Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948), sittemmin kirjallisuuden nobelisti (sitä ennen palkittu jo Ruotsissa, Saksassa, Ranskassa ja Puolassa), kulki 80-luvun alussa nelisen vuotta silloista Neuvostoliittoa ristiin rastiin ja keräsi haastatellen ja kirjeitse naisten kokemuksia toisesta maailmansodasta eli siellä Suureksi isänmaalliseksi sodaksi kutsutusta sodasta. Sota loppui voittoon natsi-Saksasta, mutta tuli mittaamattomien kärsimysten kautta; miljoonien elämät katkesivat kesken kammottavassa verilöylyssä.  Kirjassa ei esiinny ainoatakaan negatiivista näkemystä Neuvostoliitosta, isänmaasta tai sen silloisesta isästä, Stalinista. No, huomasinkin lukeneeni sensuroitua kirjaa. Harmi, uudempi laajennettu painos on näköjään ilmestynyt 2017. Harmi senkin takia, että uudempi suomentaja on Pauli Tapio, jonka hienoista Dovlatov-käännöksistä olen nauttinut.

Sodalla ei ole naisen kasvoja -romaani kertoo  naisten kokeman suorina sitaatteina haastatteluista ja kirjeistä.  Kuinka oikein naiset yksityiskohtia muistavat, se on sivuasia, siellä he olivat, ja he ovat oikeita ihmisiä, eivät Gogolin sieluja. Suuri osa naisista on isovanhempia, monet myös leskiä, mutta myös lapsettomia sodan sairastuttamia tai sodassa kaatuneen rakastettunsa muistosta kiinni pitäviä naimattomia, siellä edelleen eläviä. He elävät Minskissä, Kievissä tai Moskovassa eikä kukaan heistä muista mitään niin tarkkaan kuin kaiken sodassa kokemansa, siitä he näkevät pahimmat unensa vuosikymmenten jälkeen. He kantavat mitalirivistöjä juhlapuvuissaan kertomassa sankarillisesta toiminnasta, mutta myös katkeria kokemuksia sotaan rintamalla osallistuneeseen naiseen kohdistetusta ristiriitaisesta suhtautumisesta siviilissä ja sodan jälkeen. Sillä sankaruudella on tuhannet kasvot, sanoo Aleksijevitš.

Tässä kirjassa puhuvat vaimot, äidit, tyttäret ja siskot omasta sodastaan. Hyvin moni lähti, pyrki ja pääsi sotaan vapaaehtoisena, hyvin nuorena, jopa vain 16-17-vuotiaana tyttönä, pitäen kunnia-asianaan osallistua maahan tunkeutuneen vihollisen kukistamiseen. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon vuonna 1941 ja naisia liittyi vapaaehtoisina kaikkiin aselajeihin, lentäjistä panssarijoukkoihin, sotamiehistä lääkintämiehiin, ratsuväkieskadroonasta panssariyksikön kenttäautokorjaamoon. Noille naisille rasitus oli moninkertainen, kun osallistuminen oli ainakin päällisin puolin vapaaehtoista, mutta oli osoitettava jaksaminen ja riittäminen sekä kotirintamalle että miehille rintamalla. Naiset raahasivat isoja haavoittuneita miehiä rintamalta sairastuville ja hoitivat heitä vuorokaudet ympäriinsä aina pienenevillä ruoka-annoksilla. Amputointileikkauksia tehtiin alkeellisissa oloissa. Eloon jääneet olivat itsekin sairaita tai kuumeisia tai ainakin nälkäisiä. Uusi päivä toi uusia nuoria kuolemaan, iltaan mennessä heistä oli murto-osa elossa, kuolleita haudattiin häthätää. - Mitä kuoleminen hyödyttää, ei tarvitse noin vain kuolla, olivat erään äidin sanat nuorilleen.

