Laurent Gaudé: Hurrikaani

Hirmumyrskyt Irma, Jose, Maria etc tyrskyivät uutiskuohuissa ja kirjaston sivupöydälle oli nostettu Laurent Gaudén Hurrikaani, joka kertoo ihmisistä keskellä yhtä Yhdysvaltojen tuhoisinta, kalleinta ja huonoiten jälkihoidettua hurrikaania, Katrinaa New Orleansissa vuonna 2005.

Hurrikaanissa myrsky jää sittenkin statistin osaan, pääosassa ovat New Orleansin mustat, köyhät ja kiusatut. Kirjailija tuntee heitä kohtaan syvää myötätuntoa, ymmärtää heidän uhmaansa ja vihaansa.

Satavuotias neekerinainen, Josephine Linc. Steelson on matriarkka, jota ei komennella edes evakuointibussiin. Ennen myrskyä hänen tapanaan on astua joka aamu bussiin, joka ajaa parempiosasten kortteleihin ja pakottaa nuo ihmiset näkemään itsensä. Keanu Burns on lähtenyt kaupungista ja Rosen luota vuosia aikaisemmin, saanut hommia öljynporauslautalla ja onnettomuuden jälkeen pahan trauman. Rose on masentunut yksinhuoltaja, poikansa Byronin alkuperästä kärsivä äiti. Pastori käy Parish Prisonin vankilassa vaikka mustat vangit käyvät melkein käsiksi kaltereiden välistä. Kaltereiden takana on mustia miehiä, jotka jäävät selleihinsä kun vankilan koirat viedään ilmastoiduissa autoissa suojaan tulvalta.

Hurrikaani lähestyy ensin hajuna, sitten myrskynä ja tulvana, tuoden kaduille alligaattorit. Sen etenemistä seurataan pieninä palasina, kuin uutiskameran kautta, joka kohdistuu lyhyinä väläyksinä eri henkilöihin. Hurrikaani on kuitenkin pelkkä taustakulissi, jonka tarkoitus on näyttää ihminen raadollisena, aitona ja riisuttuna, kuten ajatellaan katastrofiolosuhteiden tekevän. Siitä voi olla monta mieltä.

Olin ensin täysin hurrikaanin imussa. Seurasin jännittyneessä odotuksessa New Orleansin värikylläistä katukuvaa, nousin bussiin satavuotiaan neekerinaisen jäljessä, kärsin öljynporauslautan onnettomuuden Keanu Burnsille synnyttämistä painajaisista, seurasin Rosen luovuttamisen makuista ahdistusta, viivyin vankilassa, jossa mustat, kuka mistäkin syystä tai syyttä, elävät kapenevaa elämäänsä. Kuuntelin pastorin, valkoisen miehen yhä sekopäisempää monologia Herransa kanssa.

Mutta. Itse hurrikaanin pyyhältäessä voimalla kaupungin yli, Hurrikaanin imu oudosti latistui samanaikaisesti. Liian pieniin palasiin pilkotut väläykset henkilöiden kulloiseenkiin tilanteeseen tekivät  vääjäämättä draaman kaaresta silppua. Jännite katosi kun tulva valtasi kaupungin. Niinhän se tekee. Kaikki hukkuu siihen suurempaan näytelmään. Samalla tarinat kehittyivät jotenkin ennalta arvattavasti - etten sanoisi amerikkalaisen kolmen tähden elokuvan tyylisesti. Mutta ei neljän tai viiden tähden. Kirjailijan oikeutettu myötätunto hahmojaan kohtaan muuttuu saarnaavaksi paatokseksi. Vaikka he sen myötätunnon ansaitsevat, he samalla etääntyvät eikä heidän kohtalonsa enää kosketa. Olisin melkein toivonut hurrikaanin jääneen tulematta, koska lupaavasti alkaneet jännitteet huuhtoutuivat tulvan alle. Luonnonmullistus puolestaan saa toimia kaltoin kohdelluille ihmisille kostajana koko kurjasta elämästä, onhan se tuhovoimassaan, ainakin hetkellisesti, tasapuolinen kaikille.

Minä, Josephine Linc. Steelson, kurja neekeri myrskyn keskellä, tiedän että luonto puhuu pian. Pian tunnen itseni aivan pikkuruiseksi, mutta odotan sitä kärsimättömästi, koska on jaloa tiedostaa oma merkityksettömyytensä ja tajuta, että yksi tuulenpuuska voi tehdä meistä selvää niin että jäljelle ei jää mitään, ei edes häilyvää muistoa yhdestä pienestä ihmiselämästä.

Muita lukijoita: Villasukka kirjahyllyssä, Lukuneuvoja, Kirjaluotsi

Laurent Gaudé: Hurrikaani
Ouragan, 2010, suomentanut Maija Paavilainen
Bazar Kustannus Oy, 2012, 219 s