Colm Tóibín: Brooklyn

Kirjailijan sukupuolella ei tietenkään pitäisi olla väliä. En kuitenkaan voi olla ällistelemättä kuusikymppisen Colm Tóibínin kykyä kuvata alle parikymppisen nuoren naisen sielunelämää sillä herkkyydellä kuin romaanissa Brooklyn. Taito ilmeni jo aiemmin lukemassani Nora Websterissä - ja ihan samaa asiaa hämmästelin näköjään silloinkin. Lisänä tulee vielä ihanan aidon oloinen 50-luvun tunnelma, viehättävä nostalginen kuva maailmasta - Irlannista ja New Yorkin Brooklynista - sotien jälkeisenä puuhakkaana ja optimistisena aikana. Itse asiassa Nora Webster vilahtaakin tässä romaanissa samoissa Irlannin Enniscorthyn, kirjailijan synnyinkaupungin maisemissa. 

Se 50-luvun ihanuus ei aikalaisille näyttäytynyt sellaisena kuin se nykyihmiselle saattaa näkyä, menneisyyden kullatuissa kehyksissä. Köyhä Irlanti ja Enniscorthyn pikkukaupunki on niitä paikkoja, joista nuoriso noina aikoina alkoi lähteä Englantiin ja Yhdysvaltoihin, isompiin kaupunkeihin etsimään työtä ja helpompaa toimeentuloa. Niin Laceynkin perheessä, jossa äiti enää asustelee yksin tyttäriensä, Rosen ja Eilisin kanssa, kun perheen pojat olivat jo suunnanneet Englantiin. Perheen isä on kuollut eikä perhe muutoinkaan kuulu paikkakunnan varakkaisiin, joille elämässä tarjoutuu enemmän vaihtoehtoja.

Eilis on kertomuksen päähenkilö, jota isosisko ja äiti vaivihkaa rohkaisevat ottamaan ison askeleen ja muuttamaan New Yorkiin, josta löytyy ennestään tutun tuttuja, serkkuja. Äidin ja isosiskon etukäteen keskenään hautoma suunnitelma tulee Eilisille yllätyksenä ja aiheuttaa tunteiden myllerrystä ja epävarmuutta. Hän on opiskellut kirjanpitoa ja työskennellyt myyjänä kopean neiti Kellyn paikallisessa myymälässä. Paremmin palkatut ja vaativammat toimistotyöt ovat haaveissa. Konservatiivisessa pikkukaupungissa naisten tulevaisuus on naulattu lyhyen nuoruusajan jälkeen perinteisiin kuvioihin.

Arki Irlannissa, myymälätyö, tanssit, laivamatkan lippujen hankinnat, pakkaamiset - kaikki antaa mainion tarkan kuvan työn ja arjen tavoista noin 70 vuotta sitten. Rose on pikkusiskon esikuva, työssä käyvä, golfia pelaava itsevarma aikuinen. Äiti ja sisko kätkevät huolensa ja esittävät määrätietoista joutuessaan lähettämään aika kokemattoman nuoren, hädin tuskin aikuisikään ehtineen Eilisin kauas Atlantin yli, vailla tietoa siitä, kuinka pitkä erosta tulee vai tuleeko välimatkasta pysyvä.

Tóibín kuvaa hienosti nuorten maastamuuttajien tunnelmia, koti-ikävän, epävarmuuden ja seikkailunhalun vuorotellessa. Laivalla yli Atlantin on muitakin liikkeellä samalla suunnitelmalla. Heitä koettelee ensinnä Atlantin myrsky ja kolmannen luokan ahtaat hytit vuorokäytössä olevine vessoineen. Perillä odottaa suuri maailma, irlantilaisten yhteisestä kielestä huolimatta heikompi asema, vuokraemäntien ja työnantajien valta. Katolisilla irlantilaisilla, kuten Eilisin perheellä on tukena paikallinen pappi, isä Flood ja tutun rouva Kehoen luona asuu jo ennestään irlantilaistaustaisia naisia. 

Pappi on järjestänyt etukäteen jo työpaikan tavaratalon myyjättärenä, Eilis myy nailonsukkia. Työpaikka tarjoaa oivan tilaisuuden vertailla Amerikan tapaa ja kotimaan hierarkista suhtautumista asiakkaisiin, jotka ovat varakkaita ja vähemmän varakkaita ja sen mukaisesti tärkeitä ja vähemmän tärkeitä. Yhdysvalloissa raha kelpaa, bisnes ensin. Näin Eiliskin saa evästyksen kohdella hyvin myös tummaihoisia naisia ja tarjota heille punaketun värisiä nailoneja, vaikkakin sukat pidätään erillään seepiasta ja kahvista, valkoisten suosimista väreistä. Isä Flood auttaa koti-ikävästä kärsivää suojattiaan myös kirjanpidon jatko-opiskeluun ja järjestää näin ohjelmaa yksinäisiin iltoihin.

Kirjassa ja sen päähenkilössä on jotenkin vakava, vilpitön tunnelma, joka antaa sen päähenkilöstä aluksi suorastaan naiivin ja lapsenomaisen vaikutelman. Kiiltokuvaa onneksi murtavat uskottavalla tavalla Eilisin eteen tulevat tilanteet, jotka saavat hänet punnitsemaan omia ja ympäristön normeja. Tóibín on taitava näyttäessään tapahtumien kautta, kuinka nuori nainen uudessa ympäristössä kasvaa itsenäiseksi ja uskaltaa toimia oman päänsä mukaan, kun järkevyyden ja tunteiden tasapainottelu sitä vaatii. Rakkaus ja sen mukana seksuaalisuus tuo tietenkin nuoren naisen elämään värejä, joiden rinnalla kuva kodista Irlannissa haalistuu. Aika oli kuitenkin 50-luvulla vielä New Yorkissakin monien moraalikoodien rajoittamaa ja varsinkin irlantilaisen vuokraemännän hallinnoimassa asunnossa. Nuori nainen tekee myös teräviä huomioita amerikkalaisen yhteiskunnan piirteistä.

