Klassikkohaaste 17. Henry Roth: Vaikkapa unta

Englantia taitamattomien erimaalaisten siirtolaisten epätoivoiset ponnistukset ilmaista itseään uudella kielellä Roth on vienyt kirjaan kaikessa surkeudessaan. Walter Allen on todennut, miten Roth on emigranttien oman kielen kauniin, vivahteikkaan hallinnan ja vieraan kielen alkeellisen mongerruksen erojen kautta kuvannut siirtolaisten osaksi koitunutta alennusta, siihen sisältyvää ihmisarvon loukkausta. (Esipuhe, Matti Salo)

Kiitos kiitos kiitos klassikkohaasteesta, että löysin Henry Rothin - ja kiitos myös Kirjasammolle, josta haulla hänet löysin! Henry Rothin Vaikkapa unta vuodelta 1934 katkaisi liian kauan vaivanneen innostumattomuuteni lukemiseen ja vei vauhdilla vastakkaiseen tunnelmaan: mikä lukunautinto! Miksi en ole koskaan kuullut Henry Rothista?  

Henry Roth syntyi vuonna 1906 entisessä, maailmansotia edeltävässä maailmassa, jonka aikaisista alueista monet ovat niminä kadonneet kartoilta. Esimerkiksi Galitsia ilmeisesti nykyisen Länsi-Ukrainan ja Puolan alueella, oli Rothin syntymän aikoihin Itävalta-Unkarin maakunta. Perhe oli juutalainen ja  muutti New Yorkin Harlemiin vuonna 1914.

Vaikkapa unta - Call it Sleep on Rothin pääteos ja aikaansa edellä; ilman selkeää tendenssiä, opetusta tai poliittista kannanottoa, suoruudessaan ja kielellisessä ilotulituksessaan se nyt luettuna vaikuttaa hyvin modernilta, eikä vähiten teemoiltaan. Maasta- ja maahanmuutto paremman elämän toivossa, vanhat juuret, uudelleen rakentuva identiteetti; mitä kaikkea uusi koti vieraassa maassa merkitsee, tuleeko unelmista totta vai pelkkiä pettymyksiä?

Romaani sai ilmestyessään kriitikoilta kiitosta, mutta yleisön suosio jäi vähäiseksi. Se julkaistiin uudelleen 1960-luvulla, jolloin lukijatkin löysivät sen. Se pysyi viikkoja New York Timesin bestseller-listoilla. Sitä