lauantai 24. syyskuuta 2016

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku



En ole tainnut lukea Vladimir Nabokovin kuuluisinta, Lolitaa. Luulen, että syynä on se, että näin ensin elokuvan ja aihe - vanhemman miehen intohimoinen suhde nuoreen tyttöön, lähes lapseen - tuntui luotaantyöntävältä. Niinpä ainoa lukemani Nabokov toistaiseksi on Naurua pimeässä, sekin intohimodraama mutta kiehtova ja hieno lukuelämys, joka kertaheitolla muutti käsitykseni Nabokovista. Tai oikeastaan vasta muodosti sen kuvan, mikä minulla nyt on hänestä kirjailijana: loisteliaan tyylin mestari, säkenöivä, leikkisä ja kiusoitteleva provokaattori.

Kalvas hehku on Nabokovin tuotannon loppupäästä, vuodelta 1962. Siinä, missä Naurua pimeässä on kuitenkin perinteinen klassiseen tapaan kerrottu ihmissuhdedraama, Kalvas hehku on kaikkea muuta. Se on sekä kieleltään että rakenteeltaan kuin kiihtyvä ja kasvava ilotulitus, mutta tässäkin Nabokov porautuu syvälle päähenkilönsä psyykeen, pään sisälle ja ihon alle. Se on kentauri kirjaksi, puoliksi runoa, puoliksi proosaa, takaliepeessä siteerataan Mary McCarthya, joka on yksi monista Kalvasta hehkua tutkineista.

Amerikkalainen runoilija John Shade on kuollut, murhattu. Hänen ystävänsä Charles Kinbote, myös runoilijan naapuriksi asettautunut ja pakkomielteenomaisesti tätä ihannoiva saa haltuunsa runoilijan viimeisen runoelman, nimeltään Kalvas hehku. Että näin käy ei ole mikään ihme, sillä Kinbote viettää vuorokaudesta ison osan tarkkailemalla ikkunoistaan runoilijan kodin tapahtumia, soittelemalla tälle ja tuppautumalla tämän kotiin milloin milläkin verukkeella. Jollei siinä onnistu, hän seuraa saapuvia vieraita kiikarillaan, kuinka runoilijan luo saapuu muun muassa eräs tuottelias, keskinkertainen maailmankuulu kirjailija. Romaani alkaa Kinboten esipuheella runoelmaan, sitä seuraa koko runo, jonka jälkeen pääosa romaanista on Kinboten kommentaaria runoelmaan säe säkeeltä. Lopuksi seuraa vielä hakemisto, parhaaseen akateemiseen tyyliin, mutta hyvin sattumanvaraisesti valikoitujen sanojen ja nimien listaus, joista suuri osa on Kinboten omaan kommentaariin liittyviä; zemblalaisen kuninkaan takaa-ajodraaman henkilöitä ja paikkoja.

Kinbote on vainoharhainen ja vinksahtanut, epäluotettava kertoja, joka peittelee omaa pettymystään saavutuksiinsa ripustautumalla parasiittimaisesti arvostettuun runoilijaan. Kalvas hehku-runo sisältää neljä laulua ja on runona selkeä. Se kertoo mm runoilijan lapsuudesta, rakkaudesta, tyttären Hazelin itsemurhasta, ajasta, Euroopan matkoista, perhosista, Lolitasta...

Rappioon vaipui sitten verkalleen.
Levisi buddhalaisuus. Meedion
ohjaamat viestit henkiolennon.
Myös Ivan Karamazov mantroineen
On kaikki sallittua hiipi laitokseen.
Ja freudilaiset kohdunkaipussaan
ryhtyivät hautuumaita tonkimaan. 
Se mauton tempaus toki auttoikin.
Oivalsin mitä itse välttäisin
jos tutkin kuolemaa. Kun tyttären
me sitten menetimme, tiesin sen:
ei mikään henki hakkaa nimeään 
laudalle, eikä haamu yksikään
ilmesty tervehtimään iltaisin
puutarhaan alle valkohikkorin.

Kommentaari sen sijaan irrottautuu runon säkeistä kertomaan Kinboten omaa fantasiakertomusta Zemblan kuninkaan, pohjoisen maan Kaarle Rakastetun maanpaosta ja tätä vainoavista vehkeilijöistä ja ekstremisteistä. Zemblassa puhutaan zemblan kieltä, josta annetaan dialogin pätkiä näytteeksi. Vai onko se tanskaa 'Yeg ved ik'?  Mutta tämä on silkkaa zemblaa: 'meillä on sanonta: belwif invurkumpf wid snew ebanumf, 'kauniin naisen tulee olla kuin norsunluinen kompassiruusu, jossa on neljä terälehteä eebenpuuta'. Kuningasta ajaa takaa vehkeilijöiden palkkaama murhaaja Gradus. Nimellä on monia palindromimaisia muunnoksia. Gradus on tyhmä ja karkea, parodinen roistohahmo. Hänen ja vehkeilijöiden käyttämä BIC-koodikieli on ongelmallinen, koska jos päämaja käytti sanaa 'pöytä' tarkoittamaan kuningasta, Gradus käytti sanaa 'kirje'. Kommunikointi on suunnattoman vaikeaa.

Shakespearen ja Hamletin haamujen sekoittama Kinbote on välillä itse kuningas Kaarle Rakastettu. Hänen kommentaarinsa lopullinen tarkoitus on osoittaa että runoilija John Shaden viimeisen runoelman aihe on hänen kertomuksensa, ja hän itse, Kinbote on sen päähenkilö. Charles Kinbote on paitsi sekopää, myös homoseksuaali, joten tässä on ilmeisesti nähtävissä Nabokovin taholta myös selvää homofobiaa. John Shaden vaimo Sybil on Kinbotelle harmittava este ja riesa hänen ja runoilijan välissä. Kommentaarissa kuningas Kaarlen taru vuorottelee Kinboten arjen kuvausten kanssa. Se on runoilija Shaden elämästä sisältöä imevän iilimadon ja siinä omasta merkityksestään varman sekopään elämää, jota Shaden pariskunta yrittää sietää. Kertomusten polut risteävät lopussa. Mutta sitä ennen Nabokov on pyöräyttänyt lukijaa lingossa niin, ettei aina tiedä kuka puhuu - ja mitä kieltä! Nabokov sen tietää: Voi, minä voin tehdä vaikka mitä!

Kirjallisuuden tutkijoille ja korkeakoulutetuille romaani avaa epäilemättä enemmän polkuja kuin muille. Ja myös perhostutkijoille! Nabokov oli myös perhostutkija. Vanessa- ja amiraaliperhoset punamustine siipineen lehahtelevat sivua kääntäessä ilmaan. Mutta ihan kaikille lukijoille tämä on ihana sukellus korallien väriloistoon, jossa veden väri vaihtuu musteensinisestä turkoosiin, ja korallit tulenpunaisesta tummaan luumuun. Ja kesken kaiken on pakko nauraa ääneen niin että kuplat nousevat pulppuen pintaan.

