Saara Turunen, Petra Maisonen: suurteoksia II

Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamien suurteosten toinenkin osa tarjosi ilon ja kunnian tutustua noin 40een enimmäkseen uuteen kirjailijaan. Kaksikymmentä naiskirjailijaa oli valinnut 20 itselle tärkeää naiskirjailijaa. Esseekokoelma esittelee vahvan feministisen näkökulman pääosin edeltävien sukupolvien naisten kirjoihin, valikoima on monipuolinen ja kaikin puolin virkistävää luettavaa.

Olen tutustunut muutamaan esitellyistä kirjailijoista. Miellyttävä jälleennäkeminen alkoi heti ensimmäisestä luvusta: Tuuve Aro kirjoittaa itsellenikin unohtumattomasta Jean Rhysin romaanista Herra McKenzien jälkeen, joka palautui hyvin mieleen hänen tekstistään. Melankolian lomasta jatkuvasti pilkahteleva uhman ja kapinan liekki... Vaikka joku tässä kirjassa taisi suhtautua kriittisesti lukijoiden hehkuttamaan samaistumiseen romaania lukiessa, minä en näe siinä muuta kuin lohtua ja iloa, sellaisen tunnelman Jean Rhys jätti minulle. Samaistumisen ilo ei ole sen väheksyttävämpää kuin mikään muukaan kirjan herättämä reaktio, älyllinen oivallus, analyysi tai tapa lukea. Tässä sitä on myötäeläminen heikoilla olevan, vanhenevan, mutta kuitenkin uhmakkaan naisen kokemuksissa.

Johanna Holmströmin essee Sylvia Plathista käsitteli runokokoelmaa Ariel. Plathia ja hänen itsemurhaansa ei voi käsitellä mainitsematta aviomiestä, Ted Hughesia. Olen lukenut Plathin romaanin Lasikellon aika, josta en muista paljon mitään. 

Laura Lindstedtiltä olen lukenut romaanin Natalia, josta aistin suurta kunnianhimoa, mutta pidin lähtöasetelmaa keinotekoisena. Tässä essee tarkastelee ranskalaisen Nathalie Sarrauten teosta Kultaiset hedelmät, josta Lindstedtillä on tekeillä (?) väitöskirja. Essee oli minulle työläs luettava. Vaikka siinä on oivalluksia kirjoittamisesta, se ei oikein vetänyt. Oikeastaan vasta kirjallisuuspuhe hävittää elävän teoksen, mutta kuten Kultaisten hedelmien lukijat tulevat huomaamaan, elävä teos on mahdollista lukea uudelleen. Kirjallisuuspuhe tosiaankin voi olla kuivakasta, kuten tässä.

Rosa Liksom on kirjoittanut teokseen hienon novellin, muistelman kohtaamisista Marguerite Duras'n Rakastajan kanssa, siis kohtaamisista kirjan kanssa matkoillaan, alkaen nuoruuden matkasta Pariisiin, myöhemmin Vietnamin, Kuuban ja Tukholman matkoista. Ilojen, surujen, halun ja yksinäisyyden sinfonia eteni tahti tahdilta. Se huumasi Rosa Liksomin ja hänen novellinsa hurmasi minut. Olen lukenut sekä Rosa Liksomia että tuon Rakastajan, mutta sen niin kauan sitten, että se on enimmäkseen huuhtoutunut mielestäni.

Pauliina Vanhatalon essee Jhumpa Lahirin Kaimasta palautti mieleen ensimmäisen Lahirilta (italiaksi) lukemani In altre parolen. Sen Lahiri kirjoitti ensimmäisenä kirjanaan italiaksi, hänen muutettuaan sinne perheineen. Vanhatalon teksti oli erityisen inspiroivaa. Hän peilaa kirjaan sekä omaa elämäntilannettaan että kirjailijuuttaan ja kuvaa, kuinka on hiljalleen ymmärtänyt kirjailijan radikaalia päätöstä valita aivan uusi kielirakastettu välineeksi, kuoria itsensä, uudestisyntyä. Pidin myös tästä havainnosta: Rakastan tällaisia sisäisen kokemuksen narratiiveja, niiden tapaa tiivistää aikaa, kiteyttää ja tuoda näkyviin ihmisen tunne-elämän ydin. Samalla niihin törmää kirjallisuudessa yhä harvemmin. Kuinka ollakaan, tämä lause iski suoraan hermoon ja palautti mieleen ennen kaikkea Henry Jamesin hienon klassikon Washingtonin aukio, jota lukiessa tuli todellakin tunne harvinaisen herkun nauttimisesta. - Kaiman saatan lukea myöhemmin tänä vuonna, koska on hyvä vaihtoehto Helmet-haasteen kohdalle, jossa haetaan saman suomentajan kahta teosta. Kaiman on suomentanut Kerttu Juva, joka lumosi nimenomaan tuolla Washingtonin aukiolla.

Saara Turunen taisi taas saada minut hakemaan kirjaa, kuten tapahtui ekan osan suurteoksia kohdalla. Huvittavaa sikäli, kun olen kantanut häntä kohtaan aiemmin ennakkoluuloa ja nyt nappaan jatkuvasti hänen suosituksiaan. Iris Uurto ja Ruumiin ikävä kuulostaa syvälle haudatulta romaanilta. Turunen kertookin, että sen löytämisessä piti nähdä vaivaa. Kiinnostavasti hän vertaa sitä belgialaiseen kulttielokuvaan Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles, jota kukaan sen nähnyt ei voi unohtaa, niin uskon. Se elokuva kuvasi sisäistyneesti porvarillisen yhteiskunnan naiselle, perheenäidille asettamia ahdistavia normeja ja raameja ja sen kauheita seurauksia. Minulla siihen sekoittui toki Belgiaa maana kohtaan tuntemani vastenmielisyys, jolla on kaukaiset, mutta sittenkin aika pinnalliset juurensa. Turunen käsittelee Iris Uurtoa ja tuota teosta monipuolisesti oman historiansa ja elämäntilanteen (raskaus) kautta. Tiukka ja vaativa äiti sieltä selän takaa kurkkii. Ikävä huomata, että Uurtoa (synt. Mielonen) vainosi erityisen inhottavasti Laurila -niminen kriitikko. (Ei sukua!) 

