Pierre Lemaitre: Kyykäärme

Kansi Taittopalvelu Yliveto

Ranskan menestyneimpiin kirjailijoihin kuuluvan Pierre Lemaitren kyytiin kun lähtee, voi olla varma, että ennemmin tai myöhemmin, ja usein viattoman oloisessa tilanteessa, raaka väkivalta purskahtaa päälle äkkiarvaamatta. Niin Kyykäärmeessäkin. Tässä se on entistäkin selvempää jo lähtökohdissaan. Esipuheessa kirjailija valaisee kirjan historiaa. Se on kirjoitettu jo vuosikymmeniä sitten, mutta jäänyt pöytälaatikkoon. Näin voi epäilemättä käydä niin ahkeralle kirjoittajalle kuin Lemaitre. Kirja sijoittuu siis puhelinkoppien ja tiekarttojen huolettomaan maailmaan.

Päähenkilö, kuusikymppinen leskirouva Mathilde Perrin on alallaan ja organisaatiossaan luotettu palkkamurhaaja. Taustalla toimiva ammattirikollisten järjestö jää anonyymiksi, mutta verkoston toiminta perustuu monimutkaisiin ja vaikeasti selvitettäviin sijainteihin, vaihtuviin identiteetteihin ja myös sisäisesti armottomiin eloonjäämissääntöihin. Henki on halpaa, riskit valtavia, mutta toisaalta palkkiotkin mahdollistavat jäsenille edustavan julkisivun hyvissä osoitteissa.

Mathilde ja hänen lähin esimiehensä, Komentaja, Henri ovat tuttuja sodan aikaisesta vastarintaliikkeestä. Tämä tausta selittää romaanissa henkilöiden riippuvuuden ja osaamisen latautuneen jännittävissä tilanteissa ja toisaalta tylsistymisen tavallisen leppoisassa elämässä. Kahden pääpahiksen välille on myös hahmoteltu nuoruuden suhteissa toteutumatonta eroottista vetovoimaa. Nykyinen ammatti ei kuitenkaan jätä tilaa liian hellämielisille haaveille.

Nyt - vuonna 1985 Pariisissa - Mathilde on vanha ja lihava nainen, jonka keittiön laatikostoissa löytyy monenlaisia asemalleja - isokaliiperisia enimmäkseen - äänenvaimentimineen, vaikka järjestön säännöissä niistä pitäisi myös hankkiutua eroon toimeksiannon jälkeeen. Mathilden muisti on kuitenkin alkanut rakoilla ja niin hän on joutunut lipsumaan säännöistä. Ei onnistu enää edes uusien hankkeiden muistiin painaminen ilman muistilappuja, kiellettyjä nekin. Eivätkä laputkaan aina oikein kytke. Jaloissa häärii dalmatialainen, joka huonoina aamuina saa potkun kylkeensä. Naapuri on idiootti, joka kantaa puutarhastaan päärynöitä ja salaattia, joita Mathilde ei arvosta.

Palkkamurhaajan kyyninen maailmankatsomus kuvataan vanhan rouvan kodissa arkisena ja sarkastisen huumorin värittämänä - samoin kuin Mathilden nopeasti mutta täsmällisesti suorittamat toimeksiannot. Niitä ropisee vastaan niin vauraammissa kortteleissa kuin narkomaanien kansoittamassa lähiössä. Samanaikaisesti valaistaan cashewpähkinöitä mutustelevan rikoskomisario Occhipintin ja konstaapeli René Vassilievin vähittäistä hermostumista selvittämättömistä tapauksista. 

Armoitetun kertojan helppoudella Lemaitre kutoo mielenkiintoisia kuvioita uhrien elämästä, murhaavista hetkistä parkkihallissa kuin myös henkilösuhteista poliisilaitoksella ja kömpelön mutta kunnollisen Vassilievin romanttissävyisestä heräämisestä erään dementoituvan vanhuksen kambodzalaisen hoitajan kanssa. Kaikessa on kuitenkin Coenin veljesten tai Sergio Leonen elokuvien rupista realismia, joten henkilöihin ei auta kiintyä. Varsinkaan kun liikkeellä on Mathilden tapainen vuosikymmenten kuluessa kouliintunut tappaja.

Aikamoinen lumooja kirjoittajaksi tämä Pierre Lemaitre, ei käynyt aika pitkäksi hänen taitavista dialogeistaan, herkullisista henkilöhahmoista ja mustasta huumorista nauttiessa. "Nautiskelusta" tuli hieman syyllinen olo. Siinä sivussa tuli ruksattua Helmet-haasteen kohta 25 ja käärme.

Pierre Lemaitre: Kyykäärme
Le Serpent Majuscule, 2021, suomentanut Kaila Holma
Minerva Kustannus, 2022, 286 s

Elise Pihlajaniemi: Linnaelämää keskiajan Suomessa

Nyt mua viedään linnasta linnaan... Jos jonkun, niin selvästi tämä Irwinin laulu on alle 10 vuotta Ruotsin kuninkaana toimineen Eerik XIV elämän biisi. Hänen, jonka kyynärpäiden jälkiä on syynätty Turun linnan ikkunansyvennyksistä. Eerikiä retuutettiin monen linnan kautta siihen viimeiseen, jossa Juhana-veli hänet lopulta myrkytti. 

Ennen kuin luin Elise Pihlajaniemen, historianopettajan teoksen Linnaelämää keskiajan Suomessa, en ole pohtinut linna-sanaa merkityksessä vankila. Linnojen käytöstä vankiloina entisinä aikoina se tietenkin tulee, vaikka se ei Suomen linnojen kukoistuksen aikana, eli keskiajalla - suomalainen keskiaika vv 1200-1560 kirjailijan mukaan laahaa perässä eurooppalaista määrittelyä - ollutkaan tärkein tehtävä. Se siitä tuli myöhemmin, ennen linnakulttuurin lopullista rapistumista. Sittemmin vankilat on rakennettu muualle, ja meidän päiviimme säilyneet linnat on restauroitu ja museoitu turismin ja historian tutkijoiden palvelukseen. Olavinlinna on aivan erityisen elossa edelleen jokakesäisten oopperajuhlien näyttämönä. 

Kirja on jaettu yleiseen linnaelämään monista näkökulmista keskittyvään alkupuoleen ja jälkiosaan, jossa esitellään yksittäisten linnojen vaiheet nykypäivään. Esitellyt linnavanhukset ovat Turun, Hämeen, Viipurin, Kuusiston, Raaseporin, Korsholman, Kastelholman ja Kajaanin linnat sekä Olavinlinna. Oman lukunsa saavat myös kadonneet linnat, joista on muutama kuvakin nykytilassa, pieni ruohottunut mäennyppylä.

Jokaisen luvun aloittaa kirjailijan fiktiivinen katkelma, jossa hän on kuvitellut aikaan ja paikkaan mahdollisen arkisen tapahtuman, linnaan jotenkin kytkeytyvän hahmon näkökulmasta. Luvuissa toistuu myös pieni kommentti otsikolla Ajatella!, jossa nostetaan esille jokin huomion arvoinen yksityiskohta ajan tavoista tai henkilöstä. Elävöittävät nostot samoin kuin runsas kuvitus helpottavat lukemista, koska kirja on lähdeluetteloineen tiukasti tutkimukseen pohjaava. Kirja on myös oikein kaunis esine tyylikkäine vanhaa myötäilevine väri- ja fonttivalintoineen.

Historiallisissa romaaneissa ja elokuvissa linnat nähdään enimmäkseen taistelujen polttopisteessä vallihautoineen ja ampuma-aukkoineen, tykkitulineen ja nuolisateineen. Kirjassa kerrotaan aseiden, haarniskojen ja sodankäynnin ohella rauhanomaisesta arjesta, linnojen merkityksestä vallanpitäjien hallinnon keskittyminä, veronkannon paikkoina (luontaistuotteina maksetut), työllistäjinä, elannon antajina. Kukoistuksensa aikana Turun linnassakin nähtiin jonkin aikaa eurooppalaisten hovien loistoa kullan kimalluksineen, kun Juhana asui siellä puolalaissyntyisen Katariina Jagellonican kanssa - josta tänä kesänä on esitetty komediallista musikaalia Turun Samppalinnan kesäteatterissa.

Kuninkaan omistamien kruununlinnojen lisäksi oli mm Kuusiston linna, joka oli keskiajalla katolisen kirkon omistama, jota edusti Turun hiippakunnan piispa. Lisäksi ajan eliitti eli rälssi rakennutti itselleen pienempiä kartanolinnoja. Niitä oli enemmän ja siksi niitä on edelleen jäljellä aatelissukujen omistuksessa. Ruotsin vallan aika on niissä oleellista, Suomihan oli tällöin Itämaa. Venäjän vallan aika näkyi sittemmin parhaiten Olavinlinnan restauroinnissa - jossa ei haluttu muistella Ruotsia - ja menetetyssä Viipurin linnassa.

Suomeen rakennetut linnat olivat Euroopan pohjoisimpia kivikirkkoja, Ruotsissa vastaavat olivat puusta. Linnojen lämmitys talviaikaan, käymälät (ulkonevat tornit, privetit joista lasti putosi  alas), ja monet muut rakenneasiat tuovat linnojen arjen lähelle. Lämmitys hypokausteilla kuljetti savuista ilmaa linnan eri osiin. Sen seurauksena Turun päälinna syttyi Kustaa II Adolfin vierailun aikana tuleen eikä linna sen jälkeen enää palannut täyteen loistoonsa. Ja toisen maailmansodan aikana linnaa pommitettiin. Ruoka-arvostukset olivat keskiajalla vallan toiset kuin nyt, rahvas herkutteli lohella ja mädillä, kun hienompi väki nautti silakkaa. Mitä vahvempaa olutta pöydän väki sai nauttiakseen, sitä korkeampi asema. Raaseporin linnalle olutkellarin romahdus merkitsi loppua.

Arvostettujen yhteiskuntaluokkien, rälssien ohella esiintyi merirosvoluokka, vitaaliveljet, jotka hallitsivat Korsholman linnaakin Vaasassa muutaman vuoden ajan. Tässä kohtaa luin Rosvo-Roope tyyppisestä romanssista, kun vitaaliaanien päällikkö linnan hallinnan menetettyään sai kuitenkin voudin aseman ja vaimokseen ruotsalaiseen Natt och Dag -aatelissukuun kuuluneen Birgitan. Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin, kyseli ehkä appi itseltään.

Kirjasta aistii tekijän intohimon historiaan ja linnojen historiaan eikä se jätä lukijaakaan kylmäksi, vaikka linnojen salit sitä enimmäkseen jo ovatkin.

Vankiloiden ja varastokäytön vuosisatojen jälkeen kansallinen innostus nosti silti 1800-luvulta lähtien linnat jälleen kerran ylpeyden kohteiksi ja tarinoiden innoittajiksi. Tänä päivänä linnat ovat meille keskiajan näkyvintä maallisen vallan perintöä.  - Tämän päivän linna ei siis ole kuollut, vaikka se kulkeekin eteenpäin restauroiduin tekojaloin tai matkan varrella runneltuna, pommitettuna ja opaskierroksen kulissiksi restauroituna. 

Elise Pihlajaniemi: Linnaelämää keskiajan Suomessa

Otava, 2025, 271 s

Pysähdyin eilen pyörälenkillä täl pual jokke
miettimään linnasta lukemaani

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Sinä syyskuun päivänä, taksin huristessa kohti puiston takana odottavaa sairaalaa, lakkasin näkemästä Joonan pienenä poikana, jota aikuisuus ja tulevaisuus odottivat jossain. Sinä päivänä näin hänet ensimmäisen kerran miehenä, jolla oli likainen parta ja ihossa sairauden tuoksu. Samalla hetkellä näin itseni naisena, jonka koko elämä oli vaarassa hukkua tuon miehen sairaantuoksuiseen maailmaan.

Tulipa Helmet-haasteen (kohta 1, nimessä on alistuskonjunktio) ansiosta tutustuttua Elina Hirvosen esikoisteokseen. Kirjailija on ollut esillä monissa tasa-arvoasioissa, mukaanlukien rasismi ja Afrikka muun maailman kolonialismin kohteena. Lisäksi sähläsimme muutama vuosi sitten Turun kirjamessujen tiskillä samaan aikaan, emme keskenämme, vaan niiden passien kanssa. Siitä päädyin sujuvasti kuuntelemaan hänen kirjailijahaastatteluaan, jonka olinkin merkinnyt ohjelmaani.

Että hän muistaisi saman kuvaa sodan pitkää varjoa kahdessa perheessä. Minäkertoja Anna elää Helsingissä vanhempiensa ja veljensä Joonan kanssa ja tapaa myöhemmin Ianin, yhdysvaltalaisen yliopiston tutkijan, joka luennoi Suomessa. Annan perhettä vaivaa ylisukupolvinen väkivalta, pappi-isä purkaa omia patoutumiaan raivokohtauksissa ja Ianin isä taas on Yhdysvalloissa Vietnamin sodan veteraani, sodasta hulluksi tullut. Sodan jälkiä molemmissa perheissä.

Romaanissa eletään vuotta 2003, Irakin sodan vastaisessa mielenosoituksessa Joona-veli ajaa tapahtumat kulminaatioopisteeseen mielen hajoamisen seurauksena. Siihen kohtaan johtavaa polkua Anna käy läpi yhden päivän aikana kahvilassa istuen, kirjoitustyö tehtävänä, mutta muistojen viemänä. Taaksepäin ajassa Anna muistaa onnellisen lapsuusajan ennen kuin asiat alkoivat mutkistua, isän ja pojan välit tulehtua ja Joonan mielenterveys rakoilla. Samanaikaisesti poikaystäväksi lähentynyt Ian auttaa häntä kestämään lapsuusperheen ahdistavia tapahtumia. He ymmärtävät toisiaan, sillä molemmat ovat lapsina kokeneet kotona väkivallan ilmapiirin.

Perhetragediat ovat kertomuksessa hyvin kehiteltyjä ja naisen kamppailu perheen puolesta, loputtoman hyvänä ja empaattisena ihmisena ihailtavaa. Tytär ponnistelee sekä vanhempiensa että veljensä puolesta saadakseen perheensä ja sen sopuisan arjen takaisin. Veljen sairaus vie tältä haaveet, mutta Annalle jäävät vielä vanhemmat, joiden puolesta kantaa vastuu, häneen kun kärsivät ja haavoittuneet tyypit ovat aina vedonneet, myös seurustelukumppaneina.

Mutta kun katsoin isän ja äidin kumaraisia hahmoja, lapsuuden lauantai-illoista muistuttavia teekuppeja ja kasvoja, joiden piirteet muistuttivat etäisesti omiani, tiesin että mikään ei päättyisi vielä pitkään aikaan. Oli minun tehtäväni estää isää ja äitiä hajoamasta. 

Vaikka kuinka arvostan Elina Hirvosen aktivismia ja rohkeutta taistella paremman maailman puolesta, en voi mitään sille, että en ole tälle kerrontatyylille oikea lukija. Tunteet vyöryvät jatkuvasti vereslihaisina ja niitä maalaillaan dramaattisilla väreillä. Kaikessa on jotain liian tunteikasta, onnellisissa hetkissä pisara liikaa imelyyttä. Sama tunnerekisteri jatkuu läpi kertomuksen ja maistuu loppua kohden monotoniselta.  Aihe on vakava tietenkin, alussa Anna lukee Virginia Woolfin itsemurhakirjettä. Olisin silti kaivannut jotain särmää ja eloa jeesusmaiseen päähenkilöön.

Anna on kuitenkin maailmanparantaja eikä mikään humoristi. Oli lähes iloista löytää hahmosta pieni rike: hän lähti ajamaan lakkiaisistaan vanhempien lahjoittamalla Saab96:lla - taas, en näköjään pääse tästä elämäni automallista!- vaikka oli sitä ennen nauttinut kahvia ja konjakkia. Ja vielä pappisisän tarjoamaa. Kaikesta huolimatta lopussa nähdään pientä valon kajoa horisontissa.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Avain 2005, 158 s

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim.): suurteoksia III

Saara Turusen ja Petra Maisosen konsepti on osoittautunut vallan mainioksi ja kiinnostavaksi, sen osoittaa jo kolmas osa suurteoksista. Naispuoliset kirjailijat kirjoittavat itselleen tärkeistä naisten kirjoittamista kirjoista. Sukupuolivalinta on kommentti kirjallisuuden historiassa yleisesti vallinneeseen käytäntöön, jossa ns tärkeiksi teoksiksi on miesten toimesta nimetty lähes pelkästään miesten kirjoittamaa kirjallisuutta. Hesarin Vesa Rantama kyseenalaistaa tuon näkemyksen (HS 2.8.25):  Kirjallisuuden vanha miehinen valta on kadonnut jo ajat sitten, joten sitä vastaan hyökkääminen tuntuu turhalta. Tästä kertoo jo se, ettei kenellekään tulisi mieleen julkaista esseevalikoimaa, jossa miehet kirjoittaisivat itselleen läheisistä kirjoista. - Miksei? Hyvä idea minusta.

Oli ilahduttavaa löytää muutama tuttu teos näiden kirjailijoille läheisten teosten joukosta kuin myös ottaa vinkkiä vielä lukemattomista inspiroivista kirjoista. Kirjailijat punovat teokset taidokkaasti omiin elämäntilanteisiin ja se tekee kertomuksista koskettavia novellin ja kirjallisen esseen yhdistelmiä. Monella kirja kasvattaa merkitystään vaikeissa vaiheissa: pakolaiskokemuksen, avioeron, kuoleman tai vaikean sairastumisen kohdalla.

Riikka Ala-Harjan valinta, Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä on hyvin muistissani, semminkin kun näin sen vielä Lilla Teaternin osuvana teatteritulkintana. Ja joka tapauksessa sen itsepetos, vastarakkautta kerjäävän Esterin hahmossa painui mieleen hiostuttavana nöyryytyksen kuvauksena, rakastumisen mielenhäiriötä muistuttavassa tilassa. Ala-Harja peilaa kertomukseen omaa suhdettaan toisenpuolisoon. 

Myös Sara Al Husainin seuraavaksi esittelemä esikuvansa, Nawal El Saadawi (nimi on kirjoitettu väärin luvun otsikossa) ja hänen Nainen nollapisteessä, muslimimaissa kielletty radikaali ja tosipohjainen kuvaus naisen asemasta ja sorrosta tuli luettua muutama vuosi sitten. Sara Al Husaini kertaa omia kokemuksiaan vastoin tahtoaan pakkonaitettuna nuorena naisena. Huono tyttö on hänen kirjansa samasta naisen alistamisesta, toisessa ajassa ja paikassa.

Palestiinalaistaustaisen Noora Dadun kanssakulkijaksi kutsuma Eeva-Liisa Manner avautuu runonlausunnan kautta. Viipurista pakolaisena lähtenyt Manner on Dadulle juurettomuudessaan läheinen. Sitä vastoin Mannerissa ilmenevän, ajalle tyypillisen eksotismin, orientalismin takia Dadu ei halua esittää niitä runoja, joissa Manner kuvaa paikallisia (espanjalaisia) ihmisiä yksityiskohtaisesti. Ne ovat tässä ajassa vanhentuneita, ilmiselvästi. Kuitenkin suru on sama, Karjalan evakolla ja palestiinalaispakolaisen lapsella. Maisemassakin Dadu kohtaa Mannerin, sillä Andalusia, jonne Manner asettui asumaan, tuntuu Palestiinan ja Euroopan sekoitukselta. Katolilaisuus, islam, arabialaisuus, eurooppalaisuus. Alhambra. Oliivipuut, kitukasvuisuus, korkeuserot. Ihmisten kokemukset ja tunne kodista eivät seuraa kulloinkin määriteltyjä valtioiden rajoja.

Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoittaa vähitellen toteutuvasta avioerostaan, lapsitoiveestaan, ja löytää ystävän ja tukijan Tua Forsströmin teoksesta Lokakuun iltana soudin järvelle. Huotarisen kysymyksistä rakentuva runo asettuu Forsströmin viimeisimpään teokseen tämän lapsenlapsen menetyksen jälkeen.  Niin koskettavaa ja surullista. 

Hanna Meretojan valitseman Jeanette Wintersonin Majakanvartijan voisi ehkä lukea klassikkohaasteeseen. Minna Rytisalo kertoo taas minulle tutusta teoksesta, Alba de Cespedesin Kielletystä päiväkirjasta. Sekin on näinä aikoina niin ajankohtainen. Fasismin aikana kirjailija ei tietenkään ollut suosiossa, hänen päiväkirjansa kertoi naisen vääränlaisista haaveista. Mussolinin Italiassa naiselle kuului perinteinen kotiäidin rooli. Sama jota nouseva konservatiivioikeisto nyt rummuttaa, ja jota somessa tarjoillaan jo influenssereiden voimin.

