Kuullun ymmärtämiset Helsingin kirjamessuilla, pe-la

Sain liikaa huomiota saapuessani Helsingin kirjamessuille. Ilmeisesti tohkeissani bloggaajapassista etsin kolmannessa kerroksessa oikeaa reittiä ja rämähdin parin matalan porrastasanteen poikki rähmälleni lattialle. Tutkin sieltä käsin etäisyyttä seinästä. Noin kymmenen senttiä. Reunusporras oli teipattu mustakeltaisella. Ehkäpä joku toinenkin oli onnistunut kompastumaan siinä. Keräsin arvokkuuteni rippeet lattianraosta ja lähdin etsimään rastejani Kirjamessujen uudelleen nimeämissä paikoissa. Entisten Aleksis Kivi, Mika Waltari etc estradien tilalla esiintyivät nyt Helsingin kaupunginosat.

Kruununhaka-estradilla Mirka Lappalainen haastatteli Tuomas Jussilaa ja Heli Huhtamaata Nälkävuosista 1967-68. Ensinmainittu on turkulainen väitöskirjatutkija, joka on julkaissut kirjan yhdessä kollegansa Lari Rantasen kanssa. Tämä kiinnosti oikeastaan siksi, että luin viimeksi Aki Ollikaisen Pastoraalin, jolla on vähän tekemistä asian kanssa. Sen sijaan Ollikaisen Nälkävuosi on saman asian kaunokirjallinen versio, joka jätti syvän jäljen. Keskustelussa käsiteltiin taustoja, ns pientä jääkautta, joka oli jo edeltävinä vuosina kutistanut satoja.

 Sen aikaiset viljelymenetelmät olivat alkeellisia, lannoitteita ei käytetty, satokausi oli lyhyt ja viljely yksipuolista. Ilmeisesti ruis oli se pääasiallinen viljalajike. Verrattiin tilannetta Irlannin hieman aikaisemmin tapahtuneeseen The Great Famineen, jonka seurauksena Irlannin väkiluku lähes puolittui ja sieltä lähti valtava emigraatioaalto maailmalle. Tapahtuma on näkyvästi museoitu ja syyttävä sormi osoitti englantilaisia vallanpitäjiä. Suomessa sen sijaan tutkijoiden mukaan suuri nälänhätä on lähes painunut unohduksiin ja myöhempien sotien kärsimyskertomusten varjoon. Syyttävä sormi puuttui. Suomessa fennomaaninen liike oli herännyt ja liikkeen johtohahmo J.W. Snellman nautti suurta arvostusta. Hän kuitenkin reagoi tilanteeseen hitaasti, valtio ei ottanut lainaa viljan ostoon ulkomailta eikä Suomessa hyvinvoiva osa kansasta nähnyt syitä toimenpiteisiin tai he eivät nähneet koko tilannetta. Tällaisena köyhän kansan kurjuus näyttäytyy myös Ollikaisen romaanissa.

Nälkävuosista huumorin ja naurun filosofiaan. Elämä on vastakohtia täynnä. Puhelinkuvani ihmisjoukon takaa keskustelijoista, tutkija Jarno Hietalahdesta ja Heli Sutelasta Juha Roihan haastateltavina voisi tärähtäneisyydessään sopia aiheeseen, mutta antaa olla. Vakavimmillaan keskustelu käsitteli huumoria vallankäytön näkökulmasta ja vallanpitäjien kritiikin muotona. Tutkija ja haastattelija tulivat samaan näkemykseen viimeisimmästä Stalin-elokuvasta, joka heidän mielestään - vaikka ei välttämättä kammottavasta aiheestaan johtuen kirvoittanut paljon kikatusta - oli sittenkin hyvin hauska. Samaa mieltä.

Sitten oli vuorossa pieni sauma suomenruotsalaiselle keskustelulle. Från kulturmän till kulturprofilen - metoo och litteraturen -aiheesta sanailivat vilkkaasti Sara Ehnholm Hielm, Monika Fagerholm, Eva Franz, haastattelijana Vilhelmina Öhman. Eniten oli äänessä Monika Fagerholm. Onneksi, olisin kuunnellut häntä paljon kauemminkin. Muut olivat jo seuraavaa sukupolvea, heistä Eva Franz Fagerholmin oppilaanakin ollut. Siinä määriteltiin ensin mitä he kulttuurimiehellä ymmärsivät. Jonkinnäköinen patriarkaalisen kulttuurielämän takapiru siitä tuli mieleen. Fagerholm muisteli hauskasti kirjailijan uransa alkua 80-luvulla, kun hän ja toinen nainen (en muista kuka) osallistuivat TV:n kirjaohjelmaan nimeltä Lukulamppu. Ohjelmaa juonsi Timo Hämäläinen ja mukana olivat Bo Carpelan, Claes Andersson ja vielä muutama muu nimekäs hahmo. Naiset eivät saaneet suunvuoroa. Fagerholm sanoi metoon olevan tärkeä ja asioita lopullisesti muuttava ilmiö. Vihdoinkin naisetkin uskaltavat sanoa ja kertoa 1. persoonassa eikä vain passiivissa. Toisaalta hän sanoi nykyisessä feminismissä olevan paljon sellaista mitä hän ei allekirjoita. Esimerkkinä hän kertoi Knausgårdiin kohdistuvan yleisen feministisen kritiikin: siinä on taas yksi mieskirjailija joka kertoo omasta elämästään ja buustaa egoaan. Se ei ole ollenkaan sitä, sanoi MF. Se on hienoa globaalia kirjallisuutta, joka yhdistää monta kirjallisuudenlajia, mm esseen omaan havainnointiin. Fagerholm kehoitti naisia kirjoittamaan omansa ja valittamaan vasta sitten, jos sitä ei arvioida tai lueta. Hän luonnehti nykyistä feminismiä puritaaniseksi ja sanoi, että mm Nabokovin Lolitaa ei nykyään voisi siitä näkökulmasta edes julkaista, mikä olisi valtava tappio kaunokirjallisuudelle. Kaunokirjallisuuden ei tarvitse olla opettavaista.

Matkalla seuraavalle lavalle näin yllättäen Aki Ollikaisen Siltalan ständillä haastateltavana. Onneksi, sillä olin missannut hänen haastattelunsa klo 12 isommalla estradilla. (Juna oli tunnin myöhässä, kun töihin tulossa ollut veturinkuljettaja oli törmännyt peuraan. Odoteltiin kalustoa eli toista veturimiestä.)

Ollikainen kertoi viimeisimmästä, Pastoraalista Touko Siltalan kysellessä. Luonto on ihmisten mielestä kaaosta, mutta sitä se ei ole luonnon näkökulmasta. Kirjassa hänellä oli myös tarkoitus tarkastella ajan luonnetta, elämänkaarta, ekologiaa. Siinä on monta mahdollista lukukulmaa. Miksi hän ei sitten kirjoita enemmän suoraan tähän hetkeen osuvista tapahtumista? Kun hän saa lauseen valmiiksi, se tapahtuma on jo vanhentunut. Kyllä, kiitos, jokainen Ollikaista lukenut osaa nauttia noista Mozart-suklaan täyteläisistä mutta kirkkaista lausehelmistä.

Kuva: Like

Senaatintorilla esiintyi tämän vuotisen Yhdysvaltain-teeman kirjailija Jennifer Clement, kansainvälisen sananvapausjärjestö PEN:in puheenjohtaja HS:n toimittajan Jukka Petäjän haastateltavana. Puhuttiin aluksi sananvapauden tilanteesta - huono - ja siitä, kuinka PEN on organisoinut eri puolilla maailmaa auttamisverkoston vainotuille kirjoittajille, joiden joukossa on monessa maassa myös bloggaajia, ei vain kirjailijoita tai toimittajia. Näitä Cities of Refuge on paljon Länsi-Euroopassa ja varsinkin Skandinaviassa, Euroopan pääpaikka Oslossa. (Tarkistin netistä kartan, joka näyttää, ettei Helsinki olisi mukana, mutta listattuna se löytyy.)

Jennifer Clement on palkittu kirjailija, jonka viimeisintä teos Rakkaudesta aseisiin en ole lukenut - kuten en muitakaan. Basquaitin leski menee lukulistalleni. Clement asuu Mexico Cityssä, jossa on asunut pienestä asti eikä tule sieltä muuttamaan. Samalla kadulla ovat asuneet Diego Riveran lapset ja Frida Kahlon kummityttö. Meksikossa sananvapaustilanne on myös huono ja väkivaltaisessa maassa toimittajia on tapettu ja vangittu satamäärin. Se on ilmeisesti särö, joka ei kirjailijan rakkautta Meksikoon vähennä, se, rakkaus, vaikutti voimakkaalta. Clement opiskeli New Yorkin yliopistossa aikana, jolloin siellä tungeksi kulttuurikuuluisuuksia, Andy Warhol muun muassa. Sympaattinen ja rohkea Jennifer Clement.

Viimeiseksi perjantain osioksi olin merkannut Aikamatkakuvat Helsingistä, mutta en koskaan löytänyt perille Vallisaareen enkä myöskään Suomenlinnaan, jossa olisi kerrottu Hakaristin ritareista. Avasin väärän oven ja kelasin jonkin aikaa tyhjää, että missä olen ja kuka tuo on. Jotain terapiajuttua siiinä puhuttiin. Olinko puikahtanut johonkin salaseuraan? Muutama pahastuneen oloinen katse kohdistui minuun kun avasin suljetun oven. En löytänyt messulehdestä jälkeenpäinkään vastausta. Messuilla sattuu ja tapahtuu.