Vaikka löytävätkin keinoja rakkautensa vaalimiseen, italialaistaustainen rakastettu Tony ja Eilis joutuvat yllättävän tilanteen eteen ja sileältä näyttänyt tie aikuiseen elämään ottaa uusia mutkia. Uusi käänne nostaa Brooklynin jännitettä loppumetreillä niin, että oli ihan pakko lukea loppuosa yötä myöten. Lukija myötäelää rauhallisen ja harkitsevan Eilisin vastoinkäymisissä ja siinä, mitä merkitsee kun juuret revitään irti ja  ne alkavat sittenkin pikkuhiljaa löytää uutta maata. On aika ovela temppu lisätä kierroksia uudella draaman käänteellä siinä vaiheessa, kun lukija luulee että tämä oli sitten tässä. 

Brooklyn on hyvällä tavalla vanhanaikainen kirja, aika kulkee kronologisesti ja Eilisin mielenliikkeistä kerrotaan kolmannessa persoonassa. Huolellinen ajan ja tapojen kuvaus ja tarkka psykologinen silmä riittävät, kun kirjailijalla on taitoa, ei tarvita näkökulman vaihdoksia tai aika-akselin kieputusta. Aikamoisen levollista ja kuitenkin kiinnostavaa lukea tällaista nykyään epätyypillistä romaania.

Kirja sai vuoden 2009 Costa-palkinnon (Whitbread).

Colm Tóibín: Brooklyn, 2009, suomentanut Kaijamari Sivill
Tammi, 2011, 313 s

Pirkko Saisio: Passio

Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta.

Nyt ei ole auto- tai biofiktiota, ei perhehistoriaa, avioliittoja ja eroja tai traumaattisia suhteita vanhempiin, eikä Suomen lähihistoriaa. Tai no, on noistakin kaikista ripauksia tässä ajan virrassa kauhovassa Passiossa. Pirkko Saisio kulkee omia polkujaan ja käsittelee tuosta vain vaivattomasti noin 500 vuotta eurooppalaisen ihmisen historiaa ja kertoo sen tarinoiden kautta, vanhan kerrontataidon parhaiden perinteiden mukaan. Siihen hänellä on kanttia, yli seitsemän vuosikymmentä eläneenä ihmisenä, kirjailijana ja teatterin tekijänä. Kaikki se viisaus, sivistys ja kokemus näkyy Passiossa. Eikä vähimpänä, hersyvä huumori ja lämpö, hillitön kertomisen riemu.

Kertomus alkaa Firenzestä ja ankarasta munkista, Girolamo Savonarolasta, jonka kuolemaa roviolla moni tervehtii ilolla. Seuraavien tarinoiden reitti kulkee ruhtinattaresta haudankaivajaan, venetsialaisen, muranolaisen peilipajan omistajasta Wieniin, Masrin juutalaissukuun, sieltä krakovalaiseen luostariin, edelleen Venäjän Goluboje Seloon, Katariina Suuren rakastajan Grigori Potjomkinin luota tallinnalaisen kapakoitsijan perheeseen ja Haapsaluun, josta onkin enää lyhyt matka Helsinkiin ja Silverhav/Wahlströmin -suvun lukaaleihin. Helsingistä matka halki vuosikymmenten päätyy Vienan meren rannalle Solovetskin vankileirille.

Yhdistävänä nimittäjänä mukana kulkee kultainen koru, rubiinein ja timantein koristeltu, joka muuttaa muotoaan ihmeitä tekevän ikonin riisasta kultaisiksi pisaroiksi ja pudottaa timanttejaan matkan varrella. Se on monelle pelastus ja uhka, siihen kiinnitetään monet toiveet. Siinä heijastuvat uskontojen kehykset, sallitut ja kielletyt. Siksi korun muodonmuutoskin on välttämätöntä, hyvän ja pahan tiedon puusta ja käärmeestä ikoniksi ja taas irrallisiksi jalokiviksi ja kullaksi. 

Saisio kuljettaa monipolvista tarinaansa ihailtavalla kekseliäisyydellä ja taidolla, historiallisia tapahtumia sekä kulloisenkin aikakauden kulttuuria ja tapoja sopivasti sivuten. Sotia riittää, mutta ne näkyvät kuten ne ajassa ja paikassa eläville ihmisille näkyvät, kaaoksena, luostariin pakenevina, turvaa hakevina ihmisinä, sitten sinne syöksyvinä sotilaina. Passio valaisee kaltoin kohdeltujen polkuja, juutalaisten perheiden piileskelyä Cannaregion getossa, rakkaudesta raskaiksi tulleita muualle naitettuja naisia, kohtuuttomien isien lapsia, homoseksuaalien tukahdutettuja tunteita, Stalinin vankileirin asukkeja ja sittenkin yhtä löysässä hirressä riippuvia komendantteja.

Kärsimyshistoriaa se on, ihmisten kamppailuja ymmärtäen kerrottu, heitä ja heidän vajaavuuksiaan lempeästi kuvaten, paitsi milloin ne kääntyvät makaabereiksi hirmuteoiksi ja vaativat satiiria. Kieli seuraa loistavasti aikaansa, vanhimpina vuosisatoina siinä on jotenkin arkaainen poljento. Ainoastaan kerran särähti pahasti, Stalinin leirillä hypähti vastaan digitaalinen sammakko: disinformaatio. Siitä syytettiin erästä vankia. 

