Alia Trabucco Zerán: Puhdas

Kansi Tuomo Parikka

Olin kuulevinani äännähdyksen siltä puolelta. Haukotteliko joku? Kuulostanko teistä keittokirjalta? No sellaista elämäni joka tapauksessa oli: kanaa ja rustoa ja  jatkuvaa vahtimista ja varomista, etteivät perunat palaisi pohjaan, ettei hulluus pinttyisi kalloon, etteivät silmät pullahtaisi ulos kuopistaan. Pesin perunat ja leikkasin ne kuorimattomina ohuiksi viipaleiksi. Levitin ne posliinivuokaan, pirskotin päälle oliiviöljyä, maustoin rosmariinilla ja suolalla. Kahdeksalta olisi perunoiden vuoro. Ja kaikki olisi valmista puoli yhdeksään mennessä. 

Estela Garcia, kertoja, muuttaa Chilen köyhältä maaseudulta, yksinhuoltajaäitinsä luota ja ryhtyy varakkaan perheen kotiapulaiseksi ja siivoojaksi. Äiti ei haluaisi tyttären lähtevän, mutta tytär suunnittelee ansaitsevansa paremmin pääkaupungissa, Santiagossa ja palaavansa myöhemmin auttamaan äitiä. 

Isäntäperheen lääkäri-isän välinpitämättömyys ei välttämättä ole töykeyttä, nainen on vain isännälle käytännössä näkymätön. Don Juan Cristóbalin silmät ovat taivaansiniset, melkein samanväriset kuin kaasuhellan liekki. Juristi-äiti on raskaana ja synnyttää pian tyttövauvan, Julian. 

Seitsemän vuoden ajan Estela hoitaa kotia ja tytärtä, kaunista mutta yhä vaikeammin kasvatettavaa. Tytär tulee kuolemaan, se selviää heti alussa. Kuten sekin, että Estela kertoo tarinaansa lasin takana istuvalle ja nauhoittavalle kuulustelijalle.  Arvoituksellinen alkuasetelma luo latautuneen tunnelman. (Aika osuvasti tässä blogissa nähdään yhtäläisyys Nabokovin Lolitaan  ja Humbertiin, joka kertoo vangittuna oman tarinansa.)

Chileläisen Alia Trabucco Zeránin romaanin perheestä ja ympäristöstä, eteläamerikkalaisesta suurkaupungista, tuli oitis mieleen hieno meksikolainen elokuva Roma (ohj. Alfonso Cuarón). Niitä yhdistää sama köyhemmän ja mitätöidyn kansanosan näkökulma. Joidenkin yltäkylläinen todellisuus näyttää groteskilta kun samanaikaisesti päähenkilön kokemus kertoo loputtomasta raadannasta hengissä pysymiseksi ja samalla jatkuvasta näkymättömyydestä.

Puhtaassa kertomukseen kietoutuu heti tummempia sävyjä, alkaen tulevasta tytön kuolemasta, joka riippuu pilven lailla kaiken yllä. Vanhemmat panostavat tyttärensä kasvatukseen, heillä on selvät tavoitteet. Älykäs tyttö oppii helposti kirjaimet 3-vuotiaana, isä pakottaa vettä inhoavan tytön uimaan, hän saa helmikorvakorut ja prinsessahameen, joita hän ei siedä. Tyttö inhoaa syömistä, hän on hauras, mutta jääräpäinen ja saa raivokohtauksia. Vanhemmat ovat ymmällään. Heidän päivänsä kulkevat tehtävälistojen mukaan, he ovat tottuneet hallitsemaan arkeaan. Heillä on työpaikkansa muualla, joten Estela kohtaa Julian vaihtuvat mielentilat, kaiken potkimisen, huutamisen ja kiusan päivittäin, tytön tultua koulusta. 

Kotiapulaiselle on kodissa järjestetty oma nurkkaus, maitolasilla keittiöstä erotettu ikkunaton huone. Palvelija pysyy perheessä palvelijana, ja sellaisena hänet kasvaa näkemään myös tyttö. Julia tietää, että hänellä on valta. Hän osaa kiusata kotiapulaista, kun siltä tuntuu. Estela ei haluaisi kiintyä tyttöön, mutta lapsi on lapsi, heille tulee yhteisiä kokemuksia, takapihan kulkukoirakin, joka on oikeastaan Estelan salaisuus ja tärkeä rakkauden kohde. 

Estelan kertojan ääni kalskahtaa kylmältä, vihaisuus tihkuu rivien väleistä tavassa, jolla hän kuvaa herran ja rouvan hillittyä ärtymystä ja välipitämätöntä halveksuntaa. Taloa ympäröivä puutarha viikuna- ja luumupuineen elää hieman maagisella tyylillä Estelan mielenmaisemaa myötäillen.

En halunnut nousta. Ropina voimistui. Ilma tiivistyi kosteudesta. Puutarha täyttyisi kotiloista. Liljat alkaisivat kukkia. Sammal luumupuun juurella lisääntyisi. Suljin silmäni ja huokaisin. Ääni muuttui yhä kovemmaksi. En ollut ajatellut, että sade voisi tuoda lohtua.

Rottayhdyskunta katon alla viitoittaa tietä kohti tulevia onnettomuuksia. Taitavasti Zerán kuvaa naisen aistimusten kautta hänen ahdinkonsa syvenemistä kohti odotettavissa olevaa tytön kuolemaa. Jää avoimeksi, kuinka kaikki tapahtuu, sillä siinä vaiheessa lukija on vain Estelan kuvauksen varassa, hänen aamussaan, unettoman yön jälkeen, juoksemassa tyhjiä katuja. Kilisyttämässä kiviä esiliinan taskussa, kuten kiviä kerännyt äitinsä meren rannalla.

Puhdas oli vaikuttava lukukokemus, näkymättömän kotiapulaisen kaiken näkevä kertomus murtuvasta perheestä ja yhteiskuntaluokkien erilaisista todellisuuksista. Emmi Ketosen suomennoksesta voi vain nauttia, aivan täydellistä.

Alia Trabucco Zerán: Puhdas
Limpia, 2022, suomentanut Emmi Ketonen
Tammi/WSOY, 2026, 241 s

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme

Kansi Jenni Saari

Gandhi sanoi, että silmä silmästä sokeuttaa koko maailman. Muhammad Ali sanoi, että if you kill my dog, you better hide your cat.

Lina Wolffin ihmeellisten kertomusten puutarha täyttyy taas makaaberin mustista kukkasista. Eikä se ole mikään yllätys enää, luettuani häneltä tätä ennen neljä teosta. Ruumiit jotka hautasimme tykittää kahlitsemattoman mielikuvituksen voimalla ja kertomisen ilosta. Sitä Lina Wolffilla enimmäkseen näyttää höystävän leikki rajoja ylittävällä kauhulla tai pöyristyttävällä ällötyksellä.

Nyt ei liikuta Ranskan, Italian tai Espanjan eleganteissa vanhoissa kaupungeissa vaan Skånen maaseudulla Hörbyn kylässä, kirjailijan synnyinpitäjässä, Lundin kaupungin tuntumassa. Kylällä on synkkä historia kidutuskuolemantapauksineen ja itsemurhineen. Itsemurhan tehneistä kuuluisin on seudulla syntynyt kirjailija Victoria Benedictsson, johon kertomuksessa viitataan kirjailijattarena. Hänen haamunsa tuntuu leijailevan tienoolla, joka on täynnä pervoja, pedofiilejä ja vatipäitä. 

Minä olen nähnyt monia sliipattuja pedofiilejä ja vatipäitä istumassa kapakoissa ihan muualla - huomattavasti kosmopoliittisemmissa paikoissa kuten Lundissa, Malmössä tai Tukholmassa - ja noissa kapakoissa vatipäät ovat yrittäneet puvun, kirjakielen ja putsatun ja puleeratun naaman avulla kätkeä todellisen minänsä.

Seutua katsellaan kahden teini-ikäisen, juuriltaan (tervehenkisen?) pohjoisruotsalaisen perheen lapsen silmin. Peggy ja Jolly, minäkertoja, on sijoitettu skånelaiseen perheeseen vanhempien kuoltua liikenneonnettomuudessa. Sijaisäidin ja sijaisisän - joista käytetään näitä nimityksiä alusta loppuun - elämä on karskia: heillä on sikala ja romuttamo, sijaisäiti käy vielä töissä sikojen keinosiementämössä. Pariskunta on onneton, lapsettomuus on painanut, mies hakee seksiä muualta, nainen suree kaikkia keskenmenojaan. Eikä puhe ole kaunista. Pontikka väkevöittää pariskunnan riitoja.

Kylää piinaavat vanhat hirmuteot ja sijaisäiti alkaa keskittyä yhä enemmän omaehtoiseen salapoliisityöhön. Epäiltyjä siunaantuu kohtuullisen tiheään tahtiin, epäilyttävästä divarinpitäjästä kapakassa notkuvaan tyyppiin. Divarinpitäjästä tulee läheinen paljon lukevalle Peggylle. Jolly seuraa sivusta sekä kyläläisten että sijaisäitinsä suoraviivaista toimintaa, jossa on enemmän tekojen kuin ajattelun painotusta.

Myöhemmin pihalla kasvaa omenapuita, joiden alle on haudattu sekä koiria että epätoivottuja tyyppejä. 

Sisarukset seuraavat touhua kasvavan kauhun vallassa, koska fiksuina tyyppeinä *) näkevät elämänkaaren, jota eivät itselleen toivo, mutta heidän mahdollisuutensa irrottautua sijaiskodin mallista näyttävät haastavilta. Lina Wolff ei kuitenkaan jätä mitään ns uskottavan juonen kuljettelun varaan, vaan avaa kertomuksen uusille väylille. Niinpä pihalle pölähtää kaksi chileläistä pakolaista. He eivät ole keitä hyvänsä, toinen on kouluttautunut oikeuslääkäri. Mikä toisaalta taas on hyvinkin uskottavaa, diktaattorit ovat aina ensimmäiseksi vainonneet kouluttautunutta väkeä.

Tappaminen voi olla taidetta, mies selitti - ja olen urallani kohdannut ihmisiä, jotka hallitsevat tuon taiteenlajin. He eivät koskaan puhu tappamisesta eivätkä murhaamisesta. He puhuvat tilien tasaamisesta.

Niin paljon kuin romaanin kansiin onkin painettu ylistyssanoja, ja se voitti vielä Ruotsin arvostetuimman August-prisetin vuonna 2025,  koin Ruumiit jotka hautasimme jotenkin muodottomana kertomuksena Wolffilta aiemmin lukemiini verrattuna. Ruumiita napsahtelee tuon tuosta, kuka kuolee äkillisesti sairastuen, kuka tapaturmaisesti ja sitten ne omenapuiden alle haudatut, puolivahingossa tai määrätietoisesti tapetut. Niiden kohdalla sivistyneiden pakolaisten toimesta viitataan Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen ja kysymykseen onko oikein tappaa muita ihmisiä, koska uskoo tietävänsä heitä paremmin, mikä on oikein ja mikä väärin. Olisiko siis tässä eräs teemoista tälle kirjalle, jossa puuhakas porukka tekee yhteistyössä selvää jälkeä useasta nilkiksi päättelemästään tyypistä.

*) Luettuani tämän jälkeen muita lukukokemuksia ja myös kirjailijan Helsinki Litin haastattelusta raporttia, löysin kirjailijan oman luonnehdinnan Jollystä, kertojasta. Hän ei ole "penaalin terävin kynä". Tätä en huomannut - mistä se mahtaa kertoa... Minusta Jolly oli vain teini-ikäinen, joka yritti saada selvää aika makaabereista tapahtumista ympäristössä eikä sillä tavalla määrätietoinen tyyppi  kuin Peggy-siskonsa.

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme
Liken vi begravde, 2025, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava, 2026, 232 s

Hommage à Banksy Turussa

 The Mystery of Banksy - A Genius Mind näyttely on esillä Turun Telakkarannassa 26.10.26 asti. Julkisuudessa on painotettu sitä, ettei se ole taiteilijan itsensä auktorisoima näyttely. Näyttelyn nähneenä sanon, että jos taiteilija kiinnostaa, tämä on hienosti rakennettu kokonaisesitys Banksyn teoksista ja toiminnasta. Siitä näkee, että tekijöitä on varmasti harmittanut se, ettei suuri osa ihmisistä näe teoksia, jotka näkemisen ansaitsevat. Sen ytimessä on taitelijan arvostus. Tila on juuri oikea tälle taiteilijalle ja kävijä saa joka tapauksessa näin paljon autenttisemman kuvan teoksista kuin netistä googlaamalla. 

Siinäkin mielessä tämän tapainen näyttely on juuri tälle taiteilijalle sopiva, että katutaiteilijalle on ominaista hetkellisyys. Osa töistä on kadonnut - ja se on sopinut hänelle itselleen - copyright is for losers. Jopa niin, että Girl with Balloon -teos silppuuntui huutokauppatilaisuudessa myynnin jälkeen, liukuen silppuna ulos kehyksistä lamaantuneen yleisön silmien edessä. Tilaisuudesta näytetään video teoksen vieressä. Teos myytiin myöhemmin nimellä Love is in the Bin 18,5 miljoonalla punnalla.

Turussa on esillä 150 ei alkuperäistä, vaan taitavasti rekonstruoitua teosta: maalauksia, veistoksia, graffiteja, videoita, tekstejä. Näyttelyn kuraattori on Virginia Jean: Tämä on kiistanalainen näyttely kiistanalaisesta taitelijasta, hän sanoo (TS).

Satu Taskinen: Rakastan vierasta

Satu Taskisen romaanin nimestä voi nopeasti vilkaisten saada väärän käsityksen. Nimi assosioituu kiellettyyn rakkauteen, romanttiseen kliseeseen - mutta Rakastan vierasta on jotain ihan muuta. Vieras voisi tässä tarkoittaa jokaisen muun itsestä poikkeavaa toiseutta. Tai että se kaikkein läheisin on eron jälkeen vieras. En ole varma, näin syvyyspsykologinen ja terapiavetoinen pohdiskelu on tosiaan hmm, hieman vierasta.

Wienissä asuva nainen, Jaana on sinä- ja minäkertoja ja käy läpi eroon päättynyttä pitkää suhdetta, masennustaan ja koko ihmissuhdehistoriaansa terapeutin kanssa. Hän raportoi terapiaistuntojaan ja -keskustelujaan, joiden menettelytapoja ei näe viisaana eikä oikeastaan hyväksy. Hän pikemminkin keskittyy kritisoimaan terapeutin harjoittamaa freudilaista analyysiä, itsen vahvistamista vanhaa traumaa päin puskemalla. Jaana haluaisi mennä eteenpäin, häntä vaivaa epäusko käytettyyn terapiaan, mutta uskaltaako sitä epäilläkään - kun on kuitenkin heikoilla ja tukea etsimässä? Hän kaipaisi ennemmin kosketusta, lohdutusta, iloakin.

Siinä missä sinäkertoja oli minusta erityisen osuva ratkaisu Suvi Ratisen Aino Kallaksesta kertovassa biofiktiossa Pakolainen, sinuttelu toimi etäännyttävästi tässä kuitenkin aika intiimissä romaanissa. Sekä nainen, terapeutti että lukija katsovat siinä keskushenkilöä ulkopuolelta. Kuitenkin tässä esiintyy kursiivilla myös minäkertoja enkä aina hoksannut, miksi milloinkin persoona vaihtui. 

Sinän käyttö teki jotenkin kalsean vaikutelman, mikä toki sopi mielikuvissani hyvin Itävallan Wieniin. Vastentahtoinen asenteeni Sveitsiä kohtaan - joka sitäpaitsi on epäoikeudenmukainen, koska minua kohdeltiin siellä aivan hyvin - taitaa värjätä mielessäni myös naapurimaa Itävaltaa, niin sacherkakun kotimaa kuin onkin. 

Ex-mies Tilkkanen, saksaksi Schlückchen, asuu edelleen Tilkkastaloaan, josta nainen on lähtenyt, miehen petettyä häntä. Mies on kipeänä, ja nainen on lupautunut tekemään flunssaiselle lämmittävää sardinialaista keittoa. Keittoa kokatessaan nainen potee syyllisyyttä siitä, että on suostunut auttamaan vielä eron jälkeen. Siskokin piti sitä hulluna. Tunneside mieheen vaikuttaa vielä vahvalta, kun sen sijaan Tilkkanen näyttää toipuneen erosta ongelmitta. Jaanalla on uusi rakastettu, jonka kanssa viestittelee, mutta side on vielä hauras verrattuna päättyneeseen pitkään suhteeseen.

Jo Jaanan lapsuuden perheessä on tasapainoteltu äidin ajoittaisten hulluuskohtausten kanssa, joita alkoholismi pahensi tai aiheutti. Itsetuhoisia ajatuksia nainen muistaa itsekin pyörittäneensä päässään jo nuorena. Äiti oli läheinen, opetti kapinoimaan, ja sisko on edelleen se paras terapeutti. Naisella on ollut nuoruudessaan kommuunityyppinen yhteisökokemus, jossa sitouduttiin tiukkoihin sääntöihin. Omin avuin hän yhteisöstä kuitenkin vetäytyi ja kutsuu sitä myöhemmin koirakouluksi eikä lopulta uskonut niihin ystävyyden vakuutuksiin, joita siellä mantrana toisteltiin.

Rakastan vierasta täyttyy terapiapuheesta ja hieman helpommin sulatettavasta nykyhetkestä eksän luona. Nainen käy kirjallistakin keskustelua milloin Kafkan, milloin Nabokovin kanssa. Vääjäämättä, keiton valmistuessa, kritiikki terapeuttia ja tämän lomakkeita kohtaan tuntuu voimistuvan. Onko se sitten terapian vaikutusta vai ajan kulumista, mutta lopussa maisema avartuu ja valoa on näkyvissä tunnelin päässä.

Hieman hajanainen ja vaikeasti hahmotettava tämä terapiaistunto oli. Itsetarkkailu on jatkuvaa ja kiertyy ahtaaksi sisäisen maiseman sykkyräksi. Kirjailija kutsuu romaaniaan ja sitä edeltänyttä Luomistyötä autofaktioksi. Terapian kritiikki on tänä terapian luvattuna aikana paikallaan. Juuri liiallisen yksilökeskeisyyden ja yksin pärjäämisen eetoksen voi uskoa olevan epätervettä. Sitä kirjailija kritisoi tänä keväänä julkaistussa HS haastattelussa.

Satu Taskinen: Rakastan vierasta

Teos/Siltala, 2026, 254 s

Ben Lerner: Puhtaaksikirjoitus

En kuitenkaan pystynyt keskittymään runoihin. Halusin - tunsi pakottavaa tarvetta - lukea saamani viestit ja sähköpostit, svaipata ja skrollata ja ottaa kuvia, freimata, filtteröidä ja arkistoida, jakaa sijaintini ja niin edelleen, jotta en olisi täysin enkä kokonaan siinä missä olin; vähintään vuodesta 2008 lähtien minulle oli ollut joko liikaa tai liian vähän olla vain siinä missä olin.

Maggie Nelsonin vain osittain lukemani Kuin rakkautta ehti antaa kaksi hyvää lukuvinkkiä, Vernon Subutex ja Ben Lernerin Puhtaaksikirjoitus. 

Fiktiivinen tallenne todellisesta elämästä mainitaan kirjan etuliepeessä, ja se tuntuu oikein osuvalta kuvaukselta. Kirja on omalaatuinen pienoisromaani, jonka minäkertoja on Ben Lerneriä muistuttava kirjailija, puoliso ja tyttären isä. Kirjassa on kolme lukua, jotka on nimetty hotellien mukaan.

Hotelli Providencessa mies on matkalla haastattelemaan mentoriaan, maineikasta kirjailija ja elokuvaohjaaja Thomasia, 90 v, New Yorkin Rhode Islandilla sijaitsevaan Providenceen. Haastattelusta on määrä tulla lähes hänen testamenttinsa. Lukiessa tuli hämmentävä maantieteellinen sekaannus: oltiinko sittenkin Pariisissa? Hämmennykseen vaikutti kertojan Pariisin muistojen sekoittuminen nykyhetkeen. Lisäksi koko kertomuksessa on jotenkin "eurooppalainen" tunnelma, johtuisiko se kerrontatyylistä, josta tulee mieleen Lernerin Madridiin sijoittuva Atochan asema, ehkä myös keskushenkilöstä, saksalaistaustaisesta Thomasista, joka edustaa eurooppalaista sivistystä ja kantaa vanhuksena mukanaan myös Euroopan kauheimpia muistoja. Hänen huoneensa on täynnä taidetta ja kirjallisuutta Atlantin takaa.

Arvostetun kirjailija Thomaksen  - sekoitus Willy Wonkaa ja Ingmar Bergmania -ympärillä menneisyys peittää nykyhetken. Taiteen  ja kulttuurin historiasta laaja-alaisesti sivistynyt Thomas ammentaa kulloiseenkin hetkeen sopivan esitelmän. Thomasille tarinan kuunteleminen tarkoitti sekaantumista sen kertomiseen. Puhelimen sovelluksiin nykyihmisen voimalla ripustautuneen kirjailija-kertojan on tarkoitus haastatella viimeisen kerran mentoriaan. Käy kuitenkin niin, että puhelin putoaa lavuaariin eikä enää toimi. Haastattelun tallennus ei onnistu. Puhelin on kuollut. Haastattelu kaikkine polkuineen taiteeseen ja kulttuuriin tapahtuu kaikesta huolilmatta. Kirjailija ei halua menettää tilaisuutta eikä paljastaa hölmöyttään, joten hän päättää teeskennellä vanhukselle, että puhelimen tallennus on päällä. Tallennusta ei kuitenkaan synny eikä sen puhtaaksikirjoitusta. 

Kun olin kävellyt mäkeä ylös menneisyyteen, kehoni oli kyennyt  muuttamaan ruuduttoman olotilan omituisuuden jonkinlaiseksi superherkkyydeksi, mtta nyt kun olin määränpäässäni (olet perillä, navigaattori sanoi brittiaksentilla päässäni), olin vikatilassa, kaipasin puhelintani solutasolla ja suhtauduin hävettävän välinpitämättömästi vanhaan mediaan ympärilläni: kirjoihin, maalauksiin, analogisiin valokuviin, jossain päin mentorini taloa soivaan vinyylilevyyn.

Ennen vanhuksen - jolla epäillään alkavaa muistisairautta - eri suuntiin soljuvia monologeja kertoja kuvailee omia liikkeitään konkreettisesti ja humoristisella itseironialla. Puhelimen kuolema ajaa näkemään menneisyyden ja nykyisyyden uudella tavalla. Mitään ei voi tarkistaa. Haastattelussa sukelletaan sekä sotaisaan historiaan että edellisen sukupolven edesottamuksiin, joihin kuuluvat mennyt media ja vanhentunut teknologia.

Hotel Villa Realissa, Madridissa kirjailija joutuu kohtaamaan kritiikin kyseenalaisesta tavastaan tehdä haastattelu ja sen puhtaaksikirjoitus. Uusi tapa - tallennus - kohtaa vanhan: muistiinpanot. Kumpi on oikeampi, todempi?

Hotelli Arbez sijaitsee Sveitsin ja Ranskan rajalla. Hotellin sisällä voi käydä molemmissa maissa. Pääpuhuja luvussa on Thomasin poika Max, kertojan ystävä, joka matkustaa paikalle tapaamaan koronan tehohoidossa olevaa isäänsä. Luvussa tutustutaan vanhuksen jälkikasvuun ja pojan perheen suurimpaan ongelmaan, lapsen syömishäiriöön. Tytön pelastukseksi osoittautuu rajoittamaton ruudun katselu, kuten myös rajoittamaton syöminen ruudun äärellä.

Vanhus vaikuttaa ilkikuriselta keski-ikäisten lastensa ennakko-odotusten kohteena. Pojalla on kuitenkin arvostettuun isäänsä kompleksinen asenne, loukkaantuminen sävyttää monia muistoja. Kuin kohtalon ivana, pojan isälleen puhelimessa ensi kertaa tilittämä tunnustus ei olekaan välttämättä mennyt perille. Koko viimeinen luku on Maxin kertomusta viimeisestä kohtaamisestaan isänsä kanssa. Puheen keskeyttää kertojan kommentti, jonka Max säännönmukaisesti keskeyttää. 

Fiktiiviseltä tallenteelta todellisesta elämästä tämä maistui. Virkistävältä sellaiselta. Digitaalista ja reaalimaailmaa ei aseteta kilpailuun, päin vastoin puhelimen suoma etäisyys voi avata tulppia, ruutu voi ohjata ajatukset pois ahdistavasta suorittamisesta.

Puhtaaksikirjoitus on tiivis pieni teos, täynnä ovelaa filosofointia sukupolvista menneiden muistoissa ja todellisissa kohtaamisissa, ja siitä kuinka niihin vaikuttavat tapamme tallentaa ne. 

Ben Lerner: Puhtaaksikirjoitus
Transcription, 2026, suomentanut Markku Päkkilä
Siltala, 2026, 154 s

Mary L. Trump: Maailman vaarallisin mies. Kuinka perheeni loi Donald Trumpin

Maailman vaarallisin mies on tarina maailman näkyvimmästä ja vaikutusvaltaisimmasta perheestä. Ja minä olen ainoa Trump, joka on valmis kertomaan sen.

Ei tässä kirjassa varsinaisesti mitään yllättävää enää ollut, sen verran kauan Trump on jo esiintynyt uutisissa ja eri tyyppisissä poliittisissa tai psykologiaviritteisissä analyyseissä tässä vaiheessa toista presidenttikauttaan.  Mielenkiintoista ja selittävää perhehistoriaa se kuitenkin tarjoaa - eikä tänään luettuna ole todellakaan yhtään sen vähempää ajankohtainen kuin ilmestyttyään, 6 vuotta sitten.

Donald Trumpin veljentyttären Mary L. Trumpin paljon huomiota herättänyt suku- ja perhehistoriaa sisältä päin valaiseva Too Much and Never Enough. How My Family Created the World's Most Dangerous Man ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 2020, jolloin Trumpin ensimmäinen kausi oli loppumassa. Toista kautta ei tämäkään kirja Trumpin kolmansissa vaaleissa pystynyt estämään, vaikka sen kuva suvusta tai vielä vähemmän Donald Trumpista ei mairittele.

Mary Trump on kliinisestä psykologiasta väitellyt tohtori ja se näkyy myös kirjassa. Siksi hänen kirjoittamanaan narsisti- ja sosiopaattimääritelmät tuntuvat hieman painavammilta näinä aikoina, kun jokainen meistä heittää noita diagnooseja entistä huolettomammin. 

On ironista, että suvussa tunnutaan arvostettavan vähiten suvun määrätietoisesti kouluttautunutta Fred Jr. Trumpia, Maryn isää, joka kuoli 42-vuotiaana alkoholisoituneena ja vailla muun suvun miljoonaomaisuuksia. Mary Trump maalaa suvustaan ja varsinkin isoisästäään Fred Trumpista hirviömäisen kuvan. Täydellinen empatian puute ja tunteettomuus verhotaan toksiseen positiivisuuteen. Kaikkihan on mainiosti. Eikö niin, muru? Kirjailijan mielestä kukaan perheessä ei säästynyt isoisän sosiopatialta.

Ainoa perheessä arvostettava asia on raha, omaisuuden kerryttäminen ja siinä kaikki keinot ovat luvallisia, korruptiosta veropetoksiin. Joka siinä pelissä ei pärjää, on luuseri. Sen filosofian Mary T. kuvaa Donaldin imeneen itseensä jo varhain. Varoittavana esimerkkinä on toiminut hänen isoveljensä, Freddyksi erotuksena isoisästä kutsuttu Maryn isä.

Isoisä oli kaavaillut esikoisesta seuraajaansa Trumpin bisnesimperiumin johdossa, mutta esikoinen ei osoittanut niitä "tappajan" ominaisuuksia, joita Fred Trump arvosti. Poika oli kiinnostunut muista asioista, kalastamisesta, purjehduksesta ja etenkin lentämisestä, johon hän kouluttautui. Hän työskenteli myös Boeingin lentäjänä. Sitä ei kukaan suvusta arvostanut, mutta Donald alkoi jo lapsena halveksia isoveljeään, isänsä mallin mukaisesti, opiskeli sen minkä jaksoi ja käytti sijaisia loppukokeissakin, väittää Mary. Suuruudenhulluudessaan hän ohitti myöhemmin isänsä. Fred Trump ihaili Donaldissa myös sitä mikä häneltä puuttui, brändäyskykyä, itseluottamusta uhkuvaa esiintymistä, playboymainetta.

Kuten monissa lehdissäkin, mm New York Timesin tutkimuksissa, on kerrottu, Trump ei varsinaisesti Trump imperiumia kasvattanut. vaan teki omilla bisneksillään, mm Atlantic Cityn pelikasinoilla useita konkursseja. Pankit hän kuitenkin sai aina rahoittajikseen, velka- ja konkurssitaakoistaan huolimatta. Pesämunan bisneksille oli kuitenkin kasvattanut isä Fred Trump, jonka omaisuus arvioitiin hänen kuollessaan yli 700 miljoonaksi dollariksi. Koska esikoispoika Freddy oli ehtinyt kuolla, hän jätti testamentissaan tämän kaksi lasta, Maryn ja tämän veljen perinnöttömiksi.

Mary Trumpin kirjan perusteella Donald Trumpin presidenttiys osoittaa kenties tähän astisista Yhdysvaltain presidenteistä parhaiten sen mihin kaikki perustuu: rahaan. Kaikkialla tiedetään jo nykyään, että yksikään maan senaattoreista tai kongressiedustajista ei ole päässyt asemaansa ilman miljoonia. MT käyttää paljon sivuja Donald Trumpin mitättömyyden ja halpamaisen luonteen esittelyyn. Siihen hänet on kirjan mukaan kasvatettu kotona ja kaiken  takana on pelko. Pelko siitä, ettei sittenkään kelpaa isälle, jonka hän on lapsena nähnyt hylkäävän veljen. Tämä näkemys tiivistyy kirjoittajan, psykologin analyysistä.

Ei isä yritä satuttaa Freddyä. Hän vain yrittää opettaa meitä olemaan oikeita miehiä. Eikä Freddy onnistu siinä. (sitaatti Donald Trumpilta)

Pelko ja epävarmuus tuntuukin uskottavalta. Miksi muuten Trump kyseli äskeisen Kiinan vierailunsa aikana, onko niin että vain harvat pääsevät tähän puutarhaan? Trumpille on vakuutettava jatkuvasti, että kaikki hänen tekemänsä on poikkeuksellista ja upeaa. Ero Donaldin ja isoveljensä Freddyn urapolussa tulee nimenomaan koulutuksesta. Isoveli toimi monissa yhteyksissä korkeasti koulutettujen parissa ja järjestöissä, ja oli sitä myötä kulkenut kauas kiinteistömoguli-isästään ja Donaldin sitä seuraavasta diilin tekijän tiestä. 

Epävarmuus isän hyväksynnästä vauhditti Freddyn alkoholismia eikä hän koskaan onnistunut saamaan sitä. Kirja antaa perheen patruunasta, mutta myös vaimosta ja koko miljonääriperheestä todella kalsean ja armottoman kuvan. Rahaa riittää paikkaamaan Donaldin huonoja bisneksiä. Hirviö oli päästetty valloilleen. Isä ei suostunut näkemään poikansa huonoa bisnesosaamista, se ei sopinut hänen tarinaansa.

Suvun joulu- ja muut juhlapäivälliset synnyttävät makaaberin vaikutelman, paitsi syömisiltään - lehmän ruhoa (kuvailee kasvissyöjä) - ja juomisiltaan - pöytä pullollaan kokista - myös tunnelmaltaan. Ingmar Bergman, Pasolini tai Visconti olisi osannut kuvata niistä veret seisauttavia näkymiä... Lähipiiriä, uusia puolisoita jne kuvataan herkullisesti, Mary Trumpilla on terävä katse ja kynä. 

Kirjan loppupuolen testamenttiselvittelyt ja Fred Jr:n lasten perinnöttömäksi jääminen nostaa vääjäämättä lukijan mielessä motiiviksi kirjaan kostonhimon ja rahastuksen, vaikka kirjailija ehdottomasti sen prologissa kieltää. Minun puolestani ei motiivista väliä, ymmärrän loukkaantumisen isänkin puolesta.

Kirja ilmestyi koronaepidemian aikaan ja sen aikana Trump kirjoittajan mielestä syyllistyi satoihin tai tuhansiin turhiin kuolemiin, olemalla uskomatta asiantuntijoihin ja hoitaen pandemiaa huonosti. Mary Trumpin silmissä Donald ja perhe syyllistyivät myös hänen isänsä tuhoon - eikä hän toivo maan tuhoa, mutta kirjalla hän ei siis onnistunut estämään Trumpin toista kautta. Se olisikin ollut aikamoinen saavutus. Mahtava suku ei onnistunut estämään tämän kirjan julkaisua, sitä he ymmärrettävästi yrittivät.

