Masha Gessen: Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu

Venäjä vailla tulevaisuutta tekee onnistuneen patologisen leikkauksen Venäjän lähihistoriaan, Neuvostoliiton romahduksesta nyky-Venäjään. Teos on vuoden 2017 vuoden tietokirja Yhdysvalloissa, ja sen lisäksi sillä on viiden merkittävän lehden Best book of 2017 -palkinto. Tietokirjaksi sillä on erikoinen rakenne, joka tukee ja laajentaa teemoja, sillä rinnan poliittisten tapahtumien ja taustoitusten kanssa kulkevat seitsemän päähenkilön elämänvaiheet kyseisenä aikana. Se tuo mukaan ihmisen, kokijan näkökulman. Ensi alkuun nimiä tulvii vastaan väsyttävään tahtiin ja jouduin jatkuvasti vilkuilemaan ensimmäisen sivun esittelyyn, tein jopa pienen lunttilapun. Myöhemmin nimet tulevat tutuiksi ja koko kuvio selkeytyy. Jännite vain nousee ajankohtaisuuden takia ja vaikka teemasta, Putinin Venäjästä on äärimmäisen synkkää lukea, kirja on todella valaiseva ja hyvin kirjoitettu. Ukrainan sota antaa sille nyt ikävän taustaäänen.

Palkittu toimittaja ja kirjailija Masha Gessen on kirjaansa haastatellut näitä henkilöitä, jotka esiintyvät omilla nimillään. Heistä neljä on 80-luvun Neuvostoliitossa syntyneitä. Pari on meilläkin tunnettujen poliitikkojen lapsia: murhatun oppositiopoliitikko Boris Nemtsovin tytär Žanna ja Serjoža, Gorbatshovin neuvonantajan ja Jeltsinin tukijan Aleksandr Jakovlevin pojanpoika. Opiskelija ja sittemmin Permin yliopiston opettaja Ljoša havainnoi seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaa kehitystä. Maša on toimittaja, joka tekee yhteistyötä Nemtsovin, Pussy Riotin ja viimeksi Mihail Hodorkovskin kanssa. Kolme muuta, edellisen sukupolven edustajaa ovat psykoanalyytikko Marina Arutyunian, sosiologi Lev Gudkov ja poliittinen aktivisti ja filosofi Aleksandr Dugin.

Dugin on päähenkilöistä ainoa Putinin tukija. Hän kasvattaa hiljalleen vaikutusvaltaansa sekä Putinin lähipiirissä että Euroopan populistipuolueissa, Suomenkin, sekä Yhdysvaltojen Alt-right -liikkeessä. Hänestä kasvaa Putinin oppi-isä *) ja hän vahvistaa tämän tulkintoja siitä, mitä oikea venäläisyys on ja miksi Venäjän pitää edustaa maailmassa eurasianismia, antimodernismia, totaalista traditionalismia ja toimia sen maailman johtajana. 

Kirja kuvaa nykyisen jälkikommunistisen mafiavaltion rakentumista Neuvostoliiton raunioilla hyytävällä tarkkakatseisuudella. Päähenkilöiden arki alati ruuvia kiristävän hallinnon alla tuo konkretiaa ja käytännön esimerkkejä kattavan teoreettisen pohdinnan oheen. Aikuisuuden kynnyksellä eletään oman elämän ainutlaatuista vaihetta eikä esimerkiksi poliittinen aktivismi ole monellakaan näistä nuorista ensisijaista. Siitä tulee sitä olosuhteiden pakosta. Mutta ensin tulevat rakkaus, oman tien löytäminen, opiskelu, työ, kaverit, suhteet vanhempiin. 

Kuten nyt hyvin tiedetään, totalitaarinen hallinto ei koko jälkikommunistisena aikana kadonnut mihinkään. Sen perinteet jatkuivat vahvoina kaikkialla. Samoin valheet. Julkisia vihollisia ovat natsit ja heistä saatu voitto suuressa isänmaallisessa sodassa on suurin kansallinen saavutus, jota juhlitaan. Pääsykokeissa antisemitismi kukoistaa. Mašan äiti erikoistuu valmentamaan juutalaisia tunnistamaan pääsykokeiden "ruumisarkut". Ne ovat kysymyksiä, joilla pyritään karsimaan juutalaiset. Yliopistoissa tiede sai enenevästi väistyä propagandan tieltä, sen itseään korjaava akateemisesta maailmasta ammentava kehitys katkesi. 

Venäjällä tapahtuu Kiinan kulttuurivallankumouksen tapainen ilmiö, korkeakoulutuksessa tehtiin sisällötöntä imitaatiotyötä, joka tuottajina Neuvostoliiton akateemiset instituutiot olivat kehittyneet ylen taitaviksi.  Asiantuntijoita painostetaan lähtemään tai he lähtevät maasta omasta halustaan. Akateemisten alojen ahdinkoa sekä neuvostoihmisen, homo sovieticuksen psyykkistä tilaa ja profiilia kirjassa luotaavat kiinnostavasti psykoanalyytikko Marina Arutyunian ja sosiologi Lev Gudkov, viime vuosiin asti sinnitelleen neutraalin Levada-tutkimusinstituutin johtaja.

Gorbatshov oli jahkaillut reformien toteuttamisessa ja yrittänyt jatkuvasti taistella käynnistämäänsä kehitystä vastaan.

