Onko elämää Netflixin ulkopuolella? En ole nähnyt Breaking Bad -sarjaa, mutta ymmärrän nyt, että se on nähtävä. Laitoinkin varauksen kirjastoon, sieltä sen näköjään saa. Antti Arnkilin Sunnuntaiesseet perkaa ensimmäisessä luvussaan k.o. sarjan moraalista ja eettistä hetteikköä. Kun sitten pääsen päivän Hesarin viimeiselle sivulle niin eikö sieltä heitetä silmille tätä sarjaa seuraava sarja, joka yltää kriitikon mielestä vielä huimaavampiin sfääreihin. On siis aloitettava alusta tämäkin polku.
Sunnuntai on lauantaita ikävystyttävämpi päivä. Aika tyhmältähän tuntuu tuo todeta, mutta sillä on pitkä perinne, jos on viettänyt suurimman osan elämästään vakinaisen työpaikan rytmittämässä arjessa. Samoin Sunnuntaiesseet ei virkistänyt minua aivan niin paljon kuin Lauantaiesseet. Se johtunee aiheista, jotka eivät kolahtaneet yhtä vahvasti elämysmaailmaani. Alkaen tuosta tuntemattomasta sarjasta. Arnkilin pohdinnat toki kiinnostivat ja pakottavat siis tutustumaan siihen.
Seuraava aihe on minulle samanlainen toistaiseksi suljettu ovi: Jaakko Yli-Juonikkaan kokeileva Neuromaani, kirjallisuuden ammattilaisten korkealle arvostama mutta suurelle lukijakunnalle vaikeaksi hahmottunut teos. Tässähän ovi hieman raottui ja olen vähän enemmän kiinnostunut, lähinnä siksi että sitä luonnehditaan paikoitellen myös hyvin hauskaksi, maanisella tavalla. Tuon tapaista kokeilevaa tiiliskiveä en ainakaan lue, jos se ottaa itsensä liian vakavasti. Loputtomat ja oikukkaat metaforat eivät häiritse, jos jäävät havaitsematta. Hehe. Essee kirjasta vaikuttaa innostuneen kustannustoimittajan puolustuspuheenvuorolta ymmärtämättömille kriitikoille, joista edesmennyt Matti Mäkelä mainitaan erikseen.
Virpi Suutarin dokumenttielokuvat saavat oman esseensä, mainion. Olen nähnyt hänen Eleganssi-nimisen dokumenttinsa suomalaisista yritysjohtajista metsästys- ja muissa säädyn vaatimissa kuvioissa. Totta on, että Suutarin ote on hyvin ovela, siinä jää Michael Monroe osoittelevuudellaan kauas taakse. Eleganssissa Jorma Ollila ei onnistu nousemaan metsästäjä-aristokraatiksi, koska koira ei tottele uuden rahan miestä.
Ei työtä liika suurta, ei pentua liika pientä -esseessä Arnkil osoittaa vastaansanomattomasti lasten ohjelman (Ryhmä Hau) huolestuttavan näkemyksen työelämän vaatimasta rajattomasta panoksesta, kaiken edellä, mikä löytää yllättävän vastinparinsa menneisyydestä, Neuvostoliiton työn sankarista. Työtä vain on meidän ajassamme ja järjestelmässämme saatavilla tai sitten ei. Työn sankaruus kasvatuksellisena tavoitteena ei oikein istu vallitseviin työmarkkinoihin, sanoo Arnkil.
Kirjallisia analyyseja seuraa vielä siedettävästä Petri Tammisen Meriromaanista vs Alastalon sali minulle etäisempään Pauliina Haasjoen runojen maailmaan ja vielä lähes mahdottomaan Schlegel, kritiikki ja ironia -nimiseen esseehen, joka kangistuu luentomaiseksi.
Ironia onneksi laskeutuu kirjallisuuden teoreettisesta kentästä konkreettiseen ympäristöön, Tikkurilan rakennusmonttuihin. Esseessä Lapsuuden Tikkurilan kuutioita hän sijoittaa poikansa ohjauksessa Tikkurilan mainospelimaailmaa sen tuttuihin maisemiin, muistelee kadonneita kulmia ja pohdiskelee seudun mennyttä ja nykyistä identiteettiä, Vantaan Espoota, josta luonto on saatu jo kokonaan kitkettyä - kukannimisistä kaduista huolimatta. Ehkä tämä essee vaikutti niin läheiseltä, koska entinen kotiseutuni Espoon keskus on jotenkin Tikkurilan oloinen, vanha maalaiskunnan keskus vailla kaupungin olemusta, jollaiseksi sitä yritetään väittää ja rakentaa, yhä tylsempään ja masentavampaan yleisilmeeseen päätyen. Havainnekuvat tulevasta maalaavat kuvia, joissa jopa väestö on vaihdettu - nuorempaan, sosiaalisempaan.
On rakennettava aina uutta ja raivattava vanhaa pois. Kouristuksenomaisessa uudistumisvimmassaan Tikkurila on päätynyt hajottamaan jopa oman kirkkonsa. Kirkon paikalla on nyt aidattu kuoppa. Sen pohjalta on määrä nousta lähivuosina "näyttävä pyramidimainen pyhättö". Joko Tikkurila viimein yltää hämärän ideansa tasolle?
Ei uskoisi aiheesta, mutta Tikkurila-essee oli Sunnuntaiesseiden piristävin, lakkautettuine agenttikerhoineen. Aivan napakymppi analyysi pääkaupunkiseudun taajamarakentamisesta, kokemusasiantuntijan vahvalla henkilökohtaisella näkemyksellä syvennettynä.
Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet
Siltala, 2019, 176 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti