kumppaneiden ja ystävien haastatteluja ja kommentteja. Lauri Timonen kirjoittaa päähenkilöstään lämpimästi, tämän vaikeuksia ymmärtäen, monia syy-seuraussuhteita oivaltavasti valaisten, eikä houkutu helpoista leimosta. Varsinkin tapa, jolla hän tulkitsee tähden levotonta rakkauselämää on epäsovinnainen ja arvostava:

Jean nautti seksistä muttei kyennyt perustelemaan rationaalisesti satunnaisia suhteitaan. Hän heittäytyi jokaiseen kohtaamiseen kokonaisvaltaisesti - ja niiden paljastuessa ikuista rakkautta vähäpätöisemmiksi afääreiksi tunsi itsensä syylliseksi ja hyväksikäytetyksi.

Siinä missä johnwaynet ja humphreybogartit alkoivat 40 ikävuoden paikkeilla kohota loistoonsa, näyttelijättärillä vanheneminen ja omakuvan muuttuminen muodostui useimmiten ongelmaksi, havainnoi Timonen. Sebergillä mielenterveys alkoi siinä vaiheessa rakoilla entistä pahemmin. Toisen lapsen kuolema menneisyydessä oli aiheuttanut syyllisyydentunnetta ja pysyvän trauman, lisäksi hänen poliittinen asenteensa johti erään ystävän mukaan suorastaan käänteiseen rasismiin. Jutuissa alkoi olla vainoharhaisia ja psykoottisia piirteitä. Tosin FBI:n vaino taisi olla hyvinkin todellisella pohjalla. Jean Seberg löydettiin kuolleena pariisilaisen kadun varrelle pysäköidystä valkoisesta Renaultista 8.9.1979 alastomana, itsemurhaviesti pojalleen puristettuna kädessään. Kuolinsyiksi on epäilty yliannostus, luonnolliset syyt, itsemurha tai murha.

Ihmisoikeuksien ja tasa-arvoisuuden puolesta koko elämänsä taistellut uuden ajan myyttinen sankaritar lepää nyt Montparnassen hautausmaan aurinkoisimmassa paikassa ja arvoisessaan seurassa muiden vahvojen, älykkäiden ja konflikteja pelkäämättömien naisten - Marguerite Duras'n, Simone de Beauvoirin, Delphine Seyrigin ja Susan Sontagin - kanssa.

 Lauri Timonen: Jean Seberg. Erään filmitähden nousu ja tuho
Kansi Ville Laihonen, kannen kuva Raymond Cauchetier (1959) - hieno!
Art House, 2018, 252 s


Sisäkannen kuva






perjantai 11. tammikuuta 2019

Muutama kuva Lux Helsingistä





Tein pienen promenadin Töölönlahdella Lux Helsingin viimeisenä iltana, 9.1. Siellä oli muutama muukin, tunnelma oli kuin taiteiden yössä. Ilta oli tuulinen ja lumi tuiskusi pohjoisesta, joten kävelin Oopperatalolta keskustan suuntaan myötätuulessa. Aluksi ei mikään viitannut muuhun valoshowhun kuin kaupungin valojen ja vastasataneen lumen ajattoman kauniiseen spektaakkeliin.


Puistossa tuli vastaan tämmöisiä kimmeltäviä kuplatikkuja.


Finlandia-talon edustalla oli jo ruuhkaa. Siellä avautui Mimmit peinttaa -nimisen katutaideryhmän teoksia.




Väkijoukko valui pitkin lumista polkua Hakasalmen huvilan lyhtypuistoon.




Siellä killui puista mielikuvituksellisia lyhtyjä eri väreissä, muodoissa ja ornamenteissa. Tunnelma  romanttisella pihalla vaaleanpunaisen vanhan huvilan edessä oli herttainen ja leikkisä.









Mäeltä tie kulki Kansalaistorille, jonka ympärillä kaikki uudet kylttyyrirakennukset Musiikkitalosta Oodiin  tykittivät kilpaa omilla näytöillään, Kiasma välkytti sateenkaaren värejä yläkerrasta. En nyt ottanut siitä kuvia, pienimuotoinen lyhtypuisto oli minusta vaikuttavin. Isot valotaulut efekteineen jättivät sittenkin aika kylmäksi. Isoja rakennuksia ei tarvitse buustata, ne tekevät sen itse. Taidan olla tuosta taiteesta vähän samaa mieltä kuin eräs, joka lehdessä kritisoi Amoksen teamLab -näyttelyä, ja kaipasi Malevitšin mustan neliön äärelle. Se oli minustakin ylihypetetty, täyssynteettistä todellakin.

tiistai 8. tammikuuta 2019

Elin Willows: Inlandet



Jag vill ha ett skäl att åka någonstans men jag hittar inget när jag tänker på det
och därför stannar jag kvar.

Elin Willowsin Inlandet, Sisämaa suomennettuna, alkaa rakkauden päättymisestä. Minäkertoja, nimeämätön nuori nainen - minun ikäiseni sanoisi häntä tytöksi - jättää siihenastisen elämänsä etelämpänä ja päätyy muuttokuormineen Pohjois-Ruotsiin poikaystävänsä kotiseudulle. Muutto on viimeinen yhteinen asia, sen jälkeen nuorimies häipyy. Se ettei asia tule kummallekaan yllätyksenä on hieman outo alkuasetelma. Suhteesta ei kuitenkaan kerrota sen enempää, se on ollut ainakin intensiivistä keskustelua, paljon puhelimitse, ilmeisesti nopeaa rakastumista ja saanut naisen tekemään valintansa.

Att jag träffade honom var en slump men att vi gjorde något av slumpen var ett val. Att vi trodde på det var kärleken men att det tog slut var inte leda. Inte tristess.

Pienessä kylässä napapiirin tuntumassa kaikki tuntevat toisensa, kaikki ovat siellä syntyneet. Ja monet ovat lähteneet. Sinne tuleminen vaatii selityksen, joka naiselta on kadonnut. Miksi hän jää?

Nainen jää asumaan alivuokralaisasuntoon ja hankkii työpaikan paikallisessa ruokakaupassa, ajaa ajokortin, ostaa käytetyn auton, yrittää olla kuin paikalliset nuoret aikuiset, käy Hotellilla lauantaisin bilettämässä, mutta mieluummin, jos voisi, saisi, viettäisi vapaa-aikansa sängyssä maaten, tv:stä dekkarisarjaa katsellen ja irtokarkkeja nautiskellen. Hän vastaa välillä kaipaavansa asioita vanhasta elämästään, koska hän ymmärtää että sitä odotetaan. Vaikkei hän mitään kaipaakaan.

Romaanissa on outo, odottava tunnelma. Mitään ei oikeastaan tapahdu, nainen elää tapahtumaköyhää elämäänsä. Lyhyet päiväkirjanomaiset luvut pomppivat ajassa taaksepäin ja taas nykyhetkeen. Lukija odottaa jotain, mutta nainen ei odota eikä kaipaa. Korkeintaan sitä, että eksä ei enää ottaisi yhteyttä näyttääkseen huolensa, säälinsä. Hän on nainen vailla haaveita tai suunnitelmia, hänellä on nykyisyys, tämä työpäivä, hyllyjen täyttö, kylmätuotteiden järjestely, kuormien vastaanotto, kassalla istuminen - kaikki rutiinitoimet hänen mielessään meditatiivisia.

Lähellä oleva luonto antaa jonkinnäköisen selityksen, kylmä talvi on aina luminen ja hapekas, metsän puut vanhoja, talven pitkä pimeys antaa turvaa, autolla-ajo järven jäällä on aikuistumisriitti sekin. On vaikeaa sanoa, mitä tällä naisen tunneköyhällä elämäntilalla - siitä kun joku häntä kosketti on aikaa - kuvataan. Onko hänen flegmaattinen elämäntapansa syvää masennusta tapahtuneen jälkeen vai onko se hämmennystä tyhjän päällä, kun ei tälle valinnalle löydy itselle eikä yhteisölle hyväksyttävää selitystä?

Inlandet on täynnä eksistentiaalista ahdistusta, nuoren naisen ulkopuolisuutta. Hänelle tekisi mieli sanoa, että ota itseäsi niskasta kiinni - ellei se olisi niin typerä lause. Eikä sitä nytkään tarvita, kuten se ei koskaan ketään auta. Sillä prosessi on käynnissä, muutosta on ilmassa, se on vain hitaampaa kuin kevääntulo napapiirille, se vaatii aikansa. Ilmeisesti vastaus tulee sittenkin omin päin metsäisiä teitä pitkin ajellessa, melkein samanaikaisesti kun Hotellin täytetty karhu katselee alistuneesti remontin jälkeiseltä roskalavalta.

Willows on tyylikäs kirjoittaja, juuri niitä joiden lyhyet lauseet ensi silmäyksellä näyttävät yksinkertaisilta, mutta kätkevät enemmän. Koko romaanissakin on paljon verhottua. Mikä oli naisen todellinen motiivi lähteä pois, tulla pohjoiseen? Ja mitä raskaustesti näytti? Sitäkään ei uteliaalle kerrota. Rauhallinen ja mietteliäs kerronta imaisee mukaansa, siinä on melankoliaa ja ajan pysähtymistä.

Det är en vanlig tisdag och inget speciellt händer, men ändå är det något. Jag. Här. I skogen. Nu. Det känns nästan som något som någon som kommer härifrån skulle göra.

Elin Willows: Inlandet
Förlaget, 2018, 204 s

maanantai 31. joulukuuta 2018

Wladimir Kaminer: Venäläiset naapurini. Kertomuksia porraskäytävästä


Sain yllättäen ja pyytämättä joululahjaksi Wladimir Kaminerin (kaminer toi googlatessa ensin esille ruotsinkielistä kamiinadataa. Mikä sana: ruosteinen kamiina ja data!) Venäläiset naapurini. Kaminer on ymmärtääkseni Saksan "virallinen venäläinen" samalla tavoin kuin Roman Schatz on Suomen "virallinen saksalainen". Saksa on niin iso maa ja maahanmuutto on suuntautunut sinne kauemmin ja suuremmin kuin meille päin, joten voi olla että virallisia venäläisiä on montakin. Mutta todella kun googlasin "der offizielle Russe in Deutschland" niin sieltä hän muutaman muun löydöksen jälkeen putkahti. Roman Schatz haastatteli Wladimir Kamineria Turun kirjamessuilla pari vuotta sitten. Siinä missä Roman Schatz kertoo meille meistä eli saksalaisen näkökulman suomalaisuuteen, Wladimir Kaminer kertoo saksalaisille venäläisistä. Siinä sivussa tietenkin myös saksalaisista, koska Venäläisissä naapureissa tavataan sekä Saksassa asuvia ja saksalaisten kanssa yhteiseloa yrittäviä  venäläisiä että Venäjällä, tarkemmin Kaukasuksen alueella asuvia venäläisiä, ja kerrataan heidän kaikkien yhteisiä kokemuksia oi suuri ja mahtavasta.

Tämä kustannusosakeyhtiö Sammakon vuonna 2016 julkaisema teos on valikoima Kaminerin parhaita kertomuksia neljästä aiemmin suomentamattomasta teoksesta. Kirjailija asuu Berliinissä ja sieltä käsin venäläisensä hyvin tunteva Kaminer kirjoittaa vapautuneesti ja hauskasti, tukeutuen sekä omaan historiaansa Neuvostoliiton ajan nuorena että venäläisen anoppinsa tuomaan suureen sukuhaaraan Kaukasuksen Borodinovkan kylässä. Lisäksi hänellä on naapurinsa, venäläiset kaverinsa Andrei ja Sergei. Kaminer muutti Moskovasta Saksaan vuonna 1990, 23-vuotiaana.

Kirjassa on neljä erillistä osiota: Venäläiset naapurini, Kaukasialainen anoppini, Sosialismissa ei ollut seksiä sekä Elämä on tai ei ole taidetta. Kaminerilla todella riittää anekdoottia kerrottavaksi, hänellä on komiikan tajua, älyä ja sujuva kynä, joten tämähän oli oikein miellyttävää luettavaa. Hyvä myös havaita, että pystyn sentään ottamaan vastaan muiltakin luettavaa. Blogiaikana on niin koko ajan tietävinään, mitä haluaisi seuraavaksi lukea.

Jatkuvaa tyytymättömyyttä ja pettymystä elämään pidetään erityisesti berliiniläisenä ominaisuutena. Muualla ihmiset ovat läpikotaisin onnellisia ja tyytyväisiä. Vaikka lokki kakkii päähän, he hymyilevät linnulle kiitollisina ja tuntevat vihkiytyneensä luonnon salaisuuksiin.