Suurteoksissa on mukana joukko minulle ei niin inspiroivia, akateemisen makuisia esseitä. Aina Bergroth kirjoittaa Simone Weilin teoksesta Painovoima ja armo, jossa Weil purkaa väkivallan filosofiaa. Sitaatit ja niiden analyysi hermostuttivat laiskaa ajatteluani ja saivat kiemurtelemaan. Tyydynkin toistamaan Bergrothin ystävän Niko Hallikaisen toteamuksen: Se on raju kirja. Jotenkin ei-terve. Riemumielin hyväksyn sen luonnehdinnan, koska minulla ei ole energiaa eikä ilmeisesti kykyä filosofiseen ajatteluun. Simone Weilin väkivallan vastaisuus ja arvostettu asema kirjailijana ja filosofina on tietenkin kaikki kunnioitettavaa.

Outi Mäkiselle Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mio säilyttää muistissa lapsen lukemisen tavan, lumoutumisen vastakohtana analyyttiselle lukutavalle. Essee päättyy kauniiseen toiveeseen omasta lapsesta, jolle saisi näyttää maailman ihanuuden kirjaa lukemalla. Riikka Pulkkinen vertaa omaa fuksisyksyään Pirkko Saision Punaisen erokirjan aikaan ja löytää hauskoja yhtymäkohtia oman kirjailijuutensa alkutaipaleesen, mm pirkkosaisiolaisen futuurin, olisi käyvä. Saisio osoitti hänelle, ettei tarvinnut elää ja kuolla isänmaan puolesta tai hiihtää metsässä hahmottoman suuren asian tähden, tullakseen kirjailijaksi.

Vielä yksi kiinnostava essee on mainittava: Minna Salami kirjoittaa Maryse Condén kirjasta What Is Africa to Me. Kirjaan hänellä on suomalais-nigerialaisena toimittajana erityinen näkökulmansa ja hänen tapansa tutkailla samaan aikaan afrikkalaisuutta ja feminismiä on virkistävän uusi ja harvinainen. Condé oli guadaloupelainen varakkaan perheen tytär, kirja on hänen muistelmansa aktivistina ja feministinä, jolla on viha-rakkaussuhde sekä miehiin että Afrikkaan. Sekä Condé että Salami toteavat feminismin ja patriarkalismin, afrikkalaisuuden ja vapauden kulttuurisidonnaisuuden. Salami sanoo äitinsä perintönä saamansa kapinallisuuden auttaneen häntä feminismiin ja itsenäisiin ratkaisuihin, mutta samalla hän sanoo menettäneensä yhteenkuuluvuuden tunteen. - Tätä kirjaa ei löydy meillä kirjastossa. Sen sijaan löytyy hänen tunnetuin teoksensa, tässäkin mainittu Segu, jonka perusteella kirjailija on esiintynyt Nobel-veikkauksissakin. Maryse Condé kuoli 90-vuotiaana runsaat kaksi viikkoa sitten, 2. huhtikuuta 2024 .

Saara Turunen, Petra Maisonen: suurteoksia II
WSOY, 2023, 303 s

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Kanadalais-ranskalaisen Guy Delislen vaikuttavan sarjakuvateoksen Merkintöjä Jerusalemista jälkeen peruutin hänen esikoisalbumiinsa, jonka hän julkaisi vuonna 2007 matkastaan vaimonsa ja pienen poikavauvan kanssa. Vaimo työskenteli jo siinä vaiheessa Lääkärit ilman rajoja  (MSF, Médecins sans frontières) -järjestössä ja työ vie perhettä sittemmin kriisialueelta toiselle. Kirjassa käytetään Myanmarin vanhaa nimeä Burma, jota käyttävät yhä maat, jotka eivät tunnusta vuoden 1989 hallitusta, kuten Ranska, Australia, Yhdysvallat...

Sama tarkka tyyli kuvaa tässäkin Rangoonin kaupungin katukuvaa: sen kirjavia rakennuksia - joita Delisle kattoineen, parvekkeineen, pylväineen luonnehtii kreikkalais-burmalais-kiinalaiseksi - usein pitkiin kaapuihin verhottuja asukkaita, puita ja sähköpylväitä, lampia ja puistoja. Ja - diktatuurin merkkinä - usein jossain vilahtavia sotilaita univormuissaan. Tässä vaiheessa sotilashallinto on sulkenut demokraattisen opposition johtajan Aung San Suu Kyin kotiarestiin.

                  

Muiden maiden MSF-yksiköt Burmassa auttavat perhettä ja muodostavat muutenkin tiiviin ystäväpiirin. Kirjan lopussa MSF on vetäytymässä Burmasta kokonaan, koska sotilashallinto tekee toiminnan mahdottomaksi, ts kieltäytyy päästämästä järjestöä alueille, jotka nimenomaan apua tarvitsisivat. 

Samaan humoristiseen ja itseironiseen tyyliinsä kuin Jerusalem-kirjassa Delisle kuvaa omia seikkailujaan kaupungilla, retkillä maaseudulla, ainoana isänä äitien päiväkutsuilla ja kolmen päivän meditaatioleirillä munkkien hoteissa. Pieni vaaleaihoinen vauva saa kaiken huomion paikallisilta, mutta isää ilman vauvaa ei seuraavana päivänä tunnisteta, vaikka hän tervehtii oikeaoppisesti ming'laba. Isä on hieman loukkaantunut, vaikka myöntääkin että hänen vauvansa on harvinaisen soma. Eikä se ole sama mitä kaikki vanhemmat sanovat lapsistaan, vaan fakta...

Juuri tämä Delislen tapa kertoa kaikista pienistä ja suurista epämukavuuksista, tylsyydestä, ripulista, hyvistä päätöksistä, joita ei sitten jaksakaan pitää, lentokauhusta Myanmar Airwaysin lennolla tyynen vaimonsa vieressä, tekee kirjasta niin freessin.  Ei mitään turhaa patsastelua, vaan valppain silmin kohti uusia seikkailuja, kuin iätön pikkupoika, sellaisen kuvan tästä perheenisästä ja piirtäjästä saa. Milloin hän sukeltaa dvd-myymälään, joka on lattiasta kattoon täynnä piraattikopioita, milloin vietetään päivää paikallisen water festivalin merkeissä, jolloin kastavia vesisuihkuja osuu ihmisiin joka puolelta ja aamusta iltaan. Kuin pikkuipanoiden toivefestarilla. 

Ei voi olla ihailematta tietenkin ensinnä tätä järjestöä, joka kaikkialla maailman kriisipesäkkeissä tarjoaa tärkeää apuaan, mutta myös tätä nuorta perhettä, joka kohtaa suurta epämukavuutta monsuunisateiden trooppisessa ilmastossa, malaria- ja muiden riskien keskellä pienen vauvan kanssa. Tälläkin matkalla pariskunta tekee retken hollantilaisen sisarjärjestön toimipisteeseen, joka sijaitsee paljolti kiinalaisten hallussa olevien jadekaivosalueiden keskellä. Hiv ja kovat huumeet ovat arkipäivää, kokonaiset perheet ovat narkomaaneja. Tuli mieleen USAn opioidikriisi siitä maisemasta.

