Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla. Elokuvien villi länsi

Kun rakastuin ensi kertaa, niin rakastuin Davy Crocketiin. Olin ehkä 6-8 -vuotias. Seuraava ihastus oli Zorro. Pikku hiljaa päästiin 60-luvulle ja löysin varsinaiset villin lännen elokuvat. Siihen maisemaan rakastuin, aavikkoon, kaukana siintävään horisonttiin, kanjoniin, jossa hevosten kaviot kopisivat. Pakollisena tuli mukaan enemmän tai vähemmän paukuttelua, ruudin katkua ja pyörähtäviä saluunan ovia. Naisia oli vain saluunan baaritiskin takana push-up-nyörityksissä tai sitten erämaiden mökkien kynnyksellä pitkässä hameessa, lapset ympärillä - kaukana tapahtumien polttopisteestä, poikkeuksena eräs Jane Calamity, miesten lailla asetta kantava ja ryypiskelevä. Sitä en huomannut vielä silloin miettiä, kuten en varhaisempien lännenleffojen rasismia; intiaanien ja meksikolaisten primitiivisen kliseisiä kuvia. Puhumattakaan mustien täydellistä puuttumista kuvasta.

No, ajat muuttuivat, painotukset ja tunnelmat elokuvissa myös. Pitkä matka on valkoisten ylemmyyttä ja tappamisen oikeutusta ihannoivasta John Waynesta italowesternien nihilismiin tai Quentin Tarantinon Django unchained -leffaan. Hyvät, pahat ja rumat on suosikkini vuosien takaa. Ennio Morriconen tunnussävel soi puhelimeni soittoäänenä. Paitsi että hieno musiikki menee pilalle, luulen jonkun soittavan, kun se soi sattumalta jossain. Mutta kieltämättä sen erottaa hyvin missä tahansa metelissä. Miksi muuten monikko suomennetussa nimessä? Ehkä se tulee englanninkielisestä nimestä, josta ei näy onko yksikkö vai monikko. Elokuvassa on kolme tyyppiä ja he ovat hyvä, paha ja ruma. Il Buono, Il Brutto e Il Cattivo - Sergio Leonen mukaan.

Pertti Avolan seepian sävyisessä nätissä kirjassa käydään läpi westernien historia aikakauden taustaa vasten, Levi Strauss-farkkuja myöten. Miksi tarvittiin pitkiä karjanajoja, kuinka myytit syntyivät,  ja mitkä olivat monen sankarin todelliset vaiheet - niin pitkälle kuin se on mahdollista puolitoista vuosisataa myöhemmin. Villin lännen aikakausi oli lyhyt, noin 40 vuotta, mutta sen jälki elokuvan historiassa valtava. Ajanjakso sijoittuu noin 1849-1891  välille - Kalifornian kultalöydöistä yli 3000 km pitkän rautatien rakentamiseen halki Amerikan. Siinä vaiheessa pitkät karjanajot ja cowboyt alkoivat peittyä historian tomuun. Villi länsi on inspiroinut elokuvissa draamaan, komediaan, satiiriin ja parodiaan. TV:ssä on seurattu Bonanzaa, Virginialaista, Lännen tietä - nahkaruoska soi.

Useimmat sankareista kokivat väkivaltaisen kuoleman, tietenkin. Mutta oli niitäkin, jotka elivät kyllin kauan osallistuakseen itse myyttinsä muokkaamiseen, kuten Wyatt Earp. Varsinaisesti myyttien muokkaamiseen, synnyttämiseen ja tuhoamiseen vaikuttivat syvemmin elokuvien tekijät. Avolan mukaan legendat ovat alun perinkin hauraita ja kestävät harvoin kriittistä tarkastelua.

Villissä lännessä taisteltiin elinehdoista ja omistuksesta, kuten muuallakin maailmassa. Cowboyt, karjaparonit ja intiaanit kohtasivat tuolla näyttämöllä. Se kuka milloinkin oli pahis ja kuka sankari, riippuu kertojasta, näkökulmasta ja ajasta. Intiaanit ja meksikolaiset saivat aluksi vain roiston osia, mutta myöhemmin kuva on kirjavoitunut. Romantisoitu yksinäinen cowboy on joka tapauksessa amerikkalaisen valtionvastaisuuden eräs henkilöitymä. Kaaosta ja väkivaltaa voi olla, mutta cowboylle vapaus ja kunnia tulevat sitä ennen. --traaginen lainsuojaton on monta kertaa kiehtovampi hahmo kuin historian todellinen, meidän aikamme sarjamurhaajaa tai katuryöstäjää enemmän muistuttava väkivaltainen juoppo tai psykopaattinen tappaja. Karjanajoilla oli Avolan mukaan merkityksensä myös sisällissodan jälkeisten haavojen ummistamisessa pohjoisen ja etelän välillä, tiivistämällä yhteistyötä ja keskinäistä riippuvuutta.

Italowesternille on omistettu oma lukunsa. Ne aloittivat uuden luvun myös lajityypin amerikkalaisissa elokuvissa. Eläneiden ja sankareiksi muokattujen hahmojen sijaan näyttämölle astuivat ilmeettömät ja moraalittomat oman edun tavoittelijat ja onnenonkijat sodan keskellä. Avola uskoo näiden pääsevän lähemmäksi autenttisuutta kuin sankarimyyttiä rakentaneet varhaisemmat elokuvat. Hän vetää niiden tavasta esittää sota ja sen demoralisoivaa vaikutusta jopa linjan 1990-luvun Jugoslaviaan ja 2010-luvun Syyriaan.

Western on joka tapauksessa Pohjois-Amerikan laajimmalle levinneitä elokuvakulttuurin hedelmiä, sitä on kierrätetty Italian ja Japanin kautta. Sen kuvasto yksinäisine ratsastajineen luonnon ja vihollisen armoilla ei lakkaa kiinnostamasta. Voi olla, että tekniikan tahdittamaa nykyihmistä sen pelkistetty, arkaainen maailma kiehtoo entistäkin enemmän. Sitä paitsi nyky-western on saanut verensiirtoja muista genreistä, scifistä, fantasiasta ja kauhusta.

TV-elokuvakriitikko Pertti Avolaa on näinä päivinä vähän ikävä. Ei niin paljon kuin aikoinaan Jukka Kajavaa, mutta nyt en löydä Hesarista luotettavaa kriitikkoa. En sen jälkeen, kun Martta Kaukonen väitti Kauheaa kankkusta hykerryttävän hauskaksi. Pöh, vetelä ja tylsä ennalta-arvattava törttöily.
Nyt Huuliharppukostajan pariin.

Kirjan on lukenut myös Tarukirjan Margit.


Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla. Elokuvien villi länsi
Kustannus Jalava, 2017, 205 s