Kun venäläiset asuvat Berliinissä, suku ja ystävät käyvät tiuhaan vierailuilla: tulee hyljätty mutta itsensä kokoava äiti, isä Pietarista ja muita serkun kaimoja, ja kaikilla on omat menestystarinansa. Kuka on ollut John Lennonin kanssa samalla lavalla soittamassa, kuka nukahtanut pommiin kun Madonna tuli kyläbaariin. Mukana kukin kuljettaa myös entisen kotimaansa Neuvostoliiton, nyttemmin absurdeja muistoja, kuten pimeässä loistava vaaleanpunainen pantteri suoraan Zlobinin pehmoeläintehtaalta, osa palkanmaksua sillä tehtaalla aikanaan. Kuka lukee Karl Marxia-kertomuksessa seurataan Pääoman teitä vasallivaltioissa Bulgariasta Mongoliaan, jossa erään tiedemiehen helvetillinen käännöstyö oli valmistumassa  sosialismin luhistumisen kynnyksellä. Eräs George Soros auttoi miehen pälkähästä.

Onni on Kaukasuksella halvempi kuin kondomi. Tämä ja muita faktoja, ennen muuta kaikkialla toteutettava kokkaaminen ja ylivoimainen taito siihen, tulee vastaan matkalla kaukasialaisen anopin luo. Kaukasuksella näet kokataan kaikkialla ja syödään koko ajan. Kenenkään ruoanlaittajan ylpeys ei siellä antaisi myöden sellaisen mauttoman, puhdistetun ja terveellisen ruoan tarjoiluun jota länsimaissa syödään, toteaa Kaminer kun lopulta uskaltautuu syömään parkkipaikalla kokattua muhennosta. Ja jollei ulkomaalaisen rekisteröinti ala sujua, voi aina kokeilla pirskotella feromoneja ympärilleen.

Muitakin kaukasialaisia tapoja valaistaan, kuten nuorten perheenperustamistapoja. On nimittäin suuri ero Pohjois- ja Etelä-Kaukasian välilla. Etelä-Kaukasiassa morsiamen perhe valitsee kumppanin, kun taas Pohjois-Kaukasiassa tytöt päättävät itse. Niinpä tytöt tekeytyvät varsinkin kesäaikaan häkellyttävän näyttäviksi, kun taas nuoret miehet eivät näytä yhtään seksikkäiltä vaan tuimailmeisiltä. Kyseessä on heidän luonnollinen suojamekanisminsa naisten seksikkyyttä vastaan, toteaa tutkiva kirjailija.

Menneen sosialismin ajan muisteloissa ainakin länsimaalaisten mielestä on vähän hauskaa, mutta kun on tehty kirjoja ja elokuvia esim DDR:n ajasta, niin erinäistä lämminhenkistäkin nostalgiaa on nähty. Neuvostoliitossa saatiin myös vahvoja näyttöjä tavallisen kansan pärjäämisestä karuissa olosuhteissa. Kaminer kertoo Venäläiset kaaharit-kertomuksessa, kuinka Ladansa ja Mossensa ajokuntoon haluavat oppivat periaatteessa rakentamaan autoja ja päätyy toteamukseen: Jokainen, joka osasi sosialismissa ajaa autoa, olisi myös kyennyt ohjaamaan lentokonetta tai sukellusvenettä. 

Wladimir Kaminer: Venäläiset naapurini. Kertomuksia porraskäytävästä
Meine russischen Nachbarn, 2009, Meine kaukasische Schwiegermutter, 2010, Es gab keinen Sex im Sozialismus, 2009, Das Leben ist (k)eine Kunst, 2015
Suomentanut Anneli Vilkko-Riihelä
Kustannus-Osakeyhtiö Sammakko 2016, 272 s

Tämä on vuoden 2018 viimeinen kirjoitukseni. Tämä oli hyvä kirjavuosi, luin riittävästi kirjoja ja ne olivat kiinnostavia, innostavia, hyviä, parempia ja parhaita. Nyt oli tarkoitus vuodenvaihteen kunniaksi vaihtaa tämä blogimalli, mutta se osoittautui aika mutkikkaaksi ja nyt alkaa väsyttää. Jos ei minua jatkossa näy tällä kanavalla, olen onnistunut tekemään jotain jota en tarkoittanut.

Onnellista Uutta Vuotta ihmiset!

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Yrsa Sigurðardottir: Kolmas merkki


Luin poikkeuksellisesti dekkarin. Siihen on kolme syytä. 1) Tarukirjan Margit kirjoitti kirjasta kiinnostavasti. 2) Minulla on Helmet 2018-haasteessa auki mm kohta 'kirja aloittaa sarjan' ja 3) Islanti.







