lauantai 10. syyskuuta 2016

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö



David Foster Wallacen toistaiseksi suomennetut teokset ovat monista eri julkaisuista koottuja esseitä ja novelleja. Pääteos The Infinite Jest on edelleen suomentamatta ja minulla lukematta siihen asti. Nyt kun aikaisempien Hauskaa mutta ei koskaan enää ja Vastenmielisten tyyppien haastatteluja lisäksi tämä Kummatukkainen tyttö on luettu, on siinä jälleennäkemisen tuntua. Henkilöt ovat tarkasti valaistuja ahdistuneita ja masentuneita minä-kertojia, adhd-koululainen, kriisiytyvä pariskunta, mukana on myös historiallinen hahmo, presidentti Lyndon B. Johnson ja hänen apulaisensa, nistejä ja roistoja.  Musta huumori välähtää yllättävästi, mutta sen määrä on vähäisempää, se vähenee  e.m. järjestyksessä teos teokselta. Kummatukkaisessa sitä on vähiten, se on tunnelmaltaan joko ahdistunut, masentunut tai nyrjähtäneen outo. Lisäksi Kummatukkainen taitaa sisältää vielä enemmän tyyleillä leikittelyä, parodiaa, viittauksia muihin kirjailijoihin y.m. bongattavaa - jota en taatusti tajunnut kuin siitä että en tajunnut.

Lyndon kertoo varapresidentti Lyndon Baines Johnsonista, josta tuli Yhdysvaltojen presidentti, kun John F. Kennedy ammuttiin kuoliaaksi Dallasissa vuonna 1963. Lyndonista kertoo hänen apulaisekseen pestautunut nuori Dave Boyd. Lyndonin ominaispiirteiden, aviopuolison ja henkilökuntasuhteiden lisäksi valaistaan homoseksuaalin Daven parisuhdetta, joka näyttää olevan pahan sairastumisen myrkyttämää. Oireet näyttävät viittaavan AIDSiin, jolla ei silloin vielä ollut nimeä. Lyndon itse onnistuu erinomaisen edustusvaimonsa Lady Bird Johnsonin avustuksella naamioimaan oman sydänveritulppansa umpisuolileikkaukseksi, uskottavuussyistä. Lyndon on varapresidentti, jolle se homma olisi riittänyt. Mutta kun laukaukset Dallasissa ammutaan, presidenttiys muuraa hänet työhuoneeseensa nenäsumuttimen kera, apulaisen ja rouvan tukitoimien avustuksella. Presidentin nimittämät virkailijat ja muu henkilökunta sen sijaan ymmärsivät vaihtaa isäntää ennen kuin poliittinen eläin jolla he olivat ratsastaneet oli ehtinyt vielä edes kylmetä. Kertomukseen on sisällytetty Johnsonia koskevia sitaatteja lehdistä, kommentteja hänen työtovereiltaan ja poliitikoilta. Se on siinä mielessä merkillistä, että Johnson on historiankirjoituksessa Kennedyn varjoon jäänyt ja värittömänä pidetty presidentti. Mutta mitäpä semmoisiinkaan tyypittelyihin on luottamista. Novelli liikuttaa kertoessaan kunniasta ja maineesta riisutun Johnsonin vastuuntunnosta tilanteessa, jossa hän ei haluaisi olla. Samaa vastuuta ja rakkautta kuvaa myös homoseksuaalin Daven suhde kuolevaan ranskalaistaustaiseen rakastettuunsa. En tiedä, mitä kaikkea tämä novelli halusi kertoa, mutta se on mielenkiintoinen kertomuksen näyttämö ja sisältää Wallacelle tyypillisiä kuvauksia, jotka ovat teräviä ja tarkkoja kuten hänellä parhaimmillaan - silloin kun masennuksen muste ei ole levinnyt kaikkialle. Väläys varapresidentin autosta, kun Kennedyä on ammuttu:

Olimme yhtenä mylläkkänä auton takapenkillä, käsiä ja jalkoja joka puolella, kuin opiskelijaporukka ahtautuneena puhelinkioskiin. Lyndonin housunlahje ja karvaton valkoinen nilkka ja lyhytvartinen saapikas heiluivat naamani edessä pitkin matkaa. Kuulin kuinka hän kirosi Yarbroughia maatessaan ylenpalttisesti tuoksuvan salaisen palvelun miehen alla. 

Niminovellin jätin kesken. Siinä pyörii rikkaan republikaaniperheen poika nistien joukossa, mutta teksti on niin nihilististä, näköalatonta, että en vain jaksanut kahlata niissä syövereissä. Toinenkin novelli, John Billy sijoittuu vähän kouluja käyneiden mutta paljon päihteitä käyttävien keskuuteen ja kirjoitustyyli on mukautettu ympäristöön: Näytä mulle se Chuck Nunn nuorempi, jota mä rakastan ynnä tarvitsen, Glory Joy aneli T. Rexiltä, ketä asemoi itteään niin että näkisi sen hameen alle. 

Ei sielu ole ahjo - Opettaja sekoaa, ja tapahtumia seuraa vaikeasti keskittyvä oppilas joka samalla havainnoi dramaattisia tapahtumia ulkona luokkahuoneen ikkunaruuduista ennen kuin vähitellen huomaa, että luokkahuoneessa tapahtuu enemmän. Opettaja, pää vinossa, alkaa kirjoittaa samaa taululle - vähän samaan tapaan kuin Jack Nicholson Hohdossa. Novellissa on pahaenteinen kasvavan uhan tunnelma.