Mutta muutoin, tyyli on hallussa ja on varsinkin runsaassa hahmogalleriassa vahvoilla. Saisio ei kuvia kumarra, Katariina Suuri saa vahvan kuvauksen hänkin, vanhenevana ja hampaattomanakin. Rakkaudennälkäiset onnenetsijät, monenlaiset hiipparit valeasuissa ratsastavat halki vuosikymmenten. Toisinaan aika pysähtyy, Saisio vetää henkeä ja sipaisee runollisia kuvia ikuisista elementeistä maisemassa.

Päivät olivat kirkkaita ja kuumia, yöt mustia ja kirkkaita nekin. Tähtitaivas kaartui keisarillisen telttakylän ylle, ja lammaspaimenten kaukaiset tulet sekaantuivat horisontissa taivaaseen, niin että kaukaisimmat tulet näyttivät pudonneilta tähdiltä. - - - Suihkulähde solisi, kukkiva appelsiini tuoksui. Puutarhan pienellä marmoripöydällä, seltterivesilasien ja hedelmävadin katveessa oli sormus.

Toisinaan munkin kaavuissa ja luostarin ikonostaasin tuntumassa liikutaan jo fantasian rajamailla, mutta niin vain vanhojen legendojen ja myyttien maailma jotenkin laskeutuu taas rauhallisesti maan kamaralle ja matka jatkuu ajasta seuraavaan.

Venäläisten sielunmaisema on Saisiolle kiinnostava ja varsinkin Stalinin vankileirillä kärvistelevät ihmiset, päälliköistä vankeihin, piirtyivät vahvasti. Käsittelytavassa tunnistin elementtejä, joita olin nähnyt Kansallisteatterin Slavassa ja toisaalta brittielokuvassa Stalinin kuolema. Huumoria, satiiria, kuten esimerkiksi miliisipäällikkö Markelovissa. 

Ja taas eksyi miliisipäällikkö Markelov sanojensa viidakkoon eikä tuntunut pääsevän tiheiköstä pois, vaikka alkoi silmin nähden itsekin tuskastua puhumiseensa.

Hassua kyllä, Venäjällä kerrotuista episodeista mieleeni tulivat monet venäläiset kertojat, Tšehovista alkaen. Varsinkin kun vankileirillä tehtiin teatteria oikein konkreettisestikin, sen varsinaisen ison teatterin katveessa. 

Ja 1900-luvun alku Helsingissä, kyllä vain, Kjell Westön Missä kuljimme kerran tuli moneen kertaan mieleen koko Silverhavin/Wahlströmin kirjavaa sukukuntaa seuratessa. Yksipuolisia rakastumisia, äveriäitä salonkeja, hyväksikäytettyjä piikoja, Helsingin satamasta pois purjehtivia sillilaivoja. Hienosti Saisio punoo tarinansa. Ehkä noin 1950-luvulla Stockmannin hissit pyöreähattuisine hissipoikineen ja -tyttöineen todistavat erään rakkauden viimeisiä näytöksiä.

Passion yli 700 sivua eivät tunnu siltä, johtuen paitsi hurmaavan mielikuvituksen ja suuren sivistyksen synteesistä myös sivujen ilmavasta ladonnasta. Tästä matkasta voi nauttia täysin siemauksin, itkeä ja nauraa, liikuttua, ihmetellä elämän moninaisuutta.

Päivitys 11.11. Finlandia-ehdokkuus julkistettiin tänään.

Pirkko Saisio: Passio
Siltala, 2021, 732 s

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika

Kuvitteellinen La Matosan kylä Meksikossa toimii kirjailija Fernanda Melchorin kotiseudun, Veracruzin nuorten ihmisten näköalattomuuden peilinä hänen romaanissaan Hurrikaanien aika. Kylläpä piirsin ihan hemmetin hirveän kuvan Meksikosta - sehän on kuin Francis Baconin kauhumaalaus, hän toteaa Hesarin kirjailijahaastattelussa 9.9.21. 

Totta. Kuvaus on yhtä liskojen yötä, alusta loppuun. Murhatusta Noidasta lähdetään liikkeelle. Noitaan kanavoituu seudulla kaikki inho, pelko ja viha, mitä tuosta köyhyyden ja takapajuisuuden riivaamasta kyläpahasesta löytyy. Siihen tuovat mausteensa huumeet ja väkivalta, taikausko uskontoon sekoittuneena, machoilu ja homofobia, prostituutio ja pedofilia, laittomat abortit, nälkä ja työttömyys. Koko yhteisö porisee  myrkkyliemessä, josta ei kukaan näytä irti pääsevän.

Omassa hökkelissään asuva, mustiin harsoihin verhoutuva Noita on transvestiitti, homoseksuaali, kansanparantaja ja abortintekijä. Hän ja hänen talonsa on kaikkien machoilijoiden yhteinen vihan kohde, joka samalla houkuttaa ja viekoittelee, inhottaa ja pelottaa. Hänen uskotaan omistavan paitsi saatanallisia kykyjä myös kätketyn aarteen. Se on köyhyyden keskellä viimeinen niitti arkkuun. Naisille hän on ollut ainoa ja viimeinen toivo.

Kertomus vyöryy yhtenä mutavirtana, ilman otsikoita tai välikappaleita, dialogitkin kulkevat samassa virrassa, erottautumatta. Pintaan nousee aina vuorollaan yksi hahmo elämästään kamppailevien joukossa ja kukin tuo oman palasensa alun näkymään, jossa pikkupojat valmistautuvat kohtaamaan joelle upotetun ruumiin ritsoilla. Tuho on ennalta määrätty tämän kylän tytöille ja pojille, se on vääjäämätön, se on kohtalo.

