Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Tavallisten ihmisten elämä on mielenkiintoista. Tavallisilla tarkoitan vaatimatonta elämää viettäviä, tavallisissa töissä tai työttömänä eläviä perheenisiä ja -äitejä, pariskuntia, naapureita ja työkavereita, postiljooneja ja leipureita, juoppoja ja raitistuneita, lapsenvahteja ja kalastajia, eronneita ja rakastuneita, levottomia ja rauhoittuneita, petettyjä ja jätettyjä, näkeviä enemmän näkeviä sokeita. Aiheeseen sopii, että Raymond Carver ei novelleissaan julista eikä moralisoi, ei saarnaa eikä osoittele vaan kertoo koruttomasti, rehellisesti ja myötämielisesti kaikkien noiden Eileenien, Carlylien, Rogerien, Wesin ja Ednan rakkauksista, kohtaamisista, iloista, suruista, menetyksistä. Haaveista ja niiden rapistumisesta, mutta myös ennakkoluulojen hälvenemisestä. Maisemat voivat olla missä päin Amerikkaa vain, ne ovat tuttuja elokuvista - siellä on aina yksittäisiä taloja rivissä, takapihoja ja autoja - ja niin on jokainen kertomuskin kuin kokonainen elokuva, elokuvia noin 50-, 60- ja 70-lukujen Amerikasta. Jostain siististä auringon valaisemasta pihasta tuli mieleen elokuva American beauty, mutta sama maisema löytyy tv-sarjoista, lukemattomista elokuvista. Kun puhumme rakkaudesta, niin puhumme ainakin ihmissuhteista, parisuhteista. Ja siitä mitä onni on ja missä se luuraa.

Miten Carver sen oikein tekee, sen mielettömän latauksen, odotuksen, jännityksen, joka jokaisesta tarinasta, lähikuvasta, yksityiskohdasta lähtee kasvamaan viivyttelemättä?  En osaa sanoa, mutta siihen riittävät yksinkertaiset ja konkreettiset lauseet. Arkisesta keittiöstä, postiljoonin tulosta pihaan, näennäisen tavanomaisista askareista hän virittää aavistuksia lähestyvästä uhasta, vihjaa tapahtuneista kauheuksista. Tragedian odotukseen sekoittuu äkillisesti tilannekomiikkaa. Mustasukkaisuudesta seonnut mies näyttää olevan valmis tuhoisiin, tai ainakin itsetuhoisiin tekoihin. Mutta unistaan ei kukaan ole vastuussa eikä ruma ja väsynyt leipuri ole niin paha miltä näyttää. Rakkaus voi hiipua, vaikka nainen on raikas kuin iso lasillinen vettä ja rakkaus kukoistaa, vaikka nainen pitää oikojan tekemää hammasmuottia TV:n päällä ja lemmikkinä tepastelevaa riikinkukkoa olohuoneessa.

Nyt riikinkukko oli koonnut rohkeutensa ja alkoi hiljakseen vaappuen ja nytkytellen siirtyä keittiöön. Sen pää oli koholla mutta vinossa, sen punaiset silmät olivat nauliutuneet meihin. Sillä oli päässä muutaman tuuman korkuinen kruunu, pieni sulkatöyhtö. Sen pyrstöstä nousi pitkiä sulkia. Se pysähtyi pienen matkan päähän pöydästä ja mittaili meitä katseellaan. 'Ei niitä turhan päiten paratiisilinnuiksi haukuta', Bud sanoi.

Niminovelli, jossa kaksi keski-ikäistä pariskuntaa viettää iltaa giniä kulautellen tuo etsimättä mieleen elokuvan Kuka pelkää Virginia Woolfia. Samalla tavalla vanhempi pariskunta alkaa sohia toisiaan - oliko naisen exän väkivalta rakkautta - ja nuoremman tuoreempi suhde altistuu myrkylle. Mutta yllätys on siinä että ei se nyt niin mene. Sen sijaan lukija pääsee illanistujaisiin kuuntelemaan keski-ikäisten keskustelua rakkauden väkevyydestä, ja samalla sen omituisen vikkelästä katoamisesta, jota kukaan ei haluaisi tunnustaa.

Mutta nyt en voi sietää häntä. En todellakaan. Kuinka se on selitettävissä? Mitä sille rakkaudelle on tapahtunut? Mihin se haihtui? Sen minä haluaisin tietää. Sitten meillä on tapaus Ed. Okei, taas me olemme palanneet Ediin. Hän rakastaa Terriä niin vimmatusti että yrittää tappaa hänet ja lopuksi tappaakin itsensä', Mel lopetti ja kulautti lasistaan.

Novellit ovat paitsi täynnä ällistyttäviä yksityiskohtia myös erityisen hauskoja nimiltään: Mitä te San Franciscossa teette?, Olisitko jo hiljaa, olisitko, Säilöttyä, Pieni hyvä asia, Sulat, Se kolmas asia, joka teki isästäni lopun. Carver lumoaa. Naislukijana voi ärsyyntyä vain siitä, että naiset ovat useassa tarinassa, mutta ei aina, jotenkin yksiulotteisempia; Carver tuntee miehen psyyken, nainen on toisinaan kuin siinä sarjakuvassa Naisen kanssa, jossa naiset ovat kuin maljakoita.

Voi että oli innostavaa lukea Carverin novelleja, nyt on taas pikkuisen tyhjä olo, kun ne on luettu! Jos sinulla, parahin lukija, on tylsää etkä ole tätä lukenut, niin haepa tästä itsellesi hyvää seuraa. Tiedät sitten mistä puhumme, kun puhumme rakkaudesta.

Kirjassa on 14 novellia, joten panokseni novellihaasteeseen on tässä vaiheessa yhteensä 22.

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
Will You Please Be Quiet, Please? (1978), What We Talk About When We Talk About Love (1981), Cathedral (1983), suomentanut Raija Mattila
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1986, 230 s