Lauantaina senaatintorilla kokoontuivat Ylen aktiiviset ulkomaankirjeenvaihtajat Mika Hentunen ja Pirkko Pöntinen sekä kymmenen vuotta Kauppalehden toimittajana Yhdysvalloissa työskennellyt Olli Herrala ja vanha maestro Rauli Virtanen otsikolla Muuttuva Amerikka: suomalaiset ulkomaankirjeenvaihtajat Yhdysvalloissa. Toimittajia haastatteli Baba Lybeck. Toimittajat muistelivat tähtihetkiään tai paremminkin sitä mullistavinta uutista. Rauli Virtanen työskenteli Watergate-skandaalin aikaan, Olli Herrala 9/11-katastrofin aikoihin New Yorkissa ja menetti siinä ystävänsäkin. Kaikki todistivat ulkomaantoimittajan ammatin ainutlaatuisesta näkökulmasta maailmaan, mutta myös niistä henkilökohtaisista uhrauksista mitä se 24/7 työ kaukana kotimaasta vaatii. Pirkko Pöntinen sanoi, että missään naistoimittajalla ei ole niin helppoa kuin arabimaissa. Kunhan huomioi paikalliset käyttäytymistavat, kuten aina. Hänellä ei ole ollut paria putkareissua lukuunottamatta missään suurempia ongelmia. Tämä liittyi kysymykseen ammatin vaarallisuudesta.

Lopuksi kysyttiin kirjasta, joka heille on tärkeä, jota haluavat suositella. Rauli Virtanen mainitsi Jack Kerouacin Matkalla, Mika Hentunen watergate-toimittajan Bob Woodwardin viimeisimmän teoksen Fear Trumpin ajasta ja Pirkko Pöntinen Nathan Hillin Nixin. Olli Herralan tärkeää en enää muista.

Kaikki kokivat Yhdysvaltojen tulevat vaalit marraskuussa äärimmäisen mielenkiintoisiksi. Pöntinen sanoi, että vaikka nykyään aina korostetaan hetkessä elämistä ja eteenpäin katsomista, historia on tärkeä tuntea jos haluaa ymmärtää nykytilannetta. Yhdysvalloissa sisällissodan jyrkät asetelmat ovat nyt näkyvissä demokraattien ja republikaanien välillä entistä selvemmin.  Oli todella virkistävää kuunnella sujuvasanaisia toimittajia heidän jännittävästä ammatistaan ja Yhdysvaltojen poliittisesta tilanteesta.

Tässä vaiheessa olin onnistunut kaappaamaan itselleni tuolin täpötäydestä messuhallista. Senaatintorin nouseva penkkirivistö ja sinne/sieltä tungeksiva väkijoukko toi pahimmillaan mieleen sen jalkapallostadionin, jossa ihmiset liiskautuivat kuoliaaksi hallitsemattoman tungoksen alla. Näin ollen jäin vallatulle tuolille kuuntelemaan hetkeksi Matti Apusen haastattelemaa Risto Siilasmaata Paranoidi optimisti-teoksesta, Nokian alamäestä. Apunen näytti ymmärtäneen itsensä päähenkilöksi. Siilasmaa vaikutti sovinnolliselta. Mutta koko aihe oli unettava, huonosti nukutun tai hyvin valvotun yön jälkeen.

Kari Hotakaisen ja Kimi Räikkösen fanit tulivat naurun odotuksin kuuntelemaan Hotakaisen uusimmasta aluevaltauksesta, Tuntematon Kimi Räikkönen-teoksesta. Nauraa saikin. Heitä taitavat yhdistää lakoniset lausahdukset. Hotakaisen lauseet voi ymmärtää heti, Räikkösen hauskuus avautuu hitaammin, mutta sittenkin. Selväksi tuli, että miehet ovat jonkin näköisiä hengenheimolaisia ja eri aloistaan huolimatta arvostavat toisiaan. Kimi ei ole lukenut kirjoja, mutta nyt on. Siviilissä hän ajaa myös kovaa, liikennemerkit ovat hänelle viitteellisiä, lähinnä ehdotuksia. Kyydissä kulkenut pahan kolarin kokenut Hotakainen ei sitä arvostanut, mutta Kimin antama vaihtoehto oli kävely. Ihana, totesivat naiset takanani, Hotakaisfaneja.

Kuljin vielä kriitikon ja kirjailijan ohi. Imagen vetämässä tilaisuudessa kohtasivat kritiikistä loukkaantunut kirjailija Saara Turunen ja kritiikin kritiikistä loukkaantunut kriitikko HS:n Antti Majander, kirjailijan ehdotuksesta. Tunnelmassa oli yleisön joukossa semmoista sisäpiirin tirkistelyä. Lähtivät joka tapauksessa yhdessä baariin, kriitikko oli kirjailijalle jallun velkaa.