Amanda Craig: Petollinen maa

Kansi: Tilla Larkiala/Taittopalvelu Yliveto Oy

Saksan maaseudulta Englannin Devoniin ja vähän, mutta vain vähän saman tapaisiin muuttokuvioihin vei lukupolkuni. Edellisen lukemani romaanin Yli-ihmisiä päähenkilö muutti Berliinistä maaseudulle koronan ja parisuhdeahdistuksen ajamana. Muutto pakotti kohtaamaan myös toisenlaisen yhteiskunnallisen ilmaston. Amanda Craigin Petollisen maan pariskunta, Quentin ja Lottie Bredin ovat ajautuneet avioliitossaan lopun ajan tunnelmiin. Avioero kuitenkin veisi molemmat ja kolme lasta köyhyyden partaalle, kun perheen talous on muutoinkin alkanut kiristyä. Hulppea Lontoon talo laitetaan vuokralle ja perhe muuttaa Devonin maaseudulle, jossa miehen vanhemmat asuvat. Sieltä heillä on varaa vuokrata talo ja katsoa, mitä uusi ympäristö tuo mukanaan. Samalla Lottie jää arkkitehdin työstään työttömäksi eikä räväkällä toimittajalla, Quentinillakaan näytä ura oikein hyvältä.

Yhtäläisyyksiä näiden romaanien alkuasetelmissa siis on, mutta ero on yhtä kliseinen kuin on sterotypia saksalaisuudesta ja englantilaisuudesta: huumori. Sitä löytyy runsain mitoin Amanda Craigin perhedraamasta, taitavan iskevästä dialogista ja henkilöistä, kun taas saksalaisen Juli Zeh'n kertomus on jäyhempää kerrontaa, samalla tavalla kuin saksalaiset tv-sarjat eroavat brittisarjoista. Kylläpä Petollinen maa olikin vetävä ja viihdyttävä romaani, monista kolkoista juonen käänteistään ja mysteereistään huolimatta. Mitä parhain kirja lämpöisessä sohvan nurkassa viltin alla luettavaksi, kun ulkona marraskuun pimeys peittää tienoon.

Kotitila -niminen kulahtanut mutta riittävän tilava talo sijaitsee Devonin maaseudulla ja on yllättävän edullinen vuokrata. Myöhemmin ilmenee, että siihen on selitys, jonka paikalliset hyvin tuntevat: selvittämätön murha. Pihalta löytyi vain vuotta aiemmin päätön miehen ruumis. Vainaja tiedetään, mutta päätä tai tekijää ei löytynyt. Perhe, riitaisat vanhemmat, alakouluikäiset tyttäret ja Lottien poika, 18-vuotias tummaihoinen Xan ovat kuitenkin jo asettautuneet asumaan peltojen, puiden ja pensaiden ympäröimään taloon, jonne vie mutainen tie. Vauraan ja energiaa sykkivän Lontoon elämän jälkeen todellisuus hiljaisella ja talven hämärtämällä pikkupaikalla tuntuu lohduttomalta. Koulutytöt tottuvat ensimmäisinä.

Arvoituksellinen tapahtuma jää pitkäksi aikaa taka-alalle ja kertomus keskittyy perheen tulehtuneisiin suhteisiin. Pariskunnan on ajanut avioeron partaalle miehen uskottomuus. Mies on katuvainen, mutta Lottie ei näe yhteiselämää enää mahdolliseksi, vaikka harmillisesti edelleen pitää Quentinia puoleensavetävänä. Sitä hän ei ääneen sano. 

Pääparin lisäksi kuvioita täydentää iso liuta värikkäästi ja kiinnostavasti rakennettuja henkilöhahmoja. Omaa polkuaan etsii Xan, Lottien nuoruuden yhden illan seikkailusta alkunsa saanut nuorukainen. Hän on kauhuissaan maaseudulle muutosta ja Cambridgen haaveiden romuttumisesta. Paikallinen ruokatehdas tarjoaa riistotyötä vuoroissa. Välit isäpuoleen ovat kylmät, sillä pojalle mies on äidin pettänyt egoisti, rasittava isukki. 

Bredinin pariskunnan vanhempien roolit omine piirteineen ja perintöineen tuovat päähenkilöihin uusia näkökulmia. Quentinin isä vaikuttaa antaneen huonon mallin parisuhteisiin, hän on kilttiä vaimoaan käskyttävä, syöpään kuoleva runoilija, itseään korostava virtahepo olohuoneessa.  Lottien ja Quentinin kotia käy siivoamassa mystinen Janet tyttärineen. He asuvat paikkakunnan kuuluisuuden, menestyneen, nyt jo 7-kymppisen rocktähden kartanon portinvartijan talossa. Vielä yksi sivupersoona tuo tarinaan paikallisväriä: Sally, kiertävä terveydenhoitaja tietää enemmän kuin moni muu mitä köyhissä perheissä seinien sisäpuolella tapahtuu. 

Amanda Craig avaa mysteeriään nautittavasti ihmissuhdeverkostoa uskottavasti ja kekseliäästi rakentaen. Paikallisväri välittyy väkevästi, varsinkin lumoavasti kuvatusta Devonin maisemasta, säätiloista, puista ja kukkivista pensaista Dartmoorin nummilla. 

Dartmoorin nummilla mekin käppäilimme
yli 10 vuotta sitten (me ei kuvassa)

Laitumelle vapautetut lampaat hohtavat vihreillä rinteillä kuin helmet sametilla. Taempana kasvavat puut, ryhmyinen tammi, orapihlaja ja saarni, ovat jo vehreitä uudessa lehtipuvussaan. Dartmoorin nummi on avara kudelma rinteitä ja kallioita, puita ja vettä, sametinpehmeää nurmea, jota kirjavoittavat keltaiset piikkiherneen kukat, ja ilta-auringossa kimmeltäviä pieniä hopeaisia puroja. Käki kukkuu alempana laaksossa.

