Kun yleisö jonotti sisään, tiibetiläisen messuamisen matala ääni täytti paikan ja esiintyjät koppien päällä liikkuivat arvokkaan hitaasti: yksi heilutteli puun oksia, yksi piteli kättään juosevan vesihanan alla, kaksi syleili ja yksi kiipeli tikapuita. Puolen tunnin päästä kuului gongin ääni ja mallit alkoivat esitellä Riccardon upeita, elegantteja vaatteita eri maailmankulttuurien - juutalaisten ja muslimien hymnien, perinteisen balkanilaisen kurkkulaulun ja oopperaksi sovitetun "Ave Marian", jota esitti Svetlana Spajic - musiikin tahtiin.
Taiteilijan voi uskoa antaneen kanssakulkijoilleen syvällisiä elämyksiä, jakaneen transformatiivista voimaa - jota hänen mukaansa ei muilla taiteilla ole. Aineettoman taiteen instituutistakin tuli lopulta vaeltava instituutti. Esityksillään Abramović tarjoaa yleisölle peilin, josta katsoa itseään. Hänen näytöksensä mullistavat ihmisten aikakäsityksen, ne ovat lähes vastakohta tämän hetken nykivälle ajalle: hän venyttää esityksensä kuukausien mittaisiksi. Riisilaskenta-performanssissa lasketaan riisejä ja linssejä.
Selityksiä usein ankaran kivun sietoon perustuviin performansseihin keittiöpsykologinen lukija nappaa oitis lapsuuden historiasta: ankara äiti, esimerkillinen pioneeri ja kommunisti Titon ajan Jugoslaviassa, löi tytärtään niin että Marina oli jatkuvasti mustelmilla. Kipu tuli tutuksi varhain.
Kodissa riideltiin paljon, niin sotasankareita ja toistensa hengen pelastaneita kuin olivatkin, vanhemmat erosivat eikä tytär saanut missään vaiheessa kaipaamaansa huomiota ja hellyyttä. Äiti kasvatti hänestä kaltaistaan sotilasta. Kuitenkin äiti tuki tyttärensä taiteellista harrastusta. Abramović vaikuttaa vuosikausia vihanneen äitiään, vasta kuoleman kynnyksellä - ja sen jälkeen - taiteilija vakuuttaa rakkauttaan. Rakkauden puutteessa ja väkivallan seurauksena syntynyt viha näyttää hyvinkin perustellulta. Yrittäessään nuorena aikuisena pitää äitinsä etäällä ja vapautua tämän vaatimuksista, Abramović löysi performanssin, itsensä osana taideteosta ja alkoi ottaa yhteyksiä maailmalle, gallerioihin ja taidemaailmaan. Kuin hätähuutona, tulee mieleen näistä kokemuksista lukiessa. Vanhana hän lukee osan menestyksestään äidin kovan kasvatuksen ansioksi.
Kipu oli kuin seinä, jonka läpi kävelin ja tulin ulos toiselta puolelta.
Joistakin performansseista tulee mieleen Stanfordin vankilakoe. Abramović sallii yleisön tehdä itselleen mitä vain, aseitakin on tarjolla hänen alastoman kehonsa vahingoittamiseen. Ja yleisö yltyy yhä lähemmäs väkivaltaa. Kokeen lopussa verinen ja likainen taiteilija kävelee kohti yleisöään, joka pakenee pelästyneenä. Sillä taiteilijan tulee antaa kaikkensa. Siinä on hänen tekemisensä ydin, hän menee yli sen rajan, missä kipu lakkaa tuntumasta. Abramović haluaa vakuuttaa yleisönsä ihmisen oletettua väkevämmästä kestokyvystä.
Taiteilijalla ja hänen taiteilijamiehellään on taloudellisia vaikeuksia, mutta hiljalleen kasvavan verkostonsa myötä hän lopulta raivaa itselleen aseman, jossa rahan puute ei enää ole esteenä. Maailma on pieni Marina Abramovićille. Hänen maineensa kasvaa kaikkialla ja hän saa luvan asua sekä Tiibetin munkkien että Australian aboriginaalien keskuudessa. Sisilian mafia antaa luvan rakentaa Terra deli Dea Madren performanssin, johon kaksi punastelevaa 8-kymppistä neitsyttä osallistuu. Frankfurtissa Delusional -teoksessa taiteilija pukeutuu rottakuningattareksi ja kyseessä on aihe, jossa hän käsittelee häpeää perheessään koetusta väkivallasta.
Ei ole sattumaa, että Abramović etsi yhteyksiä Tiibetin Dalai Lamaan tai Australian aboriginaaleihin. Hänen taiteessaan on paljon aineksia buddhalaisuudesta, meditaatiosta ja myös luonnonkansojen rituaaleista ja myyteistä. Hänen oleskelunsa heidän parissaan on retriitin luonteista, puhumatonta, ravinnoltaan rajattua, aikatauluun sidottua, keskittymiseen rauhoittumista.
Performanssit on kuvattu elävästi seudun ja ihmisten keskellä taiteilijan tehdessä havaintoja sekä itsestään että ympäristön reaktioista. Muistelmat etenevät kronologisesti ja seuraavat samalla hänen henkilökohtaista elämäänsä ja varsinkin hänen kahta pitkäikäistä suhdettaan. Molemmat ovat taiteilijoita. Ikäisensä Ulayn kanssa he tekivät yhdessä performansseja kaikkialla maailmassa. Kauan suunniteltu kävely toisiaan vastaan Kiinan muurilla saa traagisen lopun, eron toisen naisen takia.
Eron jälkeen masentunut Abramović löysi toivuttuaan italialaisen 17 vuotta nuoremman Paolon. Asuinpaikka vaihteli Belgradista Amsterdamin kautta New Yorkiin. Siinä vaiheessa hänellä oli jo tuttuja kaikkialla taide- ja muotimaailmassa ja hänen nimensä oli synonyymi performanssitaiteelle.
Seinien läpi on kiinnostava henkilökuva ainutlaatuisesta taiteilijasta. Se on myös pienine anekdootteineen hauskakin kuvaus poikkeuksellisesta elämästä. Täytyy kiittää kustantajaa, graafista suunnittelijaa Aino Niemistä, joka toimi kuin oman elämänsä marinaabramovic perustaessaan kustantamon saadakseen ihailemansa taiteilijan muistelmat suomennetuksi ja julkaistuksi. Kiitos!
Marina Abramović ja James Kaplan: Seinien läpi. Muistelmat
Walk Through Walls, 2016, suomentanut Lauri Lattu
Last Tuesday Books, 2026, 383 s
