maanantai 3. elokuuta 2020

Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija



Sivuportaita laskeutuessani tajusin, että isäni näkemyksen saattoi ymmärtää vain Virginiassa harjoitettavan eriskummallisen uskonnon valossa - Virginiassa kokonainen ihmisrotu oli pakotettu kahleisiin. Virginiassa tuo samainen rotu taisi opin, jolla rautaa valettiin ja marmoria työstettiin millintarkasti, ja silti rodun edustajia pidettiin petoina. Virginiassa saattoi saada osakseen rakkaudentunnustuksen yhtenä hetkenä ja päätyä myydyksi seuraavana.

Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssija kertoo ajasta Yhdysvaltain historiassa, jolloin mustia ja värillisiä myytiin orjina eteenpäin kuin mitä hyvänsä kappaletavaraa. Plantaasin omistajan poika, Hiram ei ole paljon paremmassa asemassa, sillä hänen äitinsä on orja, jonka hänen isänsä on myynyt pois. Natchez on orjuuden helvetti. Paikan nimi kiirii mustien huulilla perintönä ja kaiken kurjuuden nimenä, sinne he katoavat. Mutta isä huomioi kyllä poikansa. Hän saa  "ylennyksen" ulkotöistä sisätöihin, isänsä palvelusväkeen.

Tosin valkoisten lähellä oleminen oli painostavaa, ja Thena oli yrittänyt varoittaa minua, mutta piili siinä muutakin: oli ahdistavaa todistaa, kuinka valkoinen yläluokka oikeasti eli yltäkylläisyydessään ja kuinka röyhkeästi he meitä todellisuudessa riistivät.

Pohjoisvaltioissa oli jo syntynyt orjuutta vastustavien maanalainen liike, jonka salainen verkosto järjesti ympäri maata sijaitsevien turvatalojen avulla mustia vapauteen pohjoiseen. Vesitanssija kertoo Hiramin silmin yhteiskunnasta, jonka hyvinvointi perustuu ilmaiseen työvoimaan, ihmisiin, joilla ei ole mitään määräysvaltaa omaan elämäänsä. Toiset taas, isännät, kasvavat niin täysin toisten kätten varassa, etteivät osaa aikuisina keittää vettä tai pukea housujaan. Heidän lapsensa, kuten isän perilliseksi kasvattama velipuoli, vaalea Maynard näkevät itsensä pienestä saakka joutilaina, ylellisyyksistä nauttivina parempiosaisina. Locklessin tilan tupakkaviljelyn tulevaisuus näyttää kuitenkin vaikealta, koska maa on köyhtynyt ja väki siirtyy hedelmällisemmille seuduille. Isännät myyvät orjiaan varallisuutensa ylläpitämiseksi.

Vesitanssija on kertomus Hiramin tiestä, isänsä viereltä, mutta silti orpona salaisen verkoston kannattamana kohti vapautta, pohjoista, Philadelphiaa. Afrikkalaiset myytit, rituaalit ja magia sekoittuvat ihmisten mieliin kamppailussa vapaudesta. Hiram löytää itsestään alkuvoiman, kanavointikyvyn, joka nostaa hallusinaation tapaisia näkyjä sumusta, mutta joka myös muuttaa asioita. Tämä kyky, maaginen perintö on jo liikkeen legendaarisella Moosekseksi kutsutulla naisella, Harrietilla, joka kuvataan ihanteellisena sankarittarena. Kykyä tarvitaan verkostossa. Ennen kaikkea verkoston jäsenet ovat omistautuneet suuremmalle asialleen niin, että henkilökohtaiset uhraukset ovat tarpeen. Siinä myös Hiram joutuu punnitsemaan päätöstään palata Virginiaan vapauttamaan rakastettunsa Sophia ja tämän tytär.

En oikein saanut kiinni tästä maagisesta kyvystä, joka Hiramin kertomuksessa on sen ytimessä. Sen löytyminen on kovan ponnistuksen ja vaivannäon takana, eikä se osuus ole lukijallekaan kovin helppo. Jos jotenkin yritän sitä ymmärtää niin osaan kuvitella, että jos elämä näyttää lähtökohdiltaan niin järkyttävältä epäoikeudenmukaisuudelta kuin on syntyä orjuuden kaltaiseen mielivaltaan ja riistoon, mielikuvitus tarjoaa ainoan pakokeinon. Silloin sumussa voi nähdä hohtavia siltoja, menetettyjä läheisiä, tien pois. Kuten afrikkalaiset, maastaan laivoilla yli Atlantin rahdatut kertoivat toisilleen tarinoita veden yli kävelemisestä, takaisin kotiin.

