tiistai 20. marraskuuta 2018

A. J. Finn: Nainen ikkunassa


Käännyn kohti ikkunaa ja tuijotan pitkään puiston poikki. Tuo talo. Levottoman mieleni teatteri. Kuinka runollista, ajattelen.

A. J. Finn alias Daniel Mallory - pseudonyymillä julkaisseen kirjailijan oikea nimi kerrotaan saman teoksen takaliepeessä - on kirjoittanut trillerinsä Nainen ikkunassa myös elokuvaksi. Se vaikutelma on vahva. Päähenkilö Anna Fox viettää suuren osan agorafobian täyttämistä päivistään vanhoja mustavalkoisia elokuvia tauotta pyörittäen. Mitä nyt välillä nousee jalkeilleen zoomatakseen kameralla vastapäiseen taloon New Yorkin Harlemissa. Tästähän jo nousee mieleen vaikka kuinka monta klassikkoelokuvaa. Takaikkuna ensinnä. Kaasuvalo, repliikkejä Casablancasta, Rosemaryn painajaisesta, Vertigo. Lopulta kuitenkin itse tarina on sen verran kytköksissä myöhempiin aikoihin, että Hannibal Lecter ja Cape Fear tai Hohto - loppua kohden - nousevat kummittelemaan etualalle.
Mutta selvästi monet kohtaukset ovat hyvin elokuvallisia ja tuovat mieleen monia valkokankaalla nähtyjä jännitysdraamoja. Annan harrastus auttaa mieleen palauttamisessa.

Anna on trauman seurauksena sairastunut monella tavalla, joista pahin estää häntä poistumasta talostaan. Sieltä hän seuraa naapuruston elämää kameransa välityksellä, pelaa shakkia, chattailee agora-nettiyhteisössä tohtorivastaa-nimimerkillä ja on yhteydessä lääkäriinsä. Anna on ammatiltaan lastenpsykologi, mutta jo vuoden verran työkyvyttömänä isossa asunnossaan yksin. Alakerrassa asuu vuokralainen, nuori mies.

Lääkäri uusii psyykenlääkkeiden ja unilääkkeiden reseptejä, vannottaa käyttämästä alkoholia niiden kanssa, mutta ohje toimii kuin muistutuksena. Anna nauttii lääkkeet merlotin kera, säännönmukaisesti ja niin suurina määrinä, että uskottavuus alkaa horjua. Rutiini toistuu myös aavistuksen verran liian runsaana, niin että siihen alkaa lukijana puutua. Kaikelle sille tuskalle tulee selitys myöhemmin. Romaanissa sukelletaan takaumissa Annan perheen, miehen ja tyttären, vuodentakaisiin tapahtumiin ja nykyajassa seurataan vastakkaista Russellin perheen asuntoa. Jännitys kiristyy, kun Anna näkee asioita, jotka vaativat häneltä toimintaa. Mutta näkeekö hän oikein vai onko hänen lääkehuuruinen mielensä tehnyt pahoja tepposia? Ja uskooko kukaan hänen tokkuraista sammaltavaa puhettaan?

Nainen ikkunassa oli viihdyttävä välipala luettavaksi, hyvin amerikkalainen tunnelmaltaan ja dialogiltaan iskevä, ja Annan itseironia hauskaakin, sopivasti lisääntyviä kauhun säikeitä harventaen. Pientä tiivistystä olisin toivonut alkupuolelle, jossa läträttiin aineilla siinä määrin, että alkoi unettaa. Kielessä oli jotain tökkivää elementtiä, oliko sitten suomennoksessa vai alkuperäisessä? Vyöryin kohti kylpyhuonetta...? Muutama käsittämätönkin pikkulause tuli vastaan, mutta vika lienee tässä päässä.

Daniel Mallory on opiskellut rikoskirjallisuutta Oxfordin yliopistossa ja tämä on hänen esikoisteoksensa. Se nousi ilmestyttyään New York Timesin bestsellerlistan kärkeeen.

A. J. Finn: Nainen ikkunassa
The Woman in the Window, 2018, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava 2018, 461 s

maanantai 12. marraskuuta 2018

Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta


Miten elää hämmennyksen ajassa, jolloin vanhat tarinat ovat romahtaneet eikä niiden tilalle ole vielä tullut uutta tarinaa?

Elämme ihmisten hakkeroimisen aikaa.

Oppinut maailmanselitys, joka läpäisee monia tieteenaloja aiheuttaa päässä aikamoista pörräystä. Lukiessa herää oivallus poikineen, mutta niitä sinkoilee sen verran tiheään, etten ole ihan vakuuttunut opinko näillä 21 tunnilla lisää maailman tilasta, tai jos, niin mitä. Eikä kirjan tarkoituskaan ole ymmärtääkseni antaa selviä vastauksia, se keskustelee ja pohdiskelee, korjaa kliseisiä näkemyksiä ja päivittää historiallisia väärinkäsityksiä. Silti Yuval Noah Hararia ei ole vaikea lukea. Kirjassa ei ole kovin montaa yhdentekevää lausetta. Harari osaa pukea pohdintansa luettavaan muotoon, ei ole edes ylimääräisiä sivistyssanoja, talous- tai teknologiajargonia, johon ei olisi törmännyt. Algoritmi, bioteknologia, tekoäly ja lohkoketjuvallankumous tulivat jo ensimmäisessä luvussa, teknologisessa haasteessa.

Yuval Noah Harari on israelilainen Oxfordissa väitellyt historian tohtori, jonka edelliset teokset Sapiens ja Homo Deus olivat maailmanmenestyksiä, takakannen mukaan. Tämä kirja on siis kolmas ja se, joka keskittyy tämän päivän tilanteeseen, nuo edelliset käsittelevät menneisyyttä ja tulevaisuutta. Sekä historiaa että tulevaisuutta käsitellään tässäkin, tietenkin. Aika virtaa ja vain muutos on pysyvää. Jokaisen viiden osan - Teknologinen haaste, Poliittinen haaste, Epätoivo ja toivo, Totuus, Sinnikkyys - sisällä käsitellään sekä vallitsevia poliittisia järjestelmiä että uskontoja, uskomuksia ja perinteitä.

Luettuani ensimmäisen osan teknologisesta haasteesta, näin Hesarissa Suomen Microsoftin johtajan Jussi Tolvasen haastattelun, jossa hän sanoi tulevaisuuden tarvitsevan lisää empatiaa. Ehkä hänkin on lukenut Hararin oppitunnit, ajattelin. Jo alusta asti on selvää, että Harari painottaa ihmisten omaa, itsenäistä ja vapaata havaintokykyä, sillä digitaalinen diktatuuri, pieni eliitti ja tarpeeton massa on se dystooppinen maailma, jonka tekoälyn ja algoritmien rajaton huseeraaminen voi tuoda mukanaan. Siinä ei enää tehdä vallankumousta, koska on vaikeaa kapinoida sitä vastaan, ettei kukaan enää tarvitse sinua.

Sekä algoritmeille että lohkoketjuille - hajautetuille tietokannoille - ihmiset voivat suunnilleen yhtä paljon kuin autonomisille asejärjestelmille tai automaation aiheuttamalle työmarkkinoiden järkkymiselle. Bioteknologialla on aseet ihmisen tunne-elämänkin seurantaan. Diktaattoreiden käsissä siinä jäävät toiseksi sekä demokratia että natsi-Saksa. Datan omistus tulee olemaan tärkeintä ja se miten sitä säädellään. Ihmiset antavat iloisesti pois arvokkainta omaisuuttaan, henkilökohtaista dataansa. Me emme kuitenkaan ole enää datayritysten asiakkaita, me olemme niiden tuotteita, sanoo Harari. Jos keskitytään liikaa tekoälyn kehittämiseen ja liian vähän inhimillisen tietoisuuden kehittämiseen, tekoälyn tehtäväksi jää ihmisten luontaisen tyhmyyden voimistaminen.Vallitsevaksi tulee tekoälyn, ei ihmisen näkemys maailmasta.

Poliittinen haaste -osiossa Harari korostaa globaalin yhteistyön merkitystä, vaikka se on vaikeaa, koska nationalismi, uskonto ja kulttuuri jakavat ihmiskunnan vihamielisiin leireihin.

Facebookin tietovuotoskandaalista ja Zuckerbergin antamasta lupauksesta seuraa Hararin mielestä, että muitakin suuryrityksiä pitäisi kannustaa ideologisiiin sitoumuksiin, ihmisiä lähentäviin. Tällä hetkellä Facebook ilmoittaa antavansa käyttäjille työkalut kokemusten jakamiseen. Todellisuudessa ihmiset tarvitsevat työkaluja päästäkseen yhteyteen kokemustensa kanssa, tuhahtaa Harari. Tarvittaisiin työkalu, joka saisi ihmiset viettämään enemmän aikaa verkon ulkopuolella. (Tätä ajatusta tukevat ilmeisesti suurimpien datayritysten johtajat, koska aina kun lukee noiden ihmisten haastatteluja, osoittautuu että heillä on lapsilleen ankarat rajoitukset nettiajalle.) Ihmisellä on nimittäin ruumis ja siitä, aisteista ja fyysisestä ympäristöstä vieraantuminen saa ihmiset tuntemaan itsensä ulkopuolisiksi ja eksyneiksi.

Räikeänä esimerkkinä verkon idealismin ja raa'an todellisuuden törmäyksestä Harari mainitsee Arabivallankumouksen, jonka uskonnolliset fanaatikot ja sotilasjuntat nujersivat verkon ulkopuolella, kaduilla ja toreilla.

Harari kiinnittää oppitunneillaan paljon huomiota ihmisten tarinoihin, myytteihin ja sepitteisiin. Niihin hän lukee nationalistiset ja uskontojen tarinat, kapitalismin ja kommunismin, muun muassa. Ne ovat kaikki omiaan jakamaan ihmisiä vihollisryhmiiin, vaikka sivilisaatioita on vain yksi. Ei ole juutalaista biologiaa, ei kristillistä sähköoppia, ei sunnalaista kemiaa tai shialaista fysiikkaa. Silti lapsia kasvatetaan ikiaikaisiin identiteetteihin, vaikka ihmisiä muokkaavat enemmän heidän omat kokemuksensa. Senpä takia perinteiset uskonnot ovat osa ongelmaa, ei ratkaisua. Globaalien uhkien takia  myös ratkaisut vaativat rajat ylittävää yhteistyötä.

Terrorismi-lukuun on pantu lisäotsikoksi 'Älä panikoi'. Se on terrorismin tarkoitus, synnyttää pelkoa anarkiasta, osoittaa että valtion suojelu on epäonnistunut. Terroristien toiveena on hysteria, joka toimii edelleen heidän puolestaan. He ovat niin heikkoja, että heillä ei ole muita mahdollisuuksia, ei mitään menetettävää, mutta vain voitettavaa. Minun maani, minun uskontoni, minun kulttuurini paremmuus synnyttävät terrorismia ja sotia. Harari osoittaa, että aiemmin sodilla voitettiin uusia alueita, uusia rikkauksia. Nyt on toisin, Israelin viimeisin voittoisa sota käytiin vuonna 1967. Venäjä miehitti Krimin, mutta sillä on kova hinta eikä jatkuvalle Itä-Ukrainan sodalle näy loppua.