Pian se lähti taas lentoon, ja seuraavassa hetkessä näimme kuinka se liihotteli huikentelevaisessa hurmiossa laakeripuun ympäri, istahti välillä puun kiiltävälle lehdelle ja liukui alas lehden keskiosan uraa kuin pikkupoika käytävän kaidetta syntymäpäivänään. Sitten varjojen vuorovesi saavutti laakerit, ja upea, sametinkarvaisena liekehtivä olento sulautui niihin.

Lisää:  Omppu. Olin saanut kirjasta vinkin Ompun kommentissa Naurua pimeässä-kirjoitukseeni. Olin lopettamassa tätä kesken, sivulla 120, mielettömyydestä seonneena, mutta luin sitä ennen hänen arvionsa. Sittemmin googlasin lehtijuttuja ja huomasin, että Pale Fire oli poikinut tutkimuksia ja koulukuntia. Pakkohan tämä oli lukea. Kaunis kiitos Ompulle, innostajalle! Ja ihan kuin olisi paikoitellen tullut mieleen äskettäinen uusi tuttavuus: Tristram Shandy.

Ihmettelen, että Pale Fire on suomennettu vasta vuonna 2014, 52 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Liittyykö tämä mahdollisesti johonkin Lolita-kuohuihin vai siihen, että Nabokov oli emigranttikirjailija ja Neuvostoliiton epäsuosiossa eli itsesensuuriin? Ehkä molemmat vaikuttivat. Joka tapauksessa myös Kristiina Drewsin suomennos on loistava ja voi olla, että me tämän hetken lukijat hyödymme tuoreesta käännöksestä.

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku
Pale Fire, 1962, suomentanut Kristiina Drews 2014. Jukka Virtanen toiminut runoelman suomentamisessa neuvontantajana 
Kansi Tuomo Parikka
Gummerus 2014, 336 s


Kuvatkoon tämä maalaus viattomista hirvivasoista tunteitani, hölmistyneitä. Maalaus on saanut inspiraationsa Hesarista bongatusta luontokuvasta, aiheena jutussa hirvikärpäset.



torstai 15. syyskuuta 2016

Amity Gaige: Schroder



Apologia pro vita sua - ja sitä seuraa vielä Erratum. Amity Gaigen Erik Schroder *) alias Eric Kennedy,  vähän yli kolmekymppinen perheenisä on rakentanut elämänsä uuden identiteettinsä varaan ja sitä valhetta hän kerii auki vaimolleen Lauralle tutkintavankeudesta lähettämässään kirjeessä, joka on tämä romaani. Se on anteeksipyyntö kaikesta ja selitys siitä, miksi Erik pakeni tyttärensä kanssa. Oliko se lapsenryöstö vai huoltajuuskiistassa nurkkaan ahdistetun, lastaan rakastavan isän epätoivoinen teko? Ja samalla mies kertoo historiansa, kaikilta salatun.

Erik on saapunut Yhdysvaltoihin viisivuotiaana, Itä-Berliinistä, muurin takaa Länsi-Berliiniin loikanneen isänsä Oton kanssa. Hiljaisen isän kodissa, taakse jääneen äidin muiston himmetessä, poika tietää mikä on: vieras ja outo tässä maassa. Saksalainen aksentti on se, mistä häntä kiusataan. Bostonin esikaupungissa Dorchesterissa, irlantilaisten jälkeläisillä on varaa siihen. Uusi opiskelupaikka, college Albanyssa ja toinen identiteetti on uusi mahdollisuus elää elämää eteenpäin ja ravistella ihosta menneisyyden terävät sirpaleet.

Erik keksii nimen, joka jokaiselle berliiniläiselle edustaa parasta Yhdysvalloissa: Kennedy. Eikä hän koskaan kokonaan torju epäilyjä jostain yhteydestä noihin kuuluisampiin. Samalla hän kehittelee paremman lapsuudenkin, vauraassa Twelve Hillissa.  Pöydässä on vihdoin vain hyviä kortteja. Tulee rakkaus, Laura ja syntyy tytär, Meadow. Tulee myös appiukko Hank ja merkitsevät tauot.

Hiljaisuus, vaitiolo, tauot on itse asiassa Erikin opiskeluaikainen tutkimuskohde. Niinpä katsoja, jota pinteriläiset tauot kiinnostavat, voi säästää teatterilipun hinnan tarkkailemalla vastaavan ajanjakson verran jonkun hajoavaa avioliittoa. Lapsuudenkodin vaitiolo, salailu, puhumattomuus on jäänyt Erikin verenkiertoon myrkkynä, siksi vaiteliaan isän pojasta tulee puhelias ja menestyväkin kiinteistövälittäjä. Siksi hän on terävä aistimaan vaitonaisten taukojen merkityksen, varsinkin puheliaassa Amerikassa, missä se, puhuminen, rinnastuu sosiaaliseen kyvykkyyteen. Itse asiassa eräässä alaviitteessä amerikkalaisia verrataan vastakohtaansa, suomalaisiin, vaitonaisuudestaan tunnettuun ja jossain määrin masentavaan kansakuntaan.

Irrallisista palasista, maisemista romaani syvenee kauniisti, vaikuttavasti, vakuuttavasti Erikin paniikin täyttämän sielunmaiseman kuvaukseksi, kun vaivalla ja valheella rakennettu onni alkaa säröillä, korttitalo luhistua. Kirjailija loihtii taidokkaita tunnelmakuvia Berliinistä ennen muurin murtumista, kuolleista herätetyssä kaupungissa. Alaviitteessä eräs parhaista. (En ymmärrä alaviitteelle muuta merkitystä tässä kuin että kuvausta ei saatu luontevasti sidottua kertomukseen. Tai sitten se on muotia, johon on vaikuttanut esim eräs David Foster Wallace...) Nämä vuorottelevat isän ja tyttären pakomatkan kuvausten kanssa, Erikin muistellessa polkuaan lapsuudesta sinne missä ollaan menossa: on the road Vermontissa, lähellä Kanadan rajaa. Kuin klassisessa amerikkalaisessa road moviessa tyhjyydestä vastaan tulevat nukkuvat huoltoasemat ja tummuva horisontti, vuoret. Mies yrittää etsiä oljenkortta, joka pitäisi pinnalla ja onnessa kiinni. Tällä matkalla isä saa juoda Canadian Club viskiä, Meadow syö sipsejä ja vaahtokarkkeja, isä ostaa paljettibikinit 6-vuotiaalle. Juhlaa epätoivon jyrkänteellä.