Putin tulee kirjassa näkyville vasta siinä vaiheessa kun Gorbatshovin perestroika alkaa tulla tiensä päähän ja Jeltsin nappaa tuolin. Neuvostoliitto alkoi kotiuttaa henkilökuntaansa satelliittivaltioista ja KGB:n mies Putin DDR:n Dresdenissä kuvasi kokemusta pelottavaksi ja nöyryyttäväksi. Tässä vaiheessa hennot vapauden tuulet puhalsivat ja mm Gorbatshovin neuvonantaja Jakovlev kamppaili henkensä vaarantaen ihmismäisemmän kommunismin puolesta. Hän kuvasi Neuvostoliiton kommunistista puoluetta hallinnollisen käskyttämisen organisaatioksi. Ja erotettiin puolueesta. Hän päätyi myöhemmin rehabilitoimaan vapaaehtoistyönä Stalinin teloittamien kymmenien miljoonien neuvostokansalaisten nimiä vääristä syytöksistä.

Venäläisten kammottavat kokemukset sekä alituisesti pidätystä pelkäävinä että koneiston osina näyttävät jättävän syviä psyykkisiä vammoja, joita psykoanalyytikko ja sosiologi kertaavat pitkin teosta. Eräs mies kuvailee isäänsä mieheksi, jonka suurin pelko näyttää olevan että hän saa omaperäisiä ajatuksia. Se on johtunut jatkuvasta naamioitumisesta, ollakseen riittävän neuvostoliittolainen. Vanhemmat taas haluavat suojata lapsiaan tiedolta, että vanhemmat ovat joutuneet puhdistuksen uhriksi. Se johtaa erään tutkijan mukaan lapsen näkökulmasta identiteetin tyhjiöön, torjutessaan lapselta potentiaalisen läheisyyden, joka tulee tuskan jakamisesta. Lapselle tulee tunne-elämän aukkoja, hän ei saa tukea ymmärtämiselleen. 

Psykoanalyytikko päättelee homo sovieticuksen alisteisen aseman, aktiivisuuden ulkoistamisen jollekin vahvalle johtajalle jopa yhdeksi syyksi venäläisten lyhyemmälle eliniälle, jota eivät vodka ja väkivalta yksin selitä. Ihmiset ovat toivottomia, vailla tulevaisuutta. Levada-instituutin Gudkov tekee säännöllisiä kyselytutkimuksia venäläisten ajatuksista ja osaa nähdä trendien kääntyvän yhä enemmän menneisyyteen katsomiseen, Stalinin suosion kasvu on eräs mittareista.

Jeltsinin myötä sammui viimeinen kipinä muutoksen toivosta. Jeltsin itse näyttää hapuilleen tienhaarassa, hän ehti jo pyytää anteeksi tsaariperheen teloitustakin, mikä oli ennen kuulumatonta. Sittemmin hänen ensimmäinen seuraajaehdokkaansa, Boris Nemtsov etääntyi hänestä oppositioon ja Putin oli kiinni vallankahvassa.

Vanhan järjestelmän instituutiot olivat naamioituneet uuteen ulkokuoreen. Gudkov totesi, että venäläiset - yhtä lailla ehdokkaat kuin äänestäjät - uskoivat poliittisen vallan kuuluvan oikeutetusti byrokraateille, joiden pääasiallinen pätevyysvaatimus oli se, että heillä oli kokemusta byrokratiasta. 

Vaalit ovat teatteria. Oppositio ajetaan yhä ahtaammalle. Valtakunnanfilosofi Dugin pääsee naulaamaan teesinsä Euraasia über Alles ja opetuslapsi tiivistää sen itsekäsityksen: Individualismi ja itsenäiset mielipiteet ovat ominaisia Euroopalle, johon me emme kuulu. Kuuliaisuus ja johtajaan kohdistuva rakkaus ovat Venäjän kansan ominaisuuksia.

Hyvin ajankohtaisesti esiin tulee venäläisten läheinen suhde Ukrainaan. Krim on yleinen lomanviettopaikka 80-luvun lapsille. Myöhemmin Ukrainasta tulee uusi kotimaa monelle Putinin vastustajalle. Ukrainassa vaalit ovat oikeat. Ljoša toteaa seksuaalivähemmistöjen aseman helpottuneen siellä. Mikään ei varmaan mittaa yhteiskunnan hyvinvointia yhtä hyvin kuin se. Putinin Venäjällä on tässä kohdin aloitettu oikein kampanja "pedofiliaa" vastaan. Pedofilia on siinä kampanjassa yhtä kuin homous. Homoseksuaali voidaan Moskovan yöllisillä kaduilla hakata kuoliaaksi eikä poliisia voisi vähempää kiinnostaa.