Ta-Nehisi Coatesia verrataan takakannen tekstissä Toni Morrisoniin, suurten amerikkalaisten kertojien joukossa. Jossain näin myös vertailun Colson Whiteheadiin, jonka Nickelin pojat teki suuren vaikutuksen. Itse en pitänyt niin paljon Coatesin maalailevasta ja moneen suuntaan rönsyilevästä tyylistä. Kanavointi eli kai sitten maagiseksi realismiksi luonnehdittava kuvio teki asian vielä paljon vaikeammaksi. Minusta Colson Whitehead saa eleettömällä tyylillään kerrottua vimmaisen ja sykähdyttävän tarinan, jota lukee alusta loppuun henkeä pidätellen. Coates käyttää yli kolmesataa sivua enemmän ja upottaa kanavointikyvyttömän lukijan välillä aika sameaan veteen. Hyvällä asialla ollaan tietenkin; kamppailu mustien perusoikeuksista jatkuu Yhdysvalloissa.

Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija
The Water Dancer, 2019, suomentanut Einari Aaltonen
Tammi, 2020, 533 s


perjantai 31. heinäkuuta 2020

Klassikkohaaste. Simone de Beauvoir: Mandariinit 1-2


Mandariinit romaania on sanottu  Simone de Beauvoirin pääteokseksi.  En ollut tähän mennessä lukenut mitään de Beauvoirilta, feministi-ikonilta, filosofilta ja kirjailijalta. Viime vuosina kun hänen nimeensä olen törmännyt, niin aina on ollut puhe Toinen sukupuoli-esseeteoksesta. Klassikkohaasteessa tulee luettua mestarillisia teoksia, jotka helposti jäävät  ajan saatossa pimentoon. Kuten Mandariinit. Mainio haaste, kiitos haasteen aktiiveille, tällä kertaa Kirjan jos toisenkin - blogin Janelle!

Mandariinit viittaa eliittiin, alun perin kiinalaiseen, mutta tässä Ranskan sivistyneistöön, vasemmistolaiseen älymystöön. Simone de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre olivat Ranskan sodanjälkeisen kulttuurikerman itseoikeutettuja tähtiä, heillä oli ihailijoita ympäri Eurooppaa, samanhenkisen kulttuuriväen piirissä. Mandariinit kuvaa sitä de Beauvoirin omaa maailmaa, reporttereiden ja lehtimiesten (nykykielellä toimittajien), kirjailijoiden ja runoilijoiden ympärille syntynyttä seurapiiriä Pariisin baareissa ja salongeissa, sen suhteita ja kiihkeitä keskusteluja uuden ajan arvomaailmasta ja politiikasta. Tuhoisa sota ja natsismi oli jättänyt jälkeensä ahdistuksen, epätoivon ja epävarmuuden ilmapiirin, jossa arvoista ja poliittisesta suunnasta alkoi uusi henkinen kamppailu.

Voitto natseista vahvisti vasemmiston asemaa, mutta samalla sen sisällä ideologinen dogmaattisuus kasvoi ja lisäsi vasemmiston kahtiajaon uhkaa. Kannattaako sosialisteja vai kommunisteja?Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Seurasi jatkuvaa riitelyä, selkään puukotuksia ja keskinäistä epäluuloa. Ideologiset keskustelut roihahtavat Mandariineissa toistuvasti. Pyhittääkö päämäärä keinot, hyväksyäkö väkivalta tiellä kohti päämäärää, eli: hyväksyäkö Neuvostoliitto ja sen työleirit, keskitysleirien jälkeisessä ajassa, välivaiheena, kuten ymmärtäjät selittivät? Kysymykset, jotka nyt näyttävät absurdeilta, kuvaavat hyvin aikaa. Sitä värittävät muistot sodassa menehtyneistä ja keskitysleireiltä selvinneiden kertomukset - ja Hiroshiman pommitus.

Kertojia, näkökulmia, on kaksi. Minä-kertoja on Anne Dubreuilh, psykiatri, psykoanalyytikko. Toisena päähahmona on Henri Perron, lehtimies ja kirjailija, l'Espoir-nimisen lehden päätoimittaja. Henkilöitä: lehtimiehiä, tyttäriä, poikaystäviä, salonkien emäntiä ja heidän tähtivieraitaan, galleristeja on runsaasti, mutta nämä kaksi valittua näkökulmaa pitävät kerronnan selkeänä. Ne ovat kuin kaksi huonetta, joiden seinillä samat muotokuvat vaihtavat paikkaa.

Alussa vietetään ensimmäistä rauhan ajan joulua sodan jälkeen. Aika neljä- viisikymmentäluvuilla oli Euroopassakin konservatiivista. Parisuhteissa naisen osa on miehen taka-alalla, useimmiten kotona, ainakin näissä varakkaammissa piireissä, joissa naisen taloudellista panosta ei tarvittu. Henrin puoliso, Paula vie roolin äärimmäisyyteen. Hän uhrautuu miehen uran puolesta itsensä unohtaen, ja itsenäistä toimintaansa vähätellen - tässä tapauksessa vieläpä vastoin miehen toivetta. Asetelmassa hän jopa pitää aviomiehen menestystä oman työnsä tuloksena. Henri on sitä miksi minä olen hänet tehnyt.  Kuva naisesta, joka on ripustautunut mieheensä täysin ja ehdoitta, on epätoivoinen, kotiinsa jämähtänyt nainen on menettämässä järjen valon.

