Ja seitsemäs, ja kahdeksas ja yhdeksäs. Tuhatkaksisataasivuinen möhkäle ei ole mikään lukijaystävällinen kokemus. Eikö siis voitu tehdä esim. yhdeksää osaa kuuden sijaan? Ei. Alun perin Karl Ove Knausgård suunnitteli kustantajansa kanssa kahtatoista osaa, jotka olisivat ilmestyneet painosta kuukauden välein. Tämä suunnitelma kaatui kustantajan rahoituspulmiin ja päädyttiin kuuteen osaan, joista tämä viimeinen on mammutti. Ratkaisu on fyysisesti kuormittava: peukkuni alkoi oireilla jännetupentulehduksen tyyppisellä vihlonnalla.
Viimeisessä osassa Taisteluani Knausgård on uudessa tilanteessa: ensimmäinen ja sitä seuraavat romaanit julkaistaan ja niiden myötä kasvaa valtava huomio ja kohu. Kohun syynä on romaanien autenttisuus ja oikeat elävät ihmiset, jotka esiintyvät romaanissa omilla nimillään. Kunnianloukkaussyytteitä ja haasteita on tulossa Gunnar-sedän taholta, joka on loukkaantunut veljensä, Karl-Oven isän puolesta ja syyttää Karl Ovea valehtelusta. Lopullinen pahis on sedän mielestä Karl Oven äiti. Ankaran isän varjo jatkaa elämäänsä raivostuneessa veljessä ja suvun tulehtuneet välit tulehtumistaan. Nyt soppaan sotkeutuu myös media. Norjalaiset lehdet, varsinkin Bergenin paikallislehti omaksuvat sedän linjan ja Knausgårdia syytetään moraalittomuudesta. Ja raiskauksesta. Se syyte liittyy hänen opettajatyöhönsä alle kaksikymppisenä, josta ajasta hän kirjoitti neljännessä kirjassa. Siinä hän kertoo kuvitelmasta, haaveesta, halusta. Julkisuus on tässäkin tapauksessa sellaista, jota kohde ei osaa hallita eikä siihen varautua. Knausgård käy edelleen läpi traumaattisia isämuistojaan, jotka nyt kielletään ja leimataan valheeksi. Onko hänellä oikeus omiin muistoihinsa ja niistä kirjoittamiseen? Vai kiipesikö hän isänsä ruumiin päällä?
Knausgårdin, Karl Oven ja Lindan 3-lapsinen perhe asuu Malmössä. Kirjailijan työ on päivittäistä kontaktia kustantajan edustajaan ja ystävään, Geiriin ja kommunikointia romaanihenkilöiden kanssa. Hän lähettää julkaistavien romaaniensa käsikirjoituksia ennakkoluentaan niissä esiintyville ihmisille. Pikkulapsiperheen elämä kulkee taustalla kuin liian täyteen pakattu laiva, huojuen mutta jotenkuten pinnalla pysyen. Kaiken keskellä mies yrittää raivata tilaa kirjoittamiselleen. Samaa yrittää, tosin romaanissa haaveineen taustalle jääden, vaimokin, Linda, kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin saanut radiotoimittaja ja kirjailija. Kaksi hauraanoloista taiteilijasielua on löytänyt toisensa ja elää elämänsä rankimpia aikoja. Siltä se näyttää.
Ovi Knausgårdeille aukeaa tuttuun tyyliin. Luen kaaoksesta ja valtavasta työmäärästä. Luen rakkaudesta lapsiin. Miten olen voinut saada noin iloisen pojan? Se oli arvoitus. - - - Ovi avautui käytävässä, tulossa oli Heidi, hän astui keittiöön ja meni tuolilleen istumaan. Hei Heidi, sanoin. Hän ei vastannut, mutta ymmärsin, että hän oli sittenkin hyvällä tuulella, sillä hän yritti salata pienen hymynsä painamalla päänsä. Luen pariskunnan kasvavista paineista, he ovat kuin virran viemiä arjessaan. Virtaa kiihdyttää siis romaanisarjan julkaisu ja siitä kasvava kuuluisuus. Taloudellinen menestys on toivottu seuraus, mutta kaikki muu on hallitsematonta ja vaikeaa, vaikka Karl Ove haluaa käydä kunniallisesta perheenisästä.