Hyvin on perhe ilmeisesti selvinnyt kriisialueilla, koska tämän ensimmäisen kirjan jälkeen ilmestyi Jerusalem ja sitä ennen Pjongjangista kertova matkakirja - joka minulla onkin odottamassa.

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta
Chroniques Birmanes, 2007, suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY, 2008 (ei sivunumerointia)

Andrev Walden: Jävla karlar

Jag behöver inte säga någonting. Lillasysters ansikte förvrids. Det ser ut som att en osynlig hand försöker strypa henne. Det nya skrattet är ljudlöst. Det kommer tårar. - "Har du svårt att andas?" säger jag med rösten stämd i Växtmagikerns ton. "Ska jag hämta lite gurkvatten?" Hon halkar av stolen och försvinner bakom bordskanten. Vi har upptäckt en ny genre och vi ska aldrig sluta skratta.

Harvoin lukee näin liikuttavaa kuvausta sisarusten välisestä yhteisymmärryksestä kuin Andrev Waldenin romaanissa Jävla karlar. Kyse on pikkusiskon ja minäkertojan välisestä hyvin henkilökohtaisesta kokemuksesta. Vain he kaksi tietävät, millaista oli aika tuon isän kanssa. Oikein kunnon hippi-isä yrtteineen, Växtmagikern. Vuosien jälkeen he tekevät siitä keskinäistä esitystä, jolla naurattaa toinen henkihieveriin. Huumori auttaa lapsia käsittelemään maagikon vähemmän aurinkoisia puolia.

Romaani on pikkupojasta murrosikäiseksi kasvavan pojan kasvukertomus elämästä tuossa vaihtuvien isien ja asuntojen perheessä. Kirjailija on toimittaja ja Jävla karlar hänen esikoisromaaninsa, joka palkittiin viime vuonna Ruotsissa August-palkinnolla.

Isät eivät jää tähän, heitä kohdataan kaikkiaan seitsemän seitsemän vuoden aikana. He ovat pikemminkin miesystäviä kuin edes isiä, mutta kuitenkin miehiä, jotka jonkin aikaa asuvat äidin ja lasten kanssa. Heistä viiden kohdalla tulee vastaan hetki, jolloin "jag ska aldrig se honom igen". Kuudes isä jää ja äitikin on raskaana. Seitsemäs on Indianen eli minäkertojan, Andrevin biologinen isä, josta poika on rakentanut haaveiden sankarikuvan eli intiaanin hevosen selässä. Pitkä musta tukka on riittänyt siemeneksi kertomukseen, jota voi kavereillekin esittää ja ansaita ihailua, johon ei tavallisen svenssonin perhe pysty. 

Jag vet fortfarande inte hur pappor börjar och slutar men om det här är en pappa har han nog börjat nu.

Isät poika nimeää osuvasti. Växtmagikern rajoittaa läheistensä elämää omalla eri lähteistä ammentamillaan vaihtoehtokulttuurin opeilla. Äiti, poika, pikkusisko ja pikkuveli oppivat näkemään myrskyn merkit, jolloin muovia vastustava elämäntapaintiaani ei näe väkivaltaa yhteensopimattomana katsomuksiinsa. Konstnären on lyhytaikainen isä Olof Palmen murhan aikaan. Tjuven näyttää kasvimaagikkoakin hullummalta - ja vaarallisemmalta. Prästen on järjestyksen mies ja Mördaren sitäkin tarkempi äidin kotiintuloajoista.

Romaanista voi ammentaa muutaman keittiöpsykologisen havainnon. Äiti on iloinen punatukkainen, hennavärin suurkuluttaja, joka on lapsuudessaan kärsinyt väkivallasta omassa lapsuuskodissaan. Ikävän yleiseltä vaikuttaa, että väkivalta ei päätykään vaan aikuisena naista pahoinpitelee useampi mustasukkainen mies, ilman että hän osaa tunnistaa ajoissa  tuota pelokkaan ihmisen raukkamaista ominaisuutta. Tätä äitiä voi onnitella siitä, että hän sittenkin lopulta saa lähdettyä. Pojasta taas näkee, että kunhan lapsella on yksi lämminsydäminen vanhempi, hän on vahvoilla. Lämminsydäminen on tämä boheemin oloinen äiti, världsmästaren i korsdrag, ristivedon maailmanmestari ja ehkäpä 60-luvun kukkaistyttöjä. Hän on asunut niin monenlaisissa kämpissä, että ensinnä on avattava kaikki ikkunat, jotta saadaan se ristiveto ja kunnon tuuletus.

Kodit ja isät vaihtuvat, ja äidin työpaikat - siivousta, kioskin myyjää - samoin. Se mikä elintasossa hävitään, voitetaan äidin ja ystävättären, Lilla Molnet (hänet nähdään ketjupolttajana enimmäkseen pilven sisällä) rennossa ja jotenkin pelottomassa elämän asenteessa. Dialogit putoilevat nasevina eivätkä toisiaan tukevat naiset kaihda tyhjän nauramista. Hekottamiseen löytyy aina aihetta. Naiset summaavat usein arvionsa naurun sekaiseen jävla karlar. Poika ei välitä ex-isän huomautuksesta äidistä: vem som helst kan få henne. Niin voi Andrevinkin saada kuka hyvänsä tyttö.

Jävla karlar toi mieleen Niko Hallikaisen romaanin Suuri märkä salaisuus. Aika on sama, tässä eletään 80-90-luvun Ruotsissa, Norrköpingissä ja lähistöllä. Näkökulma on kasvavan pojan ja molemmilla on rakastava äiti. Äidit ovat kuitenkin tunne-elämältään lähes vastakkaisia. Hallikaisen romaanissa äiti on vakaasti sairaanhoitajan töissä ja muutenkin vain pojalleen omistautunut, kun taas Andrevin äiti haalii aina uusia isäkandidaatteja kotiin. Poika vaikuttaa tilanteeseen sopeutuvan - ainakaan hänellä ei ole vaihtoehtoja. Hänestäkin äiti on ihana.