Jokaiselle tytölle, kuten Yesenialle, opetetaan jo pienestä tytöstä kuinka mitätön tämä on. Pojat saavat lyödä ilman seurauksia, mummi lyö lisää. Naiset katkeroituvat ja kostavat synnyttämilleen tytöille, poikia rakastetaan. Isäpuoli saattaa Norman raskaaksi, sairaalassa hoitajat tietävät miksi ja kenen syy se on. Te heitukat ette osaa edes pyyhkiä omaa persettänne ja silti pitäisi jo päästä nussimaan, minäpä pyydän tohtorin kaapimaan sinut ilman puudutusta, josko sitten oppisit. Miten ajattelit maksaa sairaalalle tästä kaikesta, mitä? Kuka kantaa vastuun?

Melchorin maalaama lohduton maailma hyökyy lukijan päälle yököttävänä, sietämättömänä, mutta niin vaan hypnoottinen kerronta ja kolhittujen tyyppien huolellisen autenttinen kuvaus imee mutavyöryynsä. Jokainen vähäinenkin valon välähdys saa itseään suuremman merkityksen, kuten Luismin ja Norman hauras kohtaaminen ja epätodennäköinen rakkautta muistuttava tunne tässä pimeydessä.

Mitä mahtoi miehen päässä liikkua, kun tämä heräsi puoliltapäivin ja jäi istuskelemaan patjalle toljottaen armottomassa paahteessa halkeillutta pihamaata, pihapuissa mellastavien turpiaanien ja harakoiden ääntelyyn uponneena, hiukset takussa ja suu puoliksi auki. Mies oli niin ruma, Norma ajatteli tätä katsellessaan, ja silti niin kiltti, niin helposti rakastettava, mutta vaikeasti ymmärrettävä, miehestä oli vaikea saada otetta...

Melchorin kerronnasta mieleen palaavat jotkut Lucia Berlinin raadollisimmista novelleista, paikoitellen myös brasilialaisen Paulo Linsin Jumalan kaupunki. Köyhien ja osattomien elämä korruptoituneissa yhdyskunnissa, joissa ei apua tule jumalilta eikä esivallalta, on samaa, rajoista riippumatta. Meksikossa kuten Brasiliassa poliisi on mukana lupaavimmilla keikoilla ja mafiakin on juurtunut seuduille.

Haastattelussa kirjailija myöntää yhteytensä Gabriel Garcia Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyteen. Hurrikaanien aika taitaa olla tunnelmaltaan kuitenkin lohduttomampi, vaikka en mitään tuosta klassikosta muistakaan. Samaa taikauskoisen perinteen voimaa ja väriä sekin todistaa ja jotenkin sitä ihmisten tiiviimpää yhteyttä luontoon siellä, missä asumukset ovat hökkeleitä ja jokainen senkin takia helpommin  saman virran vietävissä, vailla suojaa ja muita keinoja selvitä kuin ne entiset.

Erikoista oli havaita, että alussa rasittavalta näyttänyt yhtäjaksoinen tekstipötkö ensimmäisen sivun ylälaidasta viimeiseen riviin lopulta häiritsi niin vähän. Siitä syntyi sen vimmainen ja hengästyttävä rytmi. Alun hajanaiset sirpaleet asettuivat kohdilleen säröiseksi kuvaksi tästä tylystä maailmasta. Maaginen taito kirjailijalla - ja suomentajalla! Palkittu romaani oli ehdolla myös Booker-palkinnon saajaksi.

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika
Temporada de huracanes, 2017, suomentanut Emmi Ketonen
Kustannusosakeyhtiö Aula & Co, 2021, 210 s

Richard Osman: Torstain murhakerho

Haluaisin uskoa, että pirteä ryhmä vanhusten hoivakodin asukkaita kykenisi ratkaisemaan useammankin kinkkisen murhan yhdessä parin aktiivitoimijan eli kokeneen etsivän ja nuoren aloittelevan konstaapelin kanssa. Sehän olisi aivan mahtava ajatus.

Torstain murhakerhon muodostavat Elizabeth, Joyce, Ibrahim ja Ron. Etäjäseninä jo Alzheimer-maailmaan vaipunut Penny ja vaimoaan kaipaava Bernard. Ryhmä kokoontuu Coopers Chasen hoivakodin harrastehuoneeseen torstaisin. Kaikilla on värikäs menneisyytensä, mutta nyttemmin heitä yhdistää mm selvittämättömien rikosten uudelleen tutkinta. Siinä johtavana starana on Elizabeth, joka on se varsinainen älypää, Mrs Marple. Joyce on viattoman oloinen, mutta ovelalla tavalla. Tämän hyvän mielen dekkarin juonta pätkivät suoran kerronnan lomassa Joycen näkökulmat asioihin ja henkilöihin. Joyce on itse asiassa astunut Pennyn saappaisiin, nyt kun entinen rikospoliisi itse on jo tavoittamattomissa.

Tietenkin vanhat, mutta ulkoista olemustaan pätevämmät mummelit ja ukkelit, jotka eivät niin piittaa menevätkö kaikki heidän tutkimuksensa lain kirjaimen mukaan, muodostavat herkullisen lähtökohdan komedialliselle rikostutkimukselle. ...tämän ikäisinä emme vain enää jaksa välittää. Kauan eläneinä heillä on itse kullakin myös oma osaamisalueensa ja sen mukaiset verkostot, kun tutkitaan esim kiinteistökauppoja, velkoja, epäselvyyksiä historiassa jne. Ne kaikki tulevat tarpeeseen, kun torstain murhakerholle tarjoillaan lähiympäristöstä uusi rikos. Alueella murhataan rakennusurakoitsija, jolla oli vakaa aikomus laajentaa bisneksiään ja siirtää alueella sijainnut hautausmaa siellä lepäävine ruumiineen muualle. 

Toinenkin murha tapahtuu ja dekkareiden tyyliin epäilyksen varjot lankeavat vuorollaan moneen suuntaan. Ennen kuin kaikki on selvinnyt, brittileidit ja -herrat juovat monet virvokkeet, viinit, gintonicit, tarkastavat arkistojaan ja soluttautuvat määrätietoisesti paikallisen poliisin työhön mukaan, järjestettyään sitä ennen oikeat tyypit juttuja hoitamaan. 