Hararin mukaan mikään jumala tai laki ei suojele inhimilliseltä typeryydeltä, joista suurin on sota, mutta mahdollinen lääke olisi annos nöyryyttä. Tässä osiossa hän pöllyttää kunnolla kaikki maailman uskonnot, jotka päinvastaisista saarnoistaan huolimatta ovat kaikkea muuta kuin nöyriä. Juutalaisten ylemmyydentunne on hänen kirjansa perusteella kääntäen verrannollinen heidän vaikutukseensa maailmaan. Kaikki kolme maailmanuskontoa kerskailevat omilla moraalisäännöillään ja kertovat ne annetuiksi maailman luomisessa, vaikka Buddhan, Konfutsen, Laotsen ja Mahaviran universaalit eettiset säännöt kirjoitettiin kauan ennen Paavalia ja Jeesusta ilman mitään tietoa Israelin profeetoista. Monoteistiset uskonnot pitävät polyteismiä primitiivisenä, vaikka vasta monoteismi kehitti uskonnollisen suvaitsemattomuuden huippuunsa. Tiesittekö, että Japani kehitti ensimmäiset täsmäohjukset? Niitä sanottiin kamikazeiksi. Siinä yhdistyi teknologia ja äärimmäinen uskonnollis-nationalistinen shintolainen kasvatus.

Uskontojen pöllytystä seuraa Jumalan olemuksen sisäänrakennetun ristiriitaisuuden perkausta ja vielä toiveikas luku sekularismista, joka elämän ideologiana perustuisi totuuteen, sen havainnointiin ja todisteisiin, myötätuntoon ja tasa-arvoon. Siinä vastuuta ei sysätä jumalalle, se on ihmisellä itsellään.

Hararin teos on täynnä ajatuksia, osittain myös toistoa, joka sai toivomaan että rönsyjä olisi siivottu, kokonaisuutta tiivistetty. Voi olla että menestysteosten tuoma huomio on haluttu hyödyntää mahdollisimman nopeasti.  Tällaisena se on melkein liian iso ja aika hapokas kakku nieltäväksi.  Lopuksi päädytäänkin meditoimaan, jotta siis löytyisi se hyvin tarpeellinen valppaus ja havainnointikyky. Vipassana - itsetutkiskelu -menetelmällä. Sitä havaintoa tarvitaan esimerkiksi erottamaan todellisuus sepitteestä ja näkemään todellinen kärsimys. Kaikista epäilyistään huolimatta Harari myöntää tarinoiden ja uskontojen tuoman lohdun ja kauneuden, samalla tavalla kuin kaunokirjallisuus voi toimia.

Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta
21 Lessons of the 21st Century, suomentanut Jaana Iso-Markku
Bazar Kustannus Oy, 2018, 368 s

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja. Ja muita kertomuksia


Juuri tätä me lukemiselta odotamme - että saa käyttää aivojaan ja tuntea sydämensä lyövän.
                                                                                                                                   Lydia Davis

Yhtä juhlaa on lukea Lucia Berlinin novellikokoelmaa Siivoojan käsikirja. Tämä teos on eräs niistä, joita on näkynyt blogeissa siinä määrin, että hangoittelin vastaan. Kun tämä on jo niin nähty, muka, jo lukematta. Ei voi mitään. Lucia Berlin vie tätä pässiä narussa, mutta helpommin. Semmoinen kirjoittava lumooja hän on.

Maantieteen takia hänestä tulee mieleen sekä Raymond Carver = pohjoisamerikkalaiset pikkukaupungit, itsepalvelupesulat, baarit, ensiapuasemat, takapihat ja kadut ja katujen tyypit että Clarice Lispector = eteläamerikkalaiset kaupungit, niiden kukkien ja mausteiden tuoksut, meren kuohu, syvät värit ja intohimot, sydämen syke, sangre. Lucia Berlin on nuo molemmat yhdessä ja vähän vielä lisää; jokainen novelli on tiivistetty romaani. Kertomuksia ja aiheita riittää vaikka muille jakaa. Kai hän niitä jakoikin, esimerkiksi kirjallisuuden professorina University of Coloradossa.

Ennen kaikki Lucia Berlinistä tulee mieleen se mm Erno Paasilinnan sanomaksi väitetty lause, että kirjailijaksi tullakseen on elettävä kirjailijan elämä. Lause sisältää kuitenkin semmoisen tarkoitushakuisen pyrkimyksen, jota ei taas Lucia Berlinin elämästä noin nopeasti luettuna löydä, johtuen lapsesta saakka liikkuvasta perhe-elämästä ja ilmeisesti alkoholin synnyttämästä kaoottisboheemista tunnelmasta. Moni lähipiiristä näkyy ryypänneen rankasti. Kokoelman lopussa käydään lyhyesti läpi kirjailijan elämäkertatiedot. Hän oli paitsi lahjakas kirjoittaja myös alkoholisti ja neljän lapsen äiti, joka lopulta kampesi niskalenkillä alkoholinkin. Kaunis nainen oli kolmasti naimisissa. Kannen kuvan perusteella hänessä on ripaus Elizabeth Tayloria. Synnynnäisen skolioosin takia hänen piti käyttää välillä metallista korsettia. Siitä taas tuli mieleen Frida Kahlo. Niissäkin maisemissa liikutaan. Enemmän silti Yhdysvaltojen puolella, New Mexicossa, El Pasossa.

