Virginia Woolf: Majakka

Ainoa kokemukseni Virginia Woolfista on 16 vuotta sitten lukemani Mrs. Dalloway, jonka luin Helsingin kesäyliopiston 1900-luvun kirjallisuus -aiheista kurssia varten. Siitä huolimatta Mrs Dalloway ja sen tunnelma palautui nopeasti mieleen vuonna 1927 julkaistua Majakkaa lukiessani. Sellainen elämää kihisevän kesäpäivän tunnelma englantilaisessa puutarhassa, huvilassa, jossa tietty seurapiiri, perhe tuttuineen pelaa suhdepelejä: seurustelee, keskustelee, suunnittelee retkeä ja samanaikaisesti kirjailija tutkailee henkilöiden sisempiä tuntoja, dialogi vaihtuu monologiin ja pienet silmäykset, ilmeet ja eleet saattavat vavahduttaa ja herättää hetkellisen draaman näkökulman vaihtuessa vuorotellen pöydän ympärillä, puutarhassa. Vaikutti jopa pitkälle, että Majakassakin seurataan vain yhden päivän tapahtumia. Näin ei kuitenkaan ole. Reilusti yli puolivälin jälkeen harpataan ensimmäisen luvun Ikkunasta toiseen: Aika kuluu ja sitä on kulunut kymmenisen vuotta.

Romaanin takaliepeessä kerrotaan otsikolla Virginia Woolf ja hänen maailmansa Englannin kulttuurielämässä vuodesta 1910 eteenpäin vaikuttaneesta Bloomsbury-ryhmästä, joka toimi kirjailijan ja hänen miehensä perustaman kustantamon piirissä ja kodissa. Tästä viktoriaanista tapakulttuuria ja kaksinaismoraalia tuulettaneesta, uusia aatteita ja taiteen virtauksia tuoneesta ryhmästä kirjailija on tekstin mukaan lainannut Majakkaan sen karrikoidun tyyppivalikoiman.

Mestariteos vihdoinkin suomeksi, mainitaan takakannessa. Kai Kaila suomensi romaanin vuonna 1977. Kun en heti ollut päästä lukemisen imuun, päättelin että uudelle suomennoksellekin voisi olla tilausta. Vastaan tuli aika tiheään korvaan särähtävää. Totuuden jahkaaminen. Se harmitti häntä, kukkuroidessaan hänen tyytymättömyyttään mieheensä. Katsahti vaimoaan - ja lisää, oikullisten ja puutteellisten välimerkkien lisäksi. Jossain vaiheessa teksti alkoi sitten vetää sujuvammin. Ehkä näin käy alkuperäisessäkin teoksessa - vai olisiko suomentaja sittenkin parantanut pidemmälle ehtiessään?

Herra ja rouva Ramsayn perhe, kahdeksan lasta ja epälukuisa määrä perhetuttuja viettää kesäpäivää lomalla Skyen saarella, Hebrideillä. Herra Ramsay, metafyysikko ja filosofi  kuvataan arvostettuna tiedemiehenä, joka on myös hyvin itsekeskeinen ja ihailusta riippuvainen auktoriteetti niin perheessä kuin tiedemiehenä. Rouva Ramsay on jo viisikymppinen kaunotar, joka vaikuttaa ensin päähenkilöltä kulissientakaisen kaikkitietävyytensä ja manipulointikykynsä takia. Hän on kuningatarmehiläinen. Hän ohjailee ruokapöydän keskustelua haluamaansa suuntaan, asettelee vieraansa mahdollistamaan suunnittelemansa parin muodostuksen. Ja lopulta hän oli saavuttanut turvallisuuden, leijui ilmassa paikallaan kuin haukka... Herra Ramsayn kuvaukseen sen sijaan sekoittuu aimo annos sarkasmia, jopa pilkkaa. Samoin häntä liehakoiva nuori väitöskirjatutkija Charles Tangley on samalla tavoin perso ihailulle. Väitöskirjan aihe - rouva Ramsayn mukaan - on jonkun vaikutus johonkin.

