Eniten minua kiinnosti, aluksi, tämä ympäristö: kävellä arkiaamuna Madridissa, päätyä Pradon museoon ja asettua Rogier van der Weydenin Kristuksen ristiltäoton edustalle. Ja toiseksi näkökulma: amerikkalainen nuori runoilija Adam Gordon, maineikkaan säätiön stipendiaattina tutkimassa Espanjan sisällissotaa ja runojensa suhdetta siihen. Ja kolmanneksi se, että tämä minäkertoja ja kokija on kaikesta epävarma, ulkopuolinen ja kompleksinen. Maailma on sekaisin eikä sitä ainakaan selvennä pillereiden napsiminen, hasiksen pössyttely ja se, että Adam latkii kaikkea muuta paitsi vettä.
Museossa taide on paikallaan kehyksissä. Jo sieltä voi aloittaa itsereflektion; onko minun tapani katsoa taidetta oikea. Onko oma kokemus yhtä syvällinen kuin miehen, joka purskahtaa itkuun maalauksen edessä? Vai onko se sittenkin syvällinen kokemus syvällisyyden puuttumisesta? Ymmärrän nuorenmiehen tilanteen äärimmäisenä stressitilana: ihminen on valinnut tulla vieraalle maaperälle yksin, tulla vieraalle kielialueelle kunnianhimoisen tavoitteen kanssa, ei pelkkänä turistina, eikä tämän projektin tarvitse ketään muuta oikeasti kiinnostaa. Silti siihen ja oman tekemisen merkitykseen olisi hyvä uskoa.
Taiteilijan omakuva on itseironista satiiria, omien möhläysten perkaamista raadollisuuteen asti, väärinkäsityksiä, suosion kalastelua teeskentelyn kautta, huonommuuden tunteita, kateutta, mustasukkaisuutta, voitonriemua ja tappion lamaannusta. Hän valehtelee äitinsä kuolleen, ja saakin lohdutusta ymmärtävältä naiselta. Hän valehtelee isänsä olevan fasisti - vaikka tuo lempeä mies siirtää hämähäkin ulos pihalle paperinpalalla - koska arvelee saavansa myötätuntoa espanjalaisilta aktivisteilta. Runoilija vaeltaa taiteilijuutensa kivistä polkua ja velloo monenlaisissa tunnelmissa. Lukijalle se kaikki näyttäytyy inhimillisenä ja tragikoomisena, hauskana ja kamalana.
Koin jotain, mikä muistutti voimantunnon kuohahtamista, voiman havaita maailma kuin lasin takaa, ja tällainen irrallisuus kytkettynä vähentyneeseen tarpeeseeni tai kykyyni nukkua antoi minulle jonkinlaista vampyyrimaista energiaa, joskin se myös teki minusta oman saaliini.
Adam hengailee Madridin kaduilla päämäärättömästi ja vatvoo itseään suhteessa toisiin, 'taidettaan' suhteessa taiteeseen, runouttaan, 'kyvyttömyyteni liikuttua runoista liikutti minua'. mutta niin hän vain pikkuhiljaa ajelehtien - kuin Mikko Rimmisen pussikaljottelijat - löytää itsensä lähempää niitä piirejä, jotka hän omakseen tuntee eli vasemmistoälykköjä taiteilijoita. Puutteellisen espanjankielen - jota meluisa baariympäristö ei helpota - hän ratkaisee ilmeilemällä. Valituilla ilmeillä on tarkoitus osoittaa älykkyyttä, sarkasmia, ironiaa; kaikkea korkealla henkisellä tasolla operoivan taiteilijan arsenaalista. Siinä liikutaan hauraalla jäällä, sillä espanjalaisten vilkas keskustelu pyrähtelee salamannopeasti tunnelmasta toiseen. Vieraan kielen keskellä kirjailijalle/runoilijalle avautuu myös mahdollisuus lukuisiin rinnakkaisiin tulkintoihin kuulemastaan. Madridiin nimittäin tullaan siinä tarkoituksessa, että edetään baarista baariin, hankkiudutaan yhä kovempaan känniin ja päädytään veivaamaan monikerroksiseen discoon raivokkaan teknon tahdissa.
Kaikkialla runoilija tarkastelee ympäristöään sekä erikseen että erityisen syventyneesti itseään siinä, etäältä. Näin itseni ikään kuin pihalta käsin. Tätä itsereflektointia harrastetaan kohtalaisen kauan ilman suurempia ulkoisia tapahtumia. Vasta kun Adam on päässyt kunnolla piireihin, hänen salaperäisyytensä vankkenevan kielitaidon myötä vähentyessä, kääntäjänsä Teresan ja tämän galleristiveljen kautta, ja lähituntumaan toisenkin naisen, Isabelin kanssa, hänen kamppailunsa alkaa koskea enemmän naisia, ja vähemmän runoutta. Siinäkin itseluottamuksen liekki lepattaa vaihtelevasti, mutta tarina alkaa vetää vauhdikkaammin kun päästään vähän kauemmas runoilijan navasta ja sen tarkastelusta. Silti, naisia väijyvät muutkin, ja herättävät runoilijassa epämiellyttäviä tuntemuksia: Carlos hymyili hymyä, jonka koin voitonriemuisena, postkoitaalisena.
Adam Gordon oli kaikesta kohelluksesta ja häsläämisestään huolimatta, tai sen takia, hauska ja koskettava tuttavuus. Hänen nolostuttavat mokansa toivat mieleen tunnelmia jostain nuoruudesta, asioita joita ei haluaisi muistaa. Osasin varsinkin samaistua ulkopuolisuuden tunteeseen vieraskielisellä alueella, siihen epätoivoon kun ei ole pääsyä lämpöiseen ja iloiseen piiriin, kun ei ole kieltä. Ovelasti Adam kuitenkin raivasi tiensä.
Mutta en onnistunut toden teolla aloittamaan espanjankielisen kaunokirjallisuuden lukemista koska jouduin turvautumaan sanakirjaan niin usein, että lauseiden liike jumiutui. Koin lauseet aina hiukkasrykelminä, en koskaan aaltoina; en ollut kyllin kärsivällinen lukeakseni samaa kappaletta yhä uudelleen kunnes sanojen pisteet sulautuisivat viivaksi.
Ben Lerner on palkittu runoilija ja prosaisti, tämä on hänen autofiktiivinen esikoisromaaninsa. Siinä on paljon runoa, leikittelyä kielellä, rajattomuutta. Runoa hän mätkii kuin lapsi resuista nalleaan, tuota taidemuodoista kuolleinta. Sen opin, että runo ei kerro mistään. Näin hän valistaa espanjattaria, useammin kuin kerran. Runoa tai proosaa, romaani on mielettömän hauska, Lerner kirjoittaa tyylillä, ja suurella intohimolla.
Samasta aiheesta: Omppu.
Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta
Leaving the Atocha Station, 2011, suomentanut Artturi Siltala
Siltala 2017, 226 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti