sunnuntai 28. tammikuuta 2018

David Mitchell: Luukellot



Ennen Luukelloja olen lukenut David Mitchelliltä romaanin Jacob de Zoetin Tuhat syksyä, joka historiaan ja eksoottiseen itään sijoittuvana, runsasteemaisena mutta silti hyvin näpeissä pysyen teki vaikutuksen. Löysin romaanin Suketuksen luotettavasta blogista, kuten myös tämän jälkimmäisen. Niinpä sukelsin innolla Luukellojen syövereihin, siitä huolimatta että kannessa mainitaan romaani silatun 'fantasiarouheella'. Epämukavuusalue -merkkivalo syttyy päässäni. Enkö juuri päässyt sammuttamasta sitä...

No, kertomus alkaa lupaavasti ja jotenkin tutunkin oloisesti, noin niinkuin kerrontatavaltaan. Kate Atkinson (2 romaania häneltä luettuna) sieltä taitaa vilahtaa. Ei kai hän ole imeytynyt Mitchellin päähän, tai päin vastoin - luukellomaisesti? Jotain saman tapaista tuossa monien sukupolvien ketjussa, joista nostetaan aina uusia persoonia esille yllättävissä yhteyksissä ja siinä rempseässä dialogissa, josta heti tunnistaa brittiläisen huumorin.  Mutta siinä missä Atkinson pysyy tiukasti Englannin maankamaralla,- käykö hän korkeintaan kanaalin toisella puolen Keski-Euroopassa? - Mitchell liihottelee ympäri palloa Torontosta Islantiin, Sveitsin Alpeilta Kolumbiaan - kokaiinia, kokaiinia - Englannin Gravesendistä Australiaan. Ajassa liikutaan paitsi tuhatvuotisten sielujen matkassa meidän tavallisten tallaajien vuodesta 1984 jo romaanin neljännestä osiosta (s. 419) alkaen tulevaisuudessa.

Alkuun ei ole nikottelemista. On tavallista perhe-elämää, Holly on 15-vuotias. On vastarakastunut, äitinsä kanssa kamppaileva teini-ikäinen. Suuria pohdintoja rakkauden kestämisestä, vanhempien elämän peilaamista; perhe raataa Captain Marlow-pubin pitäjänä. Pikkuveli katoaa. Aika kääntyy, paikat vaihtuvat, uudet sankarit astuvat areenalle, vanhoja tuttuja putkahtaa esille uusissa maisemissa vuosikymmenen vanhempina. Fantasiarouhe alkaa kuitenkin ennen pitkää kirskua hampaissani, kun ankoriitit, tarkemmin Sidelhornin solan tomasiittiluostarista, alkavat temppuilla normikansalaisten keskuudessa. Ketkä ovat Käsikirjoituksessa, ketkä eivät, sen pitäisi alkaa kiinnostaa.

Olin erityisen pettynyt sen jälkeen kun fantasiarouhe peitti Hollyn aviomiehen, Irakissa työskentelevän ulkomaan kirjeenvaihtajan. Se osio oli hienosti kirjoitettu ja paljon mielenkiintoista poliittista ja yhteiskunnallista todellisuutta sisältävä dramaattinen kertomus, joka valaisi oivallisesti Yhdysvaltain epäonnistumista Irakin sodan jälkimainingeissa. Mitchell on ahkera ja tarkkakatseinen maailman ilmiöiden raportoija. Monenlaista historiaa ja faktaa, jopa pieni Sibelius-patsas, on ripoteltu lisääntyvän fantasia-aineksen joukkoon, yhteiskunnallista todellisuutta, kirjailijuutta. Se antoi happea samoin kuin taitavasti tyypitelty porukka, luistava ja hauska dialogi. Sanalla sanoen loistava kirjoittaja tämä Mitchell.

Mutta: sivulla 473 tunsin kuinka tuhatvuotiset sielut, ankoriitit, horologit, psykoesoteerikot ja kaikki heidän häivevirkkeensä kuristivat kurkkuni umpeen. Ilmaa haukkoen suljin kirjan ja totean, että epämukavuusalueella on todella epämukavaa. Yritin kyllä. Jossain välissä Hollylle sanottiin, että 'Ihmiset palavat halusta uskoa johonkin suurempaan...'. En pala. Olen sitä mieltä, että kaikkeen löytyy looginen selitys - ennemmin tai myöhemmin. Enneuniin ja näkyihinkin, eikä siinä ole mitään ikävystyttävää.  Nyt jotain ihan muuta.

David Mitchell: Luukellot
The Bone Clocks, 2014, suomentanut Einari Aaltonen
Sammakko 2017, 644 s


4 kommenttia:

  1. Leena, hyvin kuvattu tämä yrityksesi lumoutua fantasiasta. Minulla on sama, joku harva, vain vähän fantasiaa mausteeksi sisältävä fiktio on kolahtanut.
    Tämän genren kirjat ovat yleensä vielä niin paksuja. Oliskohan Luukelloista saanut puolta lyhyemmän eli sopivanmittaisen jättämällä fantasiaelementit pois? Kuulostaa muutoin hyvältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jossain blogissa oli kirjoitettu, että kehumani Irak-osion olisi voinut jättää pois. Minä taas olisin jättänyt kaikki nuo 'kuolemattomat' hääräämästä. Näin me ollaan erilaisia me lukijat.

      Poista
  2. Huh, onneksi fantasiarouhe ei sentään sinua täysin tukehduttanut. Harmi, ettei se sovi sinulle, mutta niin maailma vain toimii: yhtä yhdelle, toista toiselle.

    Rakastan tätä kirjaa, koska Mitchellin taito rakentaa tarinaa niin valtavan monella eri palasella on niin huumaavan hieno. Tyylilajit, kerrontatekniikat, henkilöt ja näkökulmat vaihtuvat ja kokonaisuus rakentuu isoista laatoista.

    Jacob de Zoetia ei vain voi unohtaa. Siitä romaanista saisi upean elokuvan tai tv-sarjan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noin se on. Jacob de Zoet oli minustakin hieno, värikylläinen ja dramaattinen. Tässä oli ehkä enemmän vastakohtaisuutta, toisaalta hyvin tiukkaa asiaa, kuin jostain raportista ja sitten taas ihan tuota keijumeininkiä. Ei tosiaankaan minulle se osuus. En ihan loppuun sitten kestänyt, ihan helpotti kun päätin keskeyttää :)

      Poista