Murrosiän kynnyksellä hänkin näyttää rakastuvan lähes jokaiseen lähistölle sattuvaan tyttöön ennen kuin käänteentekevä tapahtuu. Sitä ennen on pitänyt suunnitella bussissa edessä istuvan tytön kiharan leikkaamista ja sekoilla kesäbileissä. Kaikessa on mukana paras kaveri Cyklopen, joka odottaa raporttia ratkaisevasta tapahtumasta. Kaveri kuolaa myös liharuoan perään, koska isä on Waldorf-koulun opettaja ja kotona ollaan kasvissyöjiä. Waldorf-koulu oli minulle uusi käsite, mutta on ilmeisesti meidän Steiner-kouluamme vastaava.

Intiaani-isän, sen oikean isänkin vuoro tulee. On kulunut liikaa aikaa, poika on jo iso eikä isä näytä enää intiaanilta vaan taksikuskilta.

Jävla karlar on hellyttävä kuvaus omanlaisestaan perheestä, jossa kuitenkin sisaruus ja spontaani huumori paikkaavat pahuksen miesten aiheuttamia kriisejä ja siis äidin repaleista persoonaa. Aivan kutkuttavia ovat kuvaukset, joissa isoveli ja pikkusisko kehittelevät hysteeristä naurukohtausta. Pikkusisko nimittäin on vuoroviikoin kasvimaagikon luona ja päivittää isoveljelle tämän omituisuuksia.

Det är underbart att skratta åt Växtmagikern och jag vill inte att det ska ta slut.

Kirja on omistettu äidille pienellä lisämaininnalla: (Obs, ej passivt aggressivt). Ruotsin kielen taitoni on taas pykälän verran ruostunut, jouduin tarkistamaan sanojen merkityksiä useammankin kerran.

Andrev Walden: Jävla karlar
Polaris, 2023, 376 s

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Vahvat lukuelämykset sen kun vaan jatkuvat tässä blogissa. Kuuntelin viime vuoden Helsingin kirjamessuja verkosta ja mm Silvia Hosseinin haastattelun hänen tuoreimmasta kirjastaan Kirjallisuuden kiihottava historia. Tuon haastattelun perusteella osasinkin hieman odottaa, tai ainakaan en yllättynyt niin paljon tästä ensi tutustumisesta kirjailijan tuotantoon. Rohkea, viisas, huumorintajuinen nainen, pienellä ripauksella eksoottisia mausteita, sellaisen vaikutelman kirjailijasta sain, mutta sitä en arvannut, että lankesin ihan fanitukseen tämän kirjan luettuani. Aika usein riemastuin ja annoin aplodeja. Silvia Hosseini on syntynyt Teheranissa suomalaisen äidin ja iranilaisen isän tyttärenä ja muuttanut Suomeen pikkulapsena, oliko se nyt 2-vuotiaana.

Tie, totuus ja kuolema oli minulle aivan täydellinen kombo tietopakettia kirjallisuudesta, historiasta, geopolitiikasta, maantiedosta, rahan vallasta, feminismistä... ja intiimiä kertomusta Silvia Hosseinin seikkailuista maalla, merellä ja lääkärin vastaanotolla. Unohtamatta erotiikkaa - sekä suolistoa ja sen tuotoksia. Aiheiden kirjon Hosseini solmii kokoelmaansa kuin säkenöivään iranilaiseen mattoon, täynnä elämisen riemua - siihen kuuluvan kärsimyksen, pettymysten ja kuoleman varjoja kaihtamatta.

Tie ja matka rinnastuvat kirjoissa elämään. Hosseinille matkustaminen on kuin hengittämistä ja luontevasti kirjoista valikoituu tarkasteltavaksi Jack Kerouacin klassikko Matkalla, mutta Yhdysvallat ei kuitenkaan saa häntä lumoutumaan odotusten mukaisesti, ei edes San Francisco tai Kalifornia muutenkaan. Hän tuntee itsensä aivan liian sosiaalidemokraattiseksi sikäläisen hienostorouvan seurassa.

Elämän merkkinä oli sentään terassille eksynyt ponteva lintunen, joka lauleli keuhkojensa täydeltä kuin minikokoinen enkeli - varmaan ihan vain siitä riemusta, että onnistui pelkällä olemassaolollaan pilkkaamaan ihmislajin khakihousuista mitäänsanomattomuutta.

Näitä nasevia luonnehdintoja Tie, totuus ja kuolema tarjoilee nautinnoksi asti. Linnuista on muutenkin kirjassa oma lukunsa, jossa kirjailija tunnustaa rakkautensa niihin mutta varsinkin mustarastaaseen, ja tutkii samalla lintujen ja ihmisen suhdetta niin Wrightin veljesten maalauksissa kuolleista linnuista kuin runoilijoiden, laulajien ja kirjailijoiden kohtaamisissa. 

Sisilian Syrakusa on luonteva paikka muistella arabien loistokasta historiaa, joka tuntuu uskomattomalta nykyisten arabivaltioiden vanhoillisten hallintojen ja uskontojen näivettämässä todellisuudessa, mutta niin vain Hosseini todistaa arabien istuttaneen Eurooppaan paitsi appelsiinin myös renessanssin siemenen. Aiheesta olen ehtinyt jonkin dokumentin katsoa ja kirjoistakin lukea, mutta kirjailija virkistää näkymää katuja kulkien, Montalbanon reittejä seuraten.

Olin innoissani kirjailijan raikkaasta vastarannan kiiskeydestä suhteessa nykyisiin feministeihin, koska itsekin olen kyllästynyt siihen vihan täyteiseen ja kuitenkin jotenkin kliseiseen keskusteluun, jota näkyvät ja kuuluvat nuoremman polven feministinimet julkisuudessa ovat käyneet. 

Minulle sen sijaan on käynyt toisin: koska jostain syystä aivoissani kaikki kiertää aina vastapäivään, olen miesten kirjoja lukiessani joutunut uudelleen arvioimaan suhdettani feminismiin.

- En oikein tiedä, miten lähtisin louhimaan tuollaisen kommentin möhkälemäistä typeryyttä. Tässä oli kyse ns miesten tarinoista, jolla määritteellä feministeinä itseään markkinoivat leimaavat kirjat vähäarvoisiksi. SH nostaa esimerkkeinä Olli Jalosen Taivaanpallon ja Merenpeiton sekä Edward St Aubinin Patrick Melrose -romaanit. En voisi olla enempää samaa mieltä. Kirjat ovat yleisinhimillisiä kertomuksia lapsen vaikeuksista sortavassa ympäristössä, yhteiskunnassa laajasti ja perheessä. Vaikka ei sano tietävänsä, miten lähteä louhimaan sitä typeryyttä, hän päätyy analysoimaan feministisen nykykeskustelun yksisilmäisyyttä ja taaksepäin katsomista, mm Saara Turusen Medusa-näytelmän ja romaanin Sivuhenkilö kautta.