Nobelisti Svetlana Aleksijevitšilta olen lukenut dokumenttiromaaniksi nimetyn Sodalla ei ole naisen kasvoja. Sonja Saarikosken tässä kokoelmassa esittelemä teos on toinen suomennos kirjailijalta: Tšernobylista nousee rukous. Saarikoski kokee kirjailijan läheiseksi oman teoksensa Naisvangit - Rikollisuuden kehä maailman onnellisimmassa maassa kautta, molemmat kirjoittavat tunteiden historiaa, koska kokemuksilla on vaikutusta jaettuun todellisuuteemme. Kumpikaan kirjailijoista ei suostu katsomaan tapahtumia etäältä.

Meri Valkama on lukenut Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktiksen, joka minunkin oli tarkoitus ostaa Helsinki Lit-tapahtumassa vuonna 2016, mutta se oli loppuunmyyty. Sen sijaan ostin Darling Riverin, joka oli raadollisessa  lohduttomuudessaan synkeää luettavaa. Samassa luvussa Valkama käsittelee myös Matilda Gustavssonin paljastuskirjaa Yhdeksästoista jäsen, Ruotsin akatemiasta,  jossa Sara Stridsberg seisoi akatemian silloisen sihteerin Sara Daniuksen rinnalla, kun vuosikausien mittaan naisia ahdistellut Jean-Claude Arnault  vihdoin saatiin lopettamaan toimintansa

Saara Turusen kirjoitus Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät -kirjasta on kirvelevän nostalginen ja menee ihon alle maalaillessaan onnellisten lapsuuden kesien tunnelmia.

Satu Vasantola palauttaa mieleen Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani. Olisin voinut lukea tämän ennen kirjan lukemista, niin se olisi voinut olla helpompi. No, helppoahan siitä ei saa, siihen orjuuden historia on liian julmaa, mutta selkeyttänyt kuitenkin.

Kieltämättä tällaisesta kirjasta kirjoittaessa tulee poikkeuksellisen maatuskanukkemainen olo: kirjailija kirjoittaa kirjan, toinen kirjailija kirjoittaa siitä omat kokemuksensa ja minä vielä kolmannella kehällä molemmista. Vaihtelevaa ja ajatuksia herättävää lukemista suurteokset ovat joka tapauksessa tarjonneet. Ottaisin mielelläni luettavaksi vastaavan miespuolisten kirjailijoiden opuksen - tai ilman sukupuolierottelua.

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim.): suurteoksia III
Tammi/WSOY, 2025, 317 s

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

Ihan kuin olisin aiemminkin lukenut romaania kirjallisuusfestivaaleista ja satiiria kulttuurikerman tavoista kilpailla paikasta auringossa ja piikitellä toistensa menestyksen janosta, kaksinaamaisuudesta ja muusta valheellisuudesta. Rachel Cuskin viimeisin lukemani Kunnia samoissa ulkoisissa puitteissa vilahti mielessä.

Norjalaisen Nina Lykken Emme ole täällä pitämässä hauskaa on tyyliltään huomattavasti ronskimpi, mutta samalla myös kliseisempi karikatyyri.

Päähenkilönä Lillehammerin kirjallisuusfestivaaleille - ja paneelikeskusteluun kutsuttuna - ajautuu kuuttakymppiä lähentelevä Knut Pettersen. Ajautuu siinä mielessä, että kutsukin tulee viime tipassa, peruneen kirjailijan tilalle. Hänen menestysteoksensa, Kuuluisan Kirjan julkaisusta on jo parikymmentä vuotta eikä uutta vastaavaa ole sittemmin syntynyt. Knut on himmenevä tähti, yksinäinen ja jumissa kirjoittamisensa kanssa. Hän on eronnut vuosia sitten kirjailijavaimostaan ja tämä on uusine puolisoineen myös osallistumassa festivaaleille, samaan paneeliin jopa. 

Knutin seurana mukaan tulee hänen homoseksuaali naapurinsa ja ystävänsä Frank, joka ei jaksa miettiä Knutin ongelmia. Molemmat tietävät etukäteen, mitä toinen tulee toisen asioista lausumaan, heidän ystävyytensä on kestänyt vuosia. Frankilla on raastava on-off -suhde norjalais-pakistanilaisen perheenisän kanssa. 