Annen puoliso ja Henrin henkiystävä Robert Dubreuilh on piirissään lähes jumalan asemaan nostettu kirjailija, filosofi, ei-kommunistisen SRL-liikkeen pääideologi, joka haikailee Perronin lehteä omaksi äänenkannattajaksi. Se aiheuttaa skismaa ja räjähdysalttiita tilanteita ystävysten välillä, ideologisen etääntymisen lisäksi. Sota näyttää vanhentaneen nuoret aikuiset ennenaikaisesti. He eivät nykyvalossa vaikuta alle nelikymppisiltä. Seuraavan sukupolven kapina, Nadine-tyttären railakkaat käänteet sen sijaan ovat ajattomia. Aikansa vapaamielisintä suuntausta edustavat vanhemmat sietävät tyttären, sodassa poikaystävänsä menettäneen, sekoilut.

Poliittisissa keskusteluissa toistui sama riitelevä ja rajoittava sävy 60-70-luvuilla, ennakoiden vasemmiston sisäistä myrkyttymistä, taistolaisuutta - ja nykyistäkin keskusteluilmapiiriä, jossa osa ottaa hanakasti ylimmän tuomarin roolia, jossa aitoa keskustelua ei aina haluta, vain oikeita vastauksia samanmielisten porukassa. Beauvoir ja Sartre kääntyivät Neuvostoliiton hylättyään Kiinan puoleen ja kävivät Maon Kiinassa. Sen diktatuurin hirmuteot eivät vielä valjenneet heille. Varsinkin nuoriso Mandariineissa paljastaa viattomuuttaan teennäisen ja kovaksi jähmettyneen fundamentalismin olemuksen. Porvarillisuuden kritiikki johti tosikkomaisuuteen, jossa huvittelu, muoti, kauneus oli turhaa ja tuomittavaa.

Miksi olisi rikos pitää kauniista huonekaluista, kauniista vaatteista, loistosta ja huvituksista? Jos totta puhutaan, kaikki pitävät niistä! - Minä viittaan niille kintaalla, vannon sen! - Niin sinä sanot! Hän jatkoi niin kiihkeäst että jouduin ymmälleni: - Miten hassua, täytyy aina pakottaa itseään johonkin, aina kieltää oma itsensä. Ei saa nauraa eikä itkeä kun mieli tekee, ei langeta houkutuksiin, ei edes ajatella mitä todella ajattelee.

Mandariineja lukiessa vanhojen elokuvien Pariisi, Montmartren savuiset baarit ja niissä käydyt poliittis-filosofiset keskustelut herättivät nostalgiaa. Toisaalta tässä kuvataan sisäänlämpiävän eliitin itseriittoista elämää ja sen sisällä helposti kasvavia vääristymiä, valtaa ja sille sokeutumista pienessäkin piirissä. Suhde Neuvostoliittoon muodostuu vasemmistolle yhdeksi rintamalinjaksi.  --- ja jos mennään oikein asioiden pohjalle, hän olisi tahtonut salata itseltään että myös Neuvostoliitossa oli jotain mätää. Neuvostoliiton ihannointi voi nykylukijasta tuntua hölmöltä, mutta sodan jälkeen oikeistolaisuus ja natsismi oli myrkkyä. Sitä edusti tälle piirille myös Yhdysvallat, niin voittajien puolella kuin olikin. Sen toimet maailmalla mm Francon Espanjassa ja Salazarin Portugalissa, diktaattoreiden tukijana vahvistivat vasemmistossa epäluuloja. Sittemmin Neuvostoliitto ja koko sodan jälkeinen itäblokki hajosi, ja teki siedätyshoidon tarpeettomaksi.

Kakkososa on selkeämmin rakkauskertomus, ja ideologisen välirikon kuvaus. Anne kohtaa Yhdysvaltain matkallaan Chicagossa kirjailija Lewis Broganin. Samalla romaani loikkaa ulos pariisilaisesta atmosfääristä. Se happi tulee tarpeeseen. Poliittinen keskustelu Pariisissa alkaa maistua jankkaavalta ja loputtomalta riitelyltä. Chicagon raitiovaunut, baarien levysoittimista ja pianoista soiva jazz piirtää elävää kuvaa ajan amerikkalaisuudesta. Siinä missä Henrin ja Robertin ideologiset keskustelut ovat hyvin tiukasti kiinni ajan poliittisessa ilmapiirissä ja vasemmiston kipuilussa Neuvostoliiton syleilyssä, rakkauskertomus leiskuu universaalia ja ajatonta  intohimoa.