Lucia Berlinin monet eri ammatit näkyvät myös: kouluajan jälkeen - josta myös on kokemuksia novelleissa - hän tekee tarkkaa jälkeä paitsi siivoojana, lääkärin apulaisena, puhelinvaihteessa, sairaanhoitajana ja opettajana. Tarkka jälki tässä meinaa terävää havainnointia: tyyppien ja henkilösuhteiden, puheen, dialogin ja tarinoiden, ulkoisen olemuksen ja sisäisen mielentilan, tunteiden ja tilan, esineiden ja interiöörien, luonnon, eläinten, värien ja tuoksujen välittämistä. Ja näiden kaiken kattavien huomioiden päälle valuu huumori, musta, sarkastinen mutta lempeä. Ennakkoluulot, niitä Lucia Berlin ei tainnut pahemmin kantaa mukanaan, mutta lukijan vastaavat pölytetään ja tuuletetaan kunnolla. Eikä kirjoittaja nosta itseään minkään yläpuolelle tai ulkopuolelle, hän on siellä mukana,  minä-kertojana, esimerkiksi palomiehistä ja pienistä jockeymiehistä pitävänä hoitajana.

Minä lohdutin häntä kuin hevosta. Cálmate, lindo, cálmate. Despacio... despacio. Hissukseen, hissukseen. Hän rauhoittui siinä sylissä ja korskahteli hiljaa. Minä silitin hänen kaunista selkäänsä. Se vavahteli ja kiilsi kuin nuorella varsalla. Se oli ihanaa.

Tai hän on Carlotta katkaisuasemalla Oaklandissa.

Willie sanoi, että hän oli tykännyt Euroopasta, koska siellä valkoihoiset olivat rumia. Carlotta ei ensin ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta tajusi sitten, että yksinäiset juopot näkevät ihmisiä yleensä vain televisiossa. 

Kaikki elämän värit näkyvät näissä novelleissa, sillä niissä on kaikki. Kouluajoista katkaisuasemien kauhuihin - ja riemuihin. Juopuneesta hammaslääkäri-isoisästä aborttiklinikalle ja mustalaisen hyvään kuolemaan. St Josephin koulu antaa aihetta pohdiskella lasten psykiatrisia ongelmia. Siis minusta psykiatrit keskittyvät aivan liian paljon kantanäkyyn ja preoidipaaliseen kypsymättömyyteen ja jättävät kokonaan huomiota traumat, joita aiheuttavat koulu ja muut lapset - julmat ja häikäilemättömät lapset.  Lucia Berlinin vertaukset iskevät suoraan suoneen, ei mitään löysää pyöritystä. Koristeköynnös on kuin juopuneen naisen hartiahuivi.

Tiesittekö että siivojat varastavat? Eivät sellaista, mistä työnantajat hermoilevat. Meidän hermoillemme käy turhan tavaran paljous. Rouva Jessel esimerkiksi tilasi ruokaa ja aina uuden seesamisiemenpurkin. Niitä oli viisitoista ja lisää tuli. Tämän siivoojan käynnin jälkeen niitä oli neljätoista.

Jos haluaisit nyt lähteä matkalle, mutta raha tai aika tai ilmastosyyllisyys estää, Siivoojan käsikirja on varteenotettava vaihtoehto. Pääset syvänmeren sukellukselle, vaikka et ikinä uskaltaisi. Pelkäätkö hammaslääkäriä? Lue, kuinka tyttö vetää hammaslääkäri-Papan hampaat yksitellen Papan neuvoessa, apuna desinfiointiainetta, hajusuolaa ja pullo viskiä. Sen jälkeen hammaslääkärissä käynti näillä leveyksillä on pikkujuttu. Rakkauden muistot lämmittävät. Pahan aivohalvauksen läpikäynyt diabeetikko voi pippurisilmineen, pilkesilmineen tuoda jonkun toisen mieleen. Ja kun potilas sen vaistoaa, ja soittaa ikuisen lemmen kelloaan yöt läpeensä, se on sekä haikeaa että maagista.

Novellikokoelmassa on elämäkertatietojen lisäksi Lydia Davisin alkusanat ja Stephen Emersonin johdanto. Molemmat täydentävät hyvin kokoelmaa, ja osoittavat, kuinka kiitollisia nuo hänen ystävänsä ja lukijansa ovat siitä, että kirjailija sittenkin sai ansaitsemansa maailmanlaajuisen huomion, vaikkakin vasta vuonna 2015, kun tämä kokoelma postuumisti julkaistiin. Sitä ennenkin hän oli Yhdysvalloissa pienten piirin arvostama mestari, kerrotaan etuliepeessä.

Matka Lucia Berlinin seurassa kiertää maailmaa, monessa sfäärissä. Ainakin suomalaiselle lukijalle taatusti eskapistista lukemista mutta tästä maailmasta. Voisiko enempää toivoa?

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja. Ja muita kertomuksia.
A Manual for Cleaning Women: Selected stories 2015, suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2017, 293 s

torstai 1. marraskuuta 2018

Hyvästi lokakuu 2018!



On täällä Turussa sentään Aurajoki, ikuisesti! Ainakin ihmisen mittakaavassa. Tähän on turvauduttava, kun kaupungin päättäjät tunnetulla tyylillään ovat taas jääräpäisesti tekemässä rumaa jälkeä. Koko vanha kauppatori on avattu, arkeologit poistuneet ja kuorma-autoralli- ja sen seurauksena linja-autoralli pyörii ahtaan keskustan kaduilla. Ja minkä takia? Toriparkki. Sitähän tänne tarvitaan. Parin sadan metrin päässä nököttää enimmäkseen tyhjä parkkihalli, josta näppärästi kävelee parissa minuutissa kaupungin pienen keskustan alueelle. Kaupungin kaduilla en ole kuullut yhtään kommenttia, jossa projektia ymmärrettäisiin. Mukaanluettuna tietenkin tori- ja muut kauppiaat. Ja tämä tapahtuu aikana, jolloin puhutaan yksityisautoilun vähentämisestä ja joukkoliikenteen tärkeydestä. No ehkä sinne saadaan bussiparkkeja. Mutta onneksi on Aurajoki ja sen rannat. Rantakatuja kulkiessa aina vähän rauhoittuu suurimmalta kiukultaan.


