Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät

Viime vuoden kirjallisuuden Nobelin voittaja, Tansanian Sansibarissa syntynyt, nykyisin Englannissa asuva yliopiston professori Abdulrazak Gurnah kertoo Loppuelämät-romaanissaan oman synnyinseutunsa historiaa noin 50 vuoden ajalta. Muutaman keskushenkilön kokemukset kuljettavat tarinaa, jossa jotkut polut risteävät, jotkut kulkevat toisistaan tietäen koskaan kohtaamatta. Kertojan ääni on selkeä ja rauhallinen, vaikka aika ja seutu on täynnä sotaisia eurooppalaisia, ensin saksalaisia, myöhemmin brittejä, jotka jatkavat kolonialistisia pyrkimyksiä täälläkin, Itä-Afrikan rannikkoseuduilla, nykyisen Tansanian ja Kenian alueilla.

Afrikkalaisia ei kuvata vain vääryyden ja väkivallan uhreina. Nuoret Hamza ja Afiya, konttoristi, kirjuri Khalifa Asha -vaimoineen, tukkukauppias Nassor Biashara ja hänen yrityksensä monet työntekijät ja hanslankarit - he kaikki ovat ennen kaikkea sitkeitä ja elämänhaluisia, yksilöitä - kuka hiljainen ja pohdiskeleva, kuka äänekäs ja räväkkä, kuka sarkastinen, kuka sovinnainen, kuka harras uskovainen.

Sisarukset Ilyas ja Afiya kadottavat toisensa jo lapsina, menetettyään köyhät vanhempansa. Isoveli Ilyas karkaa omille teilleen ja pestautuu saksalaisten armeijaan, Schutztruppeen sisaren joutuessa etäisten sukulaisten lapsikatraan joukon jatkoksi, kaikkien huonosti kohtelemaksi. Sieltä veli pelastaa hänet kerran mutta katoaa taas. Toisaalla seurataan nuoren miehen, myös ilman vanhempiaan kasvavan Hamzan polkua samoissa sotajoukoissa mutta muualla, käskytettävänä, simputettuna. 

Sota näyttää köyhille afrikkalaisille valinnalta, joka on tehtävä. Jonkun joukoissa on aina marssittava, tapettava tai tultava tapetuksi. Se ei ole sen kummempaa, se on elossa pysymistä. Saksalaisilla on keinonsa saada afrikkalaiset polttamaan toistensa kyliä, tappamaan karjan, saada väki pelkäämään askareita, Saksan värväämiä paikallistaistelijoita.

Heidän kertoessaan rehvakkaita tarinoitaan ja marssiessaan suurta vuorta ympäröivien sadekatveisten tasankojen halki he eivät vielä tienneet, että joutuisivat taistelemaan vuosikausia soilla ja vuorilla, metsissä ja ruohoaroilla kaatosateessa ja kuivuuden keskellä, lahtaamaan ja päätymään lahdatuksi, ja asialla olisivat heille tuntemattomien kansojen armeijat...

Aluksi rauhallinen ja selostava tyyli vaikuttaa jotenkin vanhahtavalta ja monotoniselta kuvaukselta, kuin Välskärin kertomukset, mutta kun henkilöhistoriaa on hiljalleen tuotu lähemmäs ja kehykset tarinalle hahmottuvat, sen eleetön poljento vie mukanaan, sen henkilöhahmot alkavat kasvattaa kerroksia, vivahteita, persoonia. Samoin kuin esimerkiksi zimbabwelaisella Petina Gappahilla, tekstissä vilahtelee swahilin kielisiä ilmauksia, joita ei aina ole tulkattu. Ne kuitenkin selviävät yhteydestä (ja löytyvät googlesta), joten ne toimivat oikeastaan pikanttina paikallisvärinä, tai kuin tuoksuna afrikkalaisesta puusta.

Loppuelämät kattaa yhden sukupolven matkan ja kuvaa myös erään nuoren rakkauden puhkeamisen ja täyttymisen. Se tapahtuu mutkattomasti ja luonnollisesti, siitä huolimatta että yhteisö on muslimeja. Tässä lienee luettavissa niitä harvoja etuja mitä köyhyydessä ja orpoudessa voi olla: ei ole vahvaa sukua päättämässä nuoren parin valinnoista heidän puolestaan. Ja se jolla on asiaan sanottavaa, sattuukin olemaan hieman kompleksisempi tyyppi, päältä äreä, pohjimmiltaan sympaattinen.

Rasismi näyttäytyy paitsi Saksan ja Britannian siirtomaavallan kuolinkouristuksissa myös hienovaraisemmin, kuten saksalaisen lähetysaseman pastorin asenteissa. Tämä seutu on merkityksetön inhimillisten pyrintöjen ja saavutusten valossa. Vaikka ihmiskunnan historiasta repisi tämän sivun pois, se ei muuttaisi mitään. Joten kirkko siunaa täälläkin kaiken sen julmuuden mitä sotajoukot mukanaan tuovat. Hamza on oppinut varovaiseksi ja hiljaiseksi, mutta saksalaisten joukossa hän oppii lukemaan Schilleriä, vaikka pastori onkin vakuuttunut että se ylittäisi hänen käsityskykynsä.

Saksalaisten siirtomaataistelua, ennen natsismia, Loppuelämät kuvaa Tuntemattoman sotilaan tyylisesti, värikkäiden upseerikuvausten kautta, esikuntien kasvavan turhautumisen lisääntyessä, askareiden ja palkkasotilaiden karatessa, armeijan muuttuessa rääsyläisten rupusakiksi. Oberleutnant häipyy omiin mielenmaisemiinsa, Feldwebelin hermo kiristyy. Taustalla äiti Afrikka hengittää, kaatosateet vyöryvät, hyeenat haukahtelevat.

Saksalaisten vetäydyttyä itäisestä Afrikasta paikallinen väestö saa vihdoin alkaa rakentaa omaa elämäänsä. Ennen itsenäistymistä, brittien siirtomaakautena silloisessa Tanganjikassa elämä oli jo kohentunut, kunnes toinen maailmansota taas alkaa tuoda myrskypilviä taivaalle. Afiyan kadonnut veli Iliyas ja hänen etsintänsä maailmalta, saksalaisten joukoista tuo romaanin loppuun vielä yhden yllättävän kohtalon. Hitlerin Saksassa ei riitä, että on marssinut heidän joukoissaan. Aina yksinvaltiaalle löytyy myös syy perustella uusi hyökkäyssota. Hitlerillä oli suunnitelmissa saada Afrikan siirtomaatkin vielä takaisin. Se suunnitelma ei toteutunut.

Romaani tuo hienosti historiaa eläväksi, kuten on meilläkin sukupolvesta toiseen luetut Täällä Pohjantähden alla tai Tuntematon sotilas osoittaneet. Loppuelämissä sota vaikuttaa kaikkeen, mutta etualalla ovat tavalliset ihmiset, joiden on elettävä elämäänsä eteenpäin siitä huolimatta. Taustasta huolimatta kirja ei masenna, sitkeys ja elämänhalu palkitaan.

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät
Afterlives, 2020, suomentanut Einari Aaltonen
Tammi, 2022, 339 s