Omaelämäkerrallisen kerronnan ohella romaani sisältää useita esseetyyppisiä kokonaisuuksia lähdeluetteloineen. - Siinä viimeinen kirja eroaa edellisistä. Muistaakseni niissä ei ollut näin laajoja teoreettisia pohdintoja. - Että Knausgård on kirjoittanut ihmisistään oikeilla nimillä antaa aiheen pohdiskella ihmisen tarvetta tulla nähdyksi, saada nimeä ja kuinka pahinta on kadottaa identiteettinsä, olla nimetöntä massaa kuten kaasukammioihin työnnetyt, kaikestaan riisutut juutalaiset. Paul Celanin runot Ahtokulku ja Kuolemanfuuga Knausgård käy läpi sana sanalta analysoiden, koska kunnioittaa runoilijoita yli kaiken ja siksi tästäkin - runojen ymmärtämisestä - löytyy itsensä piiskaamisen aihetta.
Runoanalyysistä risteytyy polkuja Vanhaan testamenttiin, Jeesukseen, James Joyceen, Dostojevskiin, Cervantesiin etc. Pohdiskelu naurusta, identiteetistä, tragediasta ja monesta muusta kielellisfilosofisesta ilmiöstä oli minusta perusteellisuudessaan uuvuttavaa. Niistä korkeuksista oli oikeastaan levollistakin palata Malmön asunnon parvekkeelle aamutupakalle. Lopulta nuokin pohdiskelut kuitenkin petaavat tietä sille esseelle, jossa Knausgårdin Taisteluni kohtaa Hitlerin Taisteluni. Ne kertovat siitä, kuinka 'meidät' erotetaan 'heistä', kuinka kielen todellisuus on sosiaalista todellisuutta, kuinka me onnistumme siinä politiikassa, jossa 'heille' ei enää anneta ihmisen arvoa. Mein Kampfissa ei ole 'sinää', on vain 'minä' ja 'me', ja sen avulla on mahdollista tehdä 'heistä' 'se'.
Knausgård lukee Mein Kampfin (kirjassa ei käytetä tätä nimeä, vaan samaa käännösnimeä) ja samanaikaisesti useita Hitleristä tehtyjä elämäkertoja, vertaa niitä toisiinsa. Hän arvostelee Ian Kershawta joka on näkevinään jo 16-vuotiaassa Hitlerissä pahan. Knausgård näkee, että hänellä oli vielä valintoja, kuten kenellä hyvänsä sen ikäisenä. Sillä vain hänen syyttömyytensä voi antaa painoarvoa hänen syyllisyydelleen. Minusta Knausgårdin Hitlerin ja natsismin analyysi on mielenkiintoinen ja monipuolinen historiakatsaus, joka sisältää valtavan määrän tietoa pitkältä ajanjaksolta eli Hitlerin lapsuuden kodista 1800-luvun loppupuolelta aina Nürnbergin oikeudenkäyntiin 1945.
Sodan hurmos oli käsittämätöntä ensimmäisen maailmansodan aattona, siihen menivät mukaan monet taiteilijat ja kirjailijat Rilkestä Thomas Manniin. Vasta sodassa Hitlerin persoonallisuus alkoi kukoistaa, hänen puhelahjansa huomattiin. Hitler keskittyi teeseihinsä, antisemitismiin ja nationalismiin eikä saksalaisten ensimmäisessä maailmansodassa kokema väkivaltainen tuho saanut jäädä merkityksettömäksi. Antisemitismin suurin innostaja oli amerikkalainen Henry Ford ja tämän osittain muista teksteistä kokoama kirjanen Kansainvälinen juutalainen. Hitlerin puhelahjat olivat avain hänen valtavalla voimalla kasvavaan kansansuosioonsa, johon lankesivat monet lukeneistonkin edustajat, kuuluisimpia mm. filosofi Heidegger. Monet eivät käsittäneet, mistä niin vahva antisemitismi oli peräisin ja uskoivat sen laantuvan ajan myötä. Knausgård toteaa Hitlerin olleen jo aikaisin vaurioitunut, seksuaalikielteinen, naisia pelkäävä ja fanaattinen. Hän oli ulkopuolinen ja keskittyi kokoamaan 'meidät' taakseen, jotta 'heidät' saatiin eroteltua.