Knutin maine on loattu uuden tähden,  Todellisuuskirjailijan uusimmassa autofiktiivisessä menestysteoksessa, jossa häntä on nimeltä mainiten kuvattu likaiseksi vanhaksi sedäksi, eli seksuaaliseksi ahdistelijaksi. Knutin todellisuus ja kuva tapahtuneesta on ollut aivan toinen: nainen oli aloitteen tekijä ja sitkeä sellainen. Humalassa olivat kumpikin, joten mikä on totuus, niitä on ainakin kaksi.

Festivaalin ohjelmassa osapuolet osallistuvat keskusteluun aiheesta uskottomuus kirjallisuudessa ja todellisuudessa. 

Ennen kuin päästään niin pitkälle romaani käy läpi Knutin henkistä taistelua kunniansa puolesta monologeissa.

Autofiktion totuudesta, kun joku on mainittu oikealla nimellä kirjassa, on ennenkin haastettu kirjailijaa. Iljetyksen roolin best seller-teoksessa saanut Knut valmistautuu koitokseen henkisesti ollakseen paneelissa cool ja hallittu.

Esimerkiksi joka ikistä entisajan kuuluisuutta voidaan nykyajasta katsottuna täysin aiheellisesti kutsua niin homofobiksi, rasistiksi kuin naistenvihaajaksikin. Sama pätee lähes kaikkiin ihmisiin, jotka elivät aikaisemmin kuin kolme-neljäkymmentä vuotta sitten. Mutta ennen kuin tuon entisajan ihmisen voi esitellä nykyisille, kaikki sellainen ryönä on siivottava pois.

Entisen kirjallisen tähden, ikääntyvän valkoisen miehen näkökulma antaa tilaa myrkyllisille havainnoille niin kustannustoimittajista, kirjailijoista kuin nuorista kauniista naisista, joille riittää alkeellinen kirjoitustaito kirjallisen kentän huomion herättämiseen ja jotka vaivoin kykenevät peittämään haukotustaan vanhempien kirjailijoiden puhuessa. He voivat näyttää ikävystyneisyytensä avoimesti, ja jos joku yrittää ottaa heidät mukaan keskusteluun, riittää kun he vastaavat lyhyesti. Knut ei katso naisia, jotta he eivät vahingossakaan luule että hän tuijottaa, vanha sika.

Myös modernit performanssit kunnostetuissa tehdassaleissa huomioidaan konservatiivishenkisesti kuten päähenkilöön sopii. Luonto, hautausmaa ja linnut suovat miehen ahdistuneelle mielelle rauhan.

Knutilla ei näytä olevan mitään menetettävää kirjallisilla esiintymisareenoilla, joten hän käyttäytyy sen mukaisesti.

Emme ole täällä pitämässä hauskaa -romaanin fokus kohdistuu tiukimmin pornografisen kuvaston yleistymiseen, jossa entinen tabu on pois pyyhitty,  mutta hierotaan nyt aggressiivisesti (mies)katsojan naamaan. Metoo- ilmiötä ravistellaan - ja sehän onnistuu paremmin naiskirjailijan kirjoittamana. Jos kirjailija olisi mies, romaani asettuisi hieman toisenlaiseen kontekstiin. 

Nina Lykke Emme ole täällä pitämässä hauskaa
Vi er ikke her for å ha det morsomt, 2022, suomentanut Sanna Manninen

Gummerus, 2024, 271 s

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Saabimiehistä ei voi sanoa pahaa sanaa. Me olemme  joskus yrittäneet oikein keksimällä keksiä. Mutta ei. Saabimiehissä on hirvittävän vähän mitään vikaa. "Oliskohan pitänyt ruveta saabikauppiaaksi?" isä pohti silloin ja kirjoitti samalla käsin. "Pihejähän ne on", isä oli todennut sutaistuaan nimensä alle. Katsoi minuun. "Mutta se on hyvä ominaisuus", sanoin isälle. Ei kerta kaikkiaan, saabimiehet ovat Suomen selkäranka. Jos kaikki olisivat niin kuin Saabin omistajat, olisi kunnollista. Helvetin tylsää, mutta kunnollista.