Mary L. Trump: Maailman vaarallisin mies. Kuinka perheeni loi Donald Trumpin
Too Much and Never Enough. How My Family Created the World's Most Dangerous Man, 2020, suomentanut Jorma-Veikko Sappinen

WSOY, 2026, 271 s

Patti Smith: Enkelten leipää

Kuva Lynn Goldsmith

Patti Smith on noita monialaisia taiteilijoita, joista voi sanoa että hänen koko elämänsä on se taideteos. Kirjailija, runoilija, muusikko ja valokuvaaja muistelee viimeisimmässä kirjassaan Enkelten leipää elämänsä rönsyilevää polkua. Taiteilijanimikkeiden ohella hän on todellinen kosmopoliitti, joka kulkee samalla rentoudella Bogotan vuoristoseudulla, Istanbulissa kuin sillä kotoisimmalla seudullaan New Yorkissa.

Patti Smithin proosa, Antti Nylénin suomentamana on paikoitellen lumoavan  kaunista proosarunoa. Hänellä näyttää olevan poikkeuksellinen kyky haltioitua. Jossain vaiheessa hän epäilee kantavansa äidinäitinsä hulluusgeeniä. Perhe oli köyhä ja jatkuvasti muuttamassa kotia, mikä sekin selittää jo lapsena kehittyneen tottumuksen uusissa ympäristöissä liikkumiseen. Muistan lapsena vierastaneeni jo meidän kotitalostamme viidettä kerrostaloa ja korttelia siitä eteenpäin. Pattin ja hänen kahden nuoremman sisaruksensa lapsuus on ollut villiä ja vapaata, mutta rakkauden täyteistä.

Kohtalon arvaamattomuus oli kuitenkin vanhempiemme pulma, meillä ei ollut huolenhäivää - tulevaisuus oli aikuisten ongelma. Meillä lapsilla oli omat koettelemuksemme rottien, kiusaajien ja kirpputurkkisten koirien kanssa sekä runsas joukko tauteja taltutettavanamme. Meillä oli oma julma mutta maaginen todellisuutemme.

Pihapiireissä näkyy Yhdysvalloissakin toisen maailmansodan jälkeinen todellisuus, köyhyyden keskellä uuden rakentaminen. Köyhyys ei ole ollut lukemisen tiellä, runoilija-kirjailijan tie hahmottuu jo varhaislapsuudessa. Lapsuuden kaveripiiri on samankaltaisia köyhiä ja liikkuvia perheitä, kaverit vilkuttavat auton takaikkunasta kadotessaan perheen mukana muille seuduille. Jotkut menehtyivät lastentauteihin. Patti hoiti yrteillä ja omilla konsteillaan sisaruksiaan tarpeen tullen, ja he selvisivät myös hoidoista. 

Sodan nähnyt isä oli rauhan mies eikä halunnut nähdä leikkipyssyjä lasten leikeissä. Äidin suvun puolella oli uskovaisuutta, sisko jäi jehovalaisten piiriin. Patti Smith sen sijaan luopui uskostaan tai paremminkin löysi oman tapansa uskoa, buddhalais-panteistisen voisi kai sanoa, maailman ihanuuksia ihmetellessään. Kapinallisuuttaan hän kuvaa omaksi kapinakyttyräkseen, jota ei voi itsestään irrottaa. Se tulee ilmi jo seurakunnan opetuksessa, jossa ei suosittu kyseenalaistuksia.

Kuusikymmenluvulle tultaessa kuvaan tulevat kaikki ne nimet, jotka Patti Smithin ohella ovat jääneet muistoina rauhan ja rakkauden julistusten ajasta, flower powerista, vanhemmat William Burroughs ja Allen Ginsberg edellisestä beatnik-sukupolvesta ja nuoremmat, ensimmäinen rakkaus Robert Mapplethorpe, valokuvaaja, joka menehtyi AIDSiin. Ja tietenkin ajan näkyvin nimi, Bob Dylan. New Yorkin taidepiirit olivat selvästi avoinna monenlaisista taustoista tuleville tyypeille ja Patti Smith tuntuu tehneen vaikutuksen vain olemalla oma itsensa, kaikesta lumoutuva runoilija ja muusikko. 

Muistelma vilisee mainintoja ajan kulttuuri-ihmisistä Bruce Springsteenistä Simone Weiliin - ja kaikki he vaikuttavat olleen läheisiä Patti Smithin kanssa. Elämän rakkauden Fred Sonic Smithin tapaaminen muutti keikoilla ja festivaaleilla ahkerasti kiertäneen muusikon elämää, kun hän myöntyi miehen toiveeseen lapsista.  

Muusikkopariskunnan elämä vaikuttaa olleen täynnä yhteisiä inspiraation aiheita. Purjevenehaave päättyi pihalle parkkeerattuun veneeseen, josta ei koskaan tullut merikelpoista. Monenlaisia tapaturmiakin sattui muusikon tiellä, mutta raskaat menetykset tulivat yhdessä nipussa, kun sekä mies että rakas veli kuolivat lyhyen ajan sisällä. Läheiset ystävät tukivat pyytämättä, ja niin Patti Smith alkoi uudelleen suuntautua ulospäin ja hänestä tuli taas se kantaa ottava punk/rockmuusikko, jona hänet vieläkin tunnetaan. 

Muistelman loppupuoli on olevaisuutta pohtivaa esseetä, mietittyä ja kauniisti ilmaistua elämän rakkautta. Vanhoja valokuvia - joita on ripoteltu myös kirjaan - ja muistoja läpikäydessään alkaa myös kirkastua suvussa vain huhuista ja epäilyistä muodostunut tieto Patti Smithin isästä, joka ei ollutkaan hänen lapsuuden perheensä isä. Hän löytää myös yhteyden 19-vuotiaana adoptioon antamaansa tyttäreen. Biologinen isä oli aškenasijuutalaisia.

Kukaan ei ojenna kättään eikä näytä tietä, eikä historian valtavassa kellossa ole viisareita. Katselen ihmisten virtaavan avaran tasangon halki, näen kuinka isäni kansa vaeltaa paikasta toiseen. Ajattelen heitä, kuten ajattelen kaikkia, jotka on pakotettu lähtemään Tiibetistä, Syyriasta ja Palestiinasta. Ehkä tässä on verenperintöni suurin arvo, myötätuntoni maanpakolaisia kohtaan.

Tässä ajassa suunnilleen samoja aikoja eläneelle menneiden  vuosikymmenten muistelu herättää haikeutta. Todellakin where have all the flowers gone, rauhaa, rockia ja rakkautta ei enää julisteta mielenosoituksissa. Nyt hankitaan aseita, ainoat mielenosoittajat ovat elokapinan katujen valtaajia. Heitäkin pidetään suunnilleen haihattelijoina, vaikka edustavat silkkaa realismia.

Patti Smith: Enkelten leipää
The Bread of Angels, 2026, suomentanut Antti Nylén
Siltala, 2026, 307 s

Elokuvissa: Amrum - mitä kaikkea lapsen luottamus äitiin joutuukaan kestämään

 

Äitienpäivänä sopii muistaa, että äideistä parhaimpia on monenlaisia - mitä sillä nyt milloinkin tarkoitetaan. Riippuu näkökulmasta.

Saksalainen elokuva Amrum kuvaa yhtä äiti-poika -suhdetta vaikuttavasti, raastavasti. Nanning on 12-vuotias natsivanhempien poika, joka elää toisen maailmansodan lopun aikana äitinsä ja tätinsä kanssa Amrumin saarella, Jyllannin niemen tuntumassa Pohjanmerellä. Äiti ja lapset ovat paenneet pommituksia Hampurista. Äiti on raskaana ja isä on edelleen natsihallinnon hommissa muualla.

Nanning ja äiti ovat tottuneet saarelaisia parempaan eliitin elämään, johon kuuluu esimerkiksi vehnäleipä ja hunaja aamiaisella. Synnytyksen jälkeen masentunut äiti ei halua syödä enää mitään. Äidistään huolestunut Nanning alkaa etsiä äidin haluamia herkkuja, vaikka se on köyhässä ympäristössä vaikeaa. Talossa vallitsee synnytyksen jälkeen riitaisa ilmapiiri, sillä äidin sisko ei jaksaisi enää siskonsa jyrkkää natsimeininkiä, johon kuuluu sekin, ettei äiti suostu uskomaan uutisia natsien lähenevästä tappiosta. Kylällä kuunnellaan jo natsien kieltämää jazzia.

Poika viettää päiviä kavereidensa kanssa koulussa ja rannalla, vuorovesi tekee yllätyksiä pyöräreitille. Nanning on kuitenkin reipas ja oma-alotteinen, Hitlerin Jungvolkissa kasvatettu ja auttaa muita alueelle muualta tuotuja lapsia selviytymään. Ja tekee pitkän retken läheiseen kaupunkiin, jossa niin ikään natsiaatteessa pitäytyvä eno testaa pojan oikeita tietoja ennen kuin luovuttaa noita himoittuja elintarvikkeita.

Elokuva keskittyy seuraamaan uteliaan ja valppaan pojan liikkeitä merellisessä saarimaisemassa, jossa vanha kalastaja kertoo faktoja lähihistoriasta. Tiedot muuttavat perusteellisesti pojan käsityksiä vanhemmistaan. Kodissa on arkku valokuvineen, joita hän on jo tutkinut ja ihmetellyt Amerikkaan päätyneen sukulaisen elämää. Äiti vaikenee sedän juutalaisesta morsiamesta, jonka kohtaloon vanhemmilla on yhteyksiä.

On sydäntä särkevää nähdä Nanningin kasvavaa hämmennystä viattomilla lapsen kasvoilla. Äiti ei ymmärrä, miksi reipas poika saa äkillisen itkukohtauksen ja käpertyy itsepäisesti äitinsä kylkeen. Ole hiljaa, lopeta heti, tiuskii äiti, joka ei näe myllerrystä lapsen sisällä. Ristiriitaa rakastavien vanhempien läheisyyden ja heidän toimintansa välillä. 

Hieno hieno elokuva pohjaa toisen käsikirjoittajan, Hark Bohmin lapsuuden muistoihin. Bohm vanhuksena nykyajassa vilahtaa elokuvan viimeisissä kuvissa meren rannalla. Hän kuoli kaksi kuukautta elokuvan ensiesityksen jälkeen. Upeasti näytelty ja kuvattu elokuva dramaattisesta historian vaiheesta.

Amrum, 2025, Saksa

Ohjaus Fatih Akin

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

Kuuntelin Anna-Leena Härköstä syksyllä Helsingin kirjamessuilla, kun hän keskusteli Katja Kallion kanssa tämän kirjoittamasta Taskupainoksesta, Härkösen elämäkerrasta. Ei kiitos ei ollutkaan minulle ensitutustuminen kirjailija Härköseen, kuten väärin muistin. *) Ei ainakaan unettanut tämä ronskilla kielellä ja nasevalla dialogilla etenevä, seksiongelmiin pureutuva suhdekuvaus. Parisuhteista, seksistä ja rakkaudesta, odotuksista ja pettymyksistä jokaisella on kokemusta. Takuuvarma aihe, aina kiinnostaa. 

Halut eivät kohtaa Heli ja Matti Valkosen keski-ikäisessä parisuhteessa. Enää. Miehelle riittää niskan hieronta, nainen valmistautuu tiheästi toistuviin viettely-yrityksiin alusvaattein ja klassisin kynttilä-viini-asetelmin. Joskus onnistuu, mutta harvoin. Sä olet niin yhdyntäkeskeinen, on Matin kommentti. Ja: Kulta, nyt ei ole hyvä hetki. Siitä huolimatta että Heli pitää itseään myös ratkaisukeskeisenä, kieltämättä hän on myös niin päällekäyvä, että hän näyttää käyttäytyvän tavoitteen vastaisesti. Toisaalta on hänellä pidemmästä itsehillinnästäkin kokemusta. Ei toivottua tulosta siitäkään.

Näkökulma on vain naisen, seksin nälkäisen ja tuskastuneen. Kun Helin katse hetkittäin zoomaa miehen tekemisiä, Matti kyyhöttää ruudun äärellä internetin pelimaailmassa. Kirja on ilmestynyt 2008, joten oletettavasti tämän tyylisen pariskunnan etäisyys olisi nykyisen somemaailman ja älypuhelimen valtaannousun jälkeen entisestään kasvanut. Vuonna 2008 Suomi oli "insinöörivetoinen Nokia-landia" ja sekin on naisen mielestä vienyt miehestä mehut.

Seksiäkin voinee pitää jonkinlaisena kommunikaation muotona, vaikka siihen onkin ihmiskunnan historian varrella ripustettu vaikka mitä synnin painolasteja iloa himmentämään. Se kommunikaatio on Valkosilla perusteellisesti pielessä. Nainen lähestyy miestä viettelevänä, mutta jokainen kohtaaminen muuttuu sekunneissa aggressiiviseksi syyttelyksi, jonka seurauksena mies vetäytyy siilipuolustukseen. 

Temperamenttierot ovat ilmeiset, samoin kiinnostuksen aiheet. Kuvio, jossa nainen osaa ilmaista itseään verbaalisesti miestä sujuvammin, ja toinen vastaa hiljaisuudella, tuntuu tutulta. Heli on pahimmillaan aika kova suustaan, enpä haluaisi joutua riitoihin noin ärhäkän  naisen kanssa.

Seksiponnistelujen ohella Härkönen kuvailee mehukkaasti Helin appivanhempia ja boheemia bestistä Mannaa, jonka seksielämältä ei luulisi löytyvän aikaa enää muuhun elämään. Vaikka osa kuvailuista huitelee karikatyyrin puolelle, humoristiset luonnehdinnat napsahtavat maaliin.

Lopulta lääkettä löytyy Helin vetämän saksan kurssin oppilaalta. Kalliolainen nuorimies heittäytyy mielellään kypsän naisen seksivajauksen hoitajaksi. Suhdekiemurat eivät kuitenkaan koskaan pysähdy ensihurman tilanteeseen.

Ei kiitos on sujuvasti kirjoitettu, paikoitellen oikein hauskaa luettavaa ja sisältää osaksi kliseistenkin komedia-ainesten ohella ihan kiinnostavia huomioita parisuhteista, vanhemmuudesta, ystävyydestäkin. Romaanista olisi voinut tulla moni-ilmeisempi, jos miehen näkökulmaakin olisi väläytetty. Se ei taida sopia tähän huumorilla kerrottuun revittelyyn, jossa naisen aktiivinen seksin halu on pääasia. Matin mahdollinen masennus ja huono isäsuhde vilahtavat ohimennen. 

*) Nyt kävi niin nolosti, että olen lukenut yhden Anna-Leena Härkösen teoksen ja se on - EI KIITOS!  Vuonna 2011. En muistanut sitä ollenkaan poimiessani sen nyt kirjaston palautusten hyllystä enkä lukiessanikaan. Blogista on apua dementiaankin...

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

Otava, 2008, 351 s

Agatha Christie: Stylesin tapaus

Vuonna 2020 Agatha Christien esikoisteoksen Stylesin tapauksen julkaisusta tuli kuluneeksi 100 vuotta. Tänä vuonna kirjailijan kuolemasta on kulunut 50 vuotta. Luin merkkivuoden kunniaksi ja Helmet-haasteen kohtaan 3 tämän esikoisteoksen. Lisäksi yritin innostua Agathan dekkareista enemmän kuin muutamia vuosia sitten klassikkohaasteeseen lukemastani Eikä yksikään pelastunut -teoksesta.

Hitusen parempi kokemus Stylesin tapaus olikin. Ei niinkään jännityksen takia, vaan tässä esikoisteoksessa henkilökuvaus on monipuolisempaa. Siitä huolimatta dekkarikuningattaren teokset vaikuttavat minuun sekä unettavasti että hermostuttavasti siinä mielessä, etten vaan jaksaisi Hercule Poirot'n viisaita päättelyjä oven salpaan jääneestä kankaanpalasta ja maton ruskeasta tahrasta. Sekä useasta kahvi- ja kaakaokupista. Olennaisen tärkeitä ne olivat.

Styles Courtin kartanolla Essexin maaseudulla vilisee porukkaa ja kirjavia suhteita riittämiin, jo kartanon asukkaidenkin taustalla. Tärkein heistä on leskirouva Emily Inglethorp, joka on vanhoilla päivillään avioitunut epäilyttävän luihun, 20 vuotta nuoremman Alfred Inglethorpin kanssa. Häntä kaikki muut vaikuttavat inhoavan. Talossa asuvat myös rouvan ex-puolison kaksi aikuista poikaa John ja Lawrence Cavendish sekä lukuisia sisäkköjä ja seuraneitejä. Kapteeni Hastings on ensimmäisen maailmansodan sotilaita ja Johnin rintamatoveri. Hän saapuu toipumaan kartanolle ja on tapausten kokija ja kertoja. Hastings on erinomainen kontrasti ylivoimaiselle Poirot'lle erehtyväisenä wannabe-salapoliisina.

Hercule Poirot on tullut paikkakunnalle sotaa pakoon, kotimaa Belgia tömisee yhtena taistelutantereena. Hän on Hastingsin vanha ystävä, mon ami.

Leskirouva on eräänä iltana vetäytynyt yöpuulle normaalisti illallisen jälkeen, mutta on aamuun mennessä menehtynyt tuskallisesti. Syyksi epäillään myrkytystä. Strykniinillä. Eiko rouva Skrofkin murhattu samalla myrkyllä Mika Waltarin dekkarissa? Voilà. 

Jokaisella näyttää olevan syitä murhaan ja epäilyttävää käyttäytymistä murhaa edeltävänä iltana. Yläluokkaisen suvun ympärillä pyörii henkilökunnan ohella kasvattilasta, apteekkaria ja saksalainen lääkäri. Rasismia ja antisemitismiä pilkahtelee ajan kuvassa. Scotland Yardkin saapuu tutkimaan, mutta Poirot'n havainnoille he eivät pärjää. Eivätkä hänen analyysinsä rajoitu omaisuuden haalimiseen eli oikeaan testamenttiin vaan hän sukeltaa myös epäilyksen alaisten rakkauselämään näiden käytöstä ja motiiveja miettiessään.

Kaikki alkoi väärinkäsityksestä. Mary meni naimisiin Johnin kanssa vaikkei  rakastanutkaan tätä. John tiesi sen. Hän on omalla tavallaan luonteeltaan hyvin herkkä, eikä hän tahtonut väkisin olla vaimonsa seurassa, jollei tämä kerran hänestä huolinut. Ja kun John vetäytyi syrjään, Maryn rakkaus heräsi. Mutta he ovat molemmat poikkeuksellisen ylpeitä ihmisiä, ja juuri ylpeys piti heitä heltymättömästi erillään.

Poirot kertoo päätöspuheessaan salongissa venyttäneensä ratkaisuaan myös koska toimi rikostutkimuksen ohella myös amorina.

Ennen kuin rikos selviää, matkan varrelle kasaantuu lukuisia harhautuksia ja hämäyksiä. Kirjoittelin kiltisti ylös henkilökavalkadin nimiä, etten nyt ihan niissä vielä putoaisi kelkasta. Sittemmin väsyin, Scotland Yardin jepet eivät enää jaksaneet herättää mielenkiintoa, putosi siinä joku apteekkarikin. Puudutti varsinkin Poirot. Häneen liitän elimellisesti David Suchet'n, jonka ilmeettömästä ja omahyväisestä figuurista tepasteluineen en tykkää. Eh bien. Ei varmaan pitäisi lukea tämän tyyppistä dekkaria, ellei murhatutkimus kiinnosta.

Agatha Christie: Stylesin tapaus
The Mysterious Affair at Styles, 1921, suomentanut Paavo Lehtonen, 1970 ja suomennoksen tarkistanut Alice Martin, 2020
WSOY, 2020, 313 s

Virginie Despentes: Vernon Subutex

Alex oli niitä kundeja, jotka suistuivat masennuksen syövereihin, kun heille kerrottiin että heidän uutta singleään oli myyty satatuhatta kappaletta. Hän oli aito työläisperheen jälkeläinen joka pelkäsi kuollakseen menestystä. Se aiheutti hänessä häpeää, jota hän itse tosin kutsui lahjomattomuudeksi. Kaikki hienostunut kävi hänen hermoilleen. Oli vaarallista kutsua hänet palatsin baariin lasilliselle - se saattoi saada hänet itkemään raivosta.

Ranskalaisen Virginie Despentesin nimen poimin muistiin vain osittain lukemastani Maggie Nelsonin Kuin rakkautta - essee/keskusteluteoksesta. Vernon Subutex on nimensä veroinen romaani ranskalaisesta alakulttuurista, rokkareista, musiikki- ja viihdebisneksestä, siinä menestyneistä ja sieltä pudonneista. Huumeet, porno, prostituutio ja koko seksuaalinen kirjo friikkeineen esittäytyy ronskilla ja provosoivalla tyylillä. Satiirinen katse pyyhkii yli modernin Ranskan, pikku trippi Barcelonaankin mahtuu mukaan.

Keskushenkilö Vernon on viisikymppinen urbaani - pariisilainen bien sûr - hengailija, kulttimaineeseen kohonneen Revolver-levykaupan omistaja, 80-luvun reliikki. Hänen elintasonsa kääntyy hiljalleen laskusuuntaan, kun vuosikymmenten kuluessa kutoutunut verkosto alkaa hapertua. Hän on oman tulonlähteensä sulkeutumisen jälkeen niittänyt mainetta asiantuntevana DJ'nä ja nauttinut arvostusta ystäviensä keskuudessa. Hänen tilanteensa huononee oleellisesti kaikkein valovoimaisimman ystävän Alex Bleachin kuoltua, syynä yliannostus. Alexille on vain tarvinnut mainita rahan puutteesta ja Vernonin tilanne on korjaantunut. Kuka maksaisi nyt hänen vuokrarästinsä?

Vernon saa häädön vuokra-asunnostaan eikä onnistu edes tavaroitaan pelastamaan. Alkaa kiertely kavereiden sohvilla ja uusien naistuttujen iskeminen baareista. Se ei ole ollut vetävälle tyypille vaikeaa, eikä ole 5-kymppisenäkään. Päin vastoin, osa naisista tarrautuu takiaismaisesti. Sitä ei vapaa mies siedä, joka oikeastaan rakastaa omaa elämäntapaansa. Ainoa ongelma on, mistä hankkia ravinto ja katto pään päälle. Mieskatse on tässä naisen kirjoittamassa romaanissa armottoman kova.

Läheinen ystävyys äkillisesti kuolleen Alexin kanssa on ohitse, mutta kuolemansa jälkeenkin kaveri voi jeesata. Vernon omistaa tähden viimeisen haastattelun tallenteen, jonka arvioi kiinnostavan suurta fanikuntaa. Se vain, että häädön jälkeen sen olinpaikka on epäselvä. Joka tapauksessa Vernonin hallussa olevaa tallennetta alkaa metsästää kirjava joukko musiikki-, kirjallisuus- ja media-alan toimijoita.

Laurent vilkaisee kelloaan, väläyttää huolestuneen ilmeen, nousee kiireesti seisomaan, sujauttaa narikan tytölle kymmenen euroa ja astelee ripeästi ja helpottuneena kalseaan ulkoilmaan. Työhuoneelleen päästyään hän muistaa tapaamisensa Castafioren kanssa. Tänään ei ole hänen päivänsä, planeetat eivät ole kohdillaan. Hän pudistaa nuoren jakelijan hikistä ja velttoa kättä. Kaikki hinttarit eivät ole komeita. Pradan kuteet päälläänkin Castafiore näyttää aina siltä kuin olisi juuri noussut roskasäilöstä. Hänen olemuksensa on iljettävä. Ei ihme, että heppu on niin ilkeä. Laurent pohtii, tajuaako yökötys, että hän aikoo tehdä tälle oharit.

Asunnoton entinen rokkari ja muiden metsästämä videonauha synnyttävät kertomuksessa Alexin/Vernonin tutuista ketjuuntuvan piirin tapauskertomuksia, ihmisiä kirjavissa elämäntilanteissa, joiden kautta Despentes kuvaa satiirin keinoin ranskalaista yhteiskuntaa; köyhyyttä, syrjäytyneisyyttä, vallanhalua, arvoja ja niiden luhistumisia, huumekuolemia, prostituutiota, pornoa. Matkalla tavataan ihmisiä kaikissa väreissä, sukupuolisia vähemmistöjä, vaimonhakkaajia, rasisteja, arabeja...

Lupaukset olivat kauniita ja tekopyhiä: tutkinnon suorittaneet arabit pysyivät tasavallan mutiaisina ja heiltä evättiin vaivihkaa pääsy tärkeisiin asemiin. Tyttärelle mikään ei ollut sietämättömämpää kuin todistaa, kuinka isä oli petetty - paitsi ehkä huomata, että isä oli uskonut mahdollisuuksiinsa.

Kaiken keskellä yllättäen tuikkii ystävyyttä, solidaarisuutta ja rakkautta. Rakkaus hiipii korskean tyypin juhliin brasilialaisen transmallin hahmossa. 

Vernon vetelehtii usein onnensa ohi. Sen mikä järkevältä näyttäisi. On narkkarin äitiäkin huolehtijaksi tarjoutumassa, mutta ei. Vernon ei näytä pelkäävän katua eikä ihmisten katseita. Ei ole ilmiselvää, että ostoskeskuksen ulkopuolella penkillä kerjäävä köyhä kadehtisi töihinsä kiirehtivän varakkaan kaupunkilaisen osaa.

Olen sateen piiskaama, lehtensä pudottanut puu, lastenvaunuissa kiljuva lapsi, hihnaansa tempova koira, vankilan vartija joka kadehtii huolettomia vankeja, olen tumma pilvi, suihkulähde, jätettty sulhanen joka katsoo valokuvia entisestä elämästään, olen koditon Pariisissa, istun penkillä kukkulan laella.

Vernon Subutex on palkittu neljästi Ranskassa ja se oli ehdolla myös kansainväliseen Man Booker -palkintoon Britanniassa. Se on ensimmäinen osa trilogiasta, joista kaksi viimeistä ovat vielä suomentamatta. Einari Aaltosen ensimmäisen osan suomennos on hieno, joten toivottavasti nuo kaksi seuraavaa ovat työn alla.

Lisäys: Suomennosta pitää odottaa joltakin toiselta tekijältä,  Einari Aaltonen onkin näköjään kuollut joulukuussa 2025.

Virginie Despentes: Vernon Subutex
2015, suomentanut Einari Aaltonen
Like Kustannus Oy, 2016, 343 s

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä. Kertomuksia naisista ja miehistä

Kansi Paula Pohli

Heti ensimmäisistä sanoista ymmärtää, miksi kirjailijasta on tullut bestseller, ja tottelevaisesti lukija lähtee seuraamaan narusta taluttajaa. Claire Keeganilla on saman tapainen ote kuin Raymond Carverilla; aikaa ei novellissa tuhlata, mutta taianomaisesti hyvin arkisista ja tavanomaisista sanoista nousee kiinnostava näkymä, joka tarkentuu aikaan ja paikkaan, ottaa mukaan seikkailuun.

Keeganin nimi on parin viime vuoden aikana vilahdellut useamminkin näköpiirissä. Minulle kolmen novellin kokoelma Aivan viime hetkellä tarjosi vakuuttavan maistiaisen taitavasta kirjoittajasta. Nämä pienet asiat oli tarkoitus lukea, mutta sitten näin romaanista tehdyn hyvän elokuvan, aihe tuntui kypsyvän valmiiksi ja kirja jäi lukematta.

Internetistä on paljon iloa. Heinrich Böll-residenssi on todellakin ilmeisesti olemassa, koska saksalainen kirjailija asui Irlannin Achillin saarella vuosia. Nimetön kirjailija asettuu residenssiin novellissa Pitkä ja tuskallinen kuolema, nauttien jo etukäteen kirjoitusrauhasta kauniissa talossa ja sitä ympäröivässä puutarhassa. Nainen hekumoi tilanteellaan niin vastustamattomasti, että voi ymmärtää kaiken menevän pieleen, kun tuntematon mies soittaa ja pyytää saada tulla käymään Böll Housessa. Hän sanoo olevansa saksalaisen kirjallisuuden professori. 

Novelli ei kuvaa parisuhdetta, mutta naisen taakse jäänyt parisuhde kuitenkin palaa kummittelemaan uuden häiriön säröistä, häiritsemään samalla tavalla kuin röyhkeä vieras. Taakse vaikuttaa jääneen mies, jonka tunteisiin nainen ei usko. Tunnelma saarella on aurinkoinen, nainen poimii maisemasta suloisia yksityiskohtia. Naisen ensimmäinen kirjoituspäivä on kuitenkin pilalla. Hänen on tietenkin järjestettävä tarjottavaa omanarvontuntoiselle tunkeilijalle. Päivän päättyessä outo vieras on saanut kakkunsa ja kahvinsa, paljastanut vierailunsa luonteen eikä vierailu pääty sopuisasti. Mitä tekee kirjailija? Hänen aseensa on kirjoittaminen, joten se parhaiten nauraa, joka...

Kaksi muuta novellia, Aivan viime hetkellä ja Antarktis kuvaavat eri vaiheissa olevia parisuhteita, toinen avioliiton kynnyksellä olevaa paria, miehen näkökulmasta, toinen satunnaista seksisuhdetta, päähenkilönä seikkailua etsivä perheenäiti, joka lähtee jouluostoksille toiseen kaupunkiin. Molemmat kertomukset syvenevät ristiriitaisiksi, lähes vastakkaisiin suuntiin kehittyvine tarinoineen.

Aivan viime hetkellä kuvaa kohtaamista, jossa odotukset eivät täyty. Arkisen mielikuvitukseton mies ei tajua naisen romantiikan kaipuuta, vaikka nainen totisesti ponnistelee sen näyttämiseksi. Antarktiksessa mies tajuaa naisen toiveet sitäkin paremmin. Kauhistuttavan charmantti mies, juuri sellainen, jonka laisen perheenäiti haluaa salaisella retkellään kokea, kietoo naisen hunajaiseen verkkoonsa.

Miehistä ei piirry kovin sympaattista kuvaa näissä kertomuksessa, päin vastoin kuin romaanissa Nämä pienet asiat, jossa perheenisällä on sekä empatiaa että rohkeutta puuttua asioihin. Taitavasti jännitteillä ladattu on jokainen näistä kolmesta kertomuksesta. Kirja on ohut, mutta novellit ovat juuri oikean pituisia. Ne lukee lähes henkeä pidätellen. Aikamoista.

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä. Kertomuksia naisista ja miehistä
Novellit ovat ilmestyneet vuosina, 1999, 2007 ja 2022. Suomentanut Kristiina Rikman
Tammi/WSOY, 2025, 109 s

Raitiotie takaisin Turkuun - ja silppulukemista

Turku  n. 60-luku (Kuva Picryl Public domain no restrictions)

Pitää tälläkin kanavalla esittää mielipiteeni kaupungin ajankohtaisesta ja voimallisesti keskustellusta aiheesta. Raitiovaunun puolesta. Ehdin jo lähettää mielipiteeni Hesariin - joka ei sitä julkaissut - siinä uskossa, ettei Turun Sanomat sitä julkaisisi, koska oli juuri paikallislehtenä ilmaissut vastustavansa raitiotietä. Yllättäen juttu ilmestyi, ainakin digiversiossa. Kiitos siitä. Ehkä toimin esimerkkinä lehden joustavuudesta erilaisille mielipiteille, toivottavasti.

Raitiovaunu ei ole millään tavalla vanhentunut joukkoliikenneväline, kuten TS päätoimittaja mm esitti jutussaan. Siitä on todisteena yhä uusien kaupunkien investoinnit raitioteihin ja vanhojen raitiovaunujen suosio siellä, missä ne ovat liikenteessä.

Tampereen, Helsingin ja muiden eurooppalaisten kaupunkien positiivisten kokemusten luulisi vakuuttavan, mutta - menneisyyden ratkaisujen valossa - pelkään turkulaisen lobbausmafian mahtia.

Toivon Turun kaupunginvaltuustolta rohkeutta tehdä tämä päätös tulevaisuuden investointina. Eihän tässä ole kyse vain tämän hetken linjauksesta, vaan tulevien kaupunkilaisten ilmastoystävällisestä ja terveellisestä joukkoliikennevälineestä. Turun keskusta sijaitsee jokilaaksossa, ja on sen takia kuivana aikana, keväisin ja kesäisin varsinkin herkästi pölyyntyvä. En haluaisi nähdä siellä entistä isompia busseja asfalttia höyläämäässä ja hengitysilmaa heikentämässä. Suurbusseja on esitetty vaihtoehtona raitiotielle. 

Vanhan Turun keskustaan ratikka sopii loistavasti, sekä maisemallisesti että varsinkin asukkaiden/käyttäjien kannalta.

Ratikka - raitsikka sanottiin Turussa lapsuudessani - on osoittautunut toimivaksi joukkoliikennevälineeksi urbaaneissa  ympäristöissä, Lissabonista Budapestiin, Göteborgista Lyoniin. Nykyiset ratikat ovat myös äänettömämpiä ja mukavampia kuin entisinä aikoina, jolloin meilläkin ratikka kulki. Ja edelleen kulkisi, elleivät 70-luvun päättäjät järjettömässä purkuvimmassaan olisi raitiotienkin kimppuun päässeet. 

Uskon, että ratikan vastustajissa on enemmän autoilevaa vanhempaa väkeä, jotka eivät edes ole joukkoliikenteen käyttäjiä. Nyt tehdään päätöksiä ennen kaikkea nykyisiä nuoria ja tulevia sukupolvia varten. Toivon irtiottoa entisestä tunkkaisesta ilmasta ja päätöksenteosta. 

Maggie Nelsonin Kuin rakkautta sisältää hänen esseitään ja keskusteluja ystävien kanssa yli vuosikymmenen ajalta, vuosilta 2006-2023. Nykyfeministisissä piireissä Maggie Nelson lienee yhtä arvostettu kuin Simone de Beauvoir aikanaan. Pidin paljon hänen kirjastaan Argonautit. Nelsonissa aistin jotain sellaista rentoutta ja reiluutta, huumorin lisäksi, josta monissa radikaaleissa feministeissä on huutava pula. 

Itse en koskaan lukiessa ajattele: "Miksi halusit kertoa minulle tämän kaiken?" Minusta kysymys kertoo paljon enemmän lukijasta/kriitikosta kuin kirjoittajasta. Kuulen siinä perusoletuksen,  että kirjoittajan ei pitäisi kertoa tätä kaikkea ellei toisin todisteta - että kertominen on häpeällistä, että kriitikon työ on havahduttaa taiteilija tai kirjoittaja häpeään...

Myös tässä kokoelmassa löysin samaa sympaattisuutta. Hiljalleen huomasin kuitenkin, että tässä on minuun makuuni sellaista löysää keskustelua, jota en jaksanut. Kehutaan ystävää, seilataan aiheesta toiseen. Taidekeskustelua ja nimiä oman suljetun piirin sisältä. New Yorkissa piirit ovat tietenkin isot, mutta täältä katsoen ja lukien: pälä pälä ja hohhoijaa.

Sain kuitenkin napattua kirjavinkin: nimittäin Ben Lernerin uutuuden. Ben Lerneriin tutustuin hänen romaanissaan Lähtö Atochan asemalta. Varsinkin vakuutti Nelsonin valitsema sitaatti juhla-aterialta, johon sisältyneet vauvamustekalat kokki oli kirjaimellisesti hieronut hengiltä. Tuli mieleen vanha kunnon David Foster Wallace -vainaa ja hänen raporttinsa hummerifestivaaleilta. Atochan asema oli hyvä lukukokemus, joten luotan tähän vinkkiin. Lisäksi yhdessä keskustelussa ystävykset kiittelivät Knausgårdia, josta plussaa, koska jossain vaiheessa Knasun Taisteluja muistaakseni moni meikäläinen feministi oli hyvin nyrpistelevä ja osoitti kritiikissään ennemmin omaa rajoittuneisuuttaan.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnuselta olin ehtinyt ennen tätä hänen esikoistaan lukea vain Pimeät kuut, joka teki vaikutuksen. Niinpä oli aika tarttua Neljäntienristeykseen, josta hänen kirjailijuutensa alkoi, kun kirja sopivasti tarjoutui kirjaston hyllyltä. (On tässä välissä tullut muutama keskeytyskin. Mm Alex Schulman! Ei enää häneltä tulehtuneita suhteita vanhempiin, 17. juni maistui jo toistolta.)

Neljäntienristeys vaikutti heti tutulta; samoja maisemia Kuusamon suunnalla ja aikoja sodan jälkeen kuvataan kuin Pimeissä kuissa. Kerronnasta tuli mieleen Väinö Linna, mutta vertailukohta on tietenkin armoton. Toinen vasta esikoiskirjailija, toinen jo kansakunnan kaapin päälle kohotettu ja palkittu kokenut kirjoittaja - noiden pääteosten Tuntemattoman sotilaan ja Pohjantähden kirjoittamisen aikoihin (joihin tämän tuntumani pohjaan).

Alkaa tuntua, että missä vain riuska, yhteisön juoruille ja siunailuille piut paut antava nainen karuja polkujaan saapastelee, niin hän on aika usein kätilö. Tähän ammattiin on näissä kuvioissa jo monessa romaanissa törmännyt. Myös Ruotsin puolella. Maria on tässä se perheen alkuäiti, josta kaikki lähtee. Hän ehtii kätilön toimensa ohella pyöräyttää itsekin tytön, Lahjan maailmaan. Isästä ei tule havaintoja. Lahja seuraa äitinsä esimerkkiä ja taloon syntyy Anna, jonka isä on häipynyt omille teilleen. Onni tulee myöhemmin Lahjan puolisoksi ja Annan isäksi taloon. Syntyy vielä kaksi lasta, Johannes ja Helena.

Perhekronikka kehystyy vuoden 1996 terveyskeskukseen ja käy läpi suvun historiaa vuodesta 1895 lähtien Marian, Lahjan, tämän miniän Kaarinan ja Onnin omista näkökulmistaan kertomana. Itsellisen naisen oman tien raivaamista kätilönä, sodan köyhentämien ihmisten arkea, talon rakentamista, lasten kasvamista, pari- ja muiden lähisuhteiden vaikeuksia kuvataan rauhallisella poljennolla. Se on kuin syvähengitystä mäntymetsässä, jotenkin ihanan rennosti ja pinnistelemättä saattoi heittäytyä kertomuksen rytmiin. 

Teemaksi kasvaa vaivihkaa sodan jälkeisen ajan ahdaskatseisuus, tiukka "normaalius". Sodasta palannut Onni on Lahjan puolisona hyvä isä sekä toisen miehen lapselle että omilleen. Hänellä on valtava tarve tehdä oikein, toteuttaa kaikki vaimonsa toiveet uuden talon suunnitelmista ja olla hyvä isä lapsille. Kunhan ei vain joutuisi vastaamaan vaimon seksuaalisiin tarpeisiin. Siihen hän ei tunne halua, hän on homoseksuaali, mutta toivoisi olevansa "terve". Vietti johtaa salaisille tapaamisille, kätkettyihin kirjeisiin ja pariskunnan yhä jäätyneempiin väleihin. Kohtaamattomuus aiheuttaa kärsimystä ja Lahja jää uneksimaan miehestä, joka elää saman katon alla vaan ei kosketuksen päässä.

Seuraavassa sukupolvessa Johanneksen onnellinen vaimo Kaarina ja heidän lapsensa voivat vain ihmetellä, mistä tylyksi koetun Lahja-mummin katkeruus kumpuaa. Siihen ollaan totuttu. Usea sukupolvi asustaa Marian aloittamaa ja Onnin lisää rakentamaa isoa taloa, jonka tunnelma ei koskaan lämpene, avotakasta huolimatta. Huomiota herättävän korkea rakennus kerää ajan myötä sisäänsä liikaa puhumattomia asioita.

Olen käynyt pohjoisen "selkosilla" hyvin vähän, joten piti ihan kaivaa vanha Suomen kartta ja myös tarkistaa Suomen rajoja ennen sotia ymmärtääkseni paremmin, missä liikutaan, kun Onni lähtee Kuusamosta kohti Oulua ja pysähtyy Taivalkoskella. Olen enimmäkseen rannikolta kuikuillut merelle päin ja sen yli.

Neljäntienristeyksen rakenne vaihtuvine näkökulmineen samoina ajanjaksoina johti hieman junnaavaan kuvaukseen loputtomasta rakentamisesta. Vasta Onnin kertomuksessa, tarina sai oikeasti siivet alleen. Oli tuskaista lukea miehen kohtuuttomista itsesyytöksistä. Mies yrittää tehdä kaiken oikein: on perustanut perheen, saanut sodasta ansioristin, hoitanut lapset, rakentanut talon - mutta ei vain saa rakastaa sillä ainoalla itselle rehellisellä tavalla. Itsensä lisäksi mies tulee siinä itsepetoksessa samalla tehneeksi yhden naisen onnettomaksi. Tuskaista, mutta samalla ajan kuvassa hyvin uskottavaa. Kun vielä viimeisessä luvussa paljastuu, mihin itsepetos voi johtaa, draamallisuus huipentuu hienolla tavalla.

Ennen kuin pääsin pitkälle venyvistä talon-, mökin- ja saunanrakennusprojekteista, koin kuvauksen hiljalleen laimentuvana - kuin katsoisi samaa näyttämöä lasin läpi - vaikka näen siinä kuvatun sodan jälkeistä arkielämää todenmukaisesti. Mietin, johtuiko lukutunnelma myös noista suurista ajallisista harppauksista melko nopeassa tahdissa. Aina vain naulattiin lautoja, ja arkisia askareita pottuineen ja sooseineen sekä niihin liittyvine dialogeineen riitti. Mutta onneksi Onnin syvemmälle sielun syövereihin kaivautuva näkökulma merkitsi muutosta ja kerronta elävöityi.

Onni ja Lahja, kaksi onnetonta yhdessä; heissä voi nähdä esimerkin ihmisten mielivaltaisista säännöistä toisten kiusaamiseksi ja siitä mihin niillä päädytään. Kuristavia normeja ihmiset ovat olleet kaikkina aikoina hyviä keksimään, milloin mihinkin tekstiin vedoten. Aina riittää räsäsiä ja muita, jotka katsovat saaneensa oikeuden rajoittaa kanssaihmisten elämää itselleen sopivilla ohjeillaan.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

WSOY, 2024, 10 v juhlapainos, ensipainos 2014, 334 s

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Sinulla on kaupunkilainen olemus, olet naamioitunut, mutta et sinä ketään huijaa. Me tunnistaisimme sinut milloin tahansa ihmisten joukosta ja tietäisimme heti, mistä sinä tulet ja millainen sinä olet. Se on merkki sinussa, se ei hankaudu irti, ei laimene tai piiloudu.

 --- Miksi sinulle muka, kun ei muillekaan, kuule.

Kuinka on mahdollista, että aina syntyy uusia, nerokkaita tapoja tehdä taidetta? Eikö tämäkin ole jo kuvattu? On, mutta ei näin. Jokainen kantaa mukanaan yhden ainutlaatuisen tavan nähdä elämän korallimetsä kaikkine sävyineen. Ja jotkut meistä taitavat kertoa näkemästään loisteliaasti.

Kuten Marjo Niemi Pienen budjetin sotaelokuvassa. Ällistyttävän konkreettista, absurdia, hauskaa ja kauheaa yhtä aikaa. Kaikki koettu väreilee sakeana ilmassa, tässä mustanpuhuvassa isän, perheen, sukupolvien historian ja yhteisön kuvauksessa. Lämpenevässä meressä harmaiksi kituneet korallit muistuttavat tyhjenevän tehdaspaikkakunnan asukkaita, näköalatonta työväestöä. Tänne ei haluaisi jäädä, täältä ei voi lähteä. 

Eräs ihminen palaa synnyinseudulleen, tehdaspaikkakunnalle, josta tehdas on jo aikoja sitten kadonnut maisemasta. Muistot eivät paluuseen kannustaisi, mutta naisella on siellä hommia. Isä on kuollut. Isän rakentama sementtiin valettu kivitalo, linnoitukseksi kutsuttu on jäänyt todistamaan isästä ja tämän perheen elämästä. Veli on kadonnut jonnekin, äiti on kuollut aiemmin.

Minäkertojan näkökulma vaihtelee erään ihmisen ironisen äänen kanssa. Ääni pilkkaa ja mitätöi kertojan kokemusta. Pienen paikkakunnan pysähtyneessä maailmassa kukaan ei ole mitään. Jos joku sitä kuvittelee, häneltä viedään luulot, niin myös tänne palaavalta. Ei, sinä et uskonut, vaan uhmasit saamaasi paikkaa maailmassa. 

Häneltä luulot tosin on viety jo lapsena. Siitä sodan käynyt ja alkoholisoituva isä on pitänyt huolen. Isä on noita äijiä, joiden maailmassa naiset eivät ole mitään, vain sodan nähneet miehet ovat, tee-se-itse -mies, joka ei lue käyttöohjeita ja luottaa vain omaan kaivoveteensä. Sota jatkuu omassa talossa, videokaseteilta sota-elokuvia katsellen, omia ideoita kehitellen, alkoholi kiteyttää vainoharhaisuutta. Isän sankaruus on kehitelty lapsuuden nöyryytyksistä. Nainen on tässä näkymässä avuton, ajotaidoton varsinkin.

Kuka aikuinen ihminen ei omista eikä osaa ajaa autoa, tässä näette hänet. Hän vastustaa. Mikä tarkoittaa, että muut sitten ajelevat häntä. Hän istuu kuin mummeli pelkääjän paikalla tai laskostaa jalkansa pienille lapsille tarkoitetuille takapenkeille. Istuu siellä kuin mytty nättejä arvoja matkalla kaatopaikalle.

Neil Hardwick aikoinaan hahmotteli klassisia suomalaisia maaseudun huoltamoilla. Pienen budjetin sotaelokuva tarjoaa vastaavia tyrskähdyttäviä luonnehdintoja kylän peruslinnakkeessa eli baarissa.

Tiskin takana Ritvasaatana. Karkeat paksut hiukset, samalla permanentilla edelleen. Kokemus osoittaa, että jos ihmisen hiukset näyttävät peruukilta, mutta eivät ole, elää henkilö pidempään kuin kukaan, vaikka polttaisi kessua enemmän kuin kukaan.

Ei ole ihme, että tänne palaamisen ahdistus ajaa pullon lohtuun isän lapsenkin. Siskon ja sen veljen muistot ovat juopon isän jälkeen kovia. Kumpikaan ei ole sankari-isälle kelvannut. Häpeä on tarttunut. Semmoisen jälkeen ei voi uskoa, kun siellä tapaa ystävällisen ihmisen. Kaverilla oli kerran sellainen kummitäti. Kaupan kassakin yllättää.

Pienen budjetin sotaelokuvaa on täydestä syystä verrattu Édouard Louisin kuvauksiin köyhtyvästä työväenluokasta nyky-Ranskassa. 

Ainutlaatuisen kerronnan ohella nautin takuuvarmasta kielen hallinnasta. Harvoin saa lukea näin hiottua suomea. Voi lukea täydellisen luottavaisena, että tämä kirjailija tietää, mitä tehdä tällä kielellä.

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Teos/Siltala, 2025, 244 s

Leonora Carrington: Kuulotorvi

 

La rencontre, Leonora Carrington et Max Ernst, vers 1939
(photo Gautier Poupeau, Creative Commons)

Kuului voimallista jyrinää ja räsähdyksiä, ja yhtäkkiä seisoinkin padan vieressä hämmentämässä keittoa, jossa oma ruhoni kiehui koivet pystyssä, poristen iloisesti kuin mikä tahansa naudankimpale. Heitin sekaan hyppyselllisen suolaa ja muutaman pippurin ja sitten ammensin kauhallisen graniittikulhooni. Keitto ei ollut yhtä herkullista kuin bouillabaisse, mutta se oli tavallista kunnon lihasoppaa ja maistui kylmällä säällä oikein mainiosti.

Leonora Carrington (1917-2011) oli yläluokkaiseen, katolilaiseen brittiperheeseen syntynyt surrealistinen kuvataiteilija ja kirjailija. Kuten tuosta tiedosta jo voi päätellä, hän pyyhki lapsuuden kotinsa pölyt jaloistaan, suuntasi Meksikoon ja eli sittemmin surrealististen ja muiden taiteilijapiirien keskuudessa. Kuulotorvessa konservatiivisesta synnyinkodista ei ole paljon jäljellä.

Hartaan Jon Fossen jälkeen tulin syöksyneeksi suoraan villin feministin ja anarkistin (ei varmaan mene paljon ohi tämäkään määrite) hengentuotteeseen. Tunnustan Carringtonin läheisemmäksi näistä kahdesta, mutta aika kovaa pyöritystä tässä myllyssä tuli koettua. Onneksi nobelisti Olga Tokarczukin jälkisanat valaisevat kertomuksen metaforia ja yhteyksiä kirjallisiin ja kulttuurisiin traditioihin. Olisi jäänyt paljon piiloon ilman tuota asiantuntevaa osuutta, ainakin siitä feministisestä näkökulmasta, josta OT teosta lähestyy. Tavallinen kuvittelukykyni ei aivan pysynyt Carringtonin mielikuvituksen kyydissä.

Sen vuoksi sen lukeminen edellyttää tiettyä tulkintakompetenssia - ja samalla tekee pilkkaa tästä kompetenssista ja tarjoilee lukijalle kokonaisen liudan mitä oudoimpia ja hurmaavimpia tarinoita. 

Kansi Viivi Prokofjev/Kosmos

Minäkertoja, Marian Letherby on 92-vuotias, kun hän saa hulvattomalta ystävättäreltään Carmellalta lahjaksi kuulotorven. Sitä ennen hän ei ole oikeastaan kuullut mitään lähisukulaistensa puheista eivätkä ne häntä kiinnostaneetkaan. Kuulotorvi paljasti jälkipolven  suunnitelmat viime hetkellä, mutta sittenkin myöhään. Niinpä vanhus löytää itsensä keskeltä mitä kummallisinta,Valon Lähteen veljeskunnan pyörittämää vanhainkotia. Erilliset talot on muotoiltu sieneksi, saappaaksi, majakaksi, muumioksi. Taloja asuttavat vanhat naiset ovat enemmän tai vähemmän höppänöitä omine tarinoineen. Marianin huoneessa suurin osa huonekaluista on maalattu seinälle.

Vanhuksia pitävät kurissa ankara tohtori ja rouva Gambit, sääntöjään rakastavia vanginvartijoita. Heillä on omat kasvatukselliset oppinsa, joihin kuuluu erikoinen liikehdintä, asukkaiden tarkkailu ja arviointi. 

En uskaltanut kysyä, oliko Liikehdintä voimistelua. Olin tavattoman huolissani ja tyydyin nyökkäämään useita kertoja. Olin aikonut nyökätä vain kerran samalla kun suuntasin rouvaan toivoakseni älykkään katseen. Jostain syystä pääni jatkoi hermostunutta nyökkäilyä, ja minulla oli täysi työ saada se tokenemaan. 

Asukkaiden suostumusta harjoitteisiin ei kysellä. Ruokasalin seinän maalaus silmää iskevästä abbedissasta johtaa Marianin salattuun maailmaan, hän löytää nahkaselkäisen kirjan nunnan elämästä. Surrealistiset seikkailut seuraavat toistaan, mukana on temppeliritareita ja Graalin maljaa, kyseessä ei ole sen vähempää kuin maailman vallankumous. Pelastava enkeli Carmella on avainhenkilö tapahtumien vyöryessä vanhojen naisten valtaa vahvistavaan suuntaan. Hän kurvaa paikalle violetissa limusiinissaan eikä hänelle mikään este ole ylivoimainen raivattavaksi. 

Kuulotorven vanhat naiset sankareina ovat vapaita miesten arvottavasta katseesta, heitä ei voisi vähempää kiinnostaa muiden mielipiteet. Tapahtumien käänteissä myös Gambitin vanginvartijapariskunta katoaa maisemasta. Niinpä naisille avautuu maailma kaikkine väreineen ja mahdollisuuksineen. Siinä ei ole mitään rajoja, maapallon navatkin voivat kääntyä uusiin asentoihin. Silmää iskevä abbedissa päihittää temppeliherrat ja piispat. 

Olga Tokarczuk toteaa kertomuksen kannustavan naisia uskaltamaan kulkea vastavirtaan. Feministinen tulkinta avautui oikeastaan vasta hänen jälkisanoistaan, anarkismin ja vanhojen naisten välinpitämättömyyden kaikenlaiselle miellyttämiselle olin kyllä tässä lukenut. 

Kuulotorvi on kuvitettu kirjailijan pojan juoneen liittyvillä piirroksilla, jotka myös antavat piutpaut perspektiiville tai muille rajoitteille. Surrealismiin olen tutustunut  toistaiseksi vain maalaustaiteessa. Ehkäpä tämä on sitä. Aiemmin lukemistani tuli mieleen ensinnä lapsuuden Paroni von Münchhausenin  seikkailut ja aikuisena lukemistani Octavio Pazin novelli Elämäni aallon kanssa, mutta se taitaakin olla lähinnä vertauskuvallinen hullun rakkauden kuvaus. Tyylillisesti mieleen tuli myös mainio Tristram Shandy jonka lukemisesta kyllä nautin enemmän. Se ei karannut ihan Kuulotorven tapaisiin sfääreihin, oli helpommin lähestyttävä ja siksi hauskempikin.

Tekisi mieli käyttää Leonora Carringtonin ideaa syntiinlankeemuksen kuvauksesta. Hän oli laittanut sen jossain julisteessa kokonaan uusiksi: siinä Aatami ja Eeva ojentavat kumpikin omenan toisilleen. Kuinka tasa-arvoista! Laitankin tähän toistaiseksi ainoan surrealistisen maalaukseni. Nelijalkaisella kanalla on oma tarinansa.

Leonora Carrington: Kuulotorvi

The Hearing Trumpet, 1974, suomentanut Kristiina Drews

Kosmos/WSOY, 2025, 197 s