tiistai 5. syyskuuta 2017
Elena Ferrante: Amalian rakkaus
Näin savukkeista nousevan savun ja projektorin heijastaman välkkyvän valokiilan ja kuvittelin kauhuissani miehiä jotka sammakoiden lailla loikkivat penkkirivien alla äitiäni kohti ja kurottelivat räpylöiden sijasta käsiä ja limaisia kieliä. Kuumuudesta huolimatta jäinen hiki peitti ihoani.
Peruutin Elena Ferranten kirjailijuuden alkuun, esikoisteokseen. Tähän mennessä olen häneltä lukenut vain erotragedian Hylkäämisen päivät - ja monet bloggaukset Napoli-sarjasta.
Amalia on kuollut ja aikuinen tytär Delia palaa hautaamaan Napolin lahteen hukkuneen äitinsä. Äiti löytyy ylellisissä rintaliiveissä, vaikka Delia muistaa äitinsä paikanneen alushousunsakin, toisille vaatteita ommellessaan. Delia näkee Amalian uudelleen ja itsensä pikkutyttönä äitinsä vaatteita sovittaessaan ja vanhoissa osoitteissa harhaillessaan. Amalian ympärille oli punoutunut jo nelisenkymmentä vuotta aiemmin verkko, jota pitelevät mustasukkainen mies, salainen ihailija Caserta ja lapset, kaikki alun perin saman napolilaisen kerrostalon asukkaita.
Delia kulkee Napolin katuja, ajaa maanalaisella ja funikulaarilla etsiessään Casertaa - Amalian salaista ihailijaa? Vai rakastettua? Vaiko vainoojaa? Pala palalta tytär selvittää äitinsä arvoitusta ja samalla omaa osaansa yhtenä tyttäristä. Kaikki halusivat Amaliasta itselleen. Miehet kamppailevat hänestä ja toisiaan vastaan. Naisen osa ei näytä hääviltä Napolissa, jokaisesta sivuun katsomisesta saa maksaa nyrkiniskulla, hissivaunussa pitää vältellä miesten hiplaamista. Ferrante kuvaa Napolin miehiä raadollisesti: on tyhjää kerskaileva, höppänä eno, epävarma lapsuuden ystävä joka kituu mafian otteessa, vanhoilla päivillään naisia ahdisteleva vanhus. Ja ennen kaikkea perheenisä, joka kiusaa vaimoaan vielä parikymmentä vuotta eron jälkeenkin. Kadulla seksuaalisia hävyttömyyksiä syljetään murteella perään.
Himo, jonka Amalia miehissä sytyttää, on Delialle myrkkyä. Hän ajautuu lapsuuden ystävänsä, Casertan pojan kanssa hotellihuoneeseen, mutta ei tunne halua, hikoilee vain lakanat märäksi, niin että miehenkin himo katoaa epävarmuuden tieltä. Seksi & väkivalta on ollut käsittämätöntä tyttären kokemana, näkemänä, kuulemana.
Amalian rakkaus tuo harhailevassa vierauden tunnelmassaan ja eksistentiaalisessa ahdistuksessaan mieleen 60-luvun eurooppalaiset - ranskalaiset, italialaiset, puolalaiset - elokuvat. Toisaalta tunnelma on hyvin etelä-italialainen; hiostavan uhkaava, kuin mafian kiristäjä olisi kintereillä. Väkivalta tuntuu imeytyneen seiniin, niin kuin Ferrante sen kuvaa. Paikallisjunakin on hidas kuin kuolinkamppailu. Mikä osa tyttärellä on pitkässä intohimon ja synkän väkivallan keitoksessa? Väkivallan kanssa elävän äidin näkeminen on jättänyt jäljen, ristiriidan, ehkä jopa syyllisyydenkin tyttäreen, sen avuttomuuden takia mihin se lapsen ajaa. Delia on halunnut olla kaikkea muuta kuin mitä äiti on ollut, mutta löytää sittenkin, lopulta, Amalian itsestään.
Tätä kirjaa ei voi lukea tuoreessa MarikaOksan Naisen tie-haasteessa, autofiktiivisenä koska Elena Ferrante on pseudonyymi eikä hänen elämästään siis tiedetä. Italiankielinen nimi Amore molesto, voisi kääntyä vaikka 'vainoava rakkaus', englanniksi se on käännetty kiusaava ja ruotsiksi tuskallinen rakkaus. Amalian rakkaus voi tarkoittaa sitä mitä Amalia rakastaa tai Amalian rakastamista.
Muita lukijoita: MarikaOksa, Tuijata, Omppu, Kulttuuri kukoistaa
Elena Ferrante: Amalian rakkaus
Amore molesto, 1992, suomentanut Taru Nyström Abeille
Avain 2005, 151 s
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
onko joku ihan uusi...?
VastaaPoistaTämä on Elena Ferranten esikoisteos vuodelta 1992. Sen jälkeen häneltä on ilmestynyt kuusi romaania ja muita teoksia.
VastaaPoista