  Näkökulmat vaihtelevat luvusta toiseen, pariskunnan väleistä, nuorukaisen tehdastyöhön ja Sallyn työntäyteiseen elämään terveydenhoitajana ja lampurin vaimona. Kaikessa on hyvin sisäistynyt tunnelma, jossa voi aistia, että kirjailija tuntee ihmiset ja seudut. Amanda Craig on syntynyt Etelä-Afrikassa ja asuu nykyisin Lontoossa ja Devonissa.

Petollinen maa on on julkaistu Britannian Brexit-äänestyksen jälkeisenä aikana. Se on enemmän yhteiskunnallinen kuvaus, perhe- ja parisuhdedraama kuin jännitysromaani. Loppua kohden mysteerin solmu alkaa vaatia avaamista ja jännitys nostaa pulssia. Jossain vaiheessa myrskyisät aallot alkavat jo loiskua makuuni hieman liian korkealle ja trillerin kehittely hipoa uskottavuuden rajoja. Mukaansatempaava romaani joka tapauksessa. Kiitos myös hyvästä suomennoksesta. 

Amanda Craig: Petollinen maa

The Lie of the Land, 2017, suomentanut Maikki Soro

WSOY/Minerva Kustannus 2023, 445 s

Juli Zeh: Yli-ihmisiä

Kansi: Tuomo Parikka

Koronatyhjyys oli laskeutunut Berliininkin kaduille kevättalvella 2020, kuten tauti pakotti koko maailman samaan tilaan kaikkialla. Kaduilla oli tyhjää ja seinien sisäpuolella apaattista, ahdistunutta, riitaisaa. Dora, alle 4-kymppinen menestyvä mainostoimittaja alkaa oireilla henkisesti, koska Robert, avopuoliso, heittäytyy täysillä koronan tuomioprofeettojen maailmaan, oltuaan aiemmin yhtä fanaattinen Greta Thunbergin kannattaja, ilmastonmuutos-aktivisti. Toisen täydellinen kurinalaisuus ja puhdasoppisuus toimii huonosti Doralle, hän alkaa ärsyyntyneenä provosoida. - Yritätkö kieltää ilmastonmuutoksen, vai mikä on? - Tilanne ylikuumenee eikä Dora näe muuta ulospääsyä kuin lähteä lätkimään. Maalle, Brandenburgin maaseudulle, josta löytyy edullinen talo villiintyneen maapalstan ympäröimänä.

Juli Zeh'n Yli-ihmisiä leikkii saksan kielellä nimen kahdella merkityksellä. Über Menschen voisi kääntyä myös Ihmisistä. Yli-ihmiset nostaa mieleen Hitlerin arjalaiset ja seuraavaksi nykyajan natsit. Siinä ollaankin jo romaanin ytimessä, ja siksi se onkin hyvä nimi suomeksi. Kertomus törmäyttää Berliinin "suvakkiälymystön" ja paikallisen populistipuolueen AfDn (Alternative für Deutschland) kannattajat, joita maakunnassa löytyy joka pihasta Doran uudella kotiseudulla. Doran mukana muuttaa myös hänen pikkukoiransa Roope, jota kuvataan hellyydellä joka käänteessä. (Tämä aiheutti päässäni pienen sekaannuksen. Meillä oli parikymmentä vuotta sitten koira, the one and only, Dora -niminen mäyräkoira. Kirjan Dora ja koira -pari aiheutti lukiessa pientä hämmennystä ennen kuin totuin ihmis-Doraan.)

Brackenin kylä on AfDn vahvaa aluetta; natsilaulut kaikaavat naapurin Gootin, Gottfriedin grilli-illanvietosta, tontteja rajaavan muurin takaa. Hän on ladonoven tyyppinen kaljupää, joka ei osaa käytöstapoja, mutta osoittautuu avuliaaksi asioissa, joiden näkee kaipaavan hänen tukeaan, sen enempiä kyselemättä. Hänen tyttärensä Franzi asuu eronneiden vanhempiensa luona vuoron perään. Tosin Gootin vuorolla ei vanhemmuudesta kovin paljon merkkejä näy. Doran tulo yhteisöön ei ole kivutonta, sillä ennakkoluulot ovat vahvoja ja tulevat osittain vahvistetuksi, mutta pelot voivat myös hälvetä. Samaa AfDtä kannattava puutarhuri-homopari ei istu mihinkään ennakkokäsitykseen. Mitä siitäkin pitäisi ajatella, ettei löydy sitä sopivaa lokeroa?

Koronakurjuudesta maaseutu tarjoaa vapaampaa olemista. Sen sijaan toinen ajassa kipeästi kaikuva huuto 'I cannot breathe', George Floydin murha, kääntävät veistä myös Doran haavassa. Voiko hän asua tällaisessa yhteisössä, jossa mutiaiset on yleisesti hyväksytty ja käytetty sana?

Etsiessään uutta maaseutuidentiteettiään perunan viljelyineen ja natsinaapurin auttamana Dora tekee uutta mainoskampanjaa etätyönä toimistolleen. Berliiniläiset tuttavat tai kirurgi-isä eivät ymmärrä ratkaisua ollenkaan eikä väärin ajatteleva lähiympäristö tee muutosta helppoa. Jojoksi kutsuttu isä tuo identiteettiprobleemaan lisää näkökulmia kriittisellä katseella, jonka hän kohdistaa yleisesti ihmisten vaatimuksiin, subjektiivisiin oikeuksiin, jatkuvaan kriisin tunteeseen.

Ajan pulssilla tiukasti liikkuva romaani haluaa kertoa, että on vaivan väärti tutustua erilaisiin ihmisiin. Konkreettinen toiminta, toisin ajattelevien kanssa yhdessä: muuttoapu, sadetakin lainaaminen, viljelykokemusten vaihto, seinän maalaus ym naapuriapu - ja puhuminen, vaikka sitten muista asioista rakentaa siltoja, päin vastoin kuin omiin kupliin vetäytyminen ja viholliskuvien rakentelu somessa. 