Täyteen kirjoittaminen on Knausgårdille pakkomielle. Lukijoille se tarjoaa pakopaikan todellisuudesta. Siksi hän on kovasta maineestaan huolimatta pikemminkin eskapistinen kirjailija kuin toden puhuja. Näin kirjoittaa Jukka Petäjä päivän Hesarissa. Hän arvioi Knausgårdin esikoisen Poissa päiväjärjestyksestä huonoksi ja luonnehtii sitä Lolita-henkiseksi ja vain vaivoin peittää närkästyksensä nimenomaan siitä. Siis pedofiliasta. Samalla aukeamalla on Knausgårdin haastattelu, jossa tälle nimenomaan vertailu Nabokovin Lolitaan on imartelevaa. Se kun on hänestä kieleltään huikaiseva. Itse asiassa Knausgård onkin muuttanut osittain autofiktiivisen romaanin asetelmaa lähemmäs Lolitaa. Hän oli oikeasti 18-vuotias ja tyttö 13-vuotias, romaanissa miesopettaja on 26-vuotias.

Jos kokkaan belgialaista lihapataa ja luen samalla reseptiä keittokirjasta, kirja ei ole eskapistinen. Eikö jokainen romaani ole eskapistinen eikä toden puhujia siinä maailmassa ole? Tai ainakin niitä totuuksia on yhtä monta kuin on kirjoittajia, ja lukijat päälle. Ei Knausgård minun puolustustani kaipaa, enkä aio tuota esikoista lukea. Olen ymmärtänyt, että sen aihemaailma on tullut vielä jalostetummassa muodossa kirjoitetuksi Taisteluni-sarjassa. Tämän kirjoitti Knausgård-fani.

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Kuullun ymmärtämiset Helsingin kirjamessuilla, pe-la

Sain liikaa huomiota saapuessani Helsingin kirjamessuille. Ilmeisesti tohkeissani bloggaajapassista etsin kolmannessa kerroksessa oikeaa reittiä ja rämähdin parin matalan porrastasanteen poikki rähmälleni lattialle. Tutkin sieltä käsin etäisyyttä seinästä. Noin kymmenen senttiä. Reunusporras oli teipattu mustakeltaisella. Ehkäpä joku toinenkin oli onnistunut kompastumaan siinä. Keräsin arvokkuuteni rippeet lattianraosta ja lähdin etsimään rastejani Kirjamessujen uudelleen nimeämissä paikoissa. Entisten Aleksis Kivi, Mika Waltari etc estradien tilalla esiintyivät nyt Helsingin kaupunginosat.

Kruununhaka-estradilla Mirka Lappalainen haastatteli Tuomas Jussilaa ja Heli Huhtamaata Nälkävuosista 1967-68. Ensinmainittu on turkulainen väitöskirjatutkija, joka on julkaissut kirjan yhdessä kollegansa Lari Rantasen kanssa. Tämä kiinnosti oikeastaan siksi, että luin viimeksi Aki Ollikaisen Pastoraalin, jolla on vähän tekemistä asian kanssa. Sen sijaan Ollikaisen Nälkävuosi on saman asian kaunokirjallinen versio, joka jätti syvän jäljen. Keskustelussa käsiteltiin taustoja, ns pientä jääkautta, joka oli jo edeltävinä vuosina kutistanut satoja.

 Sen aikaiset viljelymenetelmät olivat alkeellisia, lannoitteita ei käytetty, satokausi oli lyhyt ja viljely yksipuolista. Ilmeisesti ruis oli se pääasiallinen viljalajike. Verrattiin tilannetta Irlannin hieman aikaisemmin tapahtuneeseen The Great Famineen, jonka seurauksena Irlannin väkiluku lähes puolittui ja sieltä lähti valtava emigraatioaalto maailmalle. Tapahtuma on näkyvästi museoitu ja syyttävä sormi osoitti englantilaisia vallanpitäjiä. Suomessa sen sijaan tutkijoiden mukaan suuri nälänhätä on lähes painunut unohduksiin ja myöhempien sotien kärsimyskertomusten varjoon. Syyttävä sormi puuttui. Suomessa fennomaaninen liike oli herännyt ja liikkeen johtohahmo J.W. Snellman nautti suurta arvostusta. Hän kuitenkin reagoi tilanteeseen hitaasti, valtio ei ottanut lainaa viljan ostoon ulkomailta eikä Suomessa hyvinvoiva osa kansasta nähnyt syitä toimenpiteisiin tai he eivät nähneet koko tilannetta. Tällaisena köyhän kansan kurjuus näyttäytyy myös Ollikaisen romaanissa.

Nälkävuosista huumorin ja naurun filosofiaan. Elämä on vastakohtia täynnä. Puhelinkuvani ihmisjoukon takaa keskustelijoista, tutkija Jarno Hietalahdesta ja Heli Sutelasta Juha Roihan haastateltavina voisi tärähtäneisyydessään sopia aiheeseen, mutta antaa olla. Vakavimmillaan keskustelu käsitteli huumoria vallankäytön näkökulmasta ja vallanpitäjien kritiikin muotona. Tutkija ja haastattelija tulivat samaan näkemykseen viimeisimmästä Stalin-elokuvasta, joka heidän mielestään - vaikka ei välttämättä kammottavasta aiheestaan johtuen kirvoittanut paljon kikatusta - oli sittenkin hyvin hauska. Samaa mieltä.


