Tapahtuu Englannin Devonissa, Neekerisaareksi tuolloin 1930-luvulla nimetyllä saarella. Kutsun saapua viikoksi saarelle saa kymmenen hengen, toisilleen tuntematon ryhmä. Kuusi miestä, kaksi naista sekä saarelle jo etukäteen saapunut palvelijapariskunta. Tuomari, lääkäri, seikkailija, entinen kenraali, entinen kotiopettajar, sihteeri, pari "herraa" - ihmisiä erilaisilla taustoilla. Kukin on saamastaan kutsusta hämmentynyt, koska yhteys kutsujaan on menneisyyttä tai muutoin hauras. Kutsukirjeen allekirjoitukset vaihtelevat, mutta U.N. Owen = unknown on yhdistävä nimi. Kirjeen lähettänyt pariskunta ei ole saarella, mutta on jättänyt tarkat ohjeet palvelusväelle. Saarelle saavutaan veneellä, joka enimmäkseen liikennöi saarelle aamuisin, paitsi huonolla säällä. Saari on jyrkkine rantakallioineen luoksepääsemätön ja karu.
Perillä asetelma muuttuu entistä salaperäisemmäksi, kun ryhmän kokoonnuttua päivällispöytään jostain kaikuu ääni, joka syyttää jokaista vierasta rikoksesta, kuolemaan johtaneista rikoksista. Ääni kertoo, että syytetyt ovat päässeet tuomiotta tai rikoksia ei ole huomattu. Ne tapahtuivat vuosia sitten. Äänen lähteeksi paljastuu levysoitin, mutta kuka väänsi gramofonin soimaan?
Tapahtumien kehyksenä toimii vanha loru kymmenestä neekeripojasta/sotilaspojasta (neekeri-versio myöhemmin siivottu pois), joista kukin vuorollaan menehtyy eri tavoin. Loru löytyy kartanon makuuhuoneista seinille ripustettuna. Varmemmaksi vakuudeksi salongin pöydällä on vielä kymmenen pientä posliinipoikaa, jotka jatkossa vähenevät todellisuutta vastaavasti. Hyvin ennalta arvattavasti jäädään sitten seuraamaan, missä järjestyksessä kukin ryhmästä putoaa pelistä pois, kun loru toteuttaa itseään.
"Kaikkien aikojen rikosromaani" hehkutetaan takakannessa. Minusta tämä oli hyvin monotoninen ja pitkäveteinen kertomus, vanhentunut muutenkin kuin vain kymmenen neekeripoikaa -sanavalinnan kohdalla. Henkilöhahmojen luonnehdinnoiksi on riittänyt melkein ainoastaan ammattinimike, muu kuvaus on ohutta. Samoin ympäristön tai ajankuva on laimea. Suihkuverhona käytettiin tuolloin öljyttyä silkkiä. Se oli aika kiinnostava tieto. Turhan vikkelästi alkanut päiden putoaminen töksähtää eikä edes herätä kauhun väristyksiä, sen jäädessä ainoaksi toiminnaksi. Romaani ei ehdi tutustuttaa henkilöihinsä, minkä seurauksena harvenevan ryhmän kasvava pelko ja keskinäinen epäluulo ei vie mukanaan vaan jätti kylmäksi - huolimatta vaikuttavasta vainajien määrästä. Rikosromaanin juonen kulku paljastuu jo nimessä eikä arvuuttelu syyllisestä riitä pitämään yllä mielenkiintoa. Loppuratkaisuakaan en osaa pitää kovin nerokkaana, se on monella tavalla epäuskottava. Matkalla kohti oikean syyllisen löytymistä romaani kuvaa kasvavaa epäluulon ilmapiiriä, joka tässä rakennetussa ansassa kasvaa yhteiseksi paniikiksi ja joukkopsykoosiksi.
Alkuperäinen nimi "Ten little niggers" vaihtui amerikkalaisessa painoksessa nykyiseen, rasismisyytösten jälkeen. Miksi sitten kirjan sisällä puhutaan Neekerisaaresta, kun englantilaisessa versiossa puhutaan Soldier Islandista? Se on ilmeisesti jäänyt epähuomiossa muuttamatta. Mutta ei ainoastaan nimi ole vanhentunut, koko murhamysteeri maistui pölyiseltä. Palautui taas mieleen, kuinka ikävystyttäviä murhatutkimukset voivatkaan olla. Dekkarit ja murhamysteerit eivät todellakaan ole my cup of tea, vaikka yritin tällä luotettavalta tuntuneella valinnalla päästä siihen taikapiiriin.