Opposition edustajat ja järjestöt alkavat kaikki kantaa ulkomaisen agentin nimikettä. Heitä murhataan, myrkytetään, heitetään vankilaan, etummaisina Nemtsov ja Navalnyi. Surullisin on Boris Nemtsovin kohtalo, koska hänen tyttärensä on eräs päähenkilöistä ja tyyppi vaikuttaa kaikissa otteissaan uhkarohkealta, rämäpäiseltä totuudenpuhujalta. Komea yli 190 -senttinen mies on Putinille punainen vaate. Hän on suosittu seura- ja naistenmies, itserakaskin, ei täydellinen, mutta poliittiset motiivit kestävät tarkastelun. Hän pommitti Putinin hallintoa raporteilla, kutsui kokoon mielenosoituksia, valmistautui pidätyksiin. Ennen murhaansa, juuri Krimin miehityksen alettua, hän julkaisi Facebook-sivullaan postauksen, jota paikallinen radio ei ollut suostunut julkaisemaan:

Putin on julistanut Ukrainalle sodan. Se on veljesmurhasota. Venäjä ja Ukraina maksavat kalliin hinnan tämän henkisesti tasapainottoman salaisen poliisin agentin verisestä hulluudesta. Nuoria miehiä kuolee kummallakin puolella. Äidit ja sisaret surevat. Lapsia jää orvoiksi. Krim tyhjenee, koska kukaan ei halua lomailla siellä. Vanhoilta ja nuorilta otetaan miljardeja, kymmeniä miljardeja ruplia, jotka heitetään sodan tuleen - ja sitten tarvitaan lisää rahaa tukemaan Krimillä valtaan nostettuja varkaita. Hän ei ilmeisesti näe mitään muuta keinoa pysyä vallassa. Tämä hirviö juo kansan verta. Venäjää odottavat kansainvälinen eristyminen, väestön köyhtyminen ja poliittiset kurinpalautukset. Hyvä Jumala, mitä me olemme tehneet ansaitaksemme tämän? Ja kuinka pitkään me vielä siedämme sitä?

Tämän Nemtsov kirjoitti helmikuussa 2015.

Masha Gessen: Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu
The Future is History: How Totalitarianism Reclaimed Russia, 2017, suomentanut Ilkka Rekiaro
Docendo Oy, 2018, 528 s

*) Päivitys 23.3. Päivän HS esittelee Putinin oppi-isät (Vesa Sirén) ja siinä kiistetään Duginin asema Putinin oppi-isänä tai hänen "Rasputininaan". Sellaisina filosofeina esitellään Ivan Iljin ja runoilija Anna Ahmatovan poika Lev Gumiljov, eurasianismin käsitteen kehittäjä.

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana

Ällistyin minusta ulos purskahtelevista sanoista. Silmistäni valui tunteellisia kyyneleitä isoisälle, jota olisin voinut rakastaa, jos hän olisi rakastanut minua - ja jos hän olisi ollut eri ihminen. Surin ihmistä, jota ei koskaan ollut ollut olemassakaan - kuin työntäisi käden taskuun ja osuisi kankaassa olevaan reikään. Taskun sisältö oli kadonnut.

Joyce Carol Oatesia voi pitää perinteisen tyylin kirjailijana. Hän on sanataituri ja armoitettu tarinankertoja, joka kuljettaa taitavasti punaista lankaansa ja nostaa jännitettä samalla ihmisluonteen kätkettyjä onkaloita huolellisesti havainnoiden. Hänellä on psykologista silmää yksilön tilanteelle unohtamatta ympäristön ja yhteisön vaikutusta tai ajan henkeä. Oikeudentunto ja empatia näkyvät heikompien, syrjittyjen ja päähän potkittujen asemaan eläytymisessä. Elämäni rottana koskettaa ja ravistaa kuten hyvä romaani tekee. Tarinan voi nähdä hyvin elokuvallisena.

Voiko tällaisia perheitä olla olemassa? Ehkä, kyllä. Kerriganin irlantilaistaustainen perhe asuu South Niagarassa lähellä Kanadan rajaa. Lapsia on seitsemän, neljä poikaa ja kolme tyttöä. Siinä missä äänekkäät, isänsä Jeromen tyyliset kaikkivoipaiset pojat vievät kaiken tilan, perheen naispuoliset säätävät aistimiaan herkästi, pitävät äänensä pienenä ja ovat aina valmiita väistymään sivuun hallitsevan maskuliinisuuden tieltä. Äidin, Lunan ääni on vinkunaa. Epätasa-arvo sukupuolissa näkyy jo ennen perheen isoa kriisiä siinä, että Violet Rue, perheen kuopus - vaihdellen minä- ja sinäkertoja - mittaa kaikessa sitä kuinka paljon häntä rakastetaan. Hän pelkää hylkäämistä, koska näkee itsensä heikkona isänsä ja veljiensä pyörremyrskyjen tiellä. Vietnamin sodan veteraani, viinaan menevä putkimies edellyttää pojiltaan tappelutaitoa, naisilta seksikkyyttä, tyttäriltään vain sopivasti. 

Jerome-isä on kaiken primus motor, ailahtelevainen ja itsekäs, mutta valmis puolustamaan poikiaan viimeiseen asti, vaikka rikoksen, rasistisen rikoksen jäljet näkyvät kauas. Rasismi kukkii sekä kaduilla että koulussa, jossa mustat ovat oppineet katoamaan paikalta, koska he ovat lähtökohtaisesti aina syyllisiä. Tarpeen tullen heistä saadaan väännettyä syylliset, siihen auttaa mm Kerriganien poliitikkosukulainen, republikaani, johon ei muuten olla hyvissä väleissä.

Todisteitä ei löydetä riittävästi, ennen kuin Violet Rue, joka on tottunut veljiään salaa seuraamaan, lipsauttaa oleellisen tiedon, jota ei jaksa pitää sisällään. Kuten yhteisö ympärillä, myös perhe piirissään tietää pohjimmaisen totuuden: eihän mustan elämällä oikeasti ole samaa arvoa kuin valkoisen. Ei tämä tapaus voi pilata valkoisen miehen elämää.

Tästä alkaa Violetin elämä rottana, hän on perheen silmissä petturi ja syyllinen suureen rikokseen, eivät pojat Jerome ja Lionel, jotka sen tekivät. Murrosiän kynnyksellä Violet on kriisin jälkeen entistä hauraampi, kuin lastu myrskyävällä merellä. Hän joka oli aina isän tyttö, on nyt isänsä pannaan julistama. Itsensä arvottomaksi ja hylätyksi tunteva tyttö on helppo saalis susille. Mutta minä en muistanut. Ja herra Sandman oli ystäväni. Kukaan muu ei ollut.

Psykologiset syy/seuraussuhteet voivat ehkä maistua hieman kliseisiltä, mutta Oatesin taitoa kasvattaa hahmojaan terävien havaintojen ja osuvien dialogien kautta on pakko ihailla - ja tottelevaisesti kääntää sivua, kun ei muuta voi. Violetin kamppailua itsensä kasaamiseksi ja perheensä hyväksynnän palauttamiseksi seuraa suurella myötätunnolla, vaikka se näyttää turhalta, suorastaan yhtä mielipuoliselta kuin Putinille pokkurointi. 

No, perheessä on sentään erilaisia ihmisiä, kaikki ei ehkä sittenkään ole toivotonta. Hyväksikäyttö voi loppua, kun voimat kasvavat ja tulee vastaan toisenlaisia kohtaamisia. Eläinkin voi auttaa, kuten Violetin tielle yhden maskuliinin kautta töpöttänyt ranskanbuldoggi Brindle. Kun suhde koiraan on vakiintunut, tarjolla on varauksetonta rakkautta.

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana
My Life as a Rat, 2019, suomentanut Kira Poutanen
HarperCollins Nordic, 2020, 413 s

Colson Whitehead: Harlem Shuffle

Nickelin pojat teki valtavan vaikutuksen ja kirjailijanimi Colson Whitehead painui mieleen. Harlem Shuffle -romaanin nimelle ei ilmeisesti ole löytynyt iskevää suomennosta (tai ruotsinnosta), mutta kai se tarkoittaa Harlemin meininkiä ja elämäntapaa 60-luvun alun New Yorkissa. Sitä siinä kuvataan: Harlemin omintakeista hektistä sykettä, valoa ja varjoa, rasismia ja rikollisuutta, musiikkia ja ravintoloita, iloa ja elämänhalua, monen tyyppistä yritteliäisyyttä ja usein toistuvia rotumellakoita.

Nuoren perheen isä Raymond Carney on kunnianhimoinen huonekalukauppias, joka tuntee paikalliset markkinat ja laadukkaimmat sohvat. Hän on pelätyn edesmenneen gangsterin poika, joka haluaa elämässä enemmän, turvatumpaa tulevaisuutta. Pyrkimystä ei helpota läheinen suhde serkkuun, Freddieen. Käytännössä isättömät pojat ovat kasvaneet lähekkäin kuin veljet, mutta aikuisena ystävyyttä koetellaan. Freddiellä on taipumus sotkeutua hämäriin puuhiin. Hädän hetkellä hän turvaa vastentahtoiseen Rayhin, joka näkee tilanteissa toistuvan uhan omille tavoitteilleen. Ei ollut tarkoitus että sinä joudut pulaan.

Ei Raykään ole mikään pulmunen, hän rahoittaa bisneksensä huonompia aikoja välittämällä varastettua tavaraa. Tarkoitus on silti pienentää harmaata aluetta elämässä ja uida selkeämmille vesille, yhdessä kaikin puolin kunnollisen vaimonsa Elizabethin kanssa. Korttelissa toimii mafiatyyppinen suojelurahakäytäntö, jossa paikallinen poliisikin on mukana. Rehellisen bisneksen teko ei ole tehty helpoksi näillä nurkilla.

Rasismi elää ja voi hyvin 60-luvun Harlemissa, puhumattakaan muista osista Yhdysvaltoja. Elizabeth tarjoaa matkatoimistotyössään mustille opastusta matkustamiseen. Aiotteko sukuloimaan Georgiaan? Tässä turvalliset reitit, jotta ette eksy vitivalkoisiin kaupunkeihin ja alueille, joissa helposti käy kalpaten, ja tässä lista kylistä ja kaupungeista, jotka on viisainta kiertää kaukaa, jos henki on kallis. New York on sittenkin mustille parhaita paikkoja. Freddie ihmettelee maata kolutessaan meininkiä etelämpänä, jossa KKK marssii missä huvittaa, eikä ketään kiinnosta.

Yhteiskunnallista hierarkiaa löytyy tietenkin mustienkin keskuudessa. Rayn appivanhemmat ovat tietoisia omista piireistään eivätkä kätke epäluulojaan tyttären löytämää aviomiestä kohtaan. Elizabeth odottaa toista lasta eikä Alma ole vakuuttunut, että tyttären perheen koti huonommalla alueella on enää turvallinen. Tuollaiset kädet taskussa maleksivat katunekrut tiedetään kyllä.