Kirjailija on osannut ankkuroida kertomuksensa tiukasti aikaan ja paikkaan, sitä liikaa osoittelematta. On vuosi 2008 ja kiinteistöbisnes alkaa hiljeta Yhdysvalloissa, romahduksen alla. Kuten DDR-menneisyys ei voi olla vaikuttamatta ihmisen käsitykseen vaikenemisesta - wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen - ei kiinteistövälittäjän tyhjälle puhuminen Yhdysvalloissa vuonna 2008 ole fantasiaa, se on maahan painava fakta.

Isän meno tyttären kanssa näyttää hurjalta ja piittaamattomalta, isän teot toinen toistaan holtittomammalta. Huonot valinnat vievät yhä syvemmälle suohon. Lapsen äiti vaikuttaa lapsestaan järkevästi huolehtivalta aikuiselta, isä näyttää täydellisesti otteensa menettäneeltä, vastuuttomalta ja todellisuudesta vieraantuneelta. Samalla kirjailija valaisee kuitenkin Erikin mielenmaiseman niin, että hänen paljaaseen epätoivoonsa voi eläytyä. Hänellä on vain tämä matka enää saada olla sen ainoan kanssa joka hänellä on jäljellä. Kuusivuotias Meadow on älykäs - tätä isä ei lakkaa tälle vakuuttelemasta - ja hän heittäytyy rakastavan isän kyytiin tämän epätoivon vaistoten, ensin seikkailunhaluisesti, sitten uhmaavasti ja lopulta kohtaloonsa alistuen.

Miksi rakkaus loppui? Milloin avioliitossa alkoi hiljaisuus ja etäisyys? Tämän avioliiton ruumista perataan ja se näyttää jotenkin tutulta. Kuin siinä olisi boheemi, pehmeä mies, joka luulee kaiken olevan hyvin, ja kunnianhimoinen, isänsä tukema nainen, jolle on selvinnyt että toinen on nahjus ja luuseri. 'Olimmeko me aina tällaisia? Emme minusta. Minun on ikävä sitä miestä, jona minä sinua pidin.'  

Schroder on tyylikäs romaani vanhemmuudesta, avioliitosta, valheen päälle rakennetusta identiteetistä ja kaiken sortumisesta. Aiheestaan huolimatta se ei ole raskas luettava vaan kirjailijan tuoreet havainnot ja taipuisa, kaunis kieli tekevät siitä eloisan ja liikuttavan.

Suloisten tunteiden ja aavistuksiksi jääneiden merkitysten sumea mylläkkä, ja sitten istuimme taas Mini Cooperissa, Meadow turvavöissä korokkeellaan, peittonaan iso uusi rantapyyhe, jossa luki 'Amerikan järvien kuningatar'. Ajoimme taas. Pohjoiseen. Kuu seurasi meitä uskollisesti puiden raoista. Avasin radion. Al Green. I'm so tired of being alone. I'm so tired of on-my-own. Taustapeilistä näin, että Meadow työnsi vaivihkaa peukalon suuhunsa. Hänen silmänsä alkoivat heti painua kiinni.

*) Veikkaan että tarkoitetaan saksalaista sukunimeä Schröder. Englanninkieliset kirjoittavat sen Schroder, kun ö, ü- ja ä-kirjain puuttuu, mutta mellä nuo on. Eli suomennoksen nimi voisi olla yhtä hyvin, tai paremmin Schröder. Kun saksaksi googlaa Schroderia, tulee sukunimenä vastaan Schröder. Mutta tietenkin alkuperäinen romaani on kirjoitettu englanniksi.


Amity Gaige: Schroder, 2013
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kansi Nina Leino
Schildts & Söderströms, 2014, 334 s

maanantai 12. syyskuuta 2016

Rakas päiväkirja, ongelmajäte



Päiväkirjojani löytyy vaatehuoneen laatikosta alkaen vuodesta 1957. Aiheet vaihtelevat ekalta ulkomaanmatkaltani, lampaiden kuvauksesta Norjan vuonoja reunustavien vuorten rinteiltä aina loputtomiin terapiamonologeihin vaihtuvissa tunnekuohuissa, murrosikäisen finni- ja muista ulkomuotopaineista työelämän puuduttavuuteen, miehen/miesten elämän ihmettelystä huomioihin lähijunassa, jossa olen napannut dialogin pätkiä kohinan keskeltä.

Kirjoihin on liimailtu myös sanomalehtileikkeitä, asiantuntijapuheenvuoroja ja ei-asiantuntijoiden hyvinsanottua, poliittista, talous- ja ympäristöpuhetta, muutama omakin mielipidekirjoitus. Useampi Hannu Väisäsen kolumni, Kakku Han-sanille ja muita. Jokunen piirroskin koristaa sivuja. Kuinka kammottavalta näytän nyt, kun uusi kampaaja leikkasi päästäni padan. Pikkulikkana piirsin joka toiselle sivulle kuvan kirjoittamastani arkisesta kohtauksesta kotona, keittiössä lettuja paistamassa tms. Teini-ikäisenä piirsin sen mitä minun olisi pitänyt syödä, että laihtuisin ja sen jälkeen sen, mitä olin oikeasti syönyt, esim pellillisen leipomaani kaalipiirakkaa. Liimasin Bob Dylanin kuvan, koska ymmärsin että oikeassa päiväkirjassa pitää olla jonkun idolin kuva. En oikeastaan fanittanut Dylania, mutta hän sai kelvata.

Olen raahannut laatikollisen tätä laatukirjallisuutta yöpöytäni alle. Lueskelen niitä nyt uudelleen - samalla kun valitettavasti uutta pukkaa - esimerkiksi kun huomaan, että aloittamani uusi kirja ei sytytäkään. Aina välillä hörähtelen, että kylläpäs tuo olikin hyvä havainto, hyvin sanottu, mutta välillä jään tuijottamaan niitä intiimejä paljastuksia, aivopieruja, purskahduksia ja puuskia ja mietin, että tämä on kyllä hävitettävä ennenkuin kukaan pääsee sitä lukemaan. Huomaan senkin, että terapiakirjoittelut ovat yhtä tylsiä luettavia kuin on niissä tunnekuohuissa vellominenkin ollut. Mielenkiintoisinta luettavaa jälkeenpäin ovat ne jutut, joissa katse on irronnut omasta navasta. Mutta kun ne ovat sikinsokin ja lomittain.