Jokainen tarvitsee joskus apua ja maaseudulla niitä tilanteita kehkeytyy usein. Naapuri voi olla natsi tai suvakki, mutta Yli-ihmisissä nuo molemmat oletetut saavat apua ja myös vuorollaan tarvitsevat sitä. Dora ei arvosta Gootin ajatuksia eikä ala rakastaa häntä, mutta näkee toisessa tavallaan hyvänkin ihmisen. Tarina kasvaa traagisine käänteineen liikuttavaksi ja Brandenburgin maaseutu koirineen, kissoineen, närhineen ja bratwursteineen tuoksuu muhevalta.

Yli-ihmisiä on palkitun kirjailijan viimeisin menestysromaani Saksassa.

Juli Zeh: Yli-ihmisiä
Über Menschen, 2021, suomentanut Anne Kilpi
Kustantamo Huippu, 2023, 424 s

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus

Päivitys 4.12.23: Niko Hallikaiselle Kalevi Jäntin palkinto romaanista Suuri märkä salaisuus

4.12.2023 10:00:00 | Kustannusosakeyhtiö Otava 

Pudotuksissa houkuttelevinta on loputon vetovoima.

Eletään 90-luvun laman aikaa Itä-Helsingin lähiössä, postinumero 00940 esim. Kontulaa, Myllypuroa, Mellunmäkeä ei mainita nimillä, vain postinumerot. Minä-kertoja, 8-vuotias poika asuu vuorotöitä tekevän sairaanhoitajaäitinsä kanssa ja on usein yksin öisin. Isää ei päästetä edes oven sisäpuolelle, hänen juopon alennustilansa on täydellinen. Poika elää tvn kanssa öitään, vuokraa äidin kanssa lisää sopivaa ja epäsopivaa katsottavaa Filmtownista. Äiti on ostanut kaapin täyteen herkkuja, makeisia ja limuja pojan lohduksi. Mummu on aluksi apuna, mutta pian poika saa kohdata öiset pelkonsa yksin. Säleverhon takaa voi seurata, kuka milloinkin könyää Bar Kurkiaurasta ulos. Meno on räkäistä ja räävitöntä. Sama pariskunta lyö ja nai ulkosalla rituaalinomaisesti baarista poistuttuaan.

Niko Hallikainen on kirjailija ja esitysrunoilija, jonka sooloesityksiä on nähty monissa tapahtumissa Helsingissä. Runon voi maistaa kielessä ja Suuren märän salaisuuden fragmentaarisessa ja paikoitellen tajunnanvirtamaisessa kerronnassa. Itä-Helsingin lähiö näyttää pojan silmin nähtynä groteskilta kuin Sodoma ja Gomorra - Bar Kurkiaurakin palaa myöhemmin mustaksi nokikasaksi - mutta siellä on kuitenkin koti ja äiti. Äiti korvaa täysimääräisesti isän perinnön sekä karun korttelin todellisuuden. Äidin ja pojan suhde lämmittää ja liikuttaa, se on harvinaisen luottamuksellinen ja läheinen. Siellä hän menee meidän molempien puolesta. 

Pojan kasvukertomus ja sen runous nousee siivilleen, kun murrosikä kaikkine haluineen, himoineen ja houkutuksineen painaa päälle. Omintakeinen rytmi nakuttaa eteenpäin kuvaten tarkkanäköisen kertojan silmin harvinaisen tuoreesti tuota elämänjanoista porukkaa, sen vaarallisen oloista sekoilua, mutta samalla riemastusta kaiken uuden, koko maailman ihanuuden edessä. Ystävyys väkevöityy yhteisissä kokeiluissa, seksin ja viinan varsinkin. Teinit ovat isoja lapsia mutta sitäkin kokeneempia kieleltään. Maailma on heidän, jos ei heti, niin kohta. Rakkaus on suurin, hän on täällä sitä varten. Iho on lähinnä ja se sinua niin ravistaa.

Poika on nimennyt kaverinsa harrastusten mukaan: pelaaja, urheilija, telinevoimistelija, hiusmalli, Cheerleader 2, kovanaama, ja peruskoulun päättäjäisten hillittömissä bakkanaaleissa jokainen ottaa käyttöön englannin tunnilla annetut nimet. Paitsi Heinz, joka muistaa vain saksankielisen nimensä. Bileissä ja luokkakavereidensa kanssa kauppakeskuksissa luuhatessaan poika tekee teräviä huomioita yhteiskunnallisesta hierarkiasta. Nuorten todellisuudet ovat sittenkin kaukana toisistaan, mutta poikaa ei varsinaisesti kiusata. Ei edes muiden aavistaman homouden takia. Vain rakastuminen toiseen poikaan karahtaa kiville toisen arkuuden takia. Poika korvaa varakkuuden fiksulla läpällä ja mielikuvituksellaan.

Lasten mehuhetkistä on karseaa lukea, toisaalta sikailupidot naurattavat, koska kaikessa on siekailematonta ja viatonta elämisen riemua. Vain kerran voi ensimmäisen humalan tuntea, ja se on nyt. Kertoja paahtaa mukana, itseään ja kavereitaan kannustaen, muita köyhempänä, muita viekkaampana. Minusta kauppakeskukset ovat tylsyyden keskittymiä, mutta Hallikainen runoilee niistä kuin moderniin aikaan ja teollistumiseen ihastuneet Tulenkantajat sata vuotta sitten.

Kauppakeskuksen valot saavat sen näyttämään pienen kaupungin kokoiselta kasinolta, joka imitoi keidasta, se on oikeasti kuunhohdon huuhtoma. Kuu tuntuu arvaamattomalta, koska sen ilmestymisen rytmi on niin järjetön suhteessa kaikkiin aikatauluihin, joihin elämämme on pakotettu.

Autofiktiota tämäkin taitaa olla suureksi osaksi eikä se sitä tippaakaan huononna. Hieno romaani pojan kasvusta lapsesta nuorukaiseksi. Jokainen nolla joka postinumerossa on sama nolla toteaa kertoja monimerkityksellisesti.