Hitlerin oivallus oli se että tunteet ovat aina vahvempia kuin argumentit ja että 'meissä' piilevä voima, yhteishengen kaipuu, unelma ja halu ovat loputtoman paljon suurempia kuin 'heistä' huolehtiminen. Propaganda kohdistuu tunteisiin, ei älyyn, jota se loukkaa, ja sama dynamiikka pätee kun hän kirjoittaa että suullinen ilmaisu päihittää kirjallisen. Suullinen ilmaisu vetoaa suoraan tunteisiin ja tunne-elämään, se vaikuttaa sisältäpäin, koska ihmisen tuntemukset ovat aina voimakkaampia kuin hänen ajatuksensa, ja tunteisiin perustuva asenne koetaan oleellisena, sellaisena minkä ihminen tietää, toisin kuin rationaalisuuteen perustuva ajatus.
Taisteluni liittyy siis tässä romaanissa tähän mennessä kuuluisampaan Taisteluuni. Miksi tuo nimi kirjasarjalla ja miksi se viimeisessä kirjassa ottaa Hitlerin samannimisen teoksen ja natsismin käsittelyyn? No eihän Hitlerillä ole omistusoikeutta tuohon nimeen. Sen lisäksi meillä tapahtuu puheessa, kielessä samoja asioita kuin ennen natsi-Saksan syntyä. Ajankohtaista ilman muuta. Historian pitäisi opettaa mutta tapahtuuko niin? Seurataanko tässä vain voimattomina samanlaisia vihan ilmaisuja? 'He', kohteet ovat valmiina. Hyväksyttävän kielen rajat ovat jo siirtyneet. Kieli on mahtava väline. Language is a virus, laulaa Laurie Anderson.
Karl Ove Knausgårdin Taisteluni on tuon toisen vastakohta, mutta hän väittää voivansa tunnistaa 16-vuotiaan Hitlerin ajatuksissa omiaan. Tässä kuvataan herkän ja haavoittuneen ihmisen reaktioita traumoihin, joita lapsuuden kodissa on syntynyt. Niitä Knausgård kuvaa jäljittelemättömällä tavallaan, tarkkoja havaintoja tehden, vetävästi kirjoittaen. Muistot pulpahtelevat edelleen epäkronologisesti. Hän avaa yksityisen elämänsä, häpeää sekä kokemuksiaan että niistä kirjoittamista, mutta puolustaa traumoista, mielenterveydestä, alkoholismista puhumista. Se on hänen vastalauseensa yhteiskunnalle, joka pitää poissa näkyvistä kaiken mikä on sairasta, poikkeavaa ja kuolevaa, vaikka se on osa jokaisen elämää.
Siitä huolimatta hän nimittää tätä kirjasarjaa kokeiluksi joka epäonnistui, joka oli tarpeen hänen pohjattoman onnettomuuden tunteensa takia. Se että hän sitä tehdessään ajoi vaimonsa vaikeaan maniaan ja masennukseen - tai niin hän uskoo, olevansa siihen syyllinen - aiheuttaa hänessä katumusta. Kirjoja on tulkittu monenlaisiksi puheenvuoroiksi ja tekijää on nimitelty monilla nimillä. Ne ovat myös rohkea teko ihmiseltä, joka on ennen kaikkea pelännyt paheksuntaa. Lopussa Knausgård ilmoittaa nauttivansa ajatuksesta ettei enää ole kirjailija.
Taisteluni 6 on kummallinen romaani - romaani, muistelma, esseekokoelma, hybridi? - teoreettiset runoanalyysit ja natsismin tutkimustyö huolellisen tutkijan kammiosta vuorottelevat tunteiden myrskyissä vellovan itsen, oman identiteetin etsimisen kanssa. Minä kiitän kirjoista, viidestä edellisestä ja tästä kuudennesta, tästä sarjasta. Taisin eilen vielä väittää, etten ole lukenut mitään kirjasarjoja. Olenpas. Kirjat veivät mukanaan ja antoivat paljon. Varsinkin pidän Knausgårdin tarkasta tavasta tehdä havaintoja, kirjata ne ylös, armottomasta rehellisyydestä joka uhmaa tapoja ja rikkoo tabuja. Ja siitä huumorin vireestä, joka aina välillä kirkastaa synkänkin monologin.