Ylivoimaisesti jännittävämpi, hauskempi, eloisampi, kiinnostavampi oli ainoa tähänastinen (ainakin blogiaikana) Agatha Christieni: Come tell me how you live. Kirja Agathan ja arkeologipuolisonsa Max Mallowanin matkasta Syyriaan.
Haasteessa piti vielä kehua itseään klassikon selättämisestä. Tämä ei nyt ollut mikään iso urakka, koska kirja oli nopealukuinen, mutta sen sijaan tämä toiseen klassikkohaasteeseeni valitsemani teos oli pettymys. En ollut sille oikea lukija. No, sen maine taitaa hyvin kestää yhden poikkipuolisen kommentin kerran sadassa vuodessa.
Klassikkohaaste on todella kiva ja hyödyllinen tapa paikata aukkoja lukuhistoriassa. Ihminen kun on luonnostaan aika utelias oman aikansa uutuuksista, vaikka klassikot näyttävät kyntensä olemalla nimenomaan enemmän kuin vain oman aikansa kuvia. Lisää tämänkertaisen haasteen lukijoita Tuntematon lukija-blogin koontipostauksessa. Kiitos !
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
And then there were none (Ten little niggers), 1939, suomentanut Helka Varho 1940
WSOY, 254 s
Olipas kiva löytää täältä dekkariklassikko, hienoa että jaksoit lukea tämän (vaikkei mennytkään elämysmatkailun puolelle...). :) Olen lukenut tämän, mutta siitä on todella kauan aikaa... olisiko ollut ns. pakkoluettavaa joskus koulussa. Muistelen pitäneeni kirjasta, mutta no, dekkarit ovat muutenkin minun makuuni ja Christie on edelleenkin ihan suosikkejani. Ovathan hänen kirjansa nykymakuun vähän hidastempoisia ja vanhahtavia, mutta niitä on kiva lukea joskus juuri sen vuoksi. :) Voisi kyllä olla kiinnostavaa lukea tätä uudelleen, mahtaisiko enää innostaa (varsinkin, kun kirjan juju on hyvin muistissa).
VastaaPoistaKiitos kannustuksesta:) Kai minulta puuttuu joku oleellinen dekkarien vastaanotolle välttämätön nystyrä, kun ei vain nappaa edes tämmöinen ison luokan klassikko.
PoistaHaukuit niin hyvin, että on pakko lukea tämä Christie uudestaan. Edellisestä kerrasta onkin 30 vuotta eikä minkäänlaista muistikuvaa jäänyt.
VastaaPoistaNöyrästi myönnän että nuiva arvostelu johtuu vain puutteista vastaanottopäässä;)
PoistaKyllä se vaan on niin, että jotkut Christiet ovat puuduttavan huonoja.
PoistaEn ole itse asiassa pitänyt kovin paljon näistä tehdyistä elokuvistakaan, siis juonesta. Hyvin näyteltyjä ja kuvattuja ne ovat ja hauskaa nostalgiaa täynnä, mutta muuten, itse murhaselvitykset minusta ikävystyttäviä.
PoistaNo juu, minulla on ollut tämä hyllyssä ikuisuuden ja jäänyt lukematta. Pidän vain psykologisista dekkareista, esim. Karin Fossumin, ja olen löytänyt niistä joitain tosi hyviä. Christien dekkareissa ja niistä tehdyissä on kai aina keskiössä monimutkaisen rikoksen ratkaiseminen ja henkilöt ovat siinä vain yksiulotteisia nappuloita, not my cup of tea either.
VastaaPoistaLuin jokin aika sitten Fiona Bartonin kirjan The Widow, joka on suomennettukin. Siinä on kyse pitkittyneestä rikoksen ratkaisemisesta, mutta myös paljon psyykkistä puolta.
Bartonia en ole ennen lukenut. Blogeissa on kehuttu hänen muitakin kirjojaan.
Kiitos vinkeistä. Nuo kuulostaa semmoisilta, joista voisin minäkin tykätä. Tämä Eikä yksikään etc on tosiaan aika mekaaninen tapaus.
PoistaNäin tämän joskus teininä paikallisten nuorten esittämänä ja se innosti lukemaan kirjankin. Tykkäsin niin näytelmästä kuin kirjastakin. Mielestäni juoni on aika toimiva idea suljetun paikan draamasta, mutta kokemustani voi hieman pehmentää se, että lukukokemuskesta on jo aikaa reilu 10 vuotta.
VastaaPoistaSaattaa olla, että kirjan nimi yhdessä sen avainlorun kanssa paljasti tulevasta liikaa. Minulla ei jännitys noussut missään vaiheessa.
Poista