Islannista harvalla on pahaa sanottavaa. Jalkapallon MM-kisoissa islantilaiset hurmasivat sotahuudoillaan, jotka eivät jääneet tyhjiksi huudoiksi, vaan menestystä tuli. Siihen suomalaiset osasivat samaistua; pienen kansan sisukasta kamppailua. Pankkikriisinsäkin hoitivat elegantisti. Röyhkeät islantilaiset bisnesroistot kävivät Suomessakin silloin pullistelemassa, mutta eipä heille lopulta kunnian kukko laulanut - vaikka häipyivätkin rahoineen Lontoon cityyn. Ja sitten tuo luonto, josta lämpöenergiaa tupruaa suoraan vulkaanisesta maasta, kuumina lähteinä tai lämminvesialtaina. Keskellä maata on laaja alue karua mustaa laavikkoa, jossa mikään ei kasva, mutta hyvä autotie kiemurtelee kivenmurikoiden halki. Siellä meitä tuli kymmenen vuotta sitten vastaan muutaman tunnin autolla-ajon jälkeen pyöräilijä, sateen piiskatessa, ilmeisesti ultrapyöräilijä. Ajoimme pohjoisen Akureyrista kohti Reykjavikia. Autiolle alueelle karkotettiin aiemmin paatuneita rikollisia, murhamiehiä.



Kolmannen merkin teemat tuovat nopeasti mieleen nuo maisemat. Siinä reykjavikilainen eronnut lakinainen ja kahden lapsen äiti, Thóra Guðmundsdóttir saa toimeksiannon upporikkaalta saksalaiselta pariskunnalta, joiden poika on murhattu. Poika Harald opiskeli historiaa Reykjavikin yliopistossa ja oli erityisen kiinnostunut noituudesta ja siihen liittyvistä keskiaikaisista kirjoituksista. Toimeksiannon tuo saksalainen Matthew, vanhempien asiainhoitaja, josta tulee Thóran tutkijakollega ja vähän muutakin.

Murhatun nuorukaisen vanhemmat näet epäilevät viranomaisten murhatutkimuksen lopputulosta ja haluavat aloittaa omat tutkimuksensa.

Murhamysteeriin liittyy olennaisesti keskiaikainen käsikirjoitus, Noitavasara, ja monenlaiset kammottavat rituaalit toistuvat murhakuviossa ja sen tutkintatyössä. Keskiaikaisia kidutuksia, ihoon kaiverrettuja kuvioita, halkaistua kieltä, irrotettuja silmiä ja niiden tuomaa manalan tunnelmaa palauttaa sopivasti maan pinnalle Thóran käytännöllinen ja maanläheinen tyyli sekä naseva ja hauska dialogi. Nykyaikaa tuovat mukaan Haraldin opiskelijakaverit, tosin johtajatyypin samoihin kuvioihin vihkimiä; kukin omalla tavallaan vanhoissa riiteissä, huume- ja viinahöyryissä bailatessa mukana. Äveriään mutta onnettoman saksalaisperheen tausta paljastuu hiljalleen eikä voida olla varmoja syyllisistä, sillä yliopistolla ja vuokra-asuntojen kaapeista löytyy sinne kuulumattomia 'tavaroita'. Thóra yrittää yksinhuoltajaäitien tapaan revetä moneen suuntaan, kun murrosikäinen poika ja pieni tytär vaativat huomiota, pakoon luikkivien epäiltyjen tai muuten haastavien tyyppien ohella. Thóran persoona on muutenkin mukavan särmikäs eivätkä lapsetkaan ylläpidä kliseistä kuvaa: he ovat kauhusta kankeita kun joutuvat vastentahtoisesti osallistumaan isän järjestämille ratsastusretkille.



Malleus Maleficarumin eli Noitavasaran teksteihin uppoudutaan minuun makuuni turhan seikkaperäisesti, mutta Yrsa Sigurðardottirin jopa hilpeä dialogi sekä Thóran itseironinen ja suoraviivainen persoona pelasti minulle tämän dekkarin kuitenkin kohtuulliseksi lukukokemukseksi. Ja Islanti tietenkin. Huomasin, että oikeastaan tämän vuosituhannen ensimmäiseltä kymmenluvulta tulee aika harvoin luettua mitään, se taitaa tässä vaiheessa olla vähän väliinputoaja. Enemmän tulee luettua uusia tai selvästi vanhempia. Kasvihuoneilmiö mainitaan kirjassa, nyt se olisi ilmastonmuutos.


Yrsa Sigurðardottir: Kolmas merkki
þriðja táknið, 2005, suomentanut Tuomas Kauko
Otava, 2007, 384 s

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Aatonaattona








Kello 15, 23.12.2018
                                                   
                        Hyvää joulua!