Korruptio kukoistaa yrittäjien keskuudessa ja Raynkin tähtäimessä on oikean sisäpiirin, äveriäiden mustien Dumas Clubin jäsenyys, jossa osattiin oikeat voitelukeinot ja tiedettiin mihin kermankuorinnan keskusvirastoon piti toimittaa lahjuksia tarvittavia lupia tai lainoja saadakseen. Tämä projekti kehittää kertomukseen uusia jännitteitä ja lisää pikkunilkkejä ja isompia konnia. Ovi astetta isompiin keikkoihin avautuu Freddien uuden tuttavan, varakkaan van Wyckin suvun mustan lampaan Linuksen kautta.

Harlem Shuffle kuhisee tyyppejä ja näiden tarinoita, joita pienissä takaumissa valaistaan. Se tekee kertomuksesta levottoman seurattavan, koska jokaisen eteen putoavan hahmon tausta ei onnistu aina herättämään kiinnostusta. Jotain karsintaa olisi ollut tarpeen tehdä, jännite uhkasi kadota ja ajatus vaeltaa - Ukrainaan! (Luin jostain että kirja on syntynyt pitkän ajan kuluessa ja kirjailija on viimeistellyt sen koronapandemian aikana).

Rayn kunnollisen miehen tuskille ja katkeaville unille annetaan hieman liian paljon tilaa. Aika myöhään tarina alkaa vetää paremmin. Siinä vaiheessa Pepper-niminen hankala = monissa liemissä keitetty ystävä tulee kuvioihin ja Rayn hankkimalle uudelle kassakaapille tulee yllättäen käyttöä. Siinä vaiheessa mukaan tulee myös lakonista chandlermaista dialogia ja herkullisia murjaisuja kovapintaiselta tyypiltä, josta minulle tuli mieleen loistavan Langalla-poliisisarjan Omar Little. Muutoin romaani etenee ainakin aluksi hieman liikaa etäännytetyn kuvauksen kautta, vaikka Whiteheadin tyyli on loistavaa ja täynnä oivaltavaa huumoria. 

Puoli- ja täysrikollisia hahmojaan Whitehead kuvaa vivahteikkaasti, kaikissa on aina pisara muutakin kuin pahuutta. Kuten Woody Allenin elokuvat, tämä kirja on täyttä New Yorkia, sen harlemilaisesta kulmasta katsottuna.

Colson Whitehead: Harlem Shuffle, 2021
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava, 2022, 374 s

ELÄKÖÖN UKRAINA - STOP PUTIN!

 

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky

Vahvistin vaihteeksi heiveröistä dekkaripolkuani tutustumalla naapurimaan Åsa Larssoniin. Hänestä oli haastattelu sunnuntain Hesarissa jokin aika sitten. Aloitin esikoisesta, Aurinkomyrsky palkittiin parhaana esikoisdekkarina vuonna 2003. Sujuvasti trilleri eteneekin. Pohjoiseen maisemaan, kuten tässä Kiiruna, on ehtinyt jo tässä vaiheessa jännäreissä tottua. Nordic noir kun on viime vuosina näyttänyt tvssäkin paljon juuri näitä sinisten varjojen tai pimeiden öiden kuvia, joissa lumi pyyhkii jäljet näkyvistä; lumen kauneus ja kauheus sekoittuneena. 

Aurinkomyrsky liittyy pohjoisen revontuliin, mutta tässä myös Kiirunassa toimivan uskonnollisen yhteisön ja sen kirkon sisällä palaviin tuhoisiin lieskoihin. Sen näyttäväksi rakennetusta uudesta Kristallikirkosta löytyy aamulla ruumis. Viktor Strandgård, paratiisipoika on tapettu sen keskikäytävälle. Hän on koko yhteisön keskushenkilöitä, lahkolaisten tulisieluinen saarnaaja ja puhdasoppinen ankaran tien kulkija. Mutta tietenkin kun tätäkin yhteisöä joudutaan rikoksen tapahduttua tarkemmin syynäämään, mikään ei ole sitä miltä julkisivu näyttää. 

Tukholmassa nuori juristi Rebecka Martinsson herää uutiseen painajaisensa jälkeen. Hän on vuosia sitten jättänyt synnyinkaupunkinsa Kiirunan ja sen uskonnollisen yhteisön, joka nyt nostetaan uutisissa valokeilaan. Vastentahtoisesti hän joutuu palaamaan seudulle, isoäitinsä maaseututalolle, entisen sydänystävänsä Sannan ja tämän lasten avuksi, vaikka hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on trauman varjostama.

Åsa Larsson kirjoittaa vetävästi ja saa talven keskellä lumen peittoon jääneen kaupungin elämään. Tukholmalainen lakitoimisto ja Rebeckan pomo Måns, henkilökohtaisine ongelmineen jää taakse. Kiirunassa vyyhti on monimutkaisempi, siihen kietoutuu vuosikausia sitten tapahtuneita kätkettyjä suhteita, mielenhäiriötä ja kylmää taloudellista laskelmointia. Monialaista hyväksikäyttöä. 