Uusintalukukierros on ilmeisesti edessä. En aio osallistua päiväkirjan julkiseen luentatapahtumaan, mutta sen verran viihdyttävää uusintaluenta on ollut, etten oikein viitsi noita tuhotakaan.  Jokusen kirjan olen kyllä jo ehtinyt hävittää. Pitää siis alkaa käyttää tätä Sdfddfsdf
eli paksua tussia. Onneksi tunne-elämän vuoristorata on vuosien myötä tasaantunut eikä ole enää niin ilmeistä tarvetta sensuroida ajatuksiani. Vaikka olen fyysisesti rypistymässä, olen psyykkisesti nyt sileämpi. Kuinka onnellista. Enhän edes ehtisi sensuroida päiväkirjojani, jos niihin jatkuvasti ilmaantuisi siivottavaa sensuurimielessä. Olisin loputtomassa noidankehässä, itse jonain päivänä ehkäpä satavuotiaana noitana, aina vaan suttaamassa päiväkirjojani... Mikä helpotus, tämä seesteisyyden tila. Ja onhan se vähän isotteleva ajatus, että kirjoittamani olisi muille samalla tavalla kiinnostavaa kuin itselle, edes läheisille. Eikun jatkamaan.

lauantai 10. syyskuuta 2016

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö



David Foster Wallacen toistaiseksi suomennetut teokset ovat monista eri julkaisuista koottuja esseitä ja novelleja. Pääteos The Infinite Jest on edelleen suomentamatta ja minulla lukematta siihen asti. Nyt kun aikaisempien Hauskaa mutta ei koskaan enää ja Vastenmielisten tyyppien haastatteluja lisäksi tämä Kummatukkainen tyttö on luettu, on siinä jälleennäkemisen tuntua. Henkilöt ovat tarkasti valaistuja ahdistuneita ja masentuneita minä-kertojia, adhd-koululainen, kriisiytyvä pariskunta, mukana on myös historiallinen hahmo, presidentti Lyndon B. Johnson ja hänen apulaisensa, nistejä ja roistoja.  Musta huumori välähtää yllättävästi, mutta sen määrä on vähäisempää, se vähenee  e.m. järjestyksessä teos teokselta. Kummatukkaisessa sitä on vähiten, se on tunnelmaltaan joko ahdistunut, masentunut tai nyrjähtäneen outo. Lisäksi Kummatukkainen taitaa sisältää vielä enemmän tyyleillä leikittelyä, parodiaa, viittauksia muihin kirjailijoihin y.m. bongattavaa - jota en taatusti tajunnut kuin siitä että en tajunnut.

Lyndon kertoo varapresidentti Lyndon Baines Johnsonista, josta tuli Yhdysvaltojen presidentti, kun John F. Kennedy ammuttiin kuoliaaksi Dallasissa vuonna 1963. Lyndonista kertoo hänen apulaisekseen pestautunut nuori Dave Boyd. Lyndonin ominaispiirteiden, aviopuolison ja henkilökuntasuhteiden lisäksi valaistaan homoseksuaalin Daven parisuhdetta, joka näyttää olevan pahan sairastumisen myrkyttämää. Oireet näyttävät viittaavan AIDSiin, jolla ei silloin vielä ollut nimeä. Lyndon itse onnistuu erinomaisen edustusvaimonsa Lady Bird Johnsonin avustuksella naamioimaan oman sydänveritulppansa umpisuolileikkaukseksi, uskottavuussyistä. Lyndon on varapresidentti, jolle se homma olisi riittänyt. Mutta kun laukaukset Dallasissa ammutaan, presidenttiys muuraa hänet työhuoneeseensa nenäsumuttimen kera, apulaisen ja rouvan tukitoimien avustuksella. Presidentin nimittämät virkailijat ja muu henkilökunta sen sijaan ymmärsivät vaihtaa isäntää ennen kuin poliittinen eläin jolla he olivat ratsastaneet oli ehtinyt vielä edes kylmetä. Kertomukseen on sisällytetty Johnsonia koskevia sitaatteja lehdistä, kommentteja hänen työtovereiltaan ja poliitikoilta. Se on siinä mielessä merkillistä, että Johnson on historiankirjoituksessa Kennedyn varjoon jäänyt ja värittömänä pidetty presidentti. Mutta mitäpä semmoisiinkaan tyypittelyihin on luottamista. Novelli liikuttaa kertoessaan kunniasta ja maineesta riisutun Johnsonin vastuuntunnosta tilanteessa, jossa hän ei haluaisi olla. Samaa vastuuta ja rakkautta kuvaa myös homoseksuaalin Daven suhde kuolevaan ranskalaistaustaiseen rakastettuunsa. En tiedä, mitä kaikkea tämä novelli halusi kertoa, mutta se on mielenkiintoinen kertomuksen näyttämö ja sisältää Wallacelle tyypillisiä kuvauksia, jotka ovat teräviä ja tarkkoja kuten hänellä parhaimmillaan - silloin kun masennuksen muste ei ole levinnyt kaikkialle. Väläys varapresidentin autosta, kun Kennedyä on ammuttu:

Olimme yhtenä mylläkkänä auton takapenkillä, käsiä ja jalkoja joka puolella, kuin opiskelijaporukka ahtautuneena puhelinkioskiin. Lyndonin housunlahje ja karvaton valkoinen nilkka ja lyhytvartinen saapikas heiluivat naamani edessä pitkin matkaa. Kuulin kuinka hän kirosi Yarbroughia maatessaan ylenpalttisesti tuoksuvan salaisen palvelun miehen alla. 

Niminovellin jätin kesken. Siinä pyörii rikkaan republikaaniperheen poika nistien joukossa, mutta teksti on niin nihilististä, näköalatonta, että en vain jaksanut kahlata niissä syövereissä. Toinenkin novelli, John Billy sijoittuu vähän kouluja käyneiden mutta paljon päihteitä käyttävien keskuuteen ja kirjoitustyyli on mukautettu ympäristöön: Näytä mulle se Chuck Nunn nuorempi, jota mä rakastan ynnä tarvitsen, Glory Joy aneli T. Rexiltä, ketä asemoi itteään niin että näkisi sen hameen alle. 

Ei sielu ole ahjo - Opettaja sekoaa, ja tapahtumia seuraa vaikeasti keskittyvä oppilas joka samalla havainnoi dramaattisia tapahtumia ulkona luokkahuoneen ikkunaruuduista ennen kuin vähitellen huomaa, että luokkahuoneessa tapahtuu enemmän. Opettaja, pää vinossa, alkaa kirjoittaa samaa taululle - vähän samaan tapaan kuin Jack Nicholson Hohdossa. Novellissa on pahaenteinen kasvavan uhan tunnelma.