Sitten oli vuorossa pieni sauma suomenruotsalaiselle keskustelulle. Från kulturmän till kulturprofilen - metoo och litteraturen -aiheesta sanailivat vilkkaasti Sara Ehnholm Hielm, Monika Fagerholm, Eva Franz, haastattelijana Vilhelmina Öhman. Eniten oli äänessä Monika Fagerholm. Onneksi, olisin kuunnellut häntä paljon kauemminkin. Muut olivat jo seuraavaa sukupolvea, heistä Eva Franz Fagerholmin oppilaanakin ollut. Siinä määriteltiin ensin mitä he kulttuurimiehellä ymmärsivät. Jonkinnäköinen patriarkaalisen kulttuurielämän takapiru siitä tuli mieleen. Fagerholm muisteli hauskasti kirjailijan uransa alkua 80-luvulla, kun hän ja toinen nainen (en muista kuka) osallistuivat TV:n kirjaohjelmaan nimeltä Lukulamppu. Ohjelmaa juonsi Timo Hämäläinen ja mukana olivat Bo Carpelan, Claes Andersson ja vielä muutama muu nimekäs hahmo. Naiset eivät saaneet suunvuoroa. Fagerholm sanoi metoon olevan tärkeä ja asioita lopullisesti muuttava ilmiö. Vihdoinkin naisetkin uskaltavat sanoa ja kertoa 1. persoonassa eikä vain passiivissa. Toisaalta hän sanoi nykyisessä feminismissä olevan paljon sellaista mitä hän ei allekirjoita. Esimerkkinä hän kertoi Knausgårdiin kohdistuvan yleisen feministisen kritiikin: siinä on taas yksi mieskirjailija joka kertoo omasta elämästään ja buustaa egoaan. Se ei ole ollenkaan sitä, sanoi MF. Se on hienoa globaalia kirjallisuutta, joka yhdistää monta kirjallisuudenlajia, mm esseen omaan havainnointiin. Fagerholm kehoitti naisia kirjoittamaan omansa ja valittamaan vasta sitten, jos sitä ei arvioida tai lueta. Hän luonnehti nykyistä feminismiä puritaaniseksi ja sanoi, että mm Nabokovin Lolitaa ei nykyään voisi siitä näkökulmasta edes julkaista, mikä olisi valtava tappio kaunokirjallisuudelle. Kaunokirjallisuuden ei tarvitse olla opettavaista.

Matkalla seuraavalle lavalle näin yllättäen Aki Ollikaisen Siltalan ständillä haastateltavana. Onneksi, sillä olin missannut hänen haastattelunsa klo 12 isommalla estradilla. (Juna oli tunnin myöhässä, kun töihin tulossa ollut veturinkuljettaja oli törmännyt peuraan. Odoteltiin kalustoa eli toista veturimiestä.)

Ollikainen kertoi viimeisimmästä, Pastoraalista Touko Siltalan kysellessä. Luonto on ihmisten mielestä kaaosta, mutta sitä se ei ole luonnon näkökulmasta. Kirjassa hänellä oli myös tarkoitus tarkastella ajan luonnetta, elämänkaarta, ekologiaa. Siinä on monta mahdollista lukukulmaa. Miksi hän ei sitten kirjoita enemmän suoraan tähän hetkeen osuvista tapahtumista? Kun hän saa lauseen valmiiksi, se tapahtuma on jo vanhentunut. Kyllä, kiitos, jokainen Ollikaista lukenut osaa nauttia noista Mozart-suklaan täyteläisistä mutta kirkkaista lausehelmistä.

Kuva: Like
Senaatintorilla esiintyi tämän vuotisen Yhdysvaltain-teeman kirjailija Jennifer Clement, kansainvälisen sananvapausjärjestö PEN:in puheenjohtaja HS:n toimittajan Jukka Petäjän haastateltavana. Puhuttiin aluksi sananvapauden tilanteesta - huono - ja siitä, kuinka PEN on organisoinut eri puolilla maailmaa auttamisverkoston vainotuille kirjoittajille, joiden joukossa on monessa maassa myös bloggaajia, ei vain kirjailijoita tai toimittajia. Näitä Cities of Refuge on paljon Länsi-Euroopassa ja varsinkin Skandinaviassa, Euroopan pääpaikka Oslossa. (Tarkistin netistä kartan, joka näyttää, ettei Helsinki olisi mukana, mutta listattuna se löytyy.)

Jennifer Clement on palkittu kirjailija, jonka viimeisintä teos Rakkaudesta aseisiin en ole lukenut - kuten en muitakaan. Basquaitin leski menee lukulistalleni. Clement asuu Mexico Cityssä, jossa on asunut pienestä asti eikä tule sieltä muuttamaan. Samalla kadulla ovat asuneet Diego Riveran lapset ja Frida Kahlon kummityttö. Meksikossa sananvapaustilanne on myös huono ja väkivaltaisessa maassa toimittajia on tapettu ja vangittu satamäärin. Se on ilmeisesti särö, joka ei kirjailijan rakkautta Meksikoon vähennä, se, rakkaus, vaikutti voimakkaalta. Clement opiskeli New Yorkin yliopistossa aikana, jolloin siellä tungeksi kulttuurikuuluisuuksia, Andy Warhol muun muassa. Sympaattinen ja rohkea Jennifer Clement.

Viimeiseksi perjantain osioksi olin merkannut Aikamatkakuvat Helsingistä, mutta en koskaan löytänyt perille Vallisaareen enkä myöskään Suomenlinnaan, jossa olisi kerrottu Hakaristin ritareista. Avasin väärän oven ja kelasin jonkin aikaa tyhjää, että missä olen ja kuka tuo on. Jotain terapiajuttua siiinä puhuttiin. Olinko puikahtanut johonkin salaseuraan? Muutama pahastuneen oloinen katse kohdistui minuun kun avasin suljetun oven. En löytänyt messulehdestä jälkeenpäinkään vastausta. Messuilla sattuu ja tapahtuu.