Totuus-osiossa käsitellään yhteiskuntaa ja rahan valtaa, naisten tapoja elättää itsensä hierarkisessa miesten maailmassa. Pääoman kasautumisesta on hyötyä vain sille, jolle se kasautuu, toteaa SH ja päätelmästä olisi Marxkin samaa mieltä. 

Mieleeni tulevat eräät isäni iranilaiset asiakkaat, jotka ihastuivat Suomen-vierailullaan Ruoholahden Citymarkettiin. He kutsuivat sitä Ruoholahden sijaan Ruhollahiksi, mikä oli heidän mielestään hysteerisen hauskaa, koska he ostivat sieltä kaljaa.

Samassa osiossa SH kirjoittaa kirjeitä rakastetulleen Suomessa matkaltaan synnyinmaassaan Iranissa, jossa asuu tätinsä luona. Kirjeet herättivät päässäni ihania kuvia uljaista maisemista ja tuli haikea olo. Miksi en koskaan ehtinyt matkustaa Iraniin (kuten en ehtinyt Laatokallekaan)? Miksi pösilöt diktaattorit hallitsevat kauniita maita, voivat sulkea ne muilta ja kiusaavat kansaansa? - Lukijallekin kirjoitetaan kirje otsikolla Kuka minä olen?  Kuinka lukea kirjailijaa joka on kirjoittanut tämän kirjan. 

Leonard Cohenin runous ja musiikki ovat kirjailijalle läheisiä. Siksikö hän päätyy avioeron jälkeen Hydran saarelle, jossa Cohenin ystäväpiiri vietti hippielämää joskus 60-luvulla? Toinen kuolema Kuolema-luvussa on pikkuveljen menehtyminen 14-vuotiaana. Näistä murheellisista tunnelmista päästään loppunousuun. Vai voiko noin edes sanoa, kun on kyse kärsimyksestä joka jatkuu? 

- Perseeni räjähti elokuussa 2019.  Kivulloinen tila saa diagnoosin perianaaliabsessi. Mutta tässäkin SH käyttäytyy harvinaisella tavalla, ei halua käpertyä häpeämään vaivaansa, vaan levittää suolensa ja sen vaurioituneen toiminnan kaikille luettavaksi. Me tämän onnellisen maan asukkaat voimme olla ylpeitä vielä yhdestä asiasta: bideesuihkusta. Kuinka onnellinen Ludvig XIV Aurinkokuningas olisikaan ollut, jos se olisi ollut hänelläkin käytettävänä. Hänelläkin oli nimittäin anaalifisteli. Joka leikattiin ja leikkaus onnistui! La Grande Opération. Tietenkin SH käy Versaillesissa operaationsa jälkeen.

Vaiva kuulostaa kamalalta, mutta en voi olla ihailematta sitä historiallisen hauskaa tapaa, jolla SH raportoi siitä lukuisilla kakkajutuilla, sekä nykypäivästä että tuolta kolmensadan vuoden takaa. Totta kai hän on ansainnut Aurinkokuningatar-tittelin! Ludvig XIV oli niin suosittu, että moni fani halusi saman operaation itselleen, ilman fisteliäkin. Hallitsijan toipumista juhlittiin ja Versailles'n hovisäveltäjä Jean-Baptiste Lully sävelsi Grand Dieu Sauve le Roi -rukouksesta laulun. Tarinan mukaan se olisi siirtynyt Händelin mukana Englantiin, jossa se tunnetaan nykyisin nimellä God Save the Queen.

Britit kiistävät tämän jyrkästi, mutta on hyvinkin mahdollista, että he esittävät kansallislaulunaan sävelmää, joka kertoo Ranskan kuninkaan peräreiästä. Happy and glorious!

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema
Gummerus, 2021, 237 s

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Luin edelleen hyvin ajankohtaisen sarjakuvateoksen vuodelta 2011, suomennos on vuodelta 2012. Kanadalais-ranskalaisen sarjakuvataiteilijan ja maailmanmatkaajan Guy Delislen kirja raportoi hänen ja hänen perheensä vuoden pituisesta oleskelusta Jerusalemissa. Hänen vaimonsa oli hallinnollisissa tehtävissä Lääkärit ilman rajoja (Médecins Sans Frontières, MSF) -järjestössä Gazan alueella. 

Perhe saa asunnon Jerusalemin arabikorttelista. Eri alueiden erot käyvät nopeasti selväksi. Vaikka kaikki maksavat veroja, kaikkia ei koske esimerkiksi jätehuolto. Taksiakin voi olla todella hankala saada menemään perille asti. Perheen pikkulapsetkin pitää viedä päiväkotiin pitkiä reittejä, koska muuri eri asujaimistojen välillä sirpaloi kaupunkia ja tarkastuspisteet hidastavat kulkemista.

Kirja tarjoaa kiinnostavan ja omakohtaisen näkymän sekä pyhään kaupunkiin että muualle Israeliin ja palestiinalaisalueille. Katukuvien yksityiskohtia ja arjen päivittäisiä tilanteita tutkiessa pääsee ällistyttävän helposti kokemaan paikallistunnelmaa, ehkä jopa paremmin kuin elokuvasta, kuvaa kun voi tutkia mielin määrin.

Piirtäjä vaeltelee ympäri Jerusalemia ja Israelia, palestiinalaisten Länsirantaa ja Ramallahia myöten, sekä yksin, perheensä tai naapurin pikkulapsi-isän kanssa. Jerusalem on täynnä Raamatun historiaa, mutta kohteet usein vaikeasti saavutettavia, aukioloajat muuttuvat tai eivät päde, ovet sulkeutuvat. Tuntuu kuin ihmisten tylyttäminen olisi vallitseva tapa. Piirtäminenkin riittää syyksi hätistää paikalta. Toisaalta pienestä kristitystä kirkosta löytyy lähes boheemin oloinen pappi, joka tarjoaa ylimääräistä huonetta piirtäjälle työhuoneeksi.

Teksti on toteavaa, piirrokset tarkkoja: rakennukset, kirkot, asumukset, kirjavien väestönosien asut, sotilaat aseineen näyttävät koko tämän loputtomasti kiehuvan Lähi-idän kolkan kadunkulkijan silmin. On kuitenkin helpottavaa, että näkijällä on huumorintajua spontaaneille tilanteille, joita niitäkin sentään on, koomisia sattumuksia. Vaikka Jerusalem on kaikkien kolmen suurimman uskonnon pyhä kaupunki ja nykyisin hyvin konfliktiherkkä, Delislellä on ulkopuolisen tarkkailijan neutraali asenne (vaikka kiittääkin uskontojen kiistoja seuratessaan Jumalaa ateismistaan, tiskaamisen lomassa).

Valtion äärimmäinen militarismi ei kuitenkaan voi olla näkymättä joka kadunkulmassa ja alueiden rajapaikoilla. Aseita näkyy lenkkeilijöiden selässä. Liipasinherkkyys lisää hermostusta. Sanoisin, että tämä on melko hermojaraastava paikka, toteaa eräs tuttu. Olisi pöljää ammuttaa itsensä vain siksi, että kuskaa banjonsoittajaa Palestiinaan. Jopa MSF -logo autossa saattaa kiihdyttää jonkun kävelijän tarttumaan tiiliskiveen.

Kaikkein hulluinta on meno siirtokuntien alueilla. Ultraortodoksit miehet eivät käy työssä, vaan opiskelevat päivät pitkät tooraa ja keskittyvät alueilla asuvien palestiinalaisten häirintään, valtaamalla taloja, kasaamalla esteitä teille, sabotoimalla viljelyksiä. Kirjan mukaan he saavat tukea Yhdysvaltojen äärikristityiltä lahkoilta. Vuosikymmenten varrella tapahtuneita yhteenottoja kerrataan siellä täällä. Tietenkin kaikki kalpenevat tämänhetkisen verilöylyn rinnalla. Hallituksilla on väliä, maltillisten hallitusten aikana tilanne rauhoittuu, äärisuuntien kovat otteet vahvistavat äärisuuntia molemmilla puolilla. Palestiinalaisten nöyryyttäminen oli jo 2013 arkipäiväistä touhua kansainvälisesti kiellettyjen siirtokuntien kasvavilla alueilla. Ei tässä mitään uutta ole, siitä on kirjoitettukin yhtä kauan, myös romaaneja, mm Susan Abulhawa romaanissaan Rakkaudetonta maailmaa vastaan.

Israelin juutalaistenkin keskuudessa on kirjavaa taustaa. Kirgisiasta muuttaneiden ashkenasijuutalaisten illalliskutsuilla aterian lopuksi kumotaan muutama lasi vodkaa; venäläistä perinnettä täällä. Uskonnollisuus ja konservatiivisuus on väkevintä Jerusalemissa, kun taas kansainvälisesti pääkaupunkina pidetty Tel Aviv on liberaali ja moderni. Joka tapauksessa Israel on ainoa länsimainen demokratia keskellä autoritaarisia naapureitaan. Siksi avointa kritiikkiä voi esiintyä jopa entisten sotilaiden keskuudessa, jotka ovat muodostaneet Breaking the silence-järjestön. He vastustavat palestiinalaisten sortoa.

Ulkopuoliselle syntyy helposti käsitys, että israelilaiset tekevät sen itse, nimittäin elämänsä vaikeammaksi tällä kaikella - kielloilla, rajoituksilla, syrjinnällä, vihalla, aseilla.

Delislen perheen arki on kuitenkin myös leikkipuistoja, juhlia, retkiä, uusia ystäviä. Palestiinalaisten keskuudessa Ramallahissa hän tapaa myös aktiivisia sarjakuvataiteilijoita. Eräs heistä kommentoi Delislen tekemää piirrosta Bethlehemin hautausmaasta, jonka taustalla näkyy muuri ja vartiotorni: Huomaatko, että meitä pidetään silmällä kuolleinakin. Haluavat varmistaa, ettemme vain enää nouse ylös. Delisle päätyy myös pitämään työpajaa opiskelijoille. Siinä on omat vaikeutensa.

Kirja esittelee toinen toistaan hyytävämpiä esimerkkejä leppymättömästä vihasta, josta ei tunnuta pääsevän eroon. Niin ei tarvitsisi olla, eikä ole aina ollutkaan.

Tässä kuvataan lähes sadan vuoden takaista keskinäisen avunannon tilannetta.

... ja nykypäivän tilanne hermopaineineen

Merkintöjä Jerusalemista voitti vuoden parhaan albumin palkinnon Angoulèmen sarjakuvafestivaaleilla 2012. Kiitos Marjatta, että löysin tämän monella tavalla inspiroivan kirjan, ei vähiten hienon ja selkeän piirrosjäljen takia. Pitäisi hankkia tämä kirja hyllyyn ja tutustua muihin hänen tekemiinsä opuksiin. Ei taida ihan kääntyä äänikirjaksi tämä, se minua vähän hihityttää. 

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista
Chroniques de Jérusalem, 2011, suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY 2012, 333 s

Jyrki Lehtola, Tuija Siltamäki: Sinä riität. Lopunaikojen opas

Työpaikan jatkuvan vaihtamisen ongelma on se, että tietää yhä vähemmän, mitä tekee työkseen ja sitten kun sen lopulta hahmottaa, on aika mennä terapiaan tai vaihtaa työpaikkaa, koska "nyt on uusien haasteiden aika". Terapian ongelma on se, että siinä siirretään systeemiset ongelmat yksittäisten työntekijöiden psyykkisiksi heikkouksiksi. Ei työntekijä tarvitse terapiaa, vaan järkevää tekemistä, ja koko työn konsepti vallankumousta ennen kun suomalainen työelämä on täynnä heikkoja valittajia, joista kukaan ei tiedä, mitä ne tekevät työkseen, vaikka päivittävät siitä jatkuvasti sosiaaliseen mediaan.

Kirjailija, kolumnisti Jyrki Lehtola ja toimittaja, kolumnisti Tuija Siltamäki ampuvat pamflettimaisessa esseekokoelmassaan myrkkynuolia ja pilkkakirveitä kohti ajassa vellovia ilmiöitä, asenteita ja ajatuksia niiden takana sekä niitä edustavia julkisuuden henkilöitä. Armoa ei anneta, rapatessa roiskuu reippaasti. Sanan säilä leiskuaa ja pikimusta huumori kukkii siihen malliin, että lukijana ei tiedä voiko tälle edes nauraa, aika usein kyllä naurattaa. Kuvittelen kirjan kirjoitustilannetta, kuinka kirjoittajat syöttävät toisilleen ja innostuvat varsinaiseen ilotulitukseen. 