Tienraivaaja tämäkin on vertauskuvallinen kertomus hyvän ja pahan vallan taistelusta, taika-uskosta, shamanismista, kasvatuksesta - vai onko se sittenkin antropologisten tekstien parodiaa? En tiedä. Kun luen Wallacea, olen koko ajan häkeltynyt; juuri kun luulen ymmärtäneeni jotain, matto vedetään altani, ymmärrän että ymmärsin väärin. Tunnen itseni pässiksi - ilman kertomusta maustavia pieniä, milloin ranskan-, milloin saksan, milloin latinankielisiä pikkusanojakin. Kertomuksessa on kehystarina lennolla tarinaa kertovasta miehestä. Tarinassa Amazonin lapsimessias tuo valoa ja viisautta primitiiviseen kylään, mutta joutuu taistelemaan vanhoja uskomuksia ja kilpailevia vihollisheimoja vastaan.

Henkilökohtaisin novelleista minusta on nimeltään Vanha kunnon neon. Siinä on samantapaista puhetta terapeutin penkiltä, jota oli muistaakseni Vastenmielisten tyyppien haastatteluissakin. Omakohtaista, eikä sitä voi olla tuntematta, sitä masennuksen ja itseruoskinnan määrää. Sitä, että itsemurhaansa selostava terapeutin asiakas on epäaito ja haluaisi olla aito, mutta miellyttämisen halunsa ja samalla teräväkatseisuutensa ansiosta kertomuksen minä aina löytää kanavan, jolla jekuttaa terapeuttiaan ja itseään. Ennen psykoanalyysiaan hän on jo kokeillut hypnoosia ja uskontoa saadakseen apua yksinäiseen taisteluunsa. Mutta kun kaikki on yhtä suurta KLISEETÄ. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että jos nuorimies menettää poikuutensa tytölle ja jälkeenpäin tuntee kaikenlaisia jälkijättöisiä hellyydentunteita kyseistä tyttöä kohtaan, niin sen suurempaa kliseetä ei taida ollakaan?

Viimeinen novelli Unohdus on rakenteeltaan perinteisin ja siinä mielessä helpoin, ensi alkuun. Siinä aviopari potee tyhjentyneen pesän traumaa ja alkaa oirehtia nukkumaanmeno-rituaalissaan. Pariskunta päätyy unilaboratorion asiakkaaksi ja vaimon kuorsaussyytökset tutkitaan elektrodeilla ja käyrillä. Kertoja itse alkaa herättää lukijassa epäilyjä, hänen havaintonsa itsestään vaikuttavat kaunistelluilta.  Mutta että tämäkään jäisi vain kuvaukseksi ymmärtämättömästä kuorsaavasta aviomiehestä - ei sinnepäinkään. Mukaan tulee kertojan muistumia menneisyydestä, väkivaltaisia näkyjä ja kohtauksia jostain salatusta, vaietusta, hävettävästä...

Minulle tämä oli joka tapauksessa vähiten mieleen Wallacen tähänastisista suomennoksista, vaikka ihailen hänen havaintojensa tarkkuutta, kekseliäisyyttä, kieltä - älyä siis. Silti, mitä on metaironisti - kuten takakannessa mainostetaan -  jollei äärimmäisen masentunut ihminen. Sen näkeminen tekee lukiessa kipeää.

Tässä vielä linkit Ompun lukukokemukseen, sama mielleyhtymä Jack Nicholsonin Hohtoon novellista Ei sielu ole ahjo kuin minulla! - ja Suketuksen arvioon, joka oli yhtä haltioitunut tästä kuin edellisistäkin kirjailijan teoksista.  Minä suosittelisin Wallacen uutta lukijaa aloittamaan tuosta Hauskaa mutta ei koskaan enää. Esseitä ja argumentteja -teoksesta. Tämä on joka tapauksessa ensimmäinen omistamani Wallace kun tätä synttärilahjaksi toivoin. Voi olla että sittenkin luen tätä vielä. Tällainen hyöty bloggauksesta - kun jouduin tätä vielä miettimään. Jospa sittenkin tuo niminovelli menisi vielä. Hämmentävä, häiritsevä, mahtava ja kauhea David Foster Wallace.

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö (ja muita kertomuksia)
Girl with curious hair, 1989, Oblivion, 2004, suomentanut Juhani Lindholm
Siltala 2016, 320 s
Graafinen suunnittelu Ilkka Kärkkäinen


lauantai 27. elokuuta 2016

Laurence Sterne: Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet





Muistaakseni, luulenpa, uskoisin — tai no mitä väliä, sama asia  — etten minä, vaatimattomassa tomumajassani oleskeleva maan matonen, mutta kuitenkin omanlaistansa maailmankuvaa muodostava ja siinä mielessä ainutkertainen kirjoitusten vastaanottaja, ole koskaan aiemmin lukenut mitään 1700-luvun kirjallisuutta. Ja täytyy sanoa, että nyt kun todistettavasti  — oman todistukseni mukaan  se on tapahtunut, sen tapahtumisen seurauksena olen saanut vahvistuksen tuhatseitsemänsataluvusta. Vahvistuksen omalle ennakkokäsitykselleni, joka on se, että kyseinen vuosisata oli erityisen hilpeä, vapaa ja kokeileva luonteeltaan. Vastakohtana sille tulee seuraava vuosisata, joka mielikuvissani  en ole tavannut enkä tunne ketään joka silloin eli, paitsi mummoni joka kuoli kun olin seitsemän. Hänessä tiivistyy mummous mielikuvissani, hänen pyöreissä poskissaan, tiukassa nutturassaan ja varsinkin siinä pienessä mustaksi nokiintuneessa kattilassa, jossa hän toi minulle, kattila sanomalehteen käärittynä, lämmintä ruispuuroa kun olin toipilaana  —  tuhatkahdeksansataluku siveine ja ankarine tapoineen, oli sitä paljon tärkätympi, muodollisempi ja täältä katsoen siis ikävämpi.  - Noniin, tämä oli yritys tristramshandymäiseksi aloitukseksi. Pitkät väliviivat kirjovat Laurence Sternen Tristram Shandya, sen lauseita ja dialogeja.

Tristram Shandy on häkellyttävä romaani, kokeilu ja ajatusleikki kolmen vuosisadan takaa. Milan Kunderan mukaan, jota siteerataan kirjan kansiliepeessä, se on Diderotin Jaakko fatalistin ja hänen isäntänsä ohella 1700-luvun romaanitaiteen suurin teos. Ne kaksi tarjosivat mahdollisuuden toisenlaisen romaanin kehitykselle, jota ei sitten tapahtunut. Ne ovat keveyden kaksi huippua, ja Kundera, jos joku, sen tietää. Tristram sanoo tästä näin 

Omalta osaltani olen vasta ryhtynyt alalle, joten tiedän siitä vasta vähän - mutta minusta tuntuu, että kirjan kirjoittaminen on vähän niin kuin laulun hyräileminen - kunhan pysyy nuotissa itsensä kanssa, hyvä rouva, ei ole väliä ollaanko matalalla vai korkealla.