Lauantaina senaatintorilla kokoontuivat Ylen aktiiviset ulkomaankirjeenvaihtajat Mika Hentunen ja Pirkko Pöntinen sekä kymmenen vuotta Kauppalehden toimittajana Yhdysvalloissa työskennellyt Olli Herrala ja vanha maestro Rauli Virtanen otsikolla Muuttuva Amerikka: suomalaiset ulkomaankirjeenvaihtajat Yhdysvalloissa. Toimittajia haastatteli Baba Lybeck. Toimittajat muistelivat tähtihetkiään tai paremminkin sitä mullistavinta uutista. Rauli Virtanen työskenteli Watergate-skandaalin aikaan, Olli Herrala 9/11-katastrofin aikoihin New Yorkissa ja menetti siinä ystävänsäkin. Kaikki todistivat ulkomaantoimittajan ammatin ainutlaatuisesta näkökulmasta maailmaan, mutta myös niistä henkilökohtaisista uhrauksista mitä se 24/7 työ kaukana kotimaasta vaatii. Pirkko Pöntinen sanoi, että missään naistoimittajalla ei ole niin helppoa kuin arabimaissa. Kunhan huomioi paikalliset käyttäytymistavat, kuten aina. Hänellä ei ole ollut paria putkareissua lukuunottamatta missään suurempia ongelmia. Tämä liittyi kysymykseen ammatin vaarallisuudesta.

Lopuksi kysyttiin kirjasta, joka heille on tärkeä, jota haluavat suositella. Rauli Virtanen mainitsi Jack Kerouacin Matkalla, Mika Hentunen watergate-toimittajan Bob Woodwardin viimeisimmän teoksen Fear Trumpin ajasta ja Pirkko Pöntinen Nathan Hillin Nixin. Olli Herralan tärkeää en enää muista.

Kaikki kokivat Yhdysvaltojen tulevat vaalit marraskuussa äärimmäisen mielenkiintoisiksi. Pöntinen sanoi, että vaikka nykyään aina korostetaan hetkessä elämistä ja eteenpäin katsomista, historia on tärkeä tuntea jos haluaa ymmärtää nykytilannetta. Yhdysvalloissa sisällissodan jyrkät asetelmat ovat nyt näkyvissä demokraattien ja republikaanien välillä entistä selvemmin.  Oli todella virkistävää kuunnella sujuvasanaisia toimittajia heidän jännittävästä ammatistaan ja Yhdysvaltojen poliittisesta tilanteesta.

Tässä vaiheessa olin onnistunut kaappaamaan itselleni tuolin täpötäydestä messuhallista. Senaatintorin nouseva penkkirivistö ja sinne/sieltä tungeksiva väkijoukko toi pahimmillaan mieleen sen jalkapallostadionin, jossa ihmiset liiskautuivat kuoliaaksi hallitsemattoman tungoksen alla. Näin ollen jäin vallatulle tuolille kuuntelemaan hetkeksi Matti Apusen haastattelemaa Risto Siilasmaata Paranoidi optimisti-teoksesta, Nokian alamäestä. Apunen näytti ymmärtäneen itsensä päähenkilöksi. Siilasmaa vaikutti sovinnolliselta. Mutta koko aihe oli unettava, huonosti nukutun tai hyvin valvotun yön jälkeen.

Kari Hotakaisen ja Kimi Räikkösen fanit tulivat naurun odotuksin kuuntelemaan Hotakaisen uusimmasta aluevaltauksesta, Tuntematon Kimi Räikkönen-teoksesta. Nauraa saikin. Heitä taitavat yhdistää lakoniset lausahdukset. Hotakaisen lauseet voi ymmärtää heti, Räikkösen hauskuus avautuu hitaammin, mutta sittenkin. Selväksi tuli, että miehet ovat jonkin näköisiä hengenheimolaisia ja eri aloistaan huolimatta arvostavat toisiaan. Kimi ei ole lukenut kirjoja, mutta nyt on. Siviilissä hän ajaa myös kovaa, liikennemerkit ovat hänelle viitteellisiä, lähinnä ehdotuksia. Kyydissä kulkenut pahan kolarin kokenut Hotakainen ei sitä arvostanut, mutta Kimin antama vaihtoehto oli kävely. Ihana, totesivat naiset takanani, Hotakaisfaneja.

Kuljin vielä kriitikon ja kirjailijan ohi. Imagen vetämässä tilaisuudessa kohtasivat kritiikistä loukkaantunut kirjailija Saara Turunen ja kritiikin kritiikistä loukkaantunut kriitikko HS:n Antti Majander, kirjailijan ehdotuksesta. Tunnelmassa oli yleisön joukossa semmoista sisäpiirin tirkistelyä. Lähtivät joka tapauksessa yhdessä baariin, kriitikko oli kirjailijalle jallun velkaa.


torstai 25. lokakuuta 2018

Oscar Wilde: Il ritratto di Dorian Gray


Come il ritratto di un dolore,
Un volto senza cuore.

Ci sono voluti tre quattro anni per me per leggere il classico di Oscar Wilde, leggendo nel modo un po' come leggere haiku, la poesia giapponese. Leggo italiano solo durante le mie sedute mattutine nel bagno, vuol dire qualche minuto. Ecco tutto che ormai rimane dei miei esercizi italiani. Abbastanza lontano dalla poesia giapponese la situazione.

Fortunatamente ho già una volta letto il libro, circa trent' anni fa, in finnico. È la storia di un nobile londinese, Dorian Gray, un ragazzo dell' aspetto bello straordinario e nello stesso tempo di spirito arrogante. Il romanzo è ambientato alla Londra del 19. secolo. Dorian e il suo amico, Lord Henry Wotton sono rappresentanti dell'aristocrazia, la cui vita trascorre comodamente nei saloni di tappeti persiani, guardando spettacoli al teatro, all'opera, con sempre dei servi disponibili a casa. Un terzo personaggio importante vicino a Dorian è Basil Hallward, il pittore che, affascinato dalla bellezza di Dorian, ne dipinge un ritratto. A poco a poco Dorian diventa più ossessionato dall'influenza della sua bellezza, rinforzata dalle conversazioni con Lord Henry. L'ultimo è un carattere cinico, edonista mentre Basil Hallward è un personaggio che sempre porta questioni del morale nelle conversazioni tra i tre amici. Lord Henry comunque è il personaggio più interessante dei tre. Con il suo sarcasmo e l'ironia appare spesso vicino a Dorian nel momento in qui egli si sente insicuro.