Onko tämä säädytöntä juoruilua, häijyä satiiria vai molempia, vaihdellen ja samaan aikaan? Toisaalta kohteet eivät ole yhteiskunnan heikompiosaisia, vaan ajassa hyvin pärjääviä influenssereita, julkkiksia ja sellaiseksi haluavia, joiden fotoshopattuja pintoja hieman raaputetaan, onton päältä. Kirjallisuuden kenttäkin pääsee linkoon. Stadilaista omahyväisyyttä rescue-koirineen ja risottoineen haistellaan maalaistyrkkyjen nenällä. Sanna Marinin tietä hallintotieteitä opiskelevasta robotti-imurista kukoistavaksi poliitikoksi kuvataan hapankaalitrendin mukana. Työelämä muodikkaine tyhjän puhumishöttöineen saa osansa. Kirkkoakaan ei säästetä, sen uudet markkinointimiehet Teemu Laajasalo ja Kari Kanala höyhennetään perusteellisesti. Kirkot ovat todellakin entisestään tyhjentyneet eikä sambajumalanpalvelus vakuuta tässä mankelissa. 

Terapia-ala on villi viidakko ja sen siistimiseksi on tarvittu seurantaa ja jatkuvaa säätelyä. Siksi se onkin hedelmällinen alue kärjekkäille huomioille. Tekijät noudattavat pohjimmiltaan eettistä käytöstapaa, oikeita diagnooseja tai sairauksia ei kyseenalaisteta, sen sijaan kylläkin muotiterapian tarvetta ja diagnoosien hakua jatkuvan oman navan syynäyksen seurauksena. Tämä ilmiö on ilmeisesti valtoimenaan rehottava tarha varsinkin somessa ja influenssereiden keskuudessa.

"Haluan tässä kohtaa painottaa, että myös itsediagnosointi on validia", "CC" kirjoittaa Instagrammissa. VALIDIA, ihana sana, kiitos kiitos, mutta valitettavasti koko vitun idea on se, että itseään ei voi diagnosoida, vaan diagnoosin tekee ammattilainen jaettujen kriteerien ja käsitysten pohjalta, koska diagnoosi ei ole vain sana, jonka voi kirjoittaa someprofiiliin vaan sen pohjalta mietitään, millaista hoitoa  kaivataan.

Polarisoitunutta seksikeskustelua tutkitaan sekä nais- että miesvihan näkökulmasta ja päädytään tutkailemaan huomiotalouden superammattia, seksuaaliterapeuttia, joka ei enää puhu emättimestä vaan vapauttavasti vulvasta ja vaginasta. - emättimestä muokattiin laadukas latinisti... 

Kirjallisuudesta, kotimaisesta kirjallisuudesta (joka entisinä aikoina oli etupäässä nariseva mies kirjahyllynsä edessä) onkin paljon sanottavaa, esmerkiksi sen entisen miesvaltaisuuden uudesta uomasta, jossa nuoret miehet haukkuvat naisia netissä.

Vanhan ajan äijämentaliteetin edustajia kirjallisuudessa on Jari Tervon, Tervon Ukko-koiran ja Tervon turkulaisveljen Reijo Mäen lisäksi enää vain muutama viimeisillään pihisevä vanhus, ja nekin yrittävät pelokkaina teeskennellä ajassa elävää feministiä, vaikka jatkoilla käsi edelleenkin lipsahtaa sinne, minne käsi on vuosikymmeniä tottunut lipsahtamaan, en se minä ollut, se oli Panu Rajala.

Teemakokonaisuuksien väliportaina toimii 10 kysymystä eri aiheista - demokratia, taide, Mika Aaltola, asuminen, ulkonäkö, seksi - ja (polyamoriasta). Houkuttelevia sitaatteja olisi kuin meheviä vadelmia joka sivulla noukittavissa, kuten myös Joel Haahtelasta... Kustannusala uusine kirjoittajineen, kiireineen ja äänikirjoineen saa ruoskasta sekin.

Kustantamot julkaisevat romaanina minkä tahansa kirjoitusharjoituksen, jos kirjailija vain on jollain tasolla ’kiinnostava’, seurustelee jonkun itseään tunnetumman kanssa, on jonkun tunnetun lapsi, osasi joskus tanssia tai on valmis romaanillaan synnyttämään keskustelun, joka ei liity romaaniin, vai kirjoittajaan.

Sinä riität on hauska, fiksu ja täynnä teräviä oivalluksia ja analyyseja nykyajasta. Kirja on niin sakeaa tekstiä, että kestäisi hyvin toisen lukukerran. Näennäisen helposti soljuva teksti sisältää tarkasti mietittyä ja muotoiltua asiaa ja antaa paljon ajattelemisen aihetta. Tässä puheenvuorossa ollaan joka tapauksessa sekä pienen ihmisen ihmisarvon että oikean sivistyksen asiaa ajamassa. Kahden eri sukupolven edustajat ovat yhdessä puristaneet timanttiset kiteytykset ajasta, jossa juuri nyt eletään.

Viimeisessä luvussa vaikuttaa kuin alun maalaistyrkky saisi uudelleen puheenvuoron. Hulvaton kertomus seuraa pariskunnan matkaa Helsinkiin, opiskelijatyttären luo: Isolla kirkolla sattuu ja tapahtuu. Matkakertomus työväenopiston kirjoituspiirin arvosteltavaksi. 

Jyrki Lehtola, Tuija Siltamäki: Sinä riität. Lopunaikojen opas
Siltala, 2023, 275 s

Iida Turpeinen: Elolliset

Mutta laukausta seurasi pettymys. Dodon liha on kauheaa, karvasta ja sitkeää, mutta sitten nokkela merimies keksi keinon: kun dodon paisti sivellään jättiläiskilpikonnan rasvalla, sen liha muuttuu mureaksi ja pehmeäksi, ja näin yksi eläin auttaa nielemään toisen. Eräs onnekas matruusi väitti maistaneensa molempia maukkaudestaan kuuluisia jättiläisiä, ja hän vannoi merilehmän voittavan kilvan. Sen liha oli voita ja mannaa, ja sen rasva paloi traanilampussa savuttamatta ja levitti huoneeseen vienon, houkuttavan tuoksun.

Valtava Stellerinmerilehmä oli vielä eläessään 1742 helppo saalis ihmiselle, lempeä otus, joka ei ymmärtänyt vaaraa ihmisessä. Nälkää näkeville merenkulkijoille se oli myös herkullinen. Beringin retkikunta, joka oli tuona aikana etsimässä meritietä Aasiasta Amerikkaan oli haaksirikkoutunut ja menehtymässä nälkään, kun he näkivät oudon, valaan kokoisen eläimen. Retkikunnan mukana matkusti tutkija Georg Wilhelm Steller, jonka mukaan merilehmä nimettiin. Ihmisen ensi kohtaamisesta eläimen kanssa kului vain 27 vuotta kun sen satapäiset laumat oli tapettu viimeiseen yksilöön. 

Ihmisen jälki maailman muiden elollisten keskuudessa on Iida Turpeisen vaikuttavan esikoisteoksen (HS palkinto 2023) ihmistä suurempana aiheena. Kirjan alussa ja lopussa kohdataan se, mitä merilehmästä on maailmassa jäljellä: sen uudelleen koottu luuranko Helsingin luonnontieteellisessä museossa, jolla on yksi muutamasta näytteillä. Merilehmä ja luuranko kuulostaa museaaliselta, jota se onkin, mutta Iida Turpeinen tutustuttaa lukijan hellyyttävään otukseen mukaansatempaavalla kertomuksella historiallisesta tutkimusmatkasta ja sen jälkeisistä eläintieteilijöiden ponnisteluista säilyttää tieto kadonneesta. Historia tulee eläväksi muutamissa episodeissa alkaen tuosta 1700-luvun Beringin retkikunnasta, 1800-luvun Venäjän Alaskan kuvernaattiin, Aleksanterin Keisarillisen Yliopiston anatomian laitokselle ja aina 1950-luvun Helsingin eläinmuseoon.

Kuinka voisikaan olettaa, että 1700-luvun ihminen tajuaisi harppuunallaan tappaneensa viimeisen yksilön jostain lajista, kun ei se uhka nykyihmiselle kaikkine teknisine välineineen ja seurantoineen näytä olevan selvää? Tai ainakin siihen havahdutaan monen lajin kohdalla liian myöhään. Kirjailija kiittää kirjan lopussa kaikkia niitä lajeja, jotka kirjan kirjoittamisen aikana ovat kuolleet sukupuuttoon, kädellisestä kalasta Polynesian saarilla eläneeseen kotiloon. Havainto sukupuuttoon kuolemisesta oli kolmesataa vuotta sitten niin uusi, että siihen suhtauduttiin epäuskoisesti. Eikä ihmisen oikeutta alistaa kaikki muut lajit omiin käyttötarkoituksiinsa myöskään kyseenalaistettu. 

Merilehmissä yhdistyvät myytti ja todellinen eläin, eikä siitä voi kirjoittaa kirjoittamatta merenneidoista. Yhteys on niin vahva, että niiden lahko on nimetty merenneitojen mukaan, ne ovat sireenieläimiä, seireenejä.

Ensimmäinen episodi, Beringin retkikunnan matka varsinkin toi mieleen Olli Jalosen Taivaanpallon ja muitakin historian meriretkistä ammentavia kertomuksia, kuten Beata Uusman Naparetken ja Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Iida Turpeinen siirtyy sulavasti  luonnontieteen faktoista kuvaamaan retkikunnan olosuhteita, menetyksiä, tapoja pysyä hengissä Kamtšatkan koillisilla seuduilla haaksirikon jälkeen ja kohtaamisia noiden sulokkaiden jättiläisten kanssa. Melankolinen tunnelma ja hartaan keskittynyt tapa eläytyä maailmasta kadonneen eläimen kamppailuun olemassaolostaan saa nieleskelemään lukiessa. 

Elollisten ihmishahmoista rakentuu virkistävän yllätyksellinen historiallisten kertomusten kaari. Heitä kaikkia yhdistää merilehmä. Ensimmäiset, 1700-luvun matkaajat näkevät sen elossa ja loput haluavat kiihkeasti saada omistukseensa sen luurangon, he ovat tutkijoita ja tiedemiehiä tai, kuten toisessa osassa, Alaskan kuvernööri, Hampus Furuhjelm. Hänkin jahtaa luurankoa eläintieteen professorin puolesta. Mukana 1800-luvun episodissa on myös käytännöllinen Anna-vaimo sekä kuvernöörin omalaatuinen sisar, kaikkien kummaksuma epilepsiaa sairastava nainen, joka sittemmin löytää itsensä tieteellisten näytekappaleiden järjestäjänä ja luetteloijana. Kuvernöörille annettua tehtävää seurataan Annan näkökulmasta, joka tuo kiinnostavaa ja huolellisesti tutkittua ajan ja paikan kuvausta. Halutut ja arvokkaat luut herättävät myös monenlaista ahneutta ja vallanhalua.

Vuonna 1844 joukko kalastajia tapaa ruokkiparin pienellä islantilaisella saarella. He vääntävät nurin herkullisten lintujen niskat, ja sitten ruokit ovat lopussa, niin yllättäen ettei yksikään luonnontutkija tule kirjanneeksi lajista kattavia havaintoja, ja äkkiä kukaan ei enää tiedä, millaisella äänellä ruokki kutsui poikasiaan.

Merilehmän kohtalotovereita ovat muun muassa siivetön ruokki ja Amerikan muuttokyyhky, jonka parvet aikoinaan mustasivat taivaan. Nekin olivat "yllättäen" kadonneet. Luonnonystävät ja lintuharrastajat pitivät kauan keräämiään munakokoelmia osoituksena syvällisestä harrastuksesta, mutta osallistuivat samalla sankoin joukoin lintupopulaatioiden kutistamiseen.

Viimeisessä osassa kuvataan pakahduttavasti helsinkiläisen John Grönvallin havahtumista 1950-luvulla omien munakokoelmiensa tyhjyyteen. Grönvall seisoo kaapistojen keskellä, ja ensimmäistä kertaa kokoelman rauha särkee hänen korviaan. - Grönvall on kuitenkin mukana yhdistyksessä, joka huolehtii lintujen pesimärauhasta Aspskärissä, Loviisan edustalla. Nyttemmin se on luonnonsuojelualuetta.

Elollisten vastaanotto on ollut poikkeuksellinen. Siitä on otettu jo neljä painosta kahden kuukauden sisällä julkaisusta. Romaanin käännösoikeuksista on kilpailtu maailmalla suurten kustantamoiden kesken ennennäkemättömässä mittakaavassa. Toistaiseksi oikeudet on myyty 19 kielialueelle, joista merkittävimpinä mainittakoon Yhdysvallat ja Iso-Britannia, Saksa, Ranska, espanjankielinen maailma, Italia, Hollanti ja Ruotsi. (HS 16.11.2023)

Iida Turpeinen: Elolliset
Kustantamo S&S, 2023, 296 s