Domenico Starnone: Kepponen

Sukupolvikokemus eli ikä on minusta ihmisiä eniten yhdistävä asia, enemmän kuin sukupuoli esimerkiksi. Niinpä seitsemänkymppisen vaarin näkökulma, ahdistuksen aiheet ja mietteet Domenico Starnonen romaanissa Kepponen tuntuvat läheisiltä ja samastuttavilta. Romaanissa vaari joutuu - vastentahtoisesti - lapsenhoitohommiin tyttären ja tämän miehen, akateemisten ihmisten seminaarimatkan ajaksi. Perhe asuu Napolissa, vaarin, Danielen lapsuudenkodissa, jota tämä ei ilolla muistele, päinvastoin. Lapsi on nelivuotias Mario, ikäisekseen älykkääksi ja toimeliaaksi kehuttu. Nämä kaksi, vaari ja lapsenlapsi kohtaavat toisensa ensi kertaa uudessa tilanteessa ja siitä kehkeytyy molemmille, ja ainakin vaarille käänteentekevä kokemus. Mario kuorii lapsen leikkimielisyydellä vaaristaan esille piirteitä, joita Daniele ei ollut nähnyt eikä haluaisi nähdä. En siedä sitä, että minun pitäisi pojalle puhuessani käyttää itsestäni vaari-nimeä. En minä vaari ole, olen minä.

Starnone kuvaa mainiosti vanhenevaa, ei aina niin sympaattista miestä, kuvittaja/taiteilija-ammattinsa kautta uraa tehnyttä, joka on herkkä statuksestaan, varsinkin koska on parhaillaan sitä nuoremmille menettämässä. Havainto tekee kipeää eikä lapsen kritiikki helpota asiaa. Lapsen maailma on muutoinkin etäällä pysyneelle vaarille vieras ja hänen sisäinen monologinsa sekä lapsesta että tämän vanhemmista on tylyä ja ymmärtämätöntä, toisaalta rehellisen oloista noista lähtökohdista - ja siksi sekä liikuttavaa että hauskaa. Pikkuvanhan, kotinsa meisselit ja mutteripannut osaavan lapsen lisäksi Danielen hermoille käy varsinkin vävy ja riitaisa aviopari muutenkin. Aviosuhteet laajenevat vaarin oman, jälkikäteen ja lesken näkökulmasta entistäkin kompleksisemman oloisen rakkaussuhteen muistamiseen.

Lapsuudenkoti kirvottaa Danielessa kuvia, jotka sekoittuvat vanhenemisen jatkuvan ahdistuksen ja huolestumisen tilaan. Se tuntuu oikealta, sitäkin on vanheneminen, kokemuksen tuomaa viisautta, jonka toinen puoli on samanaikaisten riskien tunkeminen loputtomien huolenaiheiden tulvana. Yön varjoissa ne vaanivat erityisen virkeinä. Ja Napolissa sen kadut, katujen kieli, murteet ja yleiskieli. Si,si - tämä tuntui tutulta. Elena Ferrante sieltä kurkkii kulman takaa. Annan kyllä täältä muutaman pisteen sille, että pseudonyymin toinen osapuoli on tämä Domenico Starnone, sekä kirjallinen käsiala että Napolin henkisen ilmapiirin kuvaus sopii.

Tämän kaupungin asukkaat, ajattelin, näiden kortteleiden, torien, katujen, kujien niska limassa raatava väki, satamalaitureilla laitonta kauppatavaraa lastaava tai purkava porukka, ei suutahtanut tai vihastunut vaan raivostui, s'arraggiava. Täkäläiset raivostuivat kotona, kadulla ja varsinkin silloin, kun kuljeksivat ympäriinsä löytääkseen jokusen lantin mutteivät sellaista löytäneet. Eikä usein tarvittu paljoakaan, että jouduttiin käsirysyyn muiden raivopäitten, arraggiati, kanssa.

Kepponen on vaarin kasvukertomus, siksi omaperäinen. Ihminen ei lakkaa oppimasta.

Tänä aamuna en ole varma, pelkäänkö pojan puolesta vai pelkäänkö poikaa.

Domenico Starnone: Kepponen
Scherzetto, 2016, suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
WSOY, 2019, 238 s