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus
Otava, 2023, 392 s

Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys

Kansi: Heikki Rönkkö
 (kannessa Juvelius jerusalemilaisen valokuvaajan kuvaamana paikallisessa asussa)

Liitonarkun etsintä asettui merkillisellä tavalla tieteellisen tutkimusmatkan, uskonnon, arkeologian, salatieteen ja aarteenetsinnän välimaastoon aikakaudella, jolloin näiden väliset raja-aidat olivat suhteellisen huokoisia. Ehkä ne ovat edelleenkin huokoisempia kuin haluamme huomata.

Nimestä Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys tulee mieleen nuorten seikkailukirjat. Mystiseltä seikkailulta Valter Juveliuksen elämän tärkein hanke nyt luettuna vaikuttaakin. Ulkopoliittisen instituutin tutkijaa Timo R. Stewartia, valtiotieteen tohtoria ja historian tutkijaa, haastateltiin noin viikko sitten tvssä Lähi-idän tuoreimmasta konfliktista. Hän teki vaikutuksen hyvin perehtyneenä ja selväsanaisena asiantuntijana. Hän on kirjoittanut myös tämän tietokirjan, joka vuonna 2020 sai Tieto-Finlandia -ehdokkuuden.

Valter Juvelius (1865-1922) oli runoilija, kielenkääntäjä, Viipurin Työväenopiston ja myöhemmin kaupunginkirjaston johtaja. Sitä ennen hän toimi isänsä antaman esimerkin - ja painostuksen - johdosta maanmittarina. Kirjassa kerrotaan ensin taustaa päähenkilön perheestä, nuoruuden opiskeluajoista, työstä ja muusta lähipiiristä. Sen jälkeen ei ollutkaan niin yllättävää, että juuri hän päätyi erikoiseen teoriaansa, joka erotti hänen elämänpolkunsa kokonaan sisarustensa "järkevien" valintojen tiestä, ainakin tämän uhkarohkean, hyvin kunnianhimoisen hankkeen ajaksi. Kansainvälinen retkikunta lähti vuonna 1909 Juveliuksen aloitteesta ja hänen Raamatusta löytämänsä salakielisen viestin pohjalta matkaan tekemään kaivauksia Jerusalemin Temppelivuorelle. Hanke ilmentää Juveliuksen uskomatonta sinnikkyyttä. Hän ei hankkeen toteutusvaiheessa ollut enää vain maanmittari vaan myös väitellyt filosofian tohtori.

Vanhasta testamentista, mm Hesekielin kirjasta J löysi keksimänsä avaimen avulla lauseita, jotka kertoivat hänelle pyhän esineen, myyttisen liitonarkun sijainnin Jerusalemin Temppelivuoren alla, kaupungin vanhimmassa osassa. (Nimessä on liitonarkki mutta myöhemmin siitä on puhuttu liitonarkkuna.) Liitonarkku on uskontojen mukaan Jumalan valtaistuin maan päällä, se sisältää pyhiä esineitä ja kirjoituksia. Sen epäiltiin tuhoutuneen Salomonin temppelin mukana tai olevan edelleen jossain kätkettynä. J oli vakuuttunut, että tieto sen sijainnista oli piilotettu Raamattuun.

Juveliuksen kiinnostus aiheeseen ei kummunnut uskonnosta, vaan hän kiinnostui nimenomaan Vanhan testamentin kronologiasta ja salaisuuksista, jotka hän uskoi paljastaneensa ja ratkaisevansa. Ne oli määrä osoittaa toteen kaivauksilla Jerusalemissa. Kaivaukset alueella eivät olleet uusi idea. Alueella kaivetaan edelleen. Myöskään salakirjoitukset ja niiden tutkimukset eivät olleet uusia, mutta niiden yhdistäminen Vanhaan Testamenttiin oli. Niinpä Juvelius kohtasi suurta epäluuloa siltä pieneltä piiriltä asian harrastajia mm Ruotsissa, joihin hän oli alkujaan yhteydessä.

Salatieteet ja kryptografiset menetelmät olivat tuttuja ja kirja kuvaa myös sitä harmaata aluetta tieteen ja harrastamisen välillä, jossa rajoja haettiin ja ylläpidettiin. Ideasta toteutukseen tarvittiin rahoittajia, missä J onnistui monen mutkan jälkeen. Löytyi riittävän iso joukko englantilaisia ja amerikkalainen, eläköityneitä upseereita, varakkaita aatelismiehiä, myöhemmin retkikunnassa toimi ranskalainen munkki ja selvänäkijäkin. Retkikunnasta muodostettiin syndikaatti ja osakeyhtiö, jolla rahaa oli lopulta niin että kaikkia rahoittajiksi kiinnostuneita ei edes hyväksytty. Palestiina kuului Osmani-imperiumiin ja lupa kaivauksille piti hakea Konstantinopolista. Syndikaatti päätyi sopimuksessaan tiukkaan vaitiololupaukseen, mikä aiheutti myöhemmissä vaiheissa ongelmia. 

Otto von Bourg oli kaikesta päätellen mukana juuri näiden kykyjensä vuoksi, minkä voi nähdä hienoisena epäluottamuslauseena Juveliuksen karttoja ja selvityksiä kohtaan. Juvelius ja von Bourg eivät tulleetkaan toimeen, sillä jälkimmäinen mainosti alusta asti tietävänsä täsmälleen liitonarkun sijaintipaikan omien kykyjensä ansiosta.

Stewart kertoo suomalaisen omaperäisen ajattelijan Juveliuksen tarinan seikkaperäisesti, sujuvasti ja sopivissa paikoissa pienellä huumorin tuikkeella. Kirja on hauskimmillaan kertoessaan tuon retkikunnan sisäisestä dynamiikasta ja noista itsevarmoista seikkailijoista, jotka tuovat mukaan menneen maailman tuntua, G.A. Wallin tai Arabian Lawrence -tyyppejä. Varsinkin syndikaatin näkyvin toimija, brittiläinen aatelismies kapteeni Montagu "Monty" Parker johti kaivauksia Jerusalemissa eikä näyttänyt kaihtavan riskinottoa. Niinpä hän lähtikin kaivausluvan ulkopuolelle kaivauttamaan öiseen aikaan ja retkikunnan työ päättyi paikallisten mellakointiin ja "ryöstö" päätyi kansainvälisiin lehtiin. Parker retkikuntineen purjehti pois paikalta. Sinne palattiin vielä.