Kai minäkin voisin tehdä niin? Voi, kunpa minäkin olisin viettänyt rietastelevaa elämää Buenos Airesin satamakortteleissa, elänyt pohjalla kuin taskurapu ja sikaillut häpeämättömästi, mielellään tappanut jonkun heittämällä kiven otsaan, kuten Rimbaud ehkä oli tehnyt, ja häipynyt hänen tavoin Afrikkaan ja elättänyt itseäni aseiden salakuljettajana, niin, oikeastaan mitä muuta tahansa kuin tätä, hotellin parvekkeella Kanariansaarilla, lasisen liukuoven takana kaksi pientä lasta ja raskaana oleva nainen nukkumassa, edessäni kaikki se kunnollinen ja vastuullinen tulevaisuus joka siihen liittyi.
Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja
Min kamp. Sjette bok. 2011. Suomentanut Katriina Huttunen
Like, 2016, 1216 s
P.s. Lisäys 3.6. Unohtui mainita suomentajan hieno työ. Katriina Huttunen osaa!
Olen lukenut edelliset osat ja tekee kovasti mieli lukea tämä mammutti. Pelkään ihan oikeasti kirjan paksuutta. Minulla on parhaillaan oikean käden käsivarsilihas ärtynyt.
VastaaPoistaTuo on hyvä huomio, ettei Hitlerillä ole oikeutta Taisteluni-nimeen. Kanusgårdin kirjasarjassa on henkilökohtaista taistelua kyllikseen.
Olen edellisissä osissa pitänyt K:n eläytymisestä lapsiinsa. Ilmeisesti tässäkin on sitä.
Saa nähdä, pitääkö lupaus olla kirjoittamatta. Eräässä tv-ohjelmassa, jossa K kävi kotikulmillaan, hän kyllä vähän vihjaili, että hän haluaisi pohtia kansallisuutta.
Kyllä olisivat voineet ajatella enemmän lukijaa eikä päätyä tämmöiseen möhkäleeseen. Oikeasti rasitti fyysisesti sen lukeminen. Paikoitellen myös puuduin noihin teoreettisimpiin osioihin, kuten tuossa kerron. Knausgårdin kirjoitus lentää kyllä parhaiten noissa omakohtaisissa havainnoissa ja niihin hän saa joka tapauksessa punottua riittävästi filosofiaansa, opillistakin sivistystään. Mutta tuo Hitlerin ja natsismin historia oli kyllä myös todella elävästi kerrottu ja sisälsi minulle paljon uutta. Olikohan se nyt Svenska Dagbladet, jossa sitä hieman halveksivasti kuvattiin keskiverto opinnäytteeksi. Siinä tapauksessa kirjallisesti korkealaatuinen semmoinen.
VastaaPoistaLapsikuvaukset ovat hellyttäviä. Hän tuntee lapsensa ja eläytyy hyvin heidän maailmaansa.
Päätöstä lopettaa on tulkittu myös niin, että se tarkoittaisi tätä omaelämäkerrallista kirjallisuutta. Sehän nähdään sitten. En osaa kuvitella, että Knausgård kirjoittaisi tavanomaisemman kokonaan fiktioon pohjaavan romaanin. Hänen tyylinsä kirjoittaa avoimesti elämästään on jo niin leimannut hänet.
Arvaa mitä - törmäsin mainoksiin Knasun uudesta vuodenaikasarjasta!!!
VastaaPoistaSyksyllä ilmestyvät kirjat Syksystä ja Talvesta, heti käännökset suomeksi, tarina vuoden jokaiselle päivälle. Myöhemmin varmaan tulee sitten Keväästä ja Kesästä. Jotain esseeetyyppistä,ymmärsin.
Noniin, arvoitus ratkesi nopeammin kuin olisi voinut kuvitella! Kiitos tiedosta. Siellä sinä kuljet ympäriinsä ja näet kukkia ja puita ja muuta runollista, kuten blogissasi kuvailet - ja sitten yhtäkkiä löydät vastauksen tähän kysymykseen :)))
VastaaPoistaKivaa, olen tyytyväinen!
Juu, sieltä orvokin kukasta. :) Jossain blogissa joku esitteli syksyn kirjoja. Nyt en enää löydä sitä postausta, on tainnut tulla uutta päälle.
PoistaEttä ilmneisesti syksyllä on taas uusia upeita kirjoja...
Hei, päivää, olen Liisu. Blogisi on sisäisessä blogiluettelossani , ja olen seurannut blogiasi, mutta en muista, olenko kirjoitellut kommentteja tänne. Se johtuu pelkästään ajanpuutteesta. Olen kovasti kyllä tykännyt kirjoituksistasi.
VastaaPoistaNyt kirjoitan kun olen niin kiitollinen siitä, kun jaksoit lukea sen kuudennen kirjan. Itse olen lukenut vain neljä ensimmäistä.
Ikkunaiineksen blogissa on sivuosasto, johon hänen lukijansa kirjoittavat pyynnöstä jostain kirjasta. Se on oma yksikkönsä nimeltä EINESBAARI. Siellä on viimeksi nimimerkki Tapsan kirjoittamalta pohjalta ajatustenvaihtoa kommenttien muodossa.
Käsiteltävänä on Karl Ove Knausgårdin Taisteluni ensimmäinen osa. Jos sinua kiinnostaa, kannattaa käydä sitä vilkaisemassa. Voi olla että se on jo tuttu paikka sinulle.
Hei Liisu! Jaksamisesta tosiaan voi puhua kuudennen kohdalla, varsinkin fyysisesti mutta paikoitellen sisältökin tuntui karkaavan sfääreihin. Knausgårdin lukeminen on kuin tuli puuhellassa, välillä vetää hyvin, roihahtaa ja sitten taas vaimenee pelkäksi kytemiseksi, koskaan ei mielenkiinto sammu kokonaan, minulta ainakaan.
VastaaPoistaKiitos vinkistä. Käyn einesbaarissa. Ei ole tuttu.
Leena, liikkuva nainen (?), sanot: "Knausgårdin lukeminen on kuin tuli puuhellassa, välillä vetää hyvin, roihahtaa ja sitten taas vaimenee pelkäksi kytemiseksi, koskaan ei mielenkiinto sammu kokonaan, minulta ainakaan."
VastaaPoistaMinusta se on hyvin sanottu. Sama tunne minulla, en olisi vain osannut sitä noin ilmaista.
Kiva kun kävit einesbaarissa. Siellä on erilaisia ruokia tarjolla. Se, mitä siellä viimeksi sanot, sai minut mietteliääksi. Mikä saa meidät puhumaan lukemistamme kirjoista? Mikä panee meidät kertomaan omia mielipiteitämme? Eikö se ole tarpeetonta, kun joka tapauksessa tiedämme, miten eri tavalla mikä asia tahansa jokaiseen vaikuttaa? Onko se uteliaisuutta, halua tuoda kirjaa esille, kilpailua mielipiteiden asiapitoisuudesta, näyttöä omasta ajattelutavasta, halua olla jossain asiassa mukana, vai mitä ihmettä se voisi olla?
Mitä varten ihmiset yleensä keskustelevat? Kun seuraa keskusteluohjelmia telkasta, ne ovat usein riitaisia. Tai tulee tunne, että niissä jokainen haluaa vain tuoda itseään esille. Varsinkin jos on kysymys politiikasta.
Entä kommentit? Mikä niiden tehtävä on? Miksi me kommentoimme? Miten kommentit vastaanotetaan? Miltä tuntuu, jos ei saa yhtään kommenttia? Miltä tuntuu jos saa ikävän kommentin? Oikea kysymysryöppy tulvahti mieleeni! Mitä tehdä? Ajattelin, etten kirjoita mihinkään yhtään kommenttia ennen kuin saan selvyyden, tai ainakin yhden syyn, joka tekee tunteen, että tuohon pitäisi vastata, sanoa oma mielipiteensä. (Ja nyt tässä jo, huomaan , olen kirjoittamassa kommenttia!)
Omaan blogiini oli tullut yksi kommentti Anonyymilta. Samoja asioita ihmettelin kuin tässä tähän juttuusi liittyviä. Ihmettelin, mikä oli hänen motiivinsa, enhän edes tunne häntä. Vai tunnenko? En tiedä.
Minusta sinä kirjoitat fiksusti. (Ei kohteliaisuus vaan tosiasia). Olisi kiva tietää miten sinä näihin asioihin suhtaudut? Onko olemassa jotain suoraa ja yksinkertaista vastausta?
Kommentoinnissa on kait kaikkia noita asioita, joita luettelet. Monesti kommenteissa kirja kyllä voi oikeasti kasvaa, sehän on vähän kuin lukupiiri, monet kommentoijat ovat lukeneet kirjan tai sitten joka tapauksessa miettineet sen aiheita.
VastaaPoistaKnausgårdin kohdalla minusta keskustelu, esimerkiksi tuolla einesbaarissa, menee vähän sivuun kun vaikuttaa että arvostelijoita ensisijaisesti närkästyttää että joku on kirjoittanut itsestään ja tuloksena on sitten noin suuri menestys. Kriittiset usein antavat ymmärtää että ansaitsemattomasti. Se on minusta kyllästyttävää, kun ymmärrän hyvin sen menestyksen :)
Suurin osa bloggareista varmaan arvostaa kommentteja, onhan tämä julkista ja näyttää että kirjoitus on huomattu. Kaikki eivät kuitenkaan ilmeisesti. Jotkut eivät vastaa kommentteihin, joita saavat. Niitä olen itse ihmetellyt, että miksi.
Sinä jaksat kirjoittaa ja kommentoida paljon, se on hienoa ja oma blogisi oli minulle täydellinen yllätys! Olet kirjailija - ja kuvittaja? Mistä kaikki ne hienot kuvat ovat peräisin?
Hei, Leena/Donna mobile,
VastaaPoistaarvasin oikein, vastailit hyvin ja selkeästi tuohon kyselytulvaani, joka aina silloin tällöin puhkeaa kuin vesisuoni pulputtamaan pinnalle. En ole tullut ajatelleeksi, että kirja- ja muukin keskustelu KASVATTAA aihetta, näinhän sanot. Toisten mielipiteissä saattaa olla jotain sellaista, joka on uutta, tai jota ei ole tullut siinä muodossa huomanneeksi. Siinä kirjakerhojen ja kommenttien salaisuus ja tehtävä. Motiivia lisää myös se, että tuntee kuuluvansa johonkin joukkoon, joka yhdessä ratkoo kirjan tai jonkun muun asian merkitystä.
Se, että minäkin innostuin ihan liikaa kommentoimaan Knausgårdiin liittyviä asioita, melkein hävettää, tuli tyhjääkin puhuttua, mutta se osoittaa samalla, että Knausgård on kiinnostava ja innostava tekijä. Hänestä löytyy paljon puheenaihetta. Yritin korostaa osaltani, miten jokainen puheenvuoro on tärkeä kokonaisuuden kannalta. On puolesta tai vastaan, jos on sitä aidosti, se on näkökulma, joka saa tarkistamaan omaa käsitystään, vahventamaan tai heikontamaan sitä. Ajattelemaan toisin sanoen.
Kommenttien suotavuudesta olen samaa mieltä. Varmaan suurin osa bloggaajista suorastaan toivoo, että joku viitsisi tulla ja lukea hänen aikaansaannoksensa, ja jos sitten viitsii kirjoittaa kommentinkin, se on jo juhlaa. (Kiitos muuten sinulle, ilahduin kun kerroit käyneesi blogissani!)
Ja minustakin on outoa, jos joku ei reagoi mitenkään saamaansa kommenttiin, vaan ikään kuin mitätöi sen. Yleensä vältän sellaiseen blogiin kommentointia. Joskus olen poistanut oman kommenttini ajatellen että sitä on pidetty turhana. Niin että tällaista. Olen rauhoittunut ehkä vastauksesi takia. Tai muuten vaan olen huomannut kysymykseni älyttömiksi. Tuollaiset puuskat, mitä minulla aina välillä esiintyy, ovat onneksi vain hetkellisiä ja menevät ohi. Innostun helposti, mutta lannistun ihan yhtä helposti.
Kiitos vielä kerran sinulle. Luin uudestaan tuon "pääkirjoituksesi". Se on asiapitoinen ja todella hyvä.
Kiitos Liisu. Älä lannistu, innostuminen on hienoa. Samoin kuin kirjoituksesi. En osannut sitä kommentoida, se on niin valmista tekstiä. Kyllä minäkin usein jälkeenpäin harmistun hengen tuotteitani, sekä tekstejä että kommentteja. Mutta niin se on, rapatessa roiskuu. Jos on aina hiljaa ja varovainen, turvaa itsensä mokilta ja kaikelta muultakin eli siinä sitten saa patsastella omassa rauhassa, tylsyydessä. Elämän tarkoitus on ikävän karkoitus. Muun muassa.
VastaaPoista