Soili Pohjalaisen esikoisteoksesta Käyttövehkeistä löytyy muistakin automerkeistä, tai siis niiden omistajista, hersyviä luonnehdintoja. Saana, romaanin minäkertoja, on nimittäin autokauppiaan tytär, isän tyttö, joka on oppinut sekä automerkit että niiden myyntipuheet kaupan takahuoneessa. Ei kuulosta kovin kiinnostavalta tai hauskalta, mutta on molempia - myös lukijalle, jota autoala ei sen kummemmin sytytä. Melkein alkaa ymmärtää konkarin hellyyttä autojaan kohtaan: Isä kaartaa parkkiruudusta ja katsoo samalla peilistä, milloin Hiacen sivuovi pamahtaa itsestään kiinni. Se pamahtaa kiinni seuraavassa alamäessä. - Nää on käyttövehkeitä, isä sanoo.

Alun sitaattihan minun oli ihan pakko tähän valita, sillä heiveroinen ja muinainen ajotaitoni perustui muutaman vuoden pituiseen työmatkailuun Saab96:lla. Se oli kuin panssarivaunu ja yhtä huono näkyvyys sieltä oli ulos pienellä ihmisellä. Kyllä senkin sai liukkaalla talvikelillä kiepsahtamaan ympäri, jos katse jäi aamusella horisonttiin autoradion Eppujen mukana laulaessa. Onneksi kohdalla oli maantiellä bussipysäkin levennys, jonne yllättäen siirryin silmäilemään vastakkaiseen suuntaan kulkevaa jonoa...

Nostalgian, huumorin ja nasevan dialogin täyteinen kuvaus autokauppiaan perheestä kuljettaa mukanaan myös synkemmän juonteen: Sannan isoveli, Veli-niminenkin, ei suostu isän suunnittelemiin kuvioihin autokauppiaaksi tai muutenkaan vanhempien ajatusten mukaan toimimaan. Sannan muistot lapsuudesta veljen kanssa ovat kuitenkin lämpimiä; yhteisiä tv-iltoja, mökkimatkoja, automatkoilla sanallista sapelin kalistelua hyvässä hengessä.

Sitten Veli lakkaa hymyilemästä, musta huumori mustenee entisestään. Veli katoaa eikä mikään ole enää ennallaan. Sen jälkeen isä kääntää veljen valokuvan hyllyssä seinään päin ja äiti takaisin. Siitä tietää, kumpi on käynyt huoneessa viimeksi. Isä katsoo muutenkin tapauksen jälkeen enemmän pulloon ja muuttuu tyttären silmissä menestyvästä kauppiaasta menestyväksi juopoksi.

Parasta Käyttövehkeissä on pippurisen huumorin terävöittämä dialogi, ronski ja liikuttava samanaikaisesti. Ollaan nuoria koviksia, sekä Saana että Veli, ja kuitenkin niin nuoria ja herkkiä. Kova ulkokuori ja puheessa sinkoilevat kirosanat peittävät tunteet, joita ei pidäkään paljastaa. Vanhemmat, ammattimainen autokauppias ja teini-ikäisten paljon sietävä äiti ovat myös tarkasti piirrettyjä hahmoja, ei täydellisiä, mutta yrittävät kumminkin että lapsilla olisi hyvä eivätkä vähästä hermostu.

Karski huumori kantaa edelleen Saanan arjessa ja hetkissä yhdessä äidin kanssa, vaikka sisko on äitiä itsepäisempi eikä suostu uskomaan veljen katoamista lopulliseksi. Kontrasti komediallisen kerronnan ja syvän perhetragedian välillä tekee kaikesta vielä koskettavamman, samoin kuin varjo vasta tekee valon maalaukseen. Veljen ja siskon hulvattomat päähänpistot lapsina alkavat nostaa palaa kurkkuun. Samoin kuin jotenkin avuttomat vanhemmat, jotka eivät voi uskoa todeksi tapahtunutta. 

Soili Pohjalainen kirjoittaa sujuvasti ja vielä erityisen hauskaa dialogia, mutta pitää silti kaikki elämän värit uskottavasti paletillaan. Harvinaista. Käyttövehkeitä saikin Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2016 ja oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaana.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä
Atena, 2016, 211 s