Romaani ei lopulta pääse kovinkaan nopeasti kertomaan Tristram Shandystä, vaan Tristram minä-kertoja kertoo enimmäkseen isästään Walter Shandystä ja tämän veljestä Toby-sedästä. En ole lukenut Cervantesin Don Quijotea, mutta kyllä tässä näyttäisi ratsastavan Don Quijoten ja Sancho Panzan kanssa kilpaileva parivaljakko avustajineen. Myös Paroni von Münchhausen tulee mieleen kaikista absurdeista ja ilkamoivista käänteistä, joilla lukijaa sekoitetaan kuin tehosekoittimessa. Kertoja kertoo Shakespearesta ja Hamletiin liittyvistä Tanskan historian käänteistä, mutta hänellä ei ole aikaa varmistaa seikkoja Saxo-Grammaticuksen Tanskan historiasta. - mutta jos teillä on vapaata aikaa ja saatte kirjan helposti käsiinne, voitte vallan hyvin tehdä sen itse.

Laurence Sterne antaa piut paut kronologialle, muodolle, juonelle. Nimihenkilö syntyy vasta teoksen kolmannessa osassa ja viimeinen kirja päättyy vuosi ennen hänen syntymäänsä. On lukuja, joissa on yksi lause. On pari tyhjää sivua erillisene lukunumeroineen, joiden sisältö kerrotaan vasta myöhemmin. On kiemurainen kuvio, joka näyttää kepin heilautuksen ja on mutkitteleva kaavio kirjaimineen, joka kertoo Tristram Shandyn retkistä ja muista parenteeseista.  Kertoja puhuttelee välistä lukijaa milloin 'hyvä rouva', milloin 'hyvä herra', tasapuolisesti.  Tristram Shandy viljelee myös paljon latinan-, kreikan- ja ranskankielisiä viitteitä, sekä siteeraa filosofeja Platonista Lockeen. Niin täynnä kielellistä ilotulitusta romaani on, että voin kuvitella sen kääntäjälle, Kersti Juva, paitsi valtavaksi urakaksi myös juhlavaksi tapahtumaksi, once in a lifetime -kokemus varmaankin.

Varsinainen päähenkilö taitaa olla isä Shandy, nojatuolifilosofi, jolle mikään ei ole pyhää, mutta joka täynnä energiaa käy pitkällisiin väittelyihin kenen hyvänsä kanssa puolustaakseen kantaansa, joka lähtökohtaisesti vastustaa yleisintä näkemystä. Enimmäkseen vastapuolena keskustelee takkatulen ääressä, plyysihousuissa isän veli, Toby-setä, sotilasarvoltaan kapteeni, isän rinnalla hyväntahtoinen ja sopuisa. Veljeksillä on lämpimät välit, isä Shandy ei voi olla suhtautumatta lempeästi kilttiin veljeensä, jonka viha ei kiivaimmillaankaan ole kipinää kummempi. Tämä taas antaa kiivaan veljen lauhtua omia aikojaan. Toby-sedälläkin on intohimonsa ja sokea pisteensä: piiritykset, linnoitukset ja vallihaudat, hyökkäykseen valmistautuminen. Uskollisena tukijanaan ja keppihevosellisuuden ymmärtäjänä hänellä on apulaisensa, korpraali Trim. Ja eiköhän siinäkin sodankäynnissä naureskella Ludvid XIV koristeelliselle sodankäynnille. 

Naisten osa ei ole romaanissa kummoinen, heitä kyllä rakastetaan mutta heidän älyllisiä ominaisuuksiaan isä Shandy ei pahemmin arvosta.  Varsinkin vaimo ärsyttää olemalla kysymättä tarkennuksia isä Shandyn pudottelemiin älyllisiin oivalluksiin, jotka ovat kyllä kieltämättä mielenkiintoisia ja lopulta aika vakavia kriittisiä huomioita yhteiskunnasta, moraalista ja kirkosta.

Kaiken takana on armoton kaksinaismoraalin kritiikki ja tekopyhyyden pilkka. Ja välillä vain nauru, kohellus ja hauskanpito ihan vain sen itsensä takia. Mutta kun mies riitaantuu vaimonsa kanssa lapsen nimestä ja tarvitsee tuekseen auktoriteetteja, pitkällisen argumentoinnin jälkeen voidaan päätyä siihenkin tulokseen, että itse asiassa äiti ei ole sukua lapselleen.  Tämä isä nimittäin kirjoittaa myös Tristra-paediaa eli oppijärjestelmää Tristramin kasvattamiseksi. Vaimon kanssa taas käytetään oikeusvuoteus, lit de justice, menetelmää optimaalisen tuloksen saamiseen. 

Isä Shandyn ja Toby-sedän keskustelut ja puuhat liikkuvat laajalla elämänalueella. Ensinnä alakerrassa takkatulen ääressä istuvat herrat ihmettelevät että mitä ihmettä yläkerrassa oikein touhutaan, kun melu kantautuu alakertaan. Emäntä siellä synnyttää. Asia johtaa kamppailuun kätilöstä ja se asia johtaa nimenantoon. Alkuperäisen nimen piti olla Trismegistus mutta kätilö kuuli väärin. Edelleen päästään nenä-keskusteluihin, koska Tristramin nenä litistyi synnytyspihdeistä, mikä on vaikuttavalle miehelle verrattoman onneton asia. Oma osionsa on Tristramin myöhempi matka Ranskaan, jossa Tristram ratsastaa muulilla pohdiskellen moninaisesti sekä ranskalaisuutta että ylipäätään matkakirjoittamisen näkökulmia sekä  Toby-sedän rakastuminen, jossa vakiintuneella isä Shandyllä vaimoineen on vanhemman neuvonantajan rooli, mutta isän mukaan vaimon motiivi on toinen eikä sitä julkilausuta säädyllisyyssyistä.

Isä Shandyn raikas suhtautuminen erilaisiin pyhimyksiin, näiden palvontaan ja moninaisiin seksuaalisten halujen ja himojen hillintätapoihin kirvoitti kyllä monet pyrskähdykset.

- Ja sanokaapa, mikä on tämä herra miehiään? virkkoi isäni vallattomasti. Tämä hauta, sanoi nuori benediktiini katsoen maahan pitää sisällään Pyhän MAXIMAN luut, ravennalaisen neidon, joka tuli tänne koskettamaan - - Pyhää MAXIMUSTA, sanoi isäni heittäen sekaan oman pyhimyksensä, - nämä kaksihan ovat martyrologian maksimaaliset pyhimykset, lisäsi isäni. 

Muistan, että tämän suomennoksen valmistuminen huomioitiin lehdissä suurena kirjallisuustekona, mitä se ilman muuta on. Silloin ajattelin, että enpä taida jaksaa. Sain uuden sytykkeen lukemiselleni tästä Nipvet-blogin Juha Makkosen kirjoituksesta.

Itse putosin näiden sankareiden kyydistä noin kolmasosassa kertomusta - johtuen pitkistä ja polveilevista lauseista, jotka saattoivat harhautua todella kauas alustaan -  mutta kiivettyäni ojan pohjalta takaisin vankkureille pysyin siellä loppuun asti tukevasti keppihevosen kepistä kiinni pitäen ja loppumatka oli alkua kevyempi, ei tullut niin paljon pomppuja tiellä - tai sitten aloin tottua kyytiin. Ei mitään sonninjoutavaa juttua tämä Shandyjen keralla tehty matka.

Matkamiehen tielle ei voi sattua mitään mieluisampaa - eikä matkakirjailijan tielle mitään kauheampaa, kuin laaja vihanta tasanko; etenkin jos se on vailla suuria jokia ja siltoja eikä tarjoa katsojalle muuta kuin yhtä ja samaa vehmautta silmänkantamattomiin; sillä kun kirjailija on kerran kertonut, että se on ihana! tai riemastuttava! (kuinka vain), - että maaperä on kiitollinen ja että luonto jakaa antimiaan runsain mitoin jne... tasanko on ja pysyy, eikä hän tiedä mitä sillä tehdä - jos sillä jotakin käyttöä on, se voi viedä hänet johonkin kaupunkiin; eikä kaupunki puolestaan ehkä ole kuin uusi paikka, josta lähteä seuraavalle lakeudelle - ja niin edelleen. Tämä on kamalaa työtä; jätän arvioitavaksenne, selviänkö tasangoistani paremmin.

Laurence Sterne: Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet
The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman 1759-1767
Suomentanut Kersti Juva
WSOY 1998, 562 s

tiistai 23. elokuuta 2016

Villa Kuuva ja oikullinen elokuu

Aamu valkeni harmaana ja kohta jo satoikin. Olin hahmotellut sieni- tai mustikka- tai puolukkaretkeä, vaikka olenkin laiska poimija, mutta muuten hyvin metsässä viihtyvä. Päätimme sitten pakata sadeasut itselle ja pikkuketulle, silkkikorvalle, myssyliinille - rakkaalla koiralla on monta nimeä ja käydä haistelemassa Ruissalon metsien syksyn tuoksuja. Sienet ovat Varsinais-Suomessa, ainakin rannikon tuntumassa, edelleen vähissä. Täällä metsäpalovaroitus jatkui pitkälle. Retkellä tulikin vastaan pariin otteeseen eläkeläisiä luontoharrastajia, jotka vilkaisivat huolestuneina kassiimme. - Onko sieniä löytynyt? oli se levoton kysymys. Kyllä, yksi tatti ja yksi isoksi kasvanut kanttarellirypäs. Risottoon siis.


Ohitimme Kuuvan metsätiellä ruohoa mäyhäävän lammaslauman. Shetlannin lammaskoiramme ei ollut niistä laisinkaan kiinnostunut, sen lauma koostui kahdesta kaksijalkaisesta.

Kuuvan niemen tuntumassa tulee vastaan tienviitta Huvila Kahvila Villa Kuuva, joka ihmeellistä kylläkin oli avoinna, arkipäivänä elokuun 23. Tämä on huomion arvoista. Varsinkin Turussa moni kahvilan tapainen, turisteja mahdollisesti kiinnostava kohde on usein kiinni, kun turisti osuu kohdalle eli juuri elokuussa, kun eurooppalaiset lomailevat.  Pieni polku - jolta livahti kyy pensaikkoon -  ja sammaltuneet portaat vievät terassille, josta on näkymä merelle. Kahvilasta sai hyvää kahvia ja herkullista mustikkapiirasta vaniljakastikkeella. Kuinka sopivaa. Taas kerran olimme nimittäin unohtaneet eväät.




Kahvilan kuitissa luki Sylvi Salonen. Muistin kansakoulun opettajani, mutta oivalsin myöhemmin että hän olikin Sylvi Läntinen. Mukava emomainen täti-ihminen, joka viitoitti tietäni kansakoulun iloihin. Ei pakkosyöttänyt, kuten ensimmäinen ope. Enkä puhu opetuksesta, vaan tillilihasta. Sylvi Salonen sen sijaan on vanhan turkulaisen käsityöliikkeen omistaja ja ilmeisesti yrittäjyys on siirtynyt suvussa seuraavaan sukupolveen, kuten usein tapahtuu.

Kun luontoreittiä jatkaa kohti Kuuvannokkaa, ollaan kohta Airiston tuntumassa. Tässä vaiheessa elokuinen päivä oli lämmin ja sammalentuoksuinen, meri välkehti ja Airiston selällä höyrylaiva Ukko-Pekka matkalla Naantalista mylväisi kuin aasi.




Kesäkahvila Villa Kuuvassa kannattaa siis poiketa. En ole tosin varma, kannattaako käyttää sen hienon näköistä huussia. Siinä näytti olevan peililasi edessä, mutta sivulta hyvät näkymät, sisäpuolelle siis,  minusta näytti. Ehkä siinä on käytössä jokin uusi tekninen ratkaisu, joka tekee vain pytyn näkyväksi mutta siinä istuvan näkymättömäksi. Kuuva on vähemmän kansoitettu ja siis rauhallisempi alue Ruissaloa. Kuuvannokasta on hienot näkymät Airiston ulapalle.

Tämä elokuun lopun tunnelmakuvaus korvatkoon kirjabloggauksen, kun ei sitä nyt näytä millään syntyvän. Laurence Sternen Tristram Shandy nimittäin on näköjään pitkällistä luettavaa, ainakin minulla. Se syöksee minut usein epätoivoon, kun en tiedä mistä tässä - lauseessa - alun alkaen oli kysymys. Luen uudelleen alusta, nukahdan. Luen eteenpäin, ja huomaan hekottelevani. Se on yhtä paistetta ja sadetta, luopumisen päätöksiä ja uudelleen lukemaan virkistymistä, ihan kuin tämä elokuu, oma kuukausi.