Sopivasti yhä hyytävämmäksi käyvää trilleriä pehmentää paikallinen rikoskomisario, viimeisillään raskaana oleva ja tihentyvästä pissahädästä kärsivä Anna-Maria Mella, jalat maassa oleva mutta päättäväinen tyyppi, jolla on kotona mukava mies ja perhe. Kontrasti kirkon piirissä rikastuneisiin "pastoreihin" on suuri, aina rinteisiin rakentuneista hulppeista taloista alkaen. Pieniä romanttisiakin tunnelmia viritellään joissain kohdissa. Henkilö- ja yhteiskuntakuvaus on vahvaa. Uskonnollisen yhteisön peitossa kehittynyt talousrikollisuus on uskottavasti verokeinotteluna valaistua.

Loppua kohden jännitys kiristyy oikeaoppisesti. Öinen erämaja, jossa Rebecka ja lapset odottavat aamua ja yössä kuuluu moottorikelkan ääni. Saa todella jännittää. Eikä Rebecka Martinssonista päästä eroon. Kiitos, tästä on hyvä jatkaa. Viisi osaa jäljellä.

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky
Solstorm, 2003, suomentanut Katriina Savolainen
Otava, 2005, 298 s

Sergei Dovlatov: Kompromissi

Kansi: Vappu Eronen

Laitetaan vähän Mihail Bulgakovia, hieman Charles Bukowskia  ja ripaus Tshehovia. Sellaisen ravistelun tuloksena voisi syntyä kirjailija Sergei Dovlatov, humoristi ja satiirikko. Bulgakovilta neuvostoliittolainen absurdismi vaan ei surrealismi, Bukowskilta viinan marinoimat tuokiot, ei viskin vaan vodkan - ja naiset, Tshehovilta tragikoomiset venäläiset hahmot. Kustantamo Idiootti  vastaa siitä, että suomenkielisetkin saavat nautiskella jo viidennessä teoksessa Dovlatovin säkenöivästä dialogista ja kuolemaa halveksuvasta elämäntavasta keskellä Neuvostoliiton brezhneviläistä maisemaa, missä pienistäkin lipsahduksista rangaistaan armotta. Siinä valossa Dovlatovin tapainen heppu näyttää kaivavan verta nenästään. Yhdysvaltoihin hän sitten päätyikin.

Vanginvartija kaatoi näppärästi oluen sisuksiinsa suoraan pullon suulta. - Jo helpotti, hän tunnusti. Sitten hän yritti jälleen kerran, nyt rynnäköllä, selvittää monimutkaista lausettaan: - Mitä olen velkaa sille, voi sanoa, suurelle ilolle, joka...

- Oletteko filologi? kysyi Agapova

- Tarkemmin sanottuna lingvisti. Tutkin venäjän štš-äänteen foneemisuuden ongelmaa.

- On siis sellainen ongelma.

- Se on yksi ajankohtaisimmista. Kuulkaa, mistä on kysymys? Mistä johtuu tämä kohtaamisen odottamaton ilo?

Leningradissa syntynyt ja opiskellut (opiskeli mm suomea) kirjailija työskenteli 1970-luvulla lehtimiehenä Tallinnassa. Kompromissiksi voi luonnehtia todellisuuden ja siitä neuvostosensuurin alla julkaistun uutisen ristiriitaa. Faktaa ja fiktiota sekoittavia episodeja eli 1.-12. kompromissia, enemmän tai vähemmän rimaa hipoen toteutettuja lehtijuttuja ilmestyy Sovetskaja Estonija- ja Vetšerni Tallin -lehdissä. Faktaosuus on kunkin lehtijutun ingressi tai radio-ohjelman otsikko. Toimittaja, Dovlatov-niminen minäkertoja lähtee usein kollegansa kanssa liikenteeseen tavoite kirkkaana mielessä, mutta juttukeikat venyvät ja kirjoitustyö, se kompromissi syntyy mitenkuten. Tietty terve kyynisyys auttoi meitä välttämään suuria sanoja...

En tiedä, onko Kompromissi episodiromaani vai anekdoottikokoelma. Ainakin parhaimpiin kuuluvassa Kuudennessa kompromississa, on novellinomainen kaari. Siinä Lida Agapovan ja S. Dovlatovin on määrä tehdä radio-ohjelma otsikolla Tapaaminen mielenkiintoisen ihmisen kanssa. Episodi kerrotaan Lidan kokemuksena. 

Tätä ennen on kohdattu moskovalainen tähtitoimittaja, jolta huoneeseen pujahtanut koira pilasi nauhoituksen ja kaikki epäilivät miehen itsensä haukkuneen kännipäissään. Koira jonka nenä kiilteli pikkuisena nyrkkeilyhansikkaana...Lida ei ole vielä virassaan kyynistynyt, vaan etsii vilpittömän oloisesti, positiivisuutta unohtamatta sopivaa kohdetta. Puolueen sankarityöläisen kuvaan sopivaa mielenkiintoista ihmistä on vain hyvin vaikea löytää, matto vedetään Lidan alta toistuvasti. Nerokkaaksi arkkitehdiksi luultu onkin sekopää - liikkuva talo osoittautuu tavalliseksi junavaunuksi.  Ja teidän Le Corbusierinne täytyy välittömästi saada hoitoon... Arpi on raapimisesta syntynyt paise, filologi rapajuoppo. Ranskassa käynyt syöpätutkija on tuonut tuliaisina dildon. Vihdoin löytyy lähes täydellinen haastateltava, mutta Lidalle tulee sittenkin mitta täyteen kun mieheltä paljastuu Stalinin aikaisia raadollisuuksia. Mallikansalaisia ei vain löydy.

