Domenico Starnone: Paljastus

Italialaista Domenico Starnonea on useasti veikattu toiseksi Elena Ferrante -pseudonyymin takana lymyilevistä nimistä, yhdessä vaimonsa Anita Rajan kanssa. Paljastuksessa - alkuperäinen nimi on luottamus (Confidenza) - paljastuu jotain tutunomaista. Se ei ole Napoli, tässä liikutaan Roomassa ja sen ympäristössä, eikä kieli: yleiskieli vs murre. Se on tuo tapa mystifioida päähenkilön ominaisuuksia jotenkin maagisen ylivertaisiksi, kuten esimerkiksi Lilan kuvaus Loistavassa ystävässä, sekä pahassa että hyvässä. Paljastuksessa tämä piirre kääntyy lievästi maneerin omaiseksi. 

Kirjailija porautuu henkilöidensä pään sisälle löytääkseen sieltä aina uusia syvyyksiä, pimeyksiäkin. Ihmissuhteissa ja identiteetin profiloinnissa mennään pitkälle, mutta muu jää hyvin etäiseksi. Ovatko he paperinukkeja vai oikeita ihmisiä? Tunne-elämää, rakkautta, sen herättämää riippuvuutta ja valtakamppailua tongitaan hartaasti, sillä Pietrolla ja Teresalla on myrskyisän raateleva suhde. Pietroa vaivaa perintönä saatu alemmuuden tunne ja kova kunnianhimo nousta merkittäväksi nimeksi sivistyneistön joukossa. Sitä helpottaa selittämätön säteily, joka vetää ihmisiä puoleensa.

Suhtautuivatpa he kirjaani ihailevasti tai kriittisesti, he päätyivät poikkeuksetta luonnehtimaan minua seuraavin sanoin: kurinalainen, sivistynyt, välillä turhankin realistinen mutta ei koskaan kylmän välinpitämätön.

Pietro, ensimmäisen kertomuksen minäkertoja on kolmekymppinen opettaja, jonka elämän pisin suhde syntyy oppilaan, Teresan kanssa. Vähän ennen repivän rakkaussuhteen loppumista he kertovat kumpikin toisilleen häpeällisen salaisuuden, jota kukaan muu ei tiedä. Luottamuksellista avautumista seuraa sittenkin aika nopeasti ero, mutta uhka kerrotun paljastumisesta luo henkisen, molemminpuolisen panttivankitilanteen. Tämä keinotekoinen kuvio on minusta romaanissa merkillinen mörkö, joka ei vaikuta oikein, hmm, aikuiselta. Osaisin kuvitella sen tapaisen pelin jossakin teini-ikäisten ällöttävässä (netti)kiusaamisessa. Toisaalta mietin, antaako romaanin suomennoksen nimeksi valittu sana liikaakin painoa tälle. Entiset rakastavaiset katsovat solmineensa ns eettisen avioliiton. 

Pietro julkaisee suurta huomiota saavan koulukasvatusta koskevan esseen. Essee pohtii jo lähtökohdiltaan eriarvoisten oppilaiden selviämistä koulusta ja vaikuttaa minusta puoltavan esim Suomen peruskoulun periaatteiden vastaisia ajatuksia. Että lasten kotitausta pitäisi ottaa koulukasvatuksessa heti huomioon? Se heijastanee edelleen sitä jyrkemmin hierarkista yhteiskuntaa, josta Ferrantenkin Napoli-sarjassa nähtiin esimerkkejä. No, Pietron kasvatukselliset näkemykset jäävät sittenkin sivuasiaksi, enimmäkseen hän pohtii naissuhteitaan, suosiotaan, epävarmuuden tunteitaan. Vaatimaton työläistausta on iso painolasti ja nostattaa alemmuuden tunteita. Taustalla kasvaa huomaamatta kolmilapsinen perhe, avioliitto omissa matemaatikon haaveissaan kipuilevan Nadjan kanssa. Nadjan ja Pietron avioliitto asettuu perinteiseen miehen ura on ensisijainen -valintaan. Teresan ura kukoistaa maailmalla eikä Pietro lakkaa tuntemasta alemmuutta siitäkin.

Romaanissa on Pietron epäsuoran kertomuksen jälkeen kaksi lyhyempää osiota, joissa näkökulma on Pietron tyttären ja Teresan. Tunnelma on ajoittain kuin Antonionin vanhemmissa elokuvissa, joissa Monica Vitti vaeltelee eleganteissa huoneissa martinilasi kädessä eikä katsoja oikein ota selvää mitä hänellä on mielessä. On vaikeaa ja ahdistaa. Naisista ei ota selvää - eikä miehistä. Marcellokin lymyilee jossain pylvään takana... Vasta määrätietoisempi Teresa näyttää olevan enemmän jalat maassa, hän on jossakin jonakin aikana. Jotain konkretiaa. Vasta viimeisessä luvussa välähtää jotain monivivahteisempaa. Tuo abstraktisti vellova tunnemaisema alkoi kangistuessaan pikku hiljaa jomottaa päätä. Odotukseni eivät Starnonen Kepposen jälkeen ihan täyttyneet.

Domenico Starnone: Paljastus
La Confidenza, 2019, suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
WSOY, 2021, 212 s