torstai 11. elokuuta 2016

Terhi Rannela: Frau



Juuri kun olin tutustunut herra Heydrichiin, tai paremminkin hänen loppuunsa (HHhH) tuli kirjaston hyllyssä vastaan Frau, Frau Heydrich. Terhi Rannela on myös lukenut Laurent Binnet'n Heydrichin salamurhasta kertovan teoksen, sillä se on hänen inspiraatiolistansa ensimmäinen. Listaus on aakkosjärjestyksessä romaanin lopussa, 'Lähteitä ja inspiraatioita'. Ajattelin, että olisi hyvä idea lukea saman tien tämäkin aiheeseen liittyvä uusi romaani, nyt Lina Heydrich fokuksessa. Kirjoissa on kuitenkin yllättävän paljon suorastaan päällekkäistä, samoja Heydrich-arkistoista otettuja sitaatteja ja Lina-rouvankin edesottamuksia - sekä tietenkin varsinaisen attentaatin kuvaus. Luulen, että Frausta sen takia tuli minulle vähän laimeampi lukukokemus. Vaikka Frau Lina on pääosassa, vanha obersturmeri Heydrich sieltä taka-alalta tekojensa kautta edelleen sarvineen nousee. Laurent Binnet kertaili historiaa, raportoi omaa tutkimustyötään ja kokeili välillä fiktiivistä kerrontaa, tarjoten erilaisia vaihtoehtoja siitä, miltä mikäkin tilanne on käytännössä voinut näyttää, jälkikäteen dramatisoituna.

Rannela kertoo historiaa perinteisen fiktion keinoin, mutta tässäkin romaanissa on tutkimustyötä tekevä henkilö, toimittaja Erich Richter. Ajassa ja paikassa liikutaan Prahasta 1942 Fehmarnin saarelle Saksan Liittotasavallassa vuonna 1984. Siellä Frau Lina eleli vanhuutensa viimeiset vuodet vuokralaisena puutarhan keskellä ja tarjoili kahvia kultaisin hakaristein koristelluista kahvikupeistaan. Kuinka tällaisessa paratiisissa saattoi kasvaa vihaamaan ihmisiä? - ihmettelee Erich Richter, toimittaja joka yhtenä monista yrittää löytää vanhasta rouvasta jotain katumuksen merkkejä. Lina Heydrich ei tietenkään pode syyllisyyttä absoluuttisesti mistään, vaan pitää itseään väärin kohdeltuna toisinajattelijana. Siitä kertovat hänen muistelmiensa ironinen nimikin: Leben mit einem Kriegsverbrecher. Kuinka rouva voisikaan olla mitään muuta mieltä; hän oli fanaattinen kansallis-sosialisti ja antisemiitti jo nuorena, ennen natsien valtaannousua. Sionistiksikin kuvaa itseään. Lopussa vanhus miettii holokaustin mahdollisuutta tapahtuneena tosiasiana. Mutta että hänellä tai hänen läheisillään olisi siihen mitään osuutta, nein nein, unmöglich.

Erich Richterin haastattelemasta Linasta ei tule esille mitään yllättävää, hän on niin natsirouva kuin vain voi, ei mikään sattuman oikusta natsien sisäpiiriin joutunut. Hän on fanaattinen ja vakaumuksellinen, sitä todistavat jo hänen puutarhansa somisteet:

Olin aina pelännyt portilla seisovia patsaita. Ne olisivat olleet kylliksi pitämään minut loitolla. Villisika ja karhu näyttivät siltäkuin voisivat raadella ohikulkijan kappaleiksi,

kertoo pariskunnan palatsissa - juutalaisilta ryöstetyssä - työskennellyt Irena Nováková. Muut työntekijöiden muistot kertovat samaa, pelolla ja väkivallalla hallitsemisesta tuossa vihan ja vallan sokaisemassa kodissa. Vankileirit tarjosivat työntekijöitä Linalle eivätkä heidän olonsa hänen palveluksessaan olleet leirin oloja paljon parempia. Mutta rouva itse katsoo hoitaneensa monet velvollisuutensa mallikkaasti.

Eräs yllätys henkilökuvassa sentään on: Lina-rouvan miehet ennen ja jälkeen Heydrichin. Vaikka hän vaalii Reinhardin muistoa elämänsä suurimpana rakkautena, varsinkin hänen vastustajansa ovat pitäneet Lina-rouvaa huikentelevaisena. Hän oli 60 -luvun puolivälissä naimisissa helsinkiläisen teatterinjohtajan ja taiteilijan Mauno Mannisen, kirjailija Anni Swanin pojan kanssa. On arveltu, että avioliitto oli Lina Heydrichille tapa päästä sukunimestään. Noihin aikoihin,  Lina Manninen hoiti saarella Imbria Parvia -nimistä majataloa, jonne vanhat natsituttavat saapuivat mielellään muistelemaan hänen kanssaan vanhoja hyviä aikoja.

Attentaatin kuvaukset Prahassa seuraavat melko identtisesti HHhH:n jälkiä. Ei kai siinä mitään, historiallinen tapahtuma kulki niin kuin kulki, mutta kuvaustapa on silti jotenkin liian lähellä tuota toista. Frau kertoo Heydrichin murhan jälkeisestä suurimmasta yksittäisestä kostotoimenpiteestä, Lidicen kylän tuhosta Martta-tytön ja hänen perheensä kautta. Jälkeenpäin kohdataan raunioita ja ruumiita siivoava vanki, Samuel, yksi kolmestakymmenestä paikalle komennetusta juutalaisesta. Paremmat ajat antoivat odottaa itseään kauan niin Lidicen kuin Prahankin seuduilla: alkoi kuristava komento kommunistisessa Tsekkoslovakiassa.

Koska romaanissa oli minulle nyt liian monia yhtymäkohtia toiseen romaaniin, mielenkiintoisinta oli minulle se mikä näitä erotti eli se mikä meitä pohdituttaa Frau Linan tapaisessa henkilössä: kuinka pystyy jatkamaan elämäänsä ylpeänä ja selittämään itselleen mukana olemisen maailman niin harvinaisen yksimielisesti äärimmäiseksi pahaksi julistamassa tapahtumassa kuin oli juutalaisten ja muiden viattomien joukkotuho natsi-Saksassa? Tätä asiaa Rannela raottaa Lina-rouvan henkilökuvaa syventäessään. Hän tekee sen tyylillä ja suurella herkkyydellä. Lukija joutuu lähelle Lina-rouvan kattauksia, Reinhardin pyjamannappia, keltaisia ruusuja, hänen vanhuuden haurauttaan. Eikä se historian tuntien tunnu miellyttävältä. Tein sen kaiken, koska saatoin tehdä. Niin yksinkertaista se on. Niin tekin tekisitte, jos voisitte.

Frau on osuva nimi romaanille, napsahtaa kuin piiska kohteeseen - tämän Fraun tapauksessa. Minua kuitenkin jonkin verran häiritsi tuon toisen romaanin iso jälki tässä.

Kirja on ollut menestys blogimaailmassa. Tässä linkki Kulttuuri kukoistaa -blogiin jossa lisää linkkejä.

Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016,  s