Luettu 8/2013
Teemalla
'Lähdin minäkin Istanbuliin', Mika Waltarin esikuvan mukaan, Antti
Tuuri raportoi hänkin junalla tekemästään matkasta Istanbuliin,
kirjallisuusfestivaaleille. Kutsun ajankohtana hänen romaaninsa
'Taivaanraapijat' on käännetty turkiksi.
En ole Antti Tuuria aiemmin lukenut, olen luokitellut hänet mielessäni suomalaisiin kuivahkoihin insinöörikirjailijoihin, tyyppiä Hannu Raittila. Ehkä johtuu matka-aiheesta, jännittävästä ilmansuunnasta ja menneen maailman nostalgiasta, jota nostavat pintaan vanhat junat, asemat, Itä-Euroopan radanvarsimaisemat ja junapalvelijoiden ikiaikaiset rituaalit, että tämä on kaikkea muuta kuin kuiva, oikein riemastuttava lukukokemus.
Junamatkat ovat edelleen yllätyksiä täynnä, toisin kuin tehokkaat lentomatkat. Taksilla otetaan kiinni karannutta junaa, tavataan monen kirjavaa kanssamatkustajaa ja henkilökuntaa ja yritetään selvitä Sofian asemalla tienestejä keräävistä tyypeistä.
'Varmistin, että salkkuni oli penkillä, kun menin takaisin ikkunan luo ja sanoin miehille, ettei ovea pystynyt lukitsemaan. Se miehistä, joka puhui englantia, vakuutti, että voisin jättää hyttini myös lukitsematta, kukaan ei tavaroihini koskisi. Se nauratti minua ja sanoin, etten jättäisi tavaroitani vartioimattomiksi Sofian asemalla. Myös kaikki kolme miestä nauroivat.'
En ole Antti Tuuria aiemmin lukenut, olen luokitellut hänet mielessäni suomalaisiin kuivahkoihin insinöörikirjailijoihin, tyyppiä Hannu Raittila. Ehkä johtuu matka-aiheesta, jännittävästä ilmansuunnasta ja menneen maailman nostalgiasta, jota nostavat pintaan vanhat junat, asemat, Itä-Euroopan radanvarsimaisemat ja junapalvelijoiden ikiaikaiset rituaalit, että tämä on kaikkea muuta kuin kuiva, oikein riemastuttava lukukokemus.
Junamatkat ovat edelleen yllätyksiä täynnä, toisin kuin tehokkaat lentomatkat. Taksilla otetaan kiinni karannutta junaa, tavataan monen kirjavaa kanssamatkustajaa ja henkilökuntaa ja yritetään selvitä Sofian asemalla tienestejä keräävistä tyypeistä.
'Varmistin, että salkkuni oli penkillä, kun menin takaisin ikkunan luo ja sanoin miehille, ettei ovea pystynyt lukitsemaan. Se miehistä, joka puhui englantia, vakuutti, että voisin jättää hyttini myös lukitsematta, kukaan ei tavaroihini koskisi. Se nauratti minua ja sanoin, etten jättäisi tavaroitani vartioimattomiksi Sofian asemalla. Myös kaikki kolme miestä nauroivat.'
Perillä
Istanbulissa festivaali pääsee käyntiin ja Tuuri tapaa toinen
toistaan kauniimpia turkkilaisia naispuolisia kollegoita
mantelisilmineen. Festivaalin kaaos on illalliseen mennessä
saavuttanut absurdin tason:
Pystyin kyllä ajattelemaan suomeksi ja olin kuulevinani, että oma
puheeni oli suomea, mutta en ollut aivan varma, mitä Tulan minulle
puhui, ja mitä minulle puhui toisella puolellani istuva
hollannitar...”
Junassa
ehtii ajatella, ja Tuuri käy matkallaan myös läpi kohtaamiensa
kulttuureiden suhtautumista tuonpuoleiseen. En silti sanoisi, että
tämä on 'pohjimmiltaan tarina kuolemasta ja siitä, miten varhain
sen hyväksymisen voisi aloittaa', (Suvi Ahola Hesarissa). Minusta
tämä on pohjimmiltaan matkakirja, ja hyvä sellainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti