Charles Simic: Maailma ei lopu

Matemaattisiksi yhtälöiksi kirjoitettuja kummitustarinoita. Pikku Emily liitutaulun edessä on todella peloissaan. X:t näyttävät öiseltä hautausmaalta. Opettaja haluaa, että hän sohisi niitä liidunpätkällä. Kaikki lapset pidättävät henkeään. Valkoinen liitu kirskahtaa kerran plus- ja miinusmerkkien seassa, sitten on jälleen hiljaista. 

                            Kannen kuva: Augustus F. Sherman, serbianromaniperhe Ellis Islandilla 1905,
 New York Public Library

Proosaruno kuulosti todella lupaavalta, sopiva sekoitus runon vapautta ja proosan jäntevyyttä, ajattelin. Täytyy myöntää, että suurin osa Charles Simicin proosarunoista liikkuu enimmäkseen surrealismin ja absurdin puolella eikä kovinkaan usein sellaisessa kokemusperäisessä näkymässä, josta saan lukijana kiinni. Ajoittain sentään. Yllä siteerattu kuvaus Pikku Emilystä on selkeä, hautausmaan kauhu kouriintuntuva. Kuvaelmat, pätkityt proosatekstit ovat äkillisistä nyrjähdyksistä huolimatta - tai niiden takia - hauskoja ja virtaavia, kelluvia, pyörteisiä, muotoaan muuttavia. Ehkä ne ovat myös jotenkin leikillisempiä kuin runorunot, ainakin sillä vähäisellä kokemuksella mikä minulla runoudesta on. 

Minä tietenkin huvittelin. Kaikki runoilijat tekevät taikoja. Proosarunossa jäniksen vetäiseminen ulos hatusta on yksi ensisijaisimmista yllykkeistä. - Näin kirjoittaa runoilija kiinnostavassa esseessään kirjan lopussa. Proosarunot ovat niin mielikuvituksellisia ja lennokkaita, että monen kohdalla tuli nikoteltua ja loksahtanut leuka piti sulkea ennen sukeltamista seuraavaan pyörteeseen. Siksikin oli miellyttävää asettua paikoilleen ja lukea hänen rauhallista, mutta henkevää analyysiään proosarunon olemuksesta.

Charles Simic on entisen Jugoslavian Belgradissa vuonna 1938 syntynyt serbialais-amerikkalainen runoilija. Hänen elämänkokemuksensa risteilevät hurjina näkyinä koulusta, kodin kellarista, sodan näkymistä: mudasta ja valkeista koivuista, New Yorkin kattojen päältä näkymään harmaan meren rannalla, jossa aallot huuhtovat satavuotiaan  posliininuken päätä. Tekisi mieli tuntea sen tarina. 

Kivi on peili, joka toimii heikonlaisesti. Siinä ei ole kuin sumeutta. Sen sumeutta vai omaasi, kuka voisi sanoa? Hiljaisuuden keskellä sydämesi kuulostaa mustalta sirkalta.

Simic muutti Yhdysvaltoihin, Chicagoon jo 15-vuotiaana ja siksi muistot lapsuuden kuvista ovat sittenkin ohuempia, ja hän tuntuu sisäistäneen amerikkalaisen suurkaupungin urbaanin tunnelman sitäkin vahvemmin, varsinkin sittemmin New Yorkin. Hän mainitsee esikuvikseen Emily Dickensonin ja venäläisen Daniil Harmsin, jonka tekstinäyte Sinisestä vihkosta n:o 10 on otettu mukaan näytteenä heitä yhdistävästä: välttyminen kaikilta luokitteluilta. Esikuvista välittämättä hän mainitsee lohduttavasti pienten runoilijoiden ajan olevan tulossa, niiden joiden maine ei koskaan kantaudu lähisukulaisia kauemmas...

Maailma ei lopu palkittiin runouden Pulitzerilla vuonna 1990. Se herätti närkästystä kriitikoissa, joiden mukaan se ei täyttänyt runouden määritelmää. Jotenkin sopii kuvaan, että Simic heittää siihen sihisevään rovioon lisää bensaa kertomalla, ettei koskaan istunut alas kirjoittamaan proosarunoa vaan on löytänyt vuosien varrella kirjaamistaan fragmenteista ja monenlaisista muistiinpanoista tämän villisti kukkivan proosarunokedon.

Ne näyttävät proosalta ja käyttäytyvät kuin runot, koska vastoin kaikkea todennäköisyyttä niistä muodostuu kärpäsloukkuja mielikuvituksellemme.

Charles Simic: Maailma ei lopu
The World Doesn't End, 1990, suomentanut Aki Salmela
Ntamo, 2021, 91 s