Minussa ei ollut aikoihin ollut enää makua eikä muotoa ja yhtäkkiä minulla oli taas rinnat, vatsa, sukupuolielimet, olin tullut lihalliseksi, ravitsevaksi kuin leipä, tuoksuvaksi kuin maa.

Annen rakastetulla, Lewisillä on todellinen vastineensa, kirjailija Nelson Algren, jolle Mandariinit on omistettukin - vaikka mies kiisti koko suhteen olemassaolon. Sitä on vaikea uskoa, sillä rakkaustarina on kerrottu niin vereslihalla ja aistivoimaisesti, että sen rinnalla poliittiset keskustelut maistuvat pitkittyessään homehtuneelta. Tosin vain nykyajan jälkiviisauden valossa. Annen intohimoinen rakkaus koskettaa paljastaessaan analyyttisen ja harkitsevan naisen tunteissaan haavoittuvana. Mikään entinen ei auta kohtaamaan uusia tilanteita: omistushalua, mustasukkaisuutta, kaipausta, pettymyksiä ja ristiriitoja miehen kanssa, joka on pohjimmiltaan vieras. Kosketin hänen pöydälle heittämiään avaimia, lompakkoa ja Camel-rasiaa: kuinka minä saatoin tuntea Lewisin niin huonosti vaikka rakastin häntä niin paljon! 

Anneen ehtii kahdeksansadan sivun aikana tutustua läheisesti, samaistuakin, paljon paremmin kuin Henriin. Voisin kuvitella, että joku pitää tunteissa vellomista jahkaavana ja väsyttävänä, mutta minusta se on täydellinen kuvaus rakastumisesta, hullaantumisesta ja sen jälkeisestä ilottomuudesta.

Simone de Beauvoir osaa ihailtavan taidokkaasti kuljettaa sekä poliittisen että intohimodraamansa punaisia lankoja ilmeikkään ja moniäänisen dialoginsa kautta. Suurin osa tapahtuu keskustelussa: sekä poliittiset välirikot että rakastuminen ja sen jäähtymisvaihe. Taitavaa on myös tapa, millä moninaisesta ihmisjoukosta erilaiset persoonallisuudet nousevat esiin, oma-äänisinä ja hiljalleen tunnistettavina; se on tarkasti nähtyä ja kehiteltyä. Romaani on tunnelmaltaan vakava, mutta elävien dialogien ja kiinnostavasti luonnehdittujen tyyppien ansiosta se ei ole raskas, vaan enemmänkin - oui! - henkevä, niin ranskalainen, olipa tämä sitten klisee tai ei.

Mandariinit oli innostava lukuelämys, myös jonkinnäköinen sukellus vanhoihin itse elettyihin aikoihin, vaikka vähän myöhempiin kuin tässä kuvatut. Muistan Mirja Bolgàrin nimen ranskankielisen kirjallisuuden suomentajana. Kieli töksähtelee paikoitellen ja muutamia outoja ilmaisuja tuli vastaan, mm kammottava suomentamaton sana ekivokki toistuu useampaan kertaan. En voi sietää ekivokkeja tilanteita. 

Annen rakkauden kohteen ohella myös romaanin päähenkilöille on mainittu löytyvän todelliset vastineensa: Jean-Paul Sartre ja Albert Camus. Romaani voitti vuonna 1954 Ranskan Goncourt palkinnon.

Simone de Beauvoir: Mandariinit. 1-2
Les Mandarins, 1954, suomentanut Mirja Bolgàr 
Kirjayhtymä, 1982, 1983, 445 + 414 s

torstai 30. heinäkuuta 2020

Liv Strömquist: Uppgång & fall




Nappasin kirjaston hyllystä vuonna 2016 ilmestyneen sarjakuvakirjan, jossa Liv Strömquist tyylillään: sarkastisilla kommenteilla tarjoiltua faktatietoa lähdeviittauksin ja omilla oivalluksilla kiteytettynä ruotii maailman tilaa.  Strömquistin luupin alle joutuu nyt sekä Carpe diem -tyyppinen kulunut klisee että Ruotsin prinsessa Madeleinen aviomies Chris hedgerahastomeklarina eli kapitalismin olemuksen esimerkkinä, filosofi Ayn Randin ajattelu, ylipäätään varallisuus ja sen jakautuminen maailmassa.

Carpe diem, tartu hetkeen -ajatusta markkinoidaan yleisesti idän viisautena, jonain buddhalaisena valaistumisena, jota me länsimaiden tulevaisuuteen orientoituneet menestyksen metsästäjät emme osaa.


Strömquist toteaa, että mehän nimenomaan osaamme hetkessä elämisen. Meitä eivät miljoonat sukupuuttoon tapetut lajit tai rajallisten resurssien loppuun käyttäminen ole koskaan huolettaneet. Strömquist hämmästelee, miksi henkisyyttä etsivät länsimaiset nuoret pyhiinvaeltavat Intiaan kun paljon lähempää löytyy täydellisiä hetkessä eläviä, useita ilmastonmuutoksen kieltäviä yksityiskoneellaan posottavia yritysjohtajia. He toimivat parhaimpina malleina hetkessä elämisestä.


 Chris O'Neill saa käydä esimerkistä, kun Strömquist perkaa maailman överirikkaiden traditiota, mielipuolisten omaisuuksien kasautumista ja kieltämättä säälittävää näkemystä elämän tarkoituksesta, jonka Strömquist tutkimuksissaan löytää: rikkauden edelleen kasvattamisen, kaikin keinoin. Keinoja ovat esim hedge-rahastot, joiden aika rottamaisia periaatteita valaistaan. Muuta mallia näiden perheiden lapset eivät näe. Strömquistin päätelmät ovat armottomia.


Raflaava on tämäkin Strömquistin teos, mutta ei ihan niin osuva kuin aiemmat Einsteinin vaimo tai Kielletty hedelmä. Tekstiä on enemmän ja kun sitä on ruuduissa liikaa, se alkaa olla rasittavaa lukea. Vähemmän sarjakuvan keinoja, enemmän tarvetta painetulle tekstille. Strömquist on tässäkin pisteliäs ja ahkera tutkija ja käy pelottomasti valaisemaan  maailman epäkohtia.



Liv Strömquist: Uppgång & fall
Ordfront Galago, 2016, 133 s

torstai 23. heinäkuuta 2020

Elena Ferrante: Tyttären varjo


Rakastan pihkan tuoksua: vietin lapsuudenkesäni uimarannoila, joita camorran sementti ei ollut ehtinyt vielä kokonaan nielaista ja jotka yleensä avautuivat heti pinjametsän takaa. Pihka on minulle loman, lapsuuden leikkien tuoksu. Jokainen kuivan kävyn naksahdus, tömähdys maahan, pinjansiementen väri tuovat mieleeni äitini nauravan suun, kun hän rikkoo tumman kuoren, ottaa esiin kellertävän siemenen ja antaa sen syötäväksi ---

Elena Ferranten kirjoja on suomennettu lisää alkupäästä, maailmanmaineeseen nouseen Napoli-sarjan jälkeen. Tyttären varjo on hänen kolmas teoksensa, vuodelta 2006.

Ferranten käsialan tunnistaa heti. Tekstistä puuttuu kokonaan miellyttämisen halu, se on rehellistä, suoraa ja kiinnostunut juuri niistä pimeimmistä ajatuksista ja tunteista, jotka itse kukin voi ymmärtää, mutta ei mielellään paljasta. Noloa ja hävettävää tapahtuu, asioita jotka halutaan enimmäkseen kätkeä ja unohtaa. Ei Ferrante. Tunteiden keskellä Ferranten romaaneissa ovat usein äidit ja tyttäret. Muita elementtejä ovat Napoli ja Camorra, mafian myrkyttämä maaperä, jossa kasvavat kantavat sitä aina mukanaan, siltä näyttää. Toinen kaupunki on Torino, joka edustaa pakopaikkaa Napolin kulttuurista. Sinne Ledakin on paennut mafian kortteleista. Feministinen näkökulma korostuu: päähenkilöt käyvät sekä ulkoista että päänsisäistä kamppailua tiukkoja rooleja ja rajoja vastaan löytääkseen oman polkunsa, ahdistuksesta, epävarmuudesta ja normeista välittämättä.

Tyttären varjon minä-kertoja Leda, keski-ikäinen, eronnut yliopistonopettaja lähtee lomamatkalle Joonianmeren rannalle, Etelä-Italiaan. Entinen mies Gianni on muuttanut Torontoon ja myöhemmin parikymppiset tyttäret ovat seuranneet perässä. Ilmenee, että äidin rooli ei ole ollut helppo. Nuoren äidin rakkauteen sekoittuu mustasukkaisuutta, kilpailuakin. Nyt ainainen huoli perheestä, tytärten hyvinvoinnista ja onnesta, on etääntynyt kauas  ja sen myötä väistynyt. Yksinäinen nainen aikoo nauttia merestä ja auringosta, hän seuraa vuokraisäntä Giovannin ja rantabaarin kauniin Ginon touhuja turistien keskellä.

Varsinkin nyt korona-aikaan ei voi helpommin päätyä Välimeren rannan tunnelmiin kuin Ferranten pinjanneulasen terävän kuvauksen lukijana. Kuvaus ei ole turistiesitteen kiiltävää ja kaunista ja juuri se tekee kaiken niin todelliseksi. Vuokrahuoneen hedelmäasetelma viikunoineen ja rypäleineen on maalauksellinen, mutta ne ovat sittenkin alta jo mädäntyneitä.

Pinjametsä oli tiheä, aluskasvillisuus risukkoinen, ja tuulen armoilla kasvaneet puunrungot näyttivät olevan kaatumaisillaan taaksepäin, kuin säikähtäneinä jotakin mereltä tulevaa uhkaa.

Aurinkotuolissa lojuen voimme seurata rannan elämää. Paikalle saapuu meluisa italialainen sukukunta, lapsineen, nuorine ja vanhempine naisineen, mahakkaine miehineen ja vaareineen. Kaunis nuori Nina, kolmivuotiaan äiti näyttää madonnamaisen esikuvamaiselta äidiltä keskellä kiljuvaa sukua. Suvun dynamiikka on Ledan silmissä täynnä sitä samaa väkivallan uhkaa, pinnisteltyä harmonian esittämistä kuin koko brutaali Napoli, karkeine murteineen. Tutkijan tarkkuudella Leda analysoi suvun suhteita ja keskinäisiä välejä etäältä ja omaan historiaansa peilaten. Napoli-sarjan tavoin Tyttären varjossakin on Elena, 3 v. Kun hän katoaa rannan täyteen ahdettujen aurinkovarjojen keskellä, Leda tempautuu napolilaisen perhekunnan dynamiikkaan tavalla, jota hän ei ollut suunnitellut, omaa toimintaansakaan käsittämättä. Ja taas on mukana myös nukke. Tämän nuken sisällä on loputtomasti likavettä ja sitä alkaa pulputa lisää Ledan oman äitiyden muistoista, syyllisyydestä kuinkas muuten. Sitä äideistä löytyy.

Tyttären varjo on yhtä maagista kerrontaa - vaan ei maagista realismia! - kuin muutkin Ferrantet, vaikka en kokonaan ymmärtänytkään Ledan kätkettyjä, äitiyden purkamattomia paineita. Italialaisen tai ainakin napolilaisen naisen alisteisemmassa asemassa lienee osansa. Ehkä myös tuossa ikuisessa bella figurassa, tuossa nuoruuden ja kauneuden loputtomassa ihailussa. Kun se väistämättä katoaa.

Elena Ferrante: Tyttären varjo
La figlia oscura, 2006, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2020, 175 s

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita



Kirjablogin parhaita puolia on se, että oman lukemisen lajityyppi laajenee muiden lukukokemuksista innostuessa. Celeste Ngn Tulenarkoja asioitakin saattaisi olla yksi näistä. Täytyy myöntää, että Tulenarkojen asioiden jälkeen janoni tietokirjojen suuntaan kasvoi. Voi olla, että myös viime vuosien autofiktio-tyyppinen proosa on vaikuttanut niin, että tällainen juonivetoinen lukuromaani, aikuisten satu maistuu lapselliselta.

Shaker Heightsin lähiö Yhdysvaltojen Ohion osavaltion Clevelandin tuntumassa on paremmin toimeentulevan väestön vauras alue, jossa yhden perheen taloja reunustavat hyvin leikatut nurmikentät ja autotallissa on tilaa kunkin perheenjäsenen omalle autolle. Niin Richardsoneillakin, juristi-isän ja Sun Press -paikallislehden toimittajaäidin perheessä. Lukiota käyviä lapsia on neljä, joista kaksi on jo ehtinyt autoilijaikään, yli 16-vuotiaiksi. Perheen hyvää tulotasoa paikkaa vielä erillinen perintötalo, jota vuokrataan. Sinne asettuu asumaan Richardsonien perheen täydellinen vastakohta, paikasta toiseen vaeltava taiteilija, yksinhuoltaja Mia Warren ja hänen  tyttärensä Pearl. Tarina alkaa Richardsonin talon tulipalosta Parkland Drivella ja kerrotaan takauman kautta.

Mia Warren on moderni valokuvataiteilija. Vanhoja pehmoleluja, ruostuneita koneenosia, kuolleita lintuja; hylättyjen tavaroiden uutta elämää valokuvissa. Yllättäviä yhdistelmiä ja asetelmia, päiväkausien työllä huolella toteutettuja. Pearl on kasvanut niitä näkemään ja äitiään arvostamaan, kuten myös newyorkilainen galleristi. Mia on alallaan arvostettu taiteilija. Se maailma sijoittuu yhtä kauas Richardsonien arjesta kuin kaukaisin planeetta. Tyypillinen taiteilijakuva korostaa taiteilijuuden "erilaisuutta" ja onkin siten aika kliseinen.

Tarina ajoittuu 1990-luvulle, Bill Clinton mainitaan ja myöhemmin Monica Lewinsky. Se mistä on alkanut Mian salaperäiseltä vaikuttava kiertolaiselämä ja elämänohje Älä kiinny hakee selitystään. Lapselle se on tullut ymmärrettäväksi äidin taiteen kautta: projekti valmis, muutto edessä. Rouva Richardsoniin törmätessään Mia on kuitenkin tavannut myös hyvin uteliaan toimittajan, joka ei niin vain luovuta, kun jostain kiinnostuu. Tiedonhankinta on ammatin peruskauraa ja muutenkin Elena on omanarvontuntoinen ja tottunut saamaan hankkeensa päätökseen. Mian hyvin toiminut osa-aikaisen duunin, valokuvauksen ja muuton elämäntapa uhkaa romuttua. Siihen vaikuttavat vuokraemännän lisäksi yhä aktiivimpi - etenkin seksin saralla - nuoriso. Pearl heittäytyy luontevasti perheen nuorison keralla Richardsonien sohvalle, jossa erinäisiä tunteita ja odotuksia heräilee puolin ja toisin. Myös kotona asetelma ja äidin rooli tytön silmissä muuttuu. Perheen tytöt edustavat tyyppiä suosittu, vähän ajatteleva Lexie ja enemmän pohdiskeleva ongelmanuori Izzy. Jonka ongelmista vähäisin ei ole äidin selittämätön nuiva suhtautuminen.

Celeste Ng pyörittää ihmissuhdekuvioita antaumuksella ja kuvaa miljöötä siten kuin omansa hyvin tunteva ja tarkkakatseinen kirjailija. Kuvasta muodostuu hyvin amerikkalainen, tvn nuoriso-/perhesarjoista tuttu talo-auto-koulu-baari -näyttämöineen. Kertomus rönsyilee moneen suuntaan, sillä avainhenkilöiden lisäksi henkilöitä tulee vastaan koulussa, kaupungin hallinnossa, muissa kaupungeissa, aborttiklinikalla. Ja aika monen taustat pengotaan juurta jaksain. Koulutuksen ja terveydenhoidon epätasa-arvo näkyy, köyhät eivät pääse raatamisestaan ja ovat helposti tyhjän päällä, ystävien, naapureiden avun varassa. Yhteiskunnallinen epätasa-arvo osoitetaan.

Tulenarkoja asioita on todella puhelias ja opettavainen. Vauraiden perheiden arvot ovat usein sovinnaisia, pinnallisia ja heidän moraalinsa joustaa tilanteen mukaan. Hyvikset, kuten Mia, opettavat näkemään oikeita arvoja. Aika banaalia juttua äitiyden voimasta tarjoillaan. Mukana on teemaa kohdunvuokrauksesta, abortista ja vastasyntyneen hylkäämisestä. Yksikin noista olisi riittänyt. Sentimentaalisuutta annostellaan loppua kohden siirappisesti. Ng kirjoittaa vetävästi, mutta runsaus ja loputon tarinointi kaataa pikkuhiljaa tarinan suohon, kliseineen kaikkineen. Ainakin silta minusta tuntui, suossa tarpomiselta. Mutta enpä keskeyttänyt, vaikka mielessä kävi.

Kirjasta ollaankin tekemässä minisarjaa tvlle, pääosassa Reese Witherspoon, jonka nimiin on laitettu takakannen mainoslause: Syvämietteinen psykologinen mysteeri äitiyden voimasta, teinirakkauden kiihkosta ja täydellisyyden ansoista. 

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita
Little Fires Everywhere, 2017, suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus, 2019, 364 s

lauantai 4. heinäkuuta 2020

Karin Fossum: Paha tahto



Niin omituista kuin se onkin, vaikka Karin Fossumin dekkarissa ihmisruumiin palasia löytyisi jääkaapista, lukija kietoutuu vaivihkaa kodikkaaseen tunnelmaan kuin lämpimään huopaan. Se saattaa johtua turvallisesta, luotettavasta ja kaikin puolin sympaattisesta komisario Konrad Sejeristä ja hänen energisesta nuoremmasta kollegastaan, Jacob Skarresta. Hänen pyyntöään oli sula mahdottomuus torjua. Hänellä on tohvelit, joihin on kirjottu lohikäärmeitä, Sejer selitti. Voisiko noin liikuttavaa komisariota ollakaan! Työpari tuo mukanaan järjen valon ja ammatin tuoman kokemuksen, jolla ihmiselon pimeimmätkin teot asettuvat mittasuhteisiin ja hoidetaan tutkimusten myötä rikoshistorian kirjoihin ja kansiin. Luin kolmannen Fossumin Sejer-sarjan teoksista. Taisin joka tapauksessa aloittaa siitä vahvimmasta, Rakas Poona jätti semmoisen jäljen. Paha tahto antaa itse asiassa Sejerille ja kumppanille aika pienen sivuosan.

Pahassa tahdossa rikos ja sen selvittely ei ole pääosassa. Aluksi mitään rikosta ei näytä edes olevan, on epäily hukkumisesta tai itsemurhasta. Enemmän painoa saa nuorten miesten, Axel Frimannin, Philip Reillyn ja kolmannen, Jon Morenon yhteinen historia lapsuudesta aikuisuuteen, heidän keskeiset suhteensa ja psykologinen luonnehdintansa. Axel on johtaja-ainesta ainakin omasta mielestään, hän käyttää valtaa muihin, ohjaa ja selittää toimintamalleja epäröiville. Reilly haaveilee, mietiskelee, lukee Koraania ja käyttää huumeita. Jon on hoidettavana mielenterveysongelmansa takia. Hoitolaitoksesta kaverit hakevat hänet mökkiretkelle, piristääkseen vastentahtoista kaveriaan. Jonilla on syynsä vastahakoisuuteen. Kavereilla on yhteinen salaisuus, kätketty häpeällinen teko. Siihen liittyy paikallisen, vietnamilaistaustaisen Kimin katoaminen vuosia aiemmin. Mutta mikä se kaverusten kesken vaiettu tapahtuma olikaan, se selviää pikkuhiljaa uuden tapauksen tutkimuksen aikana.

Älä kuule tule minulle selittämään totuudesta, ihmiset eivät kestä totuutta. Eivätkä ihmiset halua kuulla totuutta. Koeta nyt uskoa!

Näin opastaa Axel kavereitaan oman joustavan moraalinsa totuuksiin. Niin hän on oppinut pärjäämään ja pitääkin itseään porukan fiksuimpana. Joustava moraali ja eettiset valinnat, itselle sopivimmat ja itseä säästävät ratkaisut, niitä Karin Fossum tutkii Pahan tahdon nuorten miesten toiminnan kautta. Oivaltavasti hän näyttää, kuinka sattumanvaraisen ja viattoman oloisen juhlan jälkimainingeissa voi aueta kuiluja, jotka määrittävät tulevia polkuja nuorille juhlijoille.

Karin Fossum osaa punoa tarinansa vaivattoman oloisesti ja samalla ohimennen syöttää mukaan aika olennaisia kysymyksiä oikeasta ja väärästä, vastuusta, totuudesta ja itsepetoksesta. Mikään tai kukaan ei ole tässäkään kertomuksessa mustavalkoisesti hyvä tai paha, ihmiset uivat elämän virrassa saamansa eväät mukanaan tai ilman niitä. Sattumalla, huonolla tuurilla, olosuhteilla on vaikutuksensa, mutta painavien valintojen paikkoja tulee vastaan pienissäkin mutkissa. Paha tahto nimenä on oikeastaan se, mitä en ymmärrä. Minusta kellään tässä romaanissa ei näytä oikeastaan sitä olevan. Olisiko kustantaja markkinointimielessä vaikuttanut nimeen? Takerrun näköjään aika usein nimiasioihin.

Karin Fossum: Paha tahto
Den onde viljen, 2008, suomentanut Tarja Teva
Johny Kniga Kustannus, 2009, 221 s


tiistai 30. kesäkuuta 2020

Hellettä meren rannalla

Tuli vietettyä helteinen kesäkuun loppu Iniön saaristossa. Onneksi, kaupunkiasunnossa olikin palattua tuulettamista, että sai kuuman ilman ulos ja raikastettua kämpän siedettäväksi nukkumisen kannalta.

Villiruusu kukki parhaimmillaan saariston aika kuivaksi käyneessä luonnossa. Kevät oli ilmeisesti kuitenkin riittävän kostea, koska kaikki saariston alkukesän kukat kasvoivat rehevinä, ruohosipulit, ketoneilikat, kurjenpolvet, nurmikohokit.


Meidän mummonmökin pihassa on vuosikymmenten kuluessa kasvanut omenapuu, herukkapensaita, pioni, liljoja ja monenlaisia kivikkokasveja. Hilda-mummoni aikaan pioni kukoisti, mutta katosi jossain vaiheessa. Pioni ei ole yrityksistä huolimatta enää uudelleen onnistunut paikalle kotiutumaan, mutta malva leviää paahteisella niityllä paremmin kuin mikään muu. Siitä tykkäävät kimalaisetkin, jotka pyörivät kukissa pölyn peitossa. Joku näyttää nukahtavankin kukkapedillään.


Turun saaristossa, kihdin tuntumassa pieniä luotoja riittää retkeilyyn. Ne ovat ihanimmillaan hellesäässä. Auringonpaiste paahtaa ilmaan katajanmarjan ja variksenmarjan tuoksua, tiirat kirkuvat, joutsenia on aina vain enemmän. Meidänkin lähisalmessa pariskunta uitti kuutta pitkäkaulaista harmaata poikasta.

Ainoa ongelma on mistä löytää varjoa näillä + 30 asteen helteillä, jokunen lepän varjo aina löytyy. Vesi on vielä kirkasta, toivottavasti viileämpi sää sekoittaa alkavat sinileväkukinnot.