Muut episodit tapahtuvat Dovlatovin ja hänen viinaan menevien kollegoidensa retkillä. Toimituksessa hommii monenlaista hiihtäjää, kaikille paitsi yhdelle maistuu vodka, ja se yksi on ilmiantaja, vasikka. Vaikka päätoimittaja pitää Dovlatovia moraalisesti infantiilina ja poliittisesti likinäköisenä, hän sietää tätä hänen yleissivistyksensä ja kirjoitustaitonsa takia, mutta haistaa kuvaaja Zbankovissa ja Dovlatovissa vaarallisen yhdistelmän. Poliittinen likinäköisyys on sitä, että listaa Tallinnan tieteellisen konferenssin osallistujamaat aakkosjärjestyksessä, kun oikea järjestys on ensin kansandemokraattiset, sitten neutraalit ja länsiblokki.

Kahdeksas kompromissi on hyvin varteenotettava kisassa mehukkaimmasta tai ainakin vodkapitoisimmasta episodista. Brezhneville kirjoittanut ennätyslypsäjä Linda Peips on valittu artikkelin aiheeksi ja parivaljakko matkustaa junalla tekemään juttua. Siitä kehittyy gonzo-journalistinen retki, jonka seurauksena varsinainen juttu myöhästyy, mutta Brezhnevin kiitoskirje on jo ehtinyt perille.

Sosialistista moraalia vastaan sai Dovlatovin mukaan rikkoa vain yhdessä asiassa, jos juopotteli ei saanut olla juutalainen jne. Dovlatov purjehtii kriisistä kriisiin, yhdessä kuvaajansa Zbankovin kanssa, edustaen hautajaisissa mm matkoilla olevaa kollegaansa, hautajaisissa joissa ruumista edustaa toinen. (11. Kompromissi. Tallinna jättää jäähyväisiä Hubert Ilvekselle)

Kustantajan sivuilta: Lukuisten Dovlatovin elämää käsittelevien kirjojen lisäksi hänestä on tehty myös elokuva (Netflix 2018). Dovlatovin kirjallisen elämän kolme tärkeää kaupunkia, Pietari (Leningrad), Tallinna ja New York, ovat jokainen muistaneet häntä omalla tavallaan. Pietarissa on Dovlatovin näköispatsas hänen vanhan kotitalonsa edessä Rubinštein-kadulla, Tallinnassa on juhlittu Dovlatov-päiviä vuodesta 2011 alkaen ja New Yorkissa hänen mukaansa on nimetty katu (Sergei Dovlatov Way).

Kylläpä sattui, viimeinen päivä Netflix-tilausta tänään... Romaani on omistettu N.Dovlatovalle - kaikista kärsimyksistä! Ilmeisesti kyseessä on kirjailijan äiti, Nora. Päivi Nenosen suomennos on nappisuoritus, se ei häviä Pauli Tapion edeltäville neljälle Dovlatov-suomennokselle, jotka ovat myös loistavia.

Sergei Dovlatov: Kompromissi

компроми́сс, 1981, suomentanut Päivi Nenonen

Idiootti 2021, 265 s

Annie Ernaux: Vuodet

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Päivitys 7.10.22: Nobelin kirjallisuuspalkinto 2022 Annie Ernaux'lle

Rappelle-toi Barbara - ja muita ajan säveliä

Annie Ernaux (s. 1940) aloittaa Vuodet  listaamalla aforisminomaisesti kuvia, väläyksiä, lauseita vuosikymmenten takaa ja lopettaa aikaan noin vuonna 2006. Sodan jälkeiset vuosikymmenet vilistävät tuttuina ja vähemmän tuttuina, riippuen siitä missä vaiheessa lukija itse on ilmestynyt ajan aalloille. Ernaux on kirjoittanut omaleimaisen läpileikkauksen tapahtumista, arjen tavoista, perheestä, naisesta perheessä ja yhteiskunnassa ja sukupolvien yhteydestä, ruokapöydässä kerrotuista edellisten sukupolvien tarinoista. Kirjoista joita luettiin, musiikista jota kuunneltiin, elokuvista joita katsottiin, yhteiskunnallisesta ja poliittisesta toiminnasta ja keskustelusta. Sekä teknisestä kehityksestä, tavaroista joita se tuotti ihmisten käytettäväksi ja kulutettavaksi, tamponeista tietokoneisiin ja internetiin.

Vuodet on etäännytetty kokonaisen sukupolven kuvaukseksi. Subjektit ovat heitä tai meitä. He ajattelivat, me ajattelimme. Välillä maailman meno jää taustalle ja etualalle nousee valokuva, sumea seepianvärinen kuva, perhekuva rannalla, värikuva pariskunnasta turistina. Silloinkin nainen on hän, ei minä, säilyttäen etäisyyden tunnun. Valokuvista rakentuu kertomus naisen omasta elämästä Ranskan Normandiassa, perheenäitinä ja opettajana, muutto Pariisiin, avioero, nuori rakastaja, syöpä...

Eikä tuossa puolialastomana tyynyllä istuvassa, sukupuoleltaan häilyvässä vauvassa nähnyt itseään vaan jonkun toisen, olennon, joka kuului johonkin aikojen takaiseen mykkään aikakauteen.

Tapa jolla Ernaux havainnoi kaikkea mahdollisimman tyhjentävästi linssinsä läpi tuo mieleen toisen ranskalaisen, Georges Perecin Elämä. Käyttöohje-romaanin. Ehkä myös W.G. Sebaldin dokumentaarisen kerrontatavan, jossa valokuvia ei ainoastaan referoida vaan ne asettuvat tekstin lomaan. Heitä yhdistää myös lievä kuivakiskoisuus, huumorittomuus. Ernaux'lla pilkahtelee sentään siellä täällä lempeää itseironiaa omaa nuorempaa hahmoansa kohtaan. Vallankumouksellisuus ja hyvän tekeminen maailmassa; idealismi on suurta nuorena mutta sen moraali ei aina kestä lähempää tarkastelua. Kuten kokemukset Itä-Euroopan maissa:

Kokemus oli hieno ja sanoinkuvaamaton. He eivät silti olisi ikinä halunneet asua siellä. He toivat sieltä tuliaisiksi kirjailtuja puseroita ja rakia. Ja toivoivat, että maailmassa olisi aina kehittymättömiä maita, jotka tarjoaisivat heille senkaltaisia aikamatkoja menneisyyteen.

Neljäkymmentäluvun lapsi saattoi kokea kovan koti- ja koulukurin korvatillikoineen ja kohdata rokottamattomuuden monet kohtalokkaat taudit, kurkkumädän ja tuhkarokon. Jos niistä selvisi, alkoi tytön matka naiseksi, kaikkine ihanuuksineen ja esikuvineen, Brigitte Bardot'sta alkaen. Mutta tyttöjen hyveellisyys oli jatkuvan tarkistuksen alla ja lankeemuksen houkutukset oli torjuttava.

Häpeä uhkasi tyttöjä lakkaamatta. Heidän asuistaan ja meikistään haettiin koko ajan jotain liikaa: lyhyyttä, pituutta, avoimuutta, tiukkuutta, räikeyttä ja niin edelleen, vahdittiin kengänkorkojen korkeutta, ystäväpiiriä, ulkona liikkumista ja kotiintuloaikoja, syynättiin alushousuja kuukausittain.

Taustalla tapahtuu. Ranska menettää siirtomaasotiensa aikana hankittuja maitaan Indokiinassa ja Algeriassa, mutta elintaso nousee. Tavarapaljous laskeutuu kaupunkia ympäröiviin ostoskeskuksiin. Kuusikymmenlukulaisen silmissä ajattelu köyhtyy, usko hiipuu eikä hänen ole helppoa päätellä, missä vaiheessa talouskriisistä oli tullut maailman alku ja selitys. Kollektiiviset arvot saavat väistyä individualismin ja identiteettipolitiikan tieltä. Katolinen uskonto ja pohjoismaita epätasa-arvoisempi yhteiskunta näkyy täältä katsottuna, vaikka uskonnon vaikutus laimenee Ranskassakin. Paitsi maahan saapuneiden muslimien keskuudessa, joiden Ernaux määrittelee saapuvan takapajuisista yhteiskunnista. 

Vuodet kuvaa ilmiöitä, jotka ovat tunnistettavia Suomessakin samoja aikoja eläneelle. Länsimaissa eletään samoja kehityskulkuja, Suomessa ehkä vähän jäljessä. Samalla kirja seuraa sen verran lähempää Ranskaa, että osa noista tapahtumista ja nimistä sen populaarikulttuurissa on meillä jäänyt vaille samaa huomiota. Tuttuja ovat maan johtajat  Jacques Chiracista François Mitterandiin, Charlie Hebdo ja pommi-iskut. Puhumattakaan New Yorkin kaksoistorneista. 

Ernaux kuvailee pariinkin otteeseen, miksi kirjoittaa tätä elämänsä mittaisen kaaren muisteloa. Hänelle on tärkeää hahmottaa se aika, jonka hänen käyntinsä maan päällä kestää, se aikakausi, joka hänet on lävistänyt, se maalma, jonka hän on rekisteröinyt elämällä elämäänsä. Se on aika yleinen kokemus ja halu, siksi muistelmia kirjoitetaan ja luetaan paljon. Sukupolvikokemus on vahvasti ihmisiä yhdistävä. Tietty haikeus on mukana muistelemisessa; elämästä, omasta ainutkertaisesta ei haluaisi luopua mutta hetki lähenee. En tiedä, johtuuko erilaisesta aikakaudesta, että kirjailija näyttää eläytyvän jotenkin syvemmin lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Ehkä näin käy aina, lapsuusmuistot ovat niin väkeviä. 

En malta olla tässä muistojen myrskyssä palaamatta omaan suhteeseeni ranskalaisiin laulelmiin, tai paremminkin pätkiin niistä. Nuorempana lauleskelin usein kotona ja myös - pyynnöistä huolimatta-  parin oluen jälkeen baarissa, seiskan laulajana. Varsinkin muutamat säkeet ranskalaisista lauluista kuuluivat repertuaariini. Marseljeesi, La vie en rose, Chevaliers de la table ronde, Le Galérien (oppikoulun ranskan tunnilla kuultu).

Ja tietenkin Rappelle-toi Barbara, il pleuvait sans cesse sur Brest... 

Annie Ernaux: Vuodet
Les Années, 2008, suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus, 2021, 215 s