Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Kansi Tiina Makkonen

En tiennyt odottaa tällaista, impressionistista runoelmaa, kun aloin paikata isoa kirjallista aukkoa lukuhistoriassani eli Pirkko Saision vanhempien teosten kokoista monttua. Olen lukenut häneltä neljä teosta 2010-luvulta, ja viimeisintä odotan kärsivällisesti kirjaston pitkästä jonosta. Syy aiempien lukemattomuuteen liittynee hänen esikoiskirjastaan tehtyyn tv-sarjaan eli Elämänmenoon, jota tuli aikoinaan seurattua. Toiseksi yhdistin hänet mielessäni taistolaisiin - enkä syyttä - ja se tympi. Löysin hänet vasta muutama vuosi sitten, teatterista myös. Hieno elokuva on Pirjo Honkasalon samannimisestä romaanista ohjaama Betoniyö.

Punainen erokirja on kolmas kirja Saision omaelämäkerrallisesta trilogiasta. Syöksyin päätäpahkaa aloittamaan viimeisestä, koska se komeili äskettäisen 2000-luvun parhaat suomalaiset kirjat listauksen kärjessä. Kirjallisuuden ammattilaisten tekemä listaus oli Helsingin Sanomien järjestämän äänestyksen tulos. Epäilenpä, että kansainvälisellä huomiolla on ollut vaikutuksensa ykkössijaan, sillä tammikuussa 2024 trilogia ostettiin arvostettuun Penguin Modern Classics -sarjaan ensimmäisenä elossa olevan suomalaiskirjailijan tuotantona.

Fragmentaarista muistelua 1970-luvun Helsingin opiskelijaelämästä katkovat muutamat väläykset kirjoitusajankohdasta eli 2000-luvun alusta, jolloin Saisio matkusteli kumppaninsa Pirjo Honkasalon, Honksun kanssa maailmalla ja Suomen kesässä. Mukana retkillä on toisinaan myös aikuiseksi kasvanut Sunnuntailapsi. Muutoin ollaan 70-luvun Suomessa, vallankumouksellisessa ajassa, jolloin vallankumous alkaa syödä lapsiaan. Pahimmat inkvisiittorit pitivät kuria Ylioppilasteatterissa ja Teatterikorkeakoulussa. 

Ennen sitä vaihetta lempi leiskuu klovnisilmäisen kanssa ja asia alkaa vaatia selvittelyä vanhempien kanssa, jotka ensin vaikenevat ja mököttävät. Missään vaiheessa kiihottava rikos, homoseksuaalisuus ei näytä olevan epäselvä Saisiolle. Sunnuntailapsi syntyy naisparin kotiin.

Hänestä on tullut rikollinen, Suomen rikoslain rikkoja. Se on merkillistä. Se on kiihottavaa. Hän painaa suunsa klovnisilmäisen suulle ja ajattelee: minä olen rikollinen. (Minä ajattelen, painaessani suuni klovnisilmäisen suuta vasten: hän on rikollinen.) Se on kiihottavaa, merkillistä.

Näinkin se tuntui, eroottinen lataus senkun vahvistuu, kun se on todellakin kielletty hedelmä. Homoseksuaalisuuden rangaistavuudesta kuljettiin 1970-luvulla pikkuhiljaa lievennyksiin. Mutta siis: homoseksuaalisuus oli rikos vielä ennen vuotta 1971!

Kuvaa hän sitten rakkauden tuskaa tai äidin lämpöä Sunnuntailasta kohtaan, kuvaus on täynnä elämän liekkiä, huumoria ja itseironiaa, tärkeilemätöntä ja hauskaa. Tulee vaikutelma, että vaikka puhutaan identiteetin - seksuaalisen, poliittisen, kirjailijan - etsinnästä, etsintä ei ole pitkällistä, koska kirjoittaja on kaiken elämän kuohun keskellä peloton ja vahva tunteissaan. 

Vaikka pääosa muistelmasta keskittyy nuoren Saision kokemuksiin, 2000-luvun matkakokemuksistakin löytyy hienoja kohtauksia, kuten Ateenan Plakan kaupunginosassa missä kauppias kertoo arkkienkeli Mikaelin tarinaa samalla kun kirjoittaja istuu Valamon luostarin kahvilassa ja näkee sivupöydässä entisen rakastettunsa. Lukija voi ällistellä, mitä tekemistä näillä kahdella on keskenään, mutta joku madonna on rakastetun reinkarnaatio, tai siis päin vastoin. Ei voi kuin jännityksellä seurata Saision mielikuvituksen ja näkyjen purkautumista ja lukea, että elämä on ihanaa ja kaunista.

Lyhyet kappaleet on aseteltu ilmavasti ja pikkusanat ja, mutta, lisäksi rakentavat sievän kaarisillan kappaleesta seuraavaan. Asettelu  ruokkii lukuhalua: kappale toisensa perään on pakko ahmia. On vaikeaa keskeyttää, ja lopussa harmittaa vain se, että tämä lukujuhla loppui.

Kirjassa voi tavata monia noiden aikojen julkkiksia; Marja Korhonen, Hertta Kuusinen - joka antoi nimen kissalle (aivan kuten Suvi-Anne Siimes antoi nimensä yhden eläinlääkärin karanneelle koiranpennulle, jonka Espoossa löysin. Mutta sehän on Suvi-Anne...). Andrei Rublev, Tarkovskin korkealle arvostettu neuvostoliittolainen elokuva (jonka aikana häpeällisesti nukahdin). Monet Ylioppilasteatterin ja Teatterikorkeakoulun nimet on armeliaasti jätetty mainitsematta - paitsi Kaisa Korhonen - koska toiminta on sittemmin näyttäytynyt totalitaarisen systeemin sokeana palvontana.

Ja käänteisesti: jokainen kyseenalaisesti käyttäytyvä yksilö asettaa koko vallankumouksellisen liikkeen kyseenalaiseksi. - Niin, sanoo hän ja miettii, haluaako raati hänen sanoutuvan irti Havvasta nyt heti, vai jätetäänkö hänelle harkinta-aikaa, riittääkö suullinen lupaus, vai vaaditaanko häneltä allekirjoitettu paperi lupauksesta. 

Tilanne Teatterikorkeakoulussa kärjistyy julkiseen kuulusteluun. Tässä kohtaa Punainen erokirja kohtaa Riikka Tannerin Leninin ilmestyskirjan. Olin siitä jo lukenut tuosta näytöksestä, jonka vallantäyteiset taistolaiset järjestivät. Nykyiset kristillisdemokraatit voisivat olla kateellisia siitä jämeryydestä, jolla akateemiset marxilais-leniniläiset kävivät taistoon luterilaisten arvojen häpäisyä vastaan.

Pirkko Saision kosto ahdasmieliselle, homoseksuaaleja rankaisevalle Suomelle on riemukas: hän kirjoittaa loistavan romaanin, joka palkitaan vuonna 2003 Finlandialla ja on siis nyttemmin noteerattu kuin ei mikään saman ajan suomalainen romaani ulkomaillakin. Tästä ei voi lukijana kuin iloita, ensinnä itse lukemisen ilo ja vielä kiusaajien henkinen tyrmäys kirjan saamien palkintojen ja huomionosoitusten muodossa.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

WSOY, 2000, 298 s