Sirpaleisista kertomuksista ei rakennu järjestynyttä kuvaa, kuten ei kaoottisesta tappamisesta voikaan muodostua. Sillä tavalla kirja kertookin oleellisen sodasta; se ei ollut silloinkaan sitä miltä se sodanjohdon suunnitelmissa kaukana rintamalta näytti, vaan verta, kuolemaa, suolenpätkiä ja irtisahattuja raajoja. Mutta myös rohkeutta, auttamishalua ja omasta luopumista äärimmäisissä tilanteissa. Kirjailija on  ryhmittänyt kertomukset lukuihin ja nimennyt ne haastatteluista otetuilla sitaateilla.  Esimerkiksi "Minä yksin palasin äidin luo", "Se en ollut minä", "Tarvittiin sotilasta...Mutta halutti olla kauniskin", "En voi katsella lasten sotaleikkiä".

Moni kertoo harmaantuneensa rintamalla kaksikymppisenä, joku vain pitkän yövartion jälkeen. Jollakin alkavat ensimmäiset kuukautiset vasta rintamalla. Olen haavoittunut, hän kertoo kersantille. Komppania marssii neljäkymmentä tuntia ja jättää verilaikkuja hiekkaan. Silti naiset kertovat rintaman miesten arvostavasta ja ymmärtävästä kohtelusta. Siviilissä ja sodan jälkeen naisia kohdeltiin tylysti, mitaleista huolimatta heihin kohdistui yleistä epäluuloa, naisilta mustasukkaisuutta ja motiivien epäilyä. Kyllä teidän tekemisenne tiedetään. Kuten kai meilläkin suhtauduttiin lottiin. Myös rintamalla näytti olleen naisia, jotka eivät sallineet itselleen tai muille rakastumista, jota luonnollisesti tapahtui. Ehkä siinä oli myös kateutta mukana, jos ei sitä itselle suotu niin sitten oli helppoa leimata käytös tuomittavaksi suuressa isänmaallisessa sodassa. Ihmiset olivat nuoria ja elämänhaluisia helvetin keskelläkin.

Saksalaisten, jotka romaanissa nimetään enimmäkseen fasisteiksi, näkeminen omilla kulmilla kirvoitti aina uusia vapaaehtoisia, niin monia sikamaisuuksia moni ehti nähdä, ja raportoida heidän tehneen töitään iloisina, hymy huulillaan, joka paikassa itseään huolellisesti pesten. Ennen kuin osallistivat paikalliset kulkemaan edellään miinanraivaajina ja maalitauluina.

Kirjan viimeinen puheenvuoro on minskiläisen lääkintämies, alikersantti Tamara Umnjaginan, joka osallistui Stalingradin taisteluihin. Naisen kokemukset jättivät aisteihin veren hajun kaikkialle, pestyihin lakanoihin, ruokaan, asfalttiin ja taloihin, puihin. Lahjaksi saamaansa punaista puseroa hän ei enää voinut käyttää eikä ostaa lihaa ruoaksi.

Ei ole ihme, että Svetlana Aleksijevitšin romaani ei sopinut Neuvostoliiton sotasankaruuden rakentamiseen, vaan että se joutui sensuroiduksi ja hän itse epäsuosioon voiton tahrijana. Romaani on sodanvastainen eikä tämä sensuroitu versiokaan ylistä sosialismin saavutuksia sodassa - vaikka sensurointi ehkä sittenkin näkyy paikka paikoin siloteltuna puhdasotsaisuutena. Tällaisenakin se antaa äänen naisten unohdetuille muistoille, jotka monet haluaisivat unohtaa mutta eivät voi. Sen takia se tuo myös mieleen keskitysleirin kauhut kokeneen Jorge Semprunin teoksen Kirjoittaminen tai elämä. "Nauhoittimeni on kidutusväline."

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja
U voiny - ne zenskoje litso, suomentanut Robert Kolomainen
Kustannusliike "Progress", SN kirjat Oy, 1985, 287 s