La bellezza diventa per Dorian la chiave di tutto successo e felicità nella vita, e invece vecchiare, diventare brutto il contrario. Conclude con fare un patto col demonio: lui rimane sempre giovane, bello nell'aspetto mentre il quadro, il ritratto di lui mostrerà tutti i segni dei suoi delitti e tradimenti. Alla fine del romanzo Dorian è forzato di incontrare il risultato della sua vita malvagia, come si mostra nel suo ritratto.

Il ritratto di Dorian Gray fu scritto nel 1891. Il pensiero essenziale secondo cui i nostri atti malvagi non capitano senza lasciare tracce sul nostro aspetto sembra obsolete, ma l'adorazione della bellezza e quanto è miope non ha perso l'attualità nei nostri giorni dei selfies.

Oscar Wilde: Il ritratto di Dorian Gray
The Picture of Dorian Gray, 1890, traduzione Giuseppe Sardelli
Fabbri Editori, 1985, 269 p                     

                                                        *********************

Lähes neljä, tai ainakin yli kolme vuotta kului Dorian Grayn muotokuvan italiankielisen version lukemiseen. Luen italiaa vain aamuistontojeni aikana chaise percéellä (sivistynyt kiertoilmaisu). Lukeminen oli helppoa, lähes liian helppoa - ja katkonaista. Olisi pitänyt aika useinkin etsiä sanakirja, mutta eipä tullut haettua. Tällä ponnistelun tasolla on italian kieleni harrastus nyt, se auttaa muussa ponnistelussa. Ja eikö tuo aamuhetki ole sittenkin virkeämpi haasteelliseenkin lukemiseen kuin se nukahtamista edeltävä iltamyöhäinen! Dorian Graysta kirjoittaminen aiheutti kyllä pientä hikoilua, tällaiselle yhä laiskistuvalle kielen harrastajalle. Siinäkin mielessä terveellistä.





maanantai 22. lokakuuta 2018

Aki Ollikainen: Pastoraali



Ihmisiä suviyössä. Luonnon kiertokulku. Ihminen ja myyttiset eläimet, susi, karhu, korppi, Kronos-hauki - ja karitsa Pan kohtaavat Aki Ollikaisen rauhallisin vedoin maalaamassa suomalaisessa maalaismaisemassa, veden välkkeessä, suon tuoksussa ja metsän siimeksessä.

Sinne sijoittuu suorassa jatkumossa Sillanpään suomalaiseen kesäyöhön Ollikaisen viimeisin romaani Pastoraali. Tässä ajassa pastoraali toimii toisin kuin vajaat sata vuotta sitten. Maalaisidylli oli silloin arkista, nyt se on etsittävä arjen vastapainoksi. Pastoraali kuvaileekin lukijalle luonnon ihanuuksia, koska me ihmiset olemme edelleen osa luontoa, mutta - vaikka emme haluaisikaan - unohdamme sen. Usein haluamme.

Aki Ollikainen tarkastelee kriittisesti ihmisen luontosuhdetta, ja on eläimen puolella. Vaikka ihmiset usein liittivät käärmeen pimeyden voimiin, oli kyy todellinen auringon lapsonen. Kourallinen ihmisiä eri sukupolvissa elää luonnon helmassa, kuka kaupungista vierailulla, kuka takaisin maalle muuttaneena. Vanhat, Vilho ja Sirkka eivät ole sieltä koskaan lähteneet. Hekin noudattavat luonnon kiertokulkua; nuoret uuden ihastuksen kuumentamia, keski-ikäiset törmäyttävät unelmiaan arkeensa, vanhimmat kaikkeen sopeutuneina. Ihmiset saunovat, kalastavat, metsästävät, rakastelevat.

Yllättäen Pastoraaliin tulee kunnon äksöniä, kun metsässä on nähty valtava susi. Metsästäjä punoo juonen ja metsässä alkaa tapahtua. Mukana on enempikin sekä metsän eläimiä että lampaita, lopulta puhuvia korppejakin. Mikään ei mene kuten on ajateltu eikä mikään ole sen jälkeen ennallaan. Mutta ihminen voi luonnossa olla heikoin, korppi viisain ja tässä tarinassa mykkä karitsa Pan puhkeaa puhumaan.

Pastoraali heittää siis Sillanpään kaavun yltään ja nousee toisiin sfääreihin, koska voi. Lukija herätetään juuri kun Sibelius soi ja linnut visertävät -  ja potkaistaan sohvalta. Erikoista, ällistyttävää. Vielä erikseen ällistyin kahdesta korpista, joiden nimet ovat Hugin ja Munin, Ajatus ja Muisti.  Nimet ovat viikinkijumala Odinin, sen silmäpuolen ruotsalaisen jumalan korpeilta. Minä olen nähnyt nämä nimet vuonna 1968 Tukholman Studentbackenin kahdessa talossa, joista toisessa asuin opiskelijoiden asuntolaa, kesällä hotelliksi muutettua siivotessani. Toinen talo oli nimeltään Hugin, toinen Munin. Eikä ollut mitään tietoa Odinin korpeista silloin. Korkea aika saada tuokin taustatieto nyt, viidenkymmenen vuoden jälkeen, Pastoraalissa.

Aki Ollikainen: Pastoraali
Siltala, 2018, 138 s
Graafinen suunnittelu Elina Warsta


Sisäkansi