Kaivajien ei katsottu edustavan niinkään tiedettä ja arkeologiaa kun liiketoimintaan perustuvaa aarteenmetsästystä. Tämä tulkinta oli puolestaan jossain määrin ristiriidassa kritiikin toisen, vähemmän huomiota saaneen linjan kanssa, joka kyseenalaisti sen, olivatko retkikunnan etsimä liitonarkku ja muut Jerusalemin temppelin aarteet ylipäänsä löydettävissä.

Kirjassa pohditaan arkeologian ja aarteenmetsästyksen, tieteen ja uskonnon näkemyksiä aiheesta. Erilaisia näkemyksiä oli jo retkikunnan jäsentenkin välillä. Auktoriteettien välillä oli kilpailua ja epäluuloa. Syndikaatin jäseniä pidettiin monien pyhän maan kaivauksia tehneiden keskuudessa amatööreinä ja seikkailijoina. Stewart huomauttaa, että suuri yleisö saattoi pettyä saviastioiden sirpaleisiin odottaessaan kultaa ja arvoesineitä kun taas arkeologeille tieteellinen arvo saattoi olla käänteisessä suhteessa niiden muuhun arvoon. 

Juveliuksen teoria alkaa näyttää lukijastakin haperolta, hänen löytäessään kaivausten aikanakin jatkuvasti Raamatusta yhä uusia salakielisiä tietoja. Valter Juveliuksesta (sittemmin Juva) on jäänyt elämään laulu Karjalan kunnailla ja retkikunnasta sen kaivausten tuloksena edelleen käytössä oleva Siloan tunneli.

Kapteeni Parker tuhlasi sukunsa rahat siihen pisteeseen, että kotikartano jouduttiin hänen kuoltuaan luovuttamaan valtiolle. Sittemmin siellä kuvattiin elokuva Järki ja tunteet (1995).

Kirjan nimessä on ja-sana (Helmet kohta 15)! Se ei ole kovin tavallinen sittenkään, kun sitä erikseen hakee. Toinen vaihtoehto ennen tätä löytöä olikin Risto Räppääjä ja... Lista on pitkä.

Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Gaudeamus, 2020, 390 s

Helsingin kirjamessut verkossa

Nyt kävi niin, että lannistuin tupaten täysistä junista, odotettavissa olevasta ruuhkasta ja vain muutamasta itselleni erityisestä esiintyjästä. Lisäksi kuulin edeltävänä aamuna outoja radiouutisista: koronan tuomioprofeettojen kellot kumisivat taas. Joten jäin kotiin ja siirsin junalippuni tammikuulle. Vähän otti päähän nössöilyni, kun olin jo miettinyt ekaa äänikirjaa matkalle, oikeaa vaatetusta, sopinut jotakin jne.

Reissun sijaan seurasin läppäriltä kotona muutamaa haastattelua. Tänä vuonna kiinnostavin oli venäläinen, Sveitsissä asuva Mihail Šiškin, jolta olen lukenut kolme teosta. Pidin enemmän vähemmän tunnetusta teoksesta Sinun kirjeesi kuin muhkeasta Neidonhiuksesta, mutta voin sanoa, että kirjailija on minulle tärkeä - kuten muuten aika moni venäläinen kirjailija. Maailman kirjallisuus menettäisi paljon ilman venäläisiä kirjailijoita, sen voi sanoa ilman paatosta, kuten tietenkin muukin kulttuuri, kuvataide, musiikki, tanssi.

 

Šiškin on tunnettu Putin-kriitikko ja hänen viimeisintä kirjaansa Sota vai rauha on kehuttu Ukrainan hyökkäyssodan ja muutenkin Venäjän toiminnan ennustamisesta oikein. Kuka on näkyvin Putin-kriitikko Suomessa? Tietenkin Heidi Hautala, joka oli sitä jo silloin, kun suurin osa poliitikoista piti kritiikkiä hysteerisenä ja turhan vihamielisenä. Olimmehan hyötymässä monenlaisista bisnessuhteista Venäjään. Samoin kuin Šiškin myös Heidi Hautala on saanut sittemmin oikeassa olleen visionäärin viitan ansaitusti harteilleen.

Korjaus 30.10.: Vaikka en kovin montaa haastattelua kuunnellut, nekin näköjään menivät päässäni sekaisin. Eivät  ja Hautala ja Šiškin keskustelleett Anna Politkovskajan tyttären Vera Politkovskajan äidistään kirjoittamasta kirjasta. Siinä keskustelivat Heidi Hautala, kustantajan edustaja Iida Siimes ja Amnestyn Frank Johansson aiheena Sananvapaustaistelija Anna Politkovskajan elämä.

Heidi Hautala ja Šiškin keskustelivat perjantaina aiheesta Venäjä sodan jälkeen, jonka siis myös kuten edellä mainitun kuuntelin. Verkkomessut eivät selvästikään sovi minulle...

Šiškiniä haastateltiin uusimmasta kirjastaan lauantaina, jolloin oli tarkoitukseni olla paikalla. Hyvin keskustelun seuraaminen sujui verkossakin. Haastattelijana toimi selväsanainen Suomen entinen Venäjän suurlähettiläs Hannu Himanen. Messuhaastattelut ovat vajaan puolen tunnin mittaisia. En ihan ymmärrä tätä ratkaisua. Tuleeko sitten paljon kalliimmaksi, jos nyt ainakin kauempaa tullutta kirjailijaa haastatellaan vaikka tunnin ajan?  Parissakymmenessä minuutissa ei kovin syvällisesti ehditä mitään aihetta käsitellä. Puhumattakaan esim kysymyksestä, mikä on Venäjän tulevaisuus. Siitä huolimatta, Šiškinin vastaukset paljastivat sellaisen ihon alle menevän tuntemisen tason kuin vain emigranttikirjailijalta voi odottaa.

