tiistai 5. toukokuuta 2015

Sergei Dovlatov: Haarakonttori




Palasin taas Venäjän pariin, tai oikeastaan emigranttien Venäjän eli Haarakonttoriin, joksi kirjailija Sergei Dovlatov (1941-1990) tämän yhdyskunnan on nimennyt. Hän kuuluu monien hienojen Venäjältä - ja siis etupäässä Neuvostoliitosta - lähteneiden kirjailijoiden joukkoon. Ei voi kuin harmitella kirjailijan varhaista kuolemaa. Dovlatovia olisi mieluusti kuullut ja lukenut vielä nykyajassa. Hänellä olisi taatusti paljon mehukasta sanottavaa näinä päivinä. Haarakonttori on hänen viimeinen suomennettu romaaninsa, aikaisemmat ovat Matkalaukku ja Meikäläiset. Kaikki teokset ovat ilmestyneet vasta lännessä, sen jälkeen kun kirjailija emigroitui neuvostoviranomaisten painostamana vuonna 1978.

New Yorkissa, keskellä Manhattania toimivan radioasema Kolmannen aallon toimittaja ja ankkuri Dalmatov juontaa Venäjälle suunnattua ohjelmaa 'Tapahtumia ja ihmisiä'. Aika on 1980-luvun puolivälissä. Venäjällä on meneillään glasnost ja perestroika. Dalmatov matkustaa päätoimittajan toimeksiannosta Los Angelesiin osallistuakseen symposiumiin, jossa tänne muuttaneet neuvostoemigrantit, dissidentit, toisinajattelijat keskustelevat Venäjän tulevaisuudesta tehtävänään 'pyrkiä Venäjän kansallisen, kulttuurillisen ja hengellisen olemuksen futurologiseen mallintamiseen'.

Dalmatov, minäkertojana, luonnostelee karikatyyrinomaisen joukon symposiumin osallistujia, jotka ovat kaikki omalla tavallaan erityisiä. Siellä on uskovaisia ortodokseja, juutalaisia ja muslimeja, uskonnottomia, runoilijoita ja prosaisteja, talouskolumnisteja, liberaaleja ja vanhoillisia eli potsvennikkejä. On kaikkien arvostama runoilija, joka on niin herkkätunteinen, ettei häntä saa missään tapauksessa loukata. Vain hänellä on oikeus loukata kaikkia muita. Dovlatov/Dalmatov kuvailee maanmiehiään sarkastisella huumorilla, joka on samalla myös kodikkaan ymmärtäväistä; hän tuntee nämä tyypit. Pilkka pyöristyy riemastuttavaksi parodiaksi ja terävin kärki kohdistuu lopulta epävarmaan sankariin itseensä. Hänen todellisuuteensa törmää kuvitelmiin jostain suuremmasta. Hän on klassinen venäläinen sankari, haaveissa vain sitä, epäonnistumisen pelon lamaannuttama. Hän ei paljon perusta kollegoistaan mutta myöntää, ettei hänellä ole kritiikkiin varaa, hän ei ole itse sen kummempi.

Mitä sitten, jos epäonnistumisen aistii minusta kilometrin päähän? Mitä sitten, jos minut yritetään unohtaa heti kun poistun.

Näin pitkälle näyttää, että on kyse Venäjästä ja kirjailijuudesta. Siitä kuinka Yhdysvaltoihin rantautuneet emigranttikirjailijat sen ja toisensa, vaikutusvaltansa ja merkityksensä synnyinmaansa tulkkeina uudessa maassa näkevät - ja kaikki tämä aika parodisessa valossa. Kunnes eräänä iltana, Dalmatovin hotellihuoneen ovelle ilmaantuu nainen. Hän on Tasja, Dalmatovin nuoruuden rakastettu ja elämän kohtalokas nainen, drama queen, joka vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeen heittää miehen tuuliajolle.

Venäjä ja venäläiset kirjailijat jäävät kulisseiksi taka-alalle, kun tarinaan sekoittuvat Dalmatovin nuoruuden muistot, hullu rakkaus. Nuoren miehen turmio on se, että hän saa kuin saakin rakastetukseen sen, jota hän on aina odottanut. Kuinka elää suuren rakkauden kanssa kun koko ajan pelkää sen menettämistä, sen Dovlatov onnistuu kuvaamaan ainutlaatuisella tavallaan. Kuolemanvakavat ja raastavat tunteet sekoittuvat humoristisiin kuvaelmiin miehen suunnittelemasta taktiikasta rakkauden sodassa. Helmimäiset aforismit tipahtelevat myrskyn silmässä.

Kuitenkin olin tuskissa. Onhan jokainen meistä se, joksi itsensä tuntee.

Tällä välin tyttö oli asettunut viltille huolettoman näköisesti. Minun oli istuttava kuumalle hiekalle. Välttääkseni tarpeetonta läheisyyttä, joka oli ristiriidassa spartalaisen asenteeni kanssa.

Nuoruusmuistelo sijoittuu Neuvostoliiton suljettuun Leningradiin. Dalmatov kamppailee kuin hukkuva pelastusrenkaasta kaunottaresta, jolle eliitinkin ovet ovat avoinna. Tappio leijuu ilmassa, mustasukkaisuus vie pohjaan. Ja taas tarjoillaan helmiä:

Noina vuosina en vielä tiennyt, että raha on taakka. Ja että eleganssi on pinnallisten massojen kauneutta. Että loputon ironia on suojattomien ihmisten rakkain ja ennen kaikkea ainoa puolustautumiskeino.

Keskellä aika sekopäistä symposiumia Dalmatov käy läpi nuoruttaan, kamppailua rakkaudestaan ja menetystä, jonka hän itse itselleen petasi, muistuttaessaan puutarhuria, joka päivittäin kiskoo kukan maasta nähdäkseen, onko se juurtunut.

Mutta nainen oli nyt palannut, yhtä oikukkaana, ailahtelevaisena kuin ennenkin. Tomi Huttunen, Helsingin yliopiston venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori kysyi Hesarissa, onko Tasja siis pääkonttori, itse Venäjä, rakastettu, vihattu, saavuttamaton. Eipä tullut minulle mieleen. Meikäläisissä oli jo puhe Dovlatovin avioliitosta, joka tapahtui kuin vahingossa, ilman suurempaa rakastumista. Niinpä minä luin tämän osion yhden miehen hullun rakkauden kuvauksena näissä Venäjän ja miehen todellisuuksissa. Puhumattakaan siitä, että nuoruuden epätoivoisen rakkauden kuvauksia ei voi mitenkään ohittaa, ne on sydänverellä kirjoitettu. Ja: Meikäläisissä nimenomaan vaimoa verrattiin Venäjään, ei suuri rakkaus, mutta kohtalo.  Tasja on jotain muuta, se suuri rakkaus.

Selvää on joka tapauksessa, että Dovlatov on kuoleman jälkeisen nosteensa ansainnut, niin viekoittelevaa on hänen lukemisensa. Dovlatov on lakonisen tyylin mestari, mutta samalla hykerryttävän hauska - silloinkin kun epätoivo on lähellä. Sellaista naurua kyynelten läpi. Olisiko se aika venäläistä? Hänen pienet romaaninsa ovat helmiä. Taisin sen jo sanoa. Hyvin tyylikkäitä ovat myös näiden kirjojen kannet. Kiitos hienosta suomennoksesta. Lopussa on vielä suomentajan huomautuksissa selvitys todellisista ja niistä kertomuksen tekaistuista henkilöistä, joilla on historialliset esikuvansa.

Niin, ja symposiumi pääsi joistakin asioista myös yksimielisyyteen:

Kaikki myönsivät auliisti, että Venäjä on tulevaisuuden valtio, sillä sen menneisyys on kauhistuttava ja nykyhetki sumuinen.

Takakannesta: kirjassa esiintyy myös koira

Sergei Dovlatov: Haarakonttori. Radiojuontajan muistiinpanoja.
Filial. Suomentanut Pauli Tapio
Graafinen muotoilu Varpu Eronen
Idiootti, 184 s

4 kommenttia:

  1. Tosiaankin olisi ollut hienoa kuulla, mitä Dovlatov olisi tuumannut nykyvenäläisestä menosta.

    Tuo viimeinen sitaattisi - siinä on aikamoisen monta äänilajia. :)

    VastaaPoista
  2. Harmi kun hyvät tyypit menee kuolemaan ennen aikojaan. Dovlatoviin en kyllästyisi ikinä.

    VastaaPoista
  3. Vaikuttaa ihan täydeliseltä romaanilta.
    Minä en ole kuullut tästä kirjailijasta mitään. Kävin nyt kurkkaamassa googlesta vähän tietoa noista kahdesta muustakin kirjasta. Hienot kannet tosiaan kaikissa.
    Nauru kyynelten läpi kuulostaa venäläiseltä tyyliltä parhaimmillaan.
    Minulle tuli iso houkutus tutustua Dovaltovin tuotantoon, joka on valitettavan pieni.

    VastaaPoista
  4. Niin on. Ja kaikki romaanit ovat myös alle 200-sivuisia. Outoa on se, että nämä ovat kuitenkin niin valmiita, täydellisiä. Ja siis myös hauskoja.
    Palautin juuri kirjastoon meksikolaisen Juan Rulfon Tasanko liekeissa ja Pedro Paramon (novellit + romaani samoissa kansissa), luettuani kolmanneksen. Se jotenkin tuntui luontevalta tuon Etelä-Amerikka matkakirjan jälkeen. Tyyli oli hieno, mutta en vaan jaksanut sitä köyhyyttä, kurjuutta ja väkivaltaa joka kätkeytyi jokaiseen lukemaani novelliin.

    VastaaPoista