Näin pysyn katsos mukana kuvioissa, ja samalla sinä saat muistutuksen siitä, että meistä voi olla hyötyä. En millään haluaisi, että sinusta tuntuu, että me sekaannumme asiaan, mutta samalla minä haluan sekaantua asiaan.

Paikallisessa nunnaluostarissa kukkinut nuori rakkaus, samasta haudasta löytyneet kaksi vainajaa, eläinlääkärin ikuisen unen mömmöt kuten myös kyproksenturkkilainen rakennusalalla hääräävä jengi tuovat omat mausteensa keitokseen. Seniorietsivien taustalla yrittävät virkansa puolesta päteä Chris, keski-ikäinen eronnut ja uutta naisystävää kaipaileva poliisi ja hänen tukenaan Lontoosta Kentin maaseudulle muuttanut nuori poliisi, Donna. Kaksikko löytää itsensä kerran toisensa jälkeen astelemasta vanhusten valmiiksi viitoittamaa polkua.

Tiesin etukäteen, että nyt olen vahvasti epämukavuusalueella, dekkarikin on jo sitä ja hyvän mielen dekkari vielä erikseen. Arsenikkia ja vanhoja pitsiä -henkinen tarina on tietenkin muuten loistava ajatus, on aina piristävää kun vanhukset kuvataan reippaina ja osallistuvina. Osa hauskuutta on ennakkoluulojen tuuletus. Ei tähän lajityyppiin välttämättä uskottavuus kuulukaan. Suositun koomikon ja juontajan Richard Osmanin dekkarin lähtökohta on leikkisä idea.

Onpa epämukavuusalueella tosiaan epämukavaa, semmoinen sielullinen levottomat jalat -syndrooma alkaa vaivata. Vanhukset lörpöttelevät liikaa, ovat ihmeen selväpäisiä juomiseensa nähden, ja muutenkin turhan söpöjä ja sympaattisia. Ei vaan mene läpi.Tai meni kyllä, jälkiä jättämättä. Dialogi on nasevaa, tyyli sujuvaa, suomennos samoin, mutta tarina höttöisä. Not my glass of gin. Tyyppivalikoima, dialogi ja ympäristö Englannin maaseudulla antaisi toki aihetta mainiolle elokuvalle. Brittinäyttelijöissä riittäisi noita valovoimaisia leidejä ja herroja tähänkin murhakerhoon.

Richard Osman: Torstain murhakerho
The Thursday Murder Club, 2020, suomentanut Arto Schroderus
Otava, 2021, 400 s

Anton Monti: Maailman vaarallisin rikollisjärjestö 'Ndrangheta

 

Oma kylä voidaan kloonata minne tahansa. Oma kylä ei kuitenkaan ole globaali hampurilaisravintola. Se ei ole jotain, jota myydään. Se on tukikohta, josta käsin voidaan myydä mitä vaan. Vaikkapa maailman arvokkainta massakulutushyödykettä eli kokaiinia.

Italian mafiajärjestöistä tunnetaan kaikkialla maailmassa Sisilian Cosa nostra ja Napolin Camorra. Kuuluisuutta ovat lisänneet Coppolan loistavat Kummisetä-elokuvat ja yhtä menestykäs Sopranos -tvsarja.  Suomalais-italialaisen Anton Montin edellinen Minne menet Italia? vakuutti perehtyneisyydellään ja hyvällä kirjallisella tyylillä ja päättyi enteellisesti lukuun Italian menestyneimmästä yrityksestä, 50 miljardin vuosiliikevaihdon 'Ndranghetasta, maapallon tärkeimmästä huumekauppiaasta. Tässä teoksessa hän valottaa tuota salaperäisintä, mutta laajimmalle levinnyttä, vaurainta ja tuhovoimaisinta mafiaorganisaatiota. Se on edellyttänyt syvällistä tutkimustyötä, sillä organisaation menestyksen salaisuus on nimenomaan se, salaperäisyys. Järjestö välttää huomion hakemista, se noudattaa somevetoiselle esittelytrendille täysin vastakkaista strategiaa. Se mieluummin viestii uhasta kuin tekee näkyvän attentaatin pommi-iskuin. 

Päin vastoin kuin Corleonen mafiasuku, jonka kiiltävät autot ja ylellinen elämäntapa samoin kuin Sopranosten vastaavat ulkoisen vaurauden merkit näkyivät ympäristölle, 'Ndrangheta on näkymätön, siellä ei löydy capo di tutti i capi -hahmoa, koska organisaation vahvuus pohjaa paikallisen väestön hyväksyntään ja hyötyyn. Sen pohjana on 150 vuotta vanha organisaatio, joka on syntynyt ranskalaisten vapaamuurareiden sääntöjen ja rituaalien mallin mukaisesti. Kylänsä he kloonaavat maailmalla, kuten kreikkalaiset tekivät 2500 vuotta sitten, kun he perustivat Calabriaan ensimmäiset kaupungit.

Monti pureutuu monikasvoiseen rikollisjärjestöön perin pohjin, aloittaen historiasta ja maantieteestä. Kirjan luettuaan voi nähdä yhtymäkohtia moniin maapallon alueisiin. Klaanit Somaliassa, pashtut Afganistanissa, amissit Yhdysvalloissa, suomalaiset uskonnolliset lahkot - suljettuja yhdyskuntia omine sääntöineen, valtioista enemmän tai vähemmän irrallaan olevia ryhmittymiä. Calabria Italian saappaan kärjessä on kauan ollut muusta maasta eristynein osa, köyhä, karu ja vuoristoinen. Sillä on ollut suuri merkitys, samoin kuin vuoristo tarjoaa suojaa talibaneille Afganistanissa. - Tämä on omaa pohdintaani, Monti ei näitä vertailuja esitä. Toki rikollisuuteen vahvasti suuntautunut 'Ndrangheta kulkee omaa tietään tässä vertailussa. Sen taustalla olevia tekijöitä, faktoja, tapahtumia ja sattumia Monti perkaa kiinnostavasti. Toistoakin tulee, mutta se ei oikeastaan ole haitta, niin monisyisiä ovat globaalin verkoston kätkemät ilmiöt ja yhteydet.

Se oma kylä, ei capo dei capi, mutta kaikkien kylien äiti, mamma, 'Ndranghetan sykkivä sydän on San Lucan kylä Calabriassa, Aspromonten vuoristossa. Sen verkosto perheineen, 'ndrina-nimellä kutsuttu yksikkö, siirtyy sukujen edustajien kautta vastaavine malleineen kaikkialle maailmaan. Eivätkä yksiköt irtoa emostaan, kuten Yhdysvaltain sisilialais- tai napolilaistaustaiset mafiaperheet ovat etääntyneet Italiasta. Organisaatio pitää Euroopassa, Kanadassa, Australiassa, Togossa, Kolumbiassa, Perussa tai missä hyvänsä toimivat osansa tiukasti yhteydessään. Irtiottoja ei suvaita, seuraukset ovat väkivaltaisia. Calabrialaiset perheet ovat suuria ja sukulaisia on aikojen kuluessa lähetetty ympäri maailmaa valvomaan intressejä.

'Ndranghetan tavat vihkiä uusia jäseniä - tärkeissä perhissä se tehdään jo vauvaikäiselle - sisältää lukuisan joukon salaseuramaisia riittejä, joissa sekoittuvat vanhat myytit, legendat, kristinusko ja pakanalliset symbolit sekä vapaamuurariuden numeromystiikka. Ne vaikuttavat luettuina lapsellisilta, mutta ne luovat sen tiukan identiteetin, joka on pohjana järjestön lujuudelle. Järjestö on perhettä lujempi ja siihen kasvaminen voi edellyttää oman perheenjäsenen murhaamista. Vastustaja on valtio ja viranomaiset. Aseisiin totutaan pienestä pitäen ja myös pakollinen vankeusaika otetaan etukäteen huomioon. Sinä aikana järjestö vastaa vangitun miehen perheen hyvinvoinnista. Omertàn, vaikenemisen laki opetetaan jo lapsille.

Historiikissa Monti kertaa vuosien varrella tapahtuneita attentaatteja ja murhia, joissa voi nähdä 'Ndranghetan toimintamallit. Vauras organisaatio voi ostaa murhamiehiksi ihmisiä vailla rikosrekisteriä. Valtion vastustus pohjaa historiaan: köyhästä maakunnasta muu Italia ei aiemmin ollut kiinnostunut, niinpä köyhät vuokraviljelivät alkoivat kerätä suojelurahoja ja ottaa osan tuotoista maanomistajalta salaa. Fasismin aikana järjestöllä oli vaikeaa, koska hallinto ei sallinut muita vallan muotoja. Mussolini lähes nitisti organisaation. Mafia ei välitä politiikan ideologioista vaan haistelee ilmaa löytääkseen vahvimman trendin, jota seurata, kuten oikeistopopulismin myöhemmin.

Järjestö on siirtynyt sujuvasti moderniin aikaan, se yhdistää vanhat paimentolaistavat ja Blackberry-puhelimen salaustoiminnot. 'Ndranghetan säännöt kieltävät yhteydenpidon ulkopuolisiin vallanpitäjiin, mutta uuden ajan ja kasvavien bisnesten myötä sen kylkeen on perustettu uusi organisaatio hoitamaan maansiirto- ja rakennusbisnestä ja muuta peiteyrittäjyyttä. Mukana on uutta hyvin koulutettua sukupolvea asianajajineen. Kirja osoittaa, kuinka sekä valtio että pohjois-italialaiset rakennusyritykset myötävaikuttivat järjestön vahvistumiseen, ottamalla sen projekteihin mukaan, laskemalla sen kulut omiinsa. Samalla järjestö näytti osittain lailliselta osapuolelta. Italian mafian vastainen taistelukin keskittyi aiemmin vain Sisilian ja Napolin seuduille, vaikka Calabriassa uhrimäärät ovat olleet suurimmat. Järjestöllä on ollut myös omat vuosia kestäneet sisäiset sotansa. Verikosto on osa traditiota eikä se sisällä yhtä iskua, vaan pitkän jatkumon. Se on päinvastoin loputon murhien sarja, jossa jokainen vihollisen veriteko velvoittaa seuraavan kostoiskun tekoon. 

Anton Monti näkee vauraan järjestön ottaneen huumekaupan käsiinsä oikea-aikaisesti ja vertaa sitä sisilialaiseen Cosa Nostran toimintaan, joka pääasiassa vastasi heroiinikaupasta eikä nähnyt uutta trendiä vaurastuvassa maailmassa. Vanhojen narkomaanien tilalle oli tulossa tavallisia ihmisiä, jotka käyttivät huumeita satunnaisesti, huvikäytössä. Kokaiinin markkinat kasvoivat, siitä tuli aine, jota käyttävät kaikki ja jota saa ihan tavallisista pubeista ja lähes joka kadunkulmasta. Lisäksi 'Ndrangheta oli luotettava kumppani kolumbialaiselle kokaiinin tuottajalle. Ilmiannoista ei ollut samaa riskiä kuin sisilialaisten kohdalla. Vauras järjestö teki paremman tarjouksen kuin mafiaa vastaan taisteleva osapuoli. Kaupassa rahaksi käyvät myös aseet. 

Kirjaa lukee kuin jännäriä ja samalla sääli täyttää sydämen. Mikä taistelu Italian mafian vastaisilla tutkijoilla, poliisilla, viranomaisilla onkaan käytävänä! Kaikki näyttää pelaavan järjestön pussiin, mukaanluettuna alun perin terästehtaalle suunniteltu Välimeren merkittävin konttisatama Gioia Tauro, joka Calabrian suurimpana yrityksenä työllistäää 1400.  Muulle yritystoiminnalle 'Ndranghetan toiminta alueella on myrkkyä, sillä se toimii yrityksissä rahanpesutarkoituksessa ja hinnoittelee muut yritykset ulos.

Monti lopettaa kirjansa kahden vastakkaisen osapuolen tulevaisuuden ennakointiin. Italialainen vuonna 1992 murhattu tuomari Giovanni Falcone on luottavainen, että mafialle tulee loppu. Eräs  'Ndranghetan päälliköistä on yhtä luottavainen. Me elämme täällä. Me olemme täällä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.

Moni dekkari kalpenee tämän tietokirjan rinnalla, todellisuus päihittää tarinat. Eikä mitään uskottavuusongelmaa!

Anton Monti: Maailman vaarallisin rikollisjärjestö 'Ndrangheta
Kustantamo S&S, 2021, 245 s

Turun Kaupunginteatteri: Nokia

                                       Ihastuttava ruohonvihreä Nokia 5110 oli minulle aikanaan läheinen

Omituisia vaikutuksia pandemialla voi olla. Istun teatterissa enkä näe Pirkko Saision ja Marja Packalénin Valehtelijan peruukkia, kuten oli tarkoitus keväällä 2020 - vai oliko se syksy? Eihän tuota enää muista, sitä ei enää löydy ohjelmistosta. Nokia vaikuttaa aiheena täydelliseltä vastakohdalta. Mutta täällä ollaan vihdoinkin, vieri vieressä. Lavalla on ensin hyvin sujuvapuheinen lavamestari, joka ohjailee saapuvaa yleisöä riveilleen, kun ei numeroituja paikkoja ole, aloittamaan rivien täyttäminen keskeltä.

Nokia kertoo Suomen suurimman ja kauneimman kansainvälisen yrityksen menestyksen ja luhistumisen tarinan. Ensin on hieman varautunut olo, kun näkee askeettisen lavastuksen ja harmaaseen puetut miehet ja muutaman naisen. Ja varsinkin kun kuulee ensin sen tutun pimputuksen, Nokia tunen, kadonneen äänimaailman. Onko luvassa puuduttavaa yrityshistoriikkia, jopa puleerattua mainosta? Mikä helpotus, että sittenkin kaikkea muuta.

Alusta aloitetaan, kumisaappaista ja muista rönsyistä, joita Etelä-Pohjanmaalta tuleva Jorma Ollila ryhtyy siivoamaan ennen kuin etenee yhä ylemmäs organisaatioportaita, ennen kuin dream team on kasassa. Kahdeksan näyttelijää hoitaa kaikki roolit vaihtaen vauhdissa Kari Kairamosta Jorma Ollilan lapseksi, Stephen Elopista Steven Jobsiin. Pieni välispiikki ja sitten rooli haltuun.

Hienoa näyttelijätyötä tekevät kaikki, Taneli Mäkelä Jorma Ollilana ja toinen, huomattavan muuntaumiskykyinen Carl-Kristian Rundman, joka heittää karvalakin päähänsä ja on hetkessä Pertti Karhunen Oulusta, vaatimaton olemukseltaan mutta intohimoisesti puhelinteknologiaan suhtautuva diplomi-insinööri, avainhenkilö. 

Tarinan kerrontaan on saatu mukaan raikastavaa huumoria, vauhtia ja hyvä rytmitys. Ihmiset ovat yksilöitä omine piirteineen ja omituisuuksineen ja siksi vajaan kolmen tunnin esitys väliaikoineen ei tunnu pitkältä. Puhdasotsaisia sankareita ei tosielämässä löydy, ja se on tämänkin näytelmän havainto. Ollila rakentaa Nokiaa oman unelmansa mukaisesti, onnistuneesti, suureksi, mutta kuten on saatu lehdistä myöhempinä vuosina lukea, menestys tuo mukanaan vauhtisokeutta. Hallitus kokoontuu, mutta ennen kuin on myöhäistä, pörssilukujen syöksykierteelle ei ole tehty mitään. Esitys vinkkaa syyksi avoimen keskustelun puutteen, jäykistymisen, pelon ilmapiirin. Ei mikään uusi selitys tuokaan, mutta hyvin konkretisoitu näytelmässä. Ollila ei halua puhua ohjelmistoista eikä kuulla Applen järkyttävästä voittokulusta. Steven Jobs keikailee näyttämölle naureskellen Nokialle,  puhelinvalmistajalle, Apple on ohjelmistoyritys. Siinä pelissä eivät Nokian Symbian ja Meego enää pelaa.

On esityksessä ehkä yksi aika puhtoinen sankari, Siilasmaa, joka kirjoitti omista havainnoistaan  kirjankin. Hänen näkemyksensä hallitsee näytelmän loppupuolta eikä hänestä oikeastaan nähdä muuta kuin asialleen omistautunut nykyajan älykäs it-osaaja, Bill Gatesille neuvotteluissa pärjännyt Nokian hallituksen uusi puheenjohtaja. Lopulliset neuvottelut Nokian matkapuhelinyksikön myynnistä on dramatisoitu vauhdikkaasti japanilaisen kendomiekkailun näytökseksi. 

Nokian tarina onnistuu näyttämöllä hienosti, siinä on riittämiin vahvaa draamaa nousuineen ja laskuineen. Kaikki muistavat sen valtavan merkityksen Suomelle, hyvässä ja pahassakin, kuten sittemmin on puhuttu ja kirjoitettu, lehdissä ja kirjoissakin. Se toi pienelle maalle itsetuntoa kasvaessaan globaaliksi yritykseksi, työllisti tuhansia, mutta se myös varjosti ja kahlitsi alihankkijoitaan omien tarpeiden mukaan, yksipuolisti yrityselämää ja kun se kaatui, se kaatui kuin iso puu, repi maata mennessään ja jätti jälkeensä ison määrän työttömiä. Irtisanomiset liukuvat näytelmässä ohi aika vikkelänä jonona käteltäviä ihmisiä. 

Näytelmän dialogit kantavat ja vievät draamaa eteenpäin. Tapahtumat pohjaavat tunnettuihin käänteisiin ja tyyppivalikoima visionääreineen kaikkineen tuo esitykseen riittävästi inhimillisiä tunteita, kun he kaikki jahtaavat entistä älykkäämpää puhelinta ja suurinta bisnestä.

Ihanaa oli virkistyä teatterissa ja nähdä näyttämöllä harvinainen aihe hyvin ohjattuna draamana.

Turun Kaupunginteatteri: Nokia
Teksti Sami Keski-Vähälä
Ohjaus Mikko Kouki, 2021

Elizabeth Strout: Olive, taas

Olive Kitteridge tuli tutuksi Elizabeth Stroutin kymmenisen vuotta aiemmin ilmestyneessä romaanissa, mutta minulle vasta myöhemmän, mainion tvsarjan välityksellä. Luonnollisesti siitä lähtien Olive saapasteli Frances McDormand -kasvoisena pikkukaupunki Crosbyn kaduilla Mainen osavaltiossa. Sen verran komeasti charmikas näyttelijä veti senkin roolin ja istui siihen rooliin mainiosti: rehellisen oloinen, amerikkalaiset käytöstavat haastava suorapuheinen tyyppi, joka ei osaa eikä välitä osata sitä kestohymyä joka tapakulttuuriin oleellisena kuuluu. Kömpelöä käytöstä, josta saattaa itsekin joutua kärsimään. 

Olive, taas seuraa leskirouvan elämää hänen vanhuusvuosinaan, 70-86 v. Siihen kuuluu uusi mies, Jack Kennison, myös leskeksi jäänyt, sekä lukuisa määrä ikätovereita, naapureita, entisiä oppilaita ja New Yorkista harvakseltaan saapuva poika Christopher perheineen. Suhde poikaan ei ole etäisyydestä lämmennyt, vaan osapuolten kohtaamiset jatkuvat töksähtelevinä mutta lähentymistä onneksi tapahtuu, ennen kuin se on myöhäistä. Tämäkin teos Oliven elämästä kerrotaan novellikokoelman tyyppisenä jatkumona, jossa osa henkilöistä toistuu luvuissa, osa piipahtaa vain kerran.

Strout kuvaa elämän murjomia tyyppejään lämmöllä ja ymmärtämyksellä, ja näkee vaikeiden suhteiden pohjalla enimmäkseen turhia sovinnaisuuden rajoitteita, ennakkoluuloja ja vääriä tulkintoja, joista ei ole uskallettu puhua. On masennusta ja riittämättömyyden tunteita. Olive on maanläheinen tyyppi, joka ei laskelmoi, mutta auttaa kun näkee sen tarvetta. Menee tapaamaan syöpäpotilasta, jota tutut välttelevät, kohtaa somalialaistaustaisen sosiaalityöntekijän ihmisenä eikä maahanmuuttajien edustajana. Samalla hän on vanheneva ja haurastuva vanhus, joka joutuu hänkin nöyrtymään ja myöntämään, ettei yksin ole helppoa vanheta isossa talossa kaukana naapureista. Ajassa eletään jo Trumpin presidenttikautta eikä Olive viitsi lausua sitä nimeä. 

Ihminen muuttuu koko elämänsä ajan, kokemukset muovaavat eikä vanhuksenakaan aina ole täysin selvillä itsestään, muista puhumattakaan. Sitä Strout kuvaa Olivessa, jonka kovat särmät hioutuvat ajan myötä. Jopa niin että suostuu lentämään ensimmäisessa luokassa mukavuutta arvostavan miehensä kanssa. Mutta vasta paluumatkalla. Rakkauden voimaa voi tuntea vielä sairaalassakin, jossa Olive rakastuu kädestä kiinni pitävään sydänlääkäriin. Siitäkin hetkestä voi olla onnellinen, vaikka se onkin ohimenevää. (Tuon kohdan jopa tunnistin omista kokemuksista. Olin Tuhkimo, jonka jalkaan sovitetaan lasikenkää, kun kirurgi omin kätösin sitaisi leikatun jalkateräni hienoksi paketiksi. Muistan hellät tunteet, jotka kohdistin sankariini.) 

Minä ihan OIKEASTI rakastan teitä, tekee Cindyn mieli kirjoittaa viestiinsä. Tämmöinen ongelma syntyy, kun jokainen puhelu lopetetaan I love you -loppuhenkoseen, kuten on nähty amerikkalaisissa perhesarjoissa. Lause kärsii inflaation. Olive, taas -romaani koostuu muutoinkin kuin tvsarjan jaksoista, jotka kuvaavat pikkukaupunkilaisten elämää ilman sen suurempia draaman käänteitä. Ihmisten yhteisössä monenlaisia suhteita risteilee, aika kuluu, pariskunnat vanhenevat, toinen kuolee, joku sairastuu. Vanhuus tuo mukanaan näkymättömyyttä, jossa on puolensa siinäkin, hyvätkin, näkee Olive. Kaikessa on arjen turruttavan rutiinin tuntua, elämän makua siis. 

Elizabeth Strout: Olive, taas
Olive, Again, 2019, suomentanut Kristiina Rikman
Tammi, 2021, 355 s