Ensin oli puhe kielestä.  Miksi kirjailija on kirjoittanut tietokirjansa saksaksi. Hän vastasi, ettei voi kirjoittaa romaania, proosan taidetta muuta kuin venäjäksi, omalla kielellään. Sen sijaan kun hän kirjoittaa tietokirjaa Venäjän historiasta ja nykyisyydestä, hän haluaa välttää normia, sanoja, joita hänen mielestään ilmeisesti käytetään väärin nyky-Venäjän ymmärtämiseksi. Siksi saksa, hänen nykyisen kotimaansa Sveitsin kieli. Hän liikkuu in a grey zone, mikä ei tässä oikein auennut minulle. Vaikuttaa, että hänen on ollut vaikea sietää länsimaisten poliitikkojen yritystä ymmärtää Putinin hallintoa, rakentaa siltoja. Sota vai rauha on kirjoitettu 4-5 vuotta sitten, ennen hyökkäyssotaa.

Venäläisiä on Šiškinin mukaan two nations, on maaorjien asemassa edelleen elävä väestö ja on demokratiaa arvostava länsimyönteinen väestö. Ennen hyökkäyssotaa kirjoitettuun kirjaan sisältyy lopussa kaksi kappaletta vaihtoehtoisista tulevaisuuksista, toinen realistinen, toinen optimistinen. Realistiseksi kutsuttu on kylmäävä: pyramidirakenteinen maan hallinto, nykyinen ja entiset, pohjaa tsaarin valtaan. Tsaari on jumala, vakaan elämän takaaja. Hän on diktaattori, joka voittaa viholliset. Viholliset uhkaavat kansakuntaa kaikkialta ja kaikki on diktaatorille sallittu vakauden ylläpitämiseksi. Kansan tuki edellyttää, että diktaattori voittaa taistelunsa. Jos ei voita, hän on fake johtaja ja hänen tilalleen tulee toinen. Siksi, kun Putin joskus kuolee - todistetusti, koska sekään ei tule käy kovin nopeasti ilmi (vaikeus kuvataan hyvin elokuvassa Stalinin kuolema) - hänen tilalleen tulee uusi diktaattori valtataistelun jälkeen. Kirjailija on pessimisti. Venäläinen kulttuuri on häviäjän asemassa, mutta optimistisin lausunto tai lupaus häneltä on se, että hän ja muut venäläiset kirjailijat ja demokratian kannattajat jatkavat taistelua, koska Venäjän kieli, kulttuuri ja taide ei kuulu Putinille, vaan heille, hänelle.

Kabulin kauppiaan (vanha arvioni, ennen blogiaikaa on lyhyt ja jyrkkä. Ymmärrän nyt, että nykyinen vallitseva islamin tulkinta on konservatiivien käsissä, tilanne on aiemmin ollut toinen muslimimaissa.) kirjoittaja Åsne Seierstad on kirjoittanut uuden kirjan Afganistanista nimeltään Afgaanit. Nasima Razmyar, meidän "virallinen" afgaanimme, haastatteli häntä.  Päin vastoin kuin Venäjä, jolla loppujen lopuksi on ollut hyvin vähän vaihtelua tsaaripohjaisessa hallintomallissaan, Afganistan oli sata vuotta sitten liberaali valtio, jossa naiset kävivät koulua, burghat oli kielletty ja nuoret kuuntelivat 60-luvulla vielä Beatlesiä.

Nyt talibanin aikana kaikki on naisilta kielletty ja kehitys kääntynyt päinvastaiseksi. Kirjassa kerrotaan kolmen afgaanin tarina. Jamila on polioinvalidi, joka vain halvaantumisensa takia sai käydä koulua, koska ei kelvannut avioliittoon. Hän ehti edetä talibania edeltäneessä hallituksessa korkealle, mutta on nyttemmin paennut maasta ja elää Norjassa. Toinen tarina on talibanin korkea-arvoisen upseerin tarina ja kolmas nuoren vuosituhannen vaihteessa syntyneen naisen, jolta on kaikki tulevaisuuden näkymät peitetty. Tilanne Afganistanissa on kuin Venäjällä, synkkä.

Silvia Hosseini, iranilaistaustainen, nyttemmin tamperelainen, esseisti, kirjailija ja opettaja on kirjoittanut tietoteoksen Kirjallisuuden kiihottava historia, josta HSn toimittaja Arla Kanerva haastatteli. Historia tästäkin aiheesta on hyvin mielenkiintoista ja avartavaa. Vaikka nykyään mikään ei ole kirjallisuudessa sensuroitua, vaikuttaa että erotica on joinakin aikoina vuosisatojen vaihtuessa ollut ilon lähteenä sallitumpaa kuin nykyisin. Kontrasti on varsin suuri esim arabimaiden historiassa. Eurooppalainen kirjallisuus on ottanut vahvasti vaikutteita arabiankielisestä kirjallisuudesta, koska osa Eurooppaa kuuluikin siihen kulttuuriin aikoinaan. Sieltä on löydettävissä riettaita ja hauskoja kertomuksia, naistenkin kirjoittamaa vihjailevaa runoilua.

Hosseini painotti, että eroottisessa kirjallisuudessa on aina mukana vaaran elementti, vain siten se on kiinnostavaa, se ei voi olla "turvallinen alue". Se on fantasiaa eikä ole väärin, jos kummallinen ja vaarallinen kiihottaa. Sanat ja teot ova eri asioita. Hän suree islamistisessa kulttuurissa vallalla olevaa tukahduttavaa trendiä, joka kieltää jo nykyään oman historiansa. Länsimaissa taas käydään tällä hetkellä läpi seksuaalisen väkivallan ja hyväksikäytön asioita. Se on tarpeellista, mutta ei jätä nyt paljon tilaa riemukkaan seksin käsittelylle kirjallisuudessa. Sitä odotellessa.

Näitä haastatteluja esim olin ajatellut käydä kuuntelemassa messuilla. Niinpä ne on nyt kuultu verkossa. Mielenkiintoista näinkin, mutta on kuitenkin aina ollut vielä hauskempaa messuilla. Ensi vuonna taas paikan päälle, toivottavasti.

Vilmos Kondor: Budapestin varjot

Budapest tuoreena mielessäni palasin kaupunkiin noin kymmenen vuotta varhaisempaan aikaan, vuoteen 1936 (Helmet lukuhaaste 47-48 Kaksi kirjaa joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin).

Budapestin varjot on pseudonyymi Vilmos Kondorin Budapest Noir-sarjan aloitusdekkari. Sen päähenkilö, rikostoimittaja Zsigmond Gordon vie nopeasti ajatukset vanhoihin amerikkalaisiin rikoselokuviin, pääosassa Humphrey Bogart. Gordon on jossain vaiheessa palannut Unkariin Philadelphiasta. Historiaa ei sen enempiä tässä avata. Mies käyttäytyy elokuvatyyliin: kulkee tyhjiä öisiä katuja kaulukset pystyssä, hattu silmillä, rööki suupielessa, täyttää baarikaapista itselleen viskilasillisen, jättää naisystävänsä nukkumaan hotelliin, kun kiperä tilanne niin vaatii. Hän on periksi antamaton tutkija, joka ei kaihda vaarallisia tilanteita.

Kaupungissa vallitsee hautajaistunnelma. Pääministeri on kuollut ja Unkarissa kuohuu valtakunnan politiikassa natsimielisten pyrkiessä valtaan. Saksassa Hitlerillä on jo maa näpeissään ja Mussolini häärii Abessinian, nykyisen Etiopian suunnalla. Budapestin paikallispolitiikkaa kuvaillaan aluksi aika puuduttavasti, kymmeniä ministereitä, virkamiehiä, poliisineuvoksia vilahtelee niminä vailla taustoitusta tai kovin kummoista kytkentää itse kertomukseen.  Hermann Göring nähdään hautajaisvieraiden joukossa. Vuolas henkilönimistö saa seurakseen loputtomasti katujen ja aukioiden nimiä Gordonin liikkuessa Budan ja Pestin katuja raitiovaunulla, taksilla ja jalan. Jos kaupunki ei ole tuttu, kadunnimet kertovat vähän.

Gordon maksoi laskun, ojensi kätensä Armand Manteaulle, L'Echo de Parisin kirjeenvaihtajalle, ja nousi kahvilan edestä nelosen raitiovaunuun. Berliininaukiolla hän vaihtoi linjalle 49 ja jatkoi sillä Kalvininaukiolle. Kecskemétinkadulta hän kääntyi Bástyankadulle ja saapui Helmikanaan muutamaa minuuttia vaille kaksitoista. Hän loi nopean silmäyksen ympärilleen puolihämärässä ravintolassa, mutta ei nähnyt Gellértiä.

Yhteiskunnallisuus ja poliittinen taustoitus on painavista nimistä huolimatta hieman irrallista ja päälleliimatun oloista. Vain muutamassa kohdassa romaanin päähenkilöt tuovat siihen elävän näkökulman. Taustalla kuvataan toki juutalaisen perheen selviytymistapaa ahtaaksi käyvässä ilmapiirissä ja siitä osittain johtuvia ristiriitoja.

Se mikä saa Zsigmond Gordonin paneutumaan tutkintatyöhön- vaikkei olekaan rikosetsivä - on nuoren kauniin naisen ruumis, joka löytyy ministerihautajaisten aikaan hiljaiselta sivukadulta. Ruumiinavauksessa paljastuu, että nainen on varakkaasta juutalaisperheestä, ainoa tytär ja lisäksi raskaana. Hänen alastonkuvansa löytyy eliitin prostituoitujen valokuvakirjasta. Saman valokuvan Gordon on sattumalta nähnyt aiemmin korkea-arvoisen rikosetsivän työpöydällä. Poliisi ei osoita mielenkiintoa rikoksen selvittämiseen. Se päätellään itsemurhaksi. Tie on avoinna rikostoimittajalle. Hän näkee monta epäilyttävää asiaa, jotka lopulta yhdistävät rikokseen sekä silmäätekeviä että alamaailman väkivaltaisia nyrkkeilijöitä.

Gordonin työläitä tutkimuksia auttaa hänen lähipiirinsä: naisystävä, taitava graafikko Krisztina ja isoisä, pappa Mór, joka on eläköitynyt lääkäri ja intohimoinen marmeladin keittäjä sekä uusien marmeladiainesten kokeilija. Kokeiluista on ollut hankaliakin seurauksia ukolle, mutta into on niiden myötä vain kasvanut. Muutenkin romaani on tunnelmallisimmillaan kaupungin katujen ja kortteleiden kuvauksessa, huolellisesti interiöörien, baarien ja salonkien, asujen ja tapojen kautta aikaansa paneutunut. Tie vie kuitenkin yhä synkempiin kuvioihin, mutaisiin köyhien kortteleihin eikä väkivallalta lopulta voida välttyä.

Salapoliisityyppinen rikoksen selvittely ja syyllisen etsintä ei oikein onnistu nostamaan jännitystä. Alkoi päin vastoin huvittaa ihan väärässä kohdassa. Agatha Christien tapaisessa loppuselvittelyssä rikostoimittaja latelee tutkimustuloksiaan aukottomaan tyyliin, käy vieraiden kaapilla täyttämässä lasinsakin, epäiltyjen, varakkaiden ja vaikutusvaltaisten henkilöiden kodissa. Nämä kuuntelevat häntä kiltteinä kuin pyhäkoululapset. Vähän alkoi siinäkin uskottavuus repeillä eikä kyllä jännittänyt missään vaiheessa. 

Vilmos Kondor: Budapestin varjot
Budapest Noir, 2008, unkarin kielestä suomentanut Tähti Pullinen
Tammi, 2012, 295 s

Anna Hollingsworth: Pastellien maantiede

Kansi: Satu Enstedt

Enkä minä ole nimeämässä elämääni, kun olen fossiloitunut ilman muistokirjoitusta tulevaisuudelle. Uudet asukassukupolvet eivät tiedä, että Luigi-Lee, au pair-jälkeinen ja Claudia ovat merkittäviä kehityskaaria meidän yksinäisissä evoluutioissamme, jos emme kerro sitä heille. Jos emme kerro sitä heille, olemme vain mykkiä kerrostumia halpojen huonekalujen ja liian vanhojen rakenteiden sedimenteissä.

Mielenkiintoinen lähtöasetelma Pastellien maantieteessä: suomalainen näytelmäkirjailijaksi opiskeleva Alma rahoittaa opintojaan Lontoossa au-pairina suomalaisessa varakkaassa perheessä. Alue on tuttu elokuvasta (Notting Hill) ja aivan kaikki ympäristössä kirvoittaa Almassa purevaa satiiria räikeästi osoittelevasta luokkayhteiskunnasta. Ei vähiten horisontissa kohoava Torni, vuokrakerrostalo, jonne liian hitaasta pelastustoiminnasta - Pysykää paikoillanne. Niin on turvallisempaa. - johtuen paloi kuoliaaksi lähes sata asukasta. Köyhät varakkaalla alueella. Sen kummitusmainen ranka, helposti syttyvine muovikomposiittipinnoituksineen, on muistomerkki, jota au pair-perheen äiti Kristiina-Maria ei halua lapselleen esitellä. Sen sijaan Almaa se vetää puoleensa.

Kaksivuotiaalle lapselle on tarkoitus opettaa suomea, koska vanhemmat puhuvat tälle (huonoa) englantia. Ja toinen lastenhoitaja vuorollaan mandariinikiinaa. Alman sosiaalinen eetos lifestyle-bloggaajan pastellin sävyisessä huushollissa paljastuu ennen pitkää eikä se sovi perheen kasvatusideaan, vaan edessä on siirtyminen päinvastaiseen asumismuotoon eli rapistuneen vuokratalon kommuuniasuntoon. Sitä asuttavat Muotiopiskelija, Hoitaja, Projektipäällikkö, jotka hiippailevat yhteiselle jääkaapille eri aikoina jättäen toisilleen viestejä tyytymättömyyttä aiheuttavista ruoka-, tiski-, siivous- y.m. arkiasioista. Kaikki ovat toisilleen merkityksettömiä harmin aiheuttajia, niin myös "Luigi", italialainen kahvilanpitäjä, joka yhdistää Alman uuteen asuntoon.

Anna Hollingsworthin kuvaus itseään suuressa maailmassa etsivästä nuoresta liikuttaa. Alma ei ainoastaan halua tulla arvostetuksi ja juhlituksi näytelmäkirjailijaksi. Hän haluaa tehdä sen hyvien ihmisten joukossa, sosiaalisesti tiedostavien ystävien keskellä. Kokemukset koettelevat häntä, sillä hän kokee löytävänsä ystävän matkallaan monessa vaiheessa, mutta pettymys seuraa toistaan: jokainen köyhempikin on kiinnostunut hänestä vain sen verran kuin lounaspaketin syöminen puistossa kestää. Eikä toista duunaria oikein kiinnosta Alman motiivi saada kokea kärsimystä kirjoittaakseen siitä. Hän on tervetullut mukaan Claudian vegaani-kumppanin myyntikojulle, mutta ei häntä oikeastaan tarvita. Kaikki katoavat suurkaupungin imuun vuorollaan. Kaupungin viihteessä, baareissa ja muualla voisi tavata ihmisiä, mutta nollatunti-sopimuksella työskentelevän toimistoapulaisen budjetilla ei saa edes ruokittua itseään saati biletettyä.

Oman alan ihmisiä tapaa sentään näytelmäkurssilla, jossa tiedostavat nuoret naiset repivät ainoaa yksityiskoulun kasvattia Theoa tämän jokaisesta repliikistä. Oliko tiedostavien nuorten naisten vaativissa kommenteissa myös ironiaa, ehkäpä. Theon kautta Almalle avautuu sattumalta näkymä eliitin bileisiin, hyviin leikattuihin pukuihin ja itsevarmoihin nuoriin miehiin. Se on mitä herkullisimmin kuvattu episodi kirjassa. Kaikelle kuulemalleen Alma vastaa purevin kommentein, vain mielessään, sillä hänellä ei vain ole varaa ääneen lausuttuun kritiikkiin. Hiljaisen sietoraja ylittyy ja on rynnättävä pois, ginilasi mukana ja laukussa sinne tyhjennetty konvehtiskooli.

Hollingsworth kuvaa elävästi Lontoon tunnelmia vaihtelevissa kortteleissa ja jokapäiväisissä havainnoissaan metrossa, joka onkin todella mielenkiintoista missä hyvänsä suurkaupungissa, ainakin kun siellä pistäytyy. Alkupuolella romaanin myrkyllisyys lähes töksähtelee, mutta au pair-pestin jälkeen tekstiin tulee sävykkyyttä. Huumori on tietenkin mustaa, satiiria, mutta parhaimmillaan oikein hauskaa. Oikoluku olisi voinut olla huolellisempaa, mukaan on lipsahtanut useampikin kohta, jossa minussa heräsi pieni ope punakynineen keskittymistä häiriten. Monisävyinen esikoiskirja joka tapauksessa ja kaari oli vieläpä nouseva. Köyhyyspornosta ei ole moraalista elää, päätteli Alma kokemuksistaan oppineena.

Au pair Lontoossa houkutti aiheena, kun itselläkin on siitä hommasta kokemus, historian alkuhämärissä. Vasta myöhemmin huomasin, että se sopii Helmet-haasteeseenkin. Kirjassa tehdään työtä, joka on minulle tuttua (35.)

Anna Hollingsworth: Pastellien maantiede
Aviador, 2023, 259 s