Tienraivaaja tämäkin on vertauskuvallinen kertomus hyvän ja pahan vallan taistelusta, taika-uskosta, shamanismista, kasvatuksesta - vai onko se sittenkin antropologisten tekstien parodiaa? En tiedä. Kun luen Wallacea, olen koko ajan häkeltynyt; juuri kun luulen ymmärtäneeni jotain, matto vedetään altani, ymmärrän että ymmärsin väärin. Tunnen itseni pässiksi - ilman kertomusta maustavia pieniä, milloin ranskan-, milloin saksan, milloin latinankielisiä pikkusanojakin. Kertomuksessa on kehystarina lennolla tarinaa kertovasta miehestä. Tarinassa Amazonin lapsimessias tuo valoa ja viisautta primitiiviseen kylään, mutta joutuu taistelemaan vanhoja uskomuksia ja kilpailevia vihollisheimoja vastaan.

Henkilökohtaisin novelleista minusta on nimeltään Vanha kunnon neon. Siinä on samantapaista puhetta terapeutin penkiltä, jota oli muistaakseni Vastenmielisten tyyppien haastatteluissakin. Omakohtaista, eikä sitä voi olla tuntematta, sitä masennuksen ja itseruoskinnan määrää. Sitä, että itsemurhaansa selostava terapeutin asiakas on epäaito ja haluaisi olla aito, mutta miellyttämisen halunsa ja samalla teräväkatseisuutensa ansiosta kertomuksen minä aina löytää kanavan, jolla jekuttaa terapeuttiaan ja itseään. Ennen psykoanalyysiaan hän on jo kokeillut hypnoosia ja uskontoa saadakseen apua yksinäiseen taisteluunsa. Mutta kun kaikki on yhtä suurta KLISEETÄ. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että jos nuorimies menettää poikuutensa tytölle ja jälkeenpäin tuntee kaikenlaisia jälkijättöisiä hellyydentunteita kyseistä tyttöä kohtaan, niin sen suurempaa kliseetä ei taida ollakaan?

Viimeinen novelli Unohdus on rakenteeltaan perinteisin ja siinä mielessä helpoin, ensi alkuun. Siinä aviopari potee tyhjentyneen pesän traumaa ja alkaa oirehtia nukkumaanmeno-rituaalissaan. Pariskunta päätyy unilaboratorion asiakkaaksi ja vaimon kuorsaussyytökset tutkitaan elektrodeilla ja käyrillä. Kertoja itse alkaa herättää lukijassa epäilyjä, hänen havaintonsa itsestään vaikuttavat kaunistelluilta.  Mutta että tämäkään jäisi vain kuvaukseksi ymmärtämättömästä kuorsaavasta aviomiehestä - ei sinnepäinkään. Mukaan tulee kertojan muistumia menneisyydestä, väkivaltaisia näkyjä ja kohtauksia jostain salatusta, vaietusta, hävettävästä...

Minulle tämä oli joka tapauksessa vähiten mieleen Wallacen tähänastisista suomennoksista, vaikka ihailen hänen havaintojensa tarkkuutta, kekseliäisyyttä, kieltä - älyä siis. Silti, mitä on metaironisti - kuten takakannessa mainostetaan -  jollei äärimmäisen masentunut ihminen. Sen näkeminen tekee lukiessa kipeää.

Tässä vielä linkit Ompun lukukokemukseen, sama mielleyhtymä Jack Nicholsonin Hohtoon novellista Ei sielu ole ahjo kuin minulla! - ja Suketuksen arvioon, joka oli yhtä haltioitunut tästä kuin edellisistäkin kirjailijan teoksista.  Minä suosittelisin Wallacen uutta lukijaa aloittamaan tuosta Hauskaa mutta ei koskaan enää. Esseitä ja argumentteja -teoksesta. Tämä on joka tapauksessa ensimmäinen omistamani Wallace kun tätä synttärilahjaksi toivoin. Voi olla että sittenkin luen tätä vielä. Tällainen hyöty bloggauksesta - kun jouduin tätä vielä miettimään. Jospa sittenkin tuo niminovelli menisi vielä. Hämmentävä, häiritsevä, mahtava ja kauhea David Foster Wallace.

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö (ja muita kertomuksia)
Girl with curious hair, 1989, Oblivion, 2004, suomentanut Juhani Lindholm
Siltala 2016, 320 s
Graafinen suunnittelu Ilkka Kärkkäinen


2 kommenttia:

  1. Voi kun uskaltaisin sen Infinite Jestin... Luin nimittäin juuri Savukeitaan viime vuonna julkaiseman tekstikokoelman "Mitä David Foster Wallace tarkoittaa?" ja kutkuttaisi niin paljon päästä lukemaan se hänen Pääteoksensa. Mutta en vain luota kielitaitooni tarpeeksi.

    Kummatukkaisessa tytössä on paljon pureskeltavaa. Monta lukukertaa tarvittaisiin.

    VastaaPoista
  2. Niin kyllä kai Wallacen lukemiseen tuommoinen katekismus-tyyppinen selitys/opasteos on paikallaan. Etsin itsekin selvennyksiä lukemalla alkuperäisten kahden teoksen lehtiarvosteluja, mutta eipä niistä paljon uutta irronnut, itselleni. Kaikki hymistelevät hänen lahjakkuuttaan ja purkavat sitten noita monia eri tasoja...

    Totta, jos autiolle saarelle jotain pitäisi ottaa, tämä voisi olla vahva ehdokas. Tosin minusta myös paikoitellen raskasta, ahdistavaa ja valtavan tiivistä tekstiä.

    VastaaPoista