Feministinen katse on romaanissa terävä ja kriittinen. Milloin se ei ole rouva Ramsayn, se tulee nuoren naisen Lily Briscoen, taidemaalarin taholta, joka keskittyy seurapiirin tarkkailuun maalaustelineensä takaa. Hän on toinen vahva nainen, nuorempi ja täysillä ajan virrassa toiseen suuntaan menossa. Molemmat naiset aavistelevat miesten heikkouksia, tietävät kyllä milloin miehet haluavat ihailua ja suitsutusta. - miksi herra Ramsay yhtä mittaa kaipasi kiitosta, miksi niin rohkea ajattelija oli elämässä pelkuri, miten omituisella tavalla hän oli samalla kertaa kunnioitettava ja naurettava.

Rouva Ramsayn ja taiteilija Lilyn kautta Majakka ravistelee avioliittoa ja avaa näkymää naisen itsenäistymiseen ja vapautumiseen. Rouva Ramsay kuvataan ihmisenä, joka tietää mikä on parasta paitsi hänen miehelleen ja lapsilleen, myös tutuille ja vieraille, mitä valintoja heidän tulee tehdä, mihin suunnata. Ja naisen osa siinä suunnitelmassa on aina avioliitto ja perheenäidin osa. Taiteilija kulkee kuitenkin omia polkujaan.

Sitten, Lily muisti, hän oli laskenut päänsä rouva Ramsayn syliin ja nauranut ja nauranut ja nauranut, nauranut miltei hysteerisesti ajatellessaan, että hänen emäntänsä järkkymättömän tyynesti pyrki hallitsemaan kohtaloita joista ei ymmärtänyt mitään. 

Virginia Woolf on omimmillaan syventyessään mielen äkillisiin liikkeisiin, kuvaillessaan samalla suluissa vaikka valon lankeamista ikkunasta. Tajunnanvirtaa parhaimmillaan niin että tulee ajatelleeksi, kuinka oikea havainto se on, noin ihmisen mieli pomppii ajatuksesta toiseen, välillä mielettömästi. Pahimmillaan virta rönsyilee niin, ettei siitä enää saa lukijana kiinni. Rouva Ramsay päästää ajatuksensa, unelmansa, muistonsa valloilleen kun hän on saanut kaikki ympärillään sinne, minne on heidät ajatellut asemoida.

Toisessa osassa, Aika kuluu, pääosassa on yksin ränsistymään jäänyt huvila, missä satunnaiset ilmavirrat rymistelivät ja kostea meri-ilma pehmensi muistoja, vaatteita, kirjoja. Ihmisen elämä vertautuu esineisiin, luontoon. Luonnonvoimat ottavat omansa, ihminen katoaa jälkiä jättämättä. Tähän olisi mielestäni voinut lopettaakin, mutta kolmas luku seuraa, Majakka nimeltään. Vaikka siinä hra Ramsay lapsineen lopulta purjehtii majakalle, se ei tuo paljon uutta. Lapset ponnistelevat isänsä varjosta, isän auktoriteetti rapisee vanhuuttaan, mutta lopulta sekään ei ole ihan sitä mitä lapset, lähes aikuiset jo, ovat ajatelleet. Sillä ihminen ei koskaan tunne toista, vaikka uskoo tuntevansa.

Kun Majakkaan lopulta pääsi sisälle, sen tunnelma on hyvin intensiivinen. Se taitaa johtua tuosta taitavasti toteutetusta näkökulmatekniikasta, yksikään hahmoista ei jää sivuun - ei edes itse talo, mikään ei jää näkemättä, yksityiskohtien tarkkuus vie sinne. Siitä on kohta sata vuotta mutta siinä istut, illallispöydässä, kaikki aistit heränneinä: maistat rouva Ramsayn ohjeiden mukaan laitettua boeuf en daubea, kuulet puheensorinan, aaltojen ja tuulen pauhun mereltä, näet auringon läikät lattiassa, lautaset, jotka muodostavat valkoisia ympyröitä liinalle.

Virginia Woolf: Majakka
The Lighthouse, 1927, suomentanut Kai Kaila
Kirjayhtymä, 1977, 258 s
Kansi: Leila Antikainen