Paolo Giordano: Ihmisruumis

Paolo Giordanon kehuttu esikoisteos Alkulukujen yksinäisyys karkotti minut jo nimellään. Ei tullut aloitettua lukua. Ihmisruumiilla oli lähes sama vaikutus, mutta muista blogeista lukemastani innostuin nyt. Ihmisruumis oli nimeänsä parempi, voi olla että luen vielä Alkuluvutkin. Käytin romaanin luettuani taas jonkin aikaa parempaa nimeä miettien, ei se minusta lukemisen jälkeenkään ole hyvä nimi. Sen voi perustella teemoilla, mutta se on varsinkin suomeksi luotaantyötävä. Il Corpo Umano kuulostaa ilman muuta, hmm vähemmän ruumiilta.

Näin muutamia vuosia sitten tanskalaisen dokumentin Armadillo Afganistanin sodasta. Se kertoi tanskalaisista rauhanturvaajista Helmandin maakunnassa. Ihmisruumiissa on paljon samoja elementteja. Siinä italialainen ammattisotilaiden komppania lähtee samoille seuduille taistelemaan talebaneja vastaan. Sotaromaani se ei silti varsinaisesti ole, vaan enemmän kuvataan parikymppisiä nuoria miehiä - ja kahta naista - heidän suhteitaan ja taustojaan sellaisissa ääriolosuhteissa mitä tappamiseen ja tapetuksi tulemiseen valmistautuminen merkitsee sekä  heidän motiivejaan lähteä ankaraan koettelemukseen. Joku oli kuullut että amerikkalaisten puolelta löytyy paljon vapaita ja vapaamielisiä naisia, yksi pakenee perhettään, toinen naissuhteitaan, kolmas äidin tiukkaa otetta. Sota jää taka-alalle. Se tulee lähelle yhden sotatoimen, Operaatio Ruusulaakson kautta. Muuten odotellaan, murehditaan ja muistellaan kotiasioita, keksitään jäyniä ja kiusataan toisia, pullistellaan  naiskokemuksilla tai hävetään niiden olemattomuutta. Ja sitten juhlitaan kokonaisella naudalla. Jonka jälkeen komppania jonottaa ripulissaan vessavuoroa. Sinnekin  eversti astelee itseoikeutetusti jonon ohi.

Giordanon tyyppivalikoimaa voi väittää kliseiseksikin, mutta hahmot ovat silti - vai siksikö? - eläviä, uskottavia ja kiinnostavia. Luutnantti Egitto (suom. Egypti) on komppanian lääkäri, joka on itse lääkekoukussa. Hänen taustaansa pakkomielteisen isän poikana ja traumatisoituneen sisaren veljenä käydään syvällisemmin läpi kuin muiden. Muita tyyppejä ovat nuori Ietri, ehkä liian nuori vielä mammoneksi, italialaiseksi mammanpojaksi, mutta äidin otteestä hän pyristelee irti kaukaisella sotarintamalla. Alikersantti Cederna on testosteronia tihkuva machoilija, jonka jutut ovat sen mukaisia. Ylivääpeli Renéllä on omat sotkuiset naiskuvionsa kotona, lähtöisin hänen lisätienesteistään miesprostituoituna. Zampieri on porukan naispuolinen sotilas, jonka miehet enimmäkseen luokittelevat lesboksi. Angelo Torsu on vasta rintamalla rohkaistunut lähestymään naisia nettiseurustelun kautta.

Romaanin rakenne tai juoni ei ole mitenkään erityinen, takaumissa sukelletaan kotirintaman solmuihin. Giordano on lahjakas kertoja ja kirjoittaja, parhaimmillaan ihmisluonteen psykologisessa luotauksessa.  Tukikohta,  fob (Forward Operating Base) Ice on kuvattu tarkasti, kuin dokumentissa. Dialogi kulkee maukkaasti, romaani vetää maailmaansa ja lukemisen imuun pääsee viivyttelemättä, ensimmäiseltä sivulta. Se näyttää myös ihmisen parhaimman selviytymiskeinon karmeimmissakin olosuhteissa: huumorin. Leikillinen huolettomuus yhdistyy kuolemanuhkaan. Yhden sortin Tuntematon sotilas tämäkin: italialaiset Afganistanin sodassa vuonna 2010, yhdessä meidän aikamme sodista joka yhä jatkuu. Ihmisruumis on pehmeää lihaa; se ja elämä haurasta. Sen sota näyttää pahemmin kuin mikään.

Mutta uudenlainen tietoisuus saa heidät huomaamattomasti vapisemaan. Veteraanit, joille tunne on jo aiemmilta komennuksilta tuttu, hyväksyvät sen vähin äänin ja kivahtavat tukea kaipaaville ensikertalaisille: missä te oikein kuvittelitte olevanne,kesäleirilläkö? Silti myös kokeneet ja kovettuneet taistelijat näkevät rakentamansa voittamattoman linnoituksen ensimmäistä kertaa sellaisena kuin se todellisuudessa on: vihollishyökkäykselle alttiina hiekka-aitauksena.

Paolo Giordano: Ihmisruumis
Il Corpo Umano, 2012, suom. Helinä Kangas
WSOY, 2014, 335 s