Elena Ferrante: Uuden nimen tarina. Nuoruus

Elena Ferranten Napoli-trilogian toisessa osassa kertoja Elena ja kaikkein tärkein ystävä, Lila, muille Lina, jatkavat kisailuaan paremmuudesta, välillä tietoisesti, välillä kuin se olisi osa heidän verenkiertoaan. Tytöt ovat 60-luvun puolivälissä lähes parikymppisiä nuoria naisia. Peruskoulu on käyty ja seuraavat valinnat ratkaisevat paljon. Napolin köyhälistön kortteleissa polku on yleensä valmiiksi tallattu aikaiseen avioliittoon ja naiselle miehen vallan, usein nyrkin alle. Ei se miehillekään kovin hääviltä näytä, siitä pitävät mafian kauan sitten pystyttämät väkivallan koneistot, hierarkiat ja käyttäytymiskoodit huolen. Sillä yhteiskunnallisesta vinkkelistä Elena Ferrante kertoo saman minkä Roberto Savianon Gomorra, ruohonjuuritasolla. Samassa köyhyyden pelossa, korruption ja väkivallan suossa tarpovat sekä miehet että naiset, velkaantumisineen, riitoineen. Köyhä ei uskalla edes poliitikan kautta ilmaista omia toiveitaan, kun ainoa työpaikka on vihatun mafiakukonpojan leivissä.

Elena ja Lila viskautuvat eri poluille, Lila naimisiin ja perheen kenkäyrityksen palvelukseen, Elena jatkaa haparoiden, mutta kuitenkin opin tiellä. Rakkaus ja seksuaalisuuden vahva virta heittelee nuoria ensikokemuksiin, jotka Ferrante kuvaa vahvasti. Kuinka kaukana todellisuus voikaan olla siirappisista haavekuvista vaikka ollaankin Ischian rannalla,  ja kuinka päättäväisesti nuoret naiset sittenkin seuraavat omaa polkuaan. Elena kuitenkin epävarmana ja itseään ihmetellen, häveten, katuen, Lilaan itseään verraten, Lila raivoten ja kapinoiden, aina kuitenkin seurattuna kaunottarena, jolle löytyy uusi pelastaja korttelin nuorista miehistä, kun vain viitsii merkin antaa. Sama rakkauden kohde yhdistää ystävättäriä - mutta sen tietää vain Elena ja lukija. Tyttöjen väliset tunteet kiehuvat syvästä yhteisymmärryksestä kateuteen ja vihaan ja takaisin. Etäisyys kasvaa kadotakseen taas.

Elenan opiskelijaelämän kautta kertomus palaa 60-luvun vasemmistolaiseen opiskelijaliikkeeseen ja poliittiseen keskusteluun niissä interiööreissä. Tässäkin Ferrante peilaa hyvin tilannetta, jossa köyhä ja kouluttamaton perhetausta tekee nuorelle matkan samoihin keskustelupöytiin pitkäksi, verrattuna varakkaiden perheiden nuoriin, joiden kotona on luettu ja opiskeltu aina. Kieli on Italiassa suuri paljastaja; yleiskieli ja murteet ja niiden oikea käyttö kertovat heti parempiosaisille kuinka lyhyt on tulokkaan opintie, kuinka tuore sivistyksen pintakerros. Elenan avaukset lähtevät otsikoiden ulkoa opettelusta pikku hiljaa oivallukseen ja ymmärtämiseen, mutta koko ajan pitää pelätä möhläämistä; että paljastuisi epäkiinnostavaksi tavikseksi. Kapinallisempi Lila on perinteisen roolinsa vanki ja keskittyy kiillottamaan pintaa, fare bella figura, johon kuuluvat omat merkkikengät, liike keskustassa, autot ja vaatteet.

Kertomus kulkee etupäässä Napolissa ja lähiympäristössä, mutta - hyvin virkistävää lukea Suomen marraskuussa - Ischian rannoilla lepäillään, rakastetaan ja riidellään viikkoja. Elena päätyy korkeakouluun Pisaan, ja joku nuorimies lähtee keikalle Saksaan ja jää sille tielle. Nuoret naiset ovat omanarvontuntoisia ja pyristelevät vahvan machokulttuurin puristuksessa, kun taas äidit, vanhat naiset toistavat ikiaikaista mallia alistumisellaan, kun eivät muusta tiedä.

Silti he näyttivät jo menettäneen ne naiselliset ominaisuudet, jotka olivat meille tytöille niin tärkeitä ja joita korostimme vaatteilla, meikillä. Aviomiesten, isien ja veljien ruumiit olivat ahmaisseet heidän ruumiinsa ja tehneet heistäkin yhä miesmäisempiä, tai sitten he olivat muuttuneet raskaan työn, lähestyvän vanhuuden tai sairauden painosta. Milloin tuo muutos oikein alkoi? Taloustöiden myötä? Raskauksien myötä? Hakkaamisten myötä? Tulisiko Lilastakin yhtä muodoton kuin Nunziasta?

Uuden nimen tarina on samaa verevää kerrontaa kuin Loistava ystäväni, sitä ei oikein malta keskeyttää - mikä aiheuttaa oman dilemmansa, onhan sivuja sentään yli 500.  Napolilaiset kodit, liikkeet, piazzat ja rannat, meluisat kukkoilijat, oikukkaat donnat, Elena ja hänen kaikki mielenliikkeensä vilistävät elävinä kuvina silmien edessä. Kaikki se levittäytyy eteen samantapaisena freskona, jota ovat Coppolan Kummisetä-elokuvat; tarkkaa, maalauksellista, intohimoista, villiä. Sellainen taikuri Elena Ferrante oman maailmansa kuvaamisessa on.

Kuka Elena Ferrante -pseudonyymin takana oikeasti on, on ilmeisesti askarruttanut enemmän kuin se, miksi hän kirjoittaa salanimellä. Olen omassa selityksessäni mieltynyt Roberto Saviano-linkkiin. Saviano elää mafiapaljastusten takia jatkuvassa poliisin suojelussa. Kuvittelisin, että Ferrantekin tulee tässä paljastaneeksi yhtä ja toista. Voi olla, että hänkin saattaisi olla monenlaisen palautteen kohteena tämän romaanisarjan maailmanmenestyksen jälkeen - ei pelkästään suitsutusta. Niinhän kaikki kirjailijat ovat, mutta Napolin paikallistasolla voi olla että palautearsenaali olisi omanlaistaan.

Tässä vielä linkki Tuijatan arvioon, jossa monipuolisesti käsitelty romaanin teemoja.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina. Nuoruus
Storia del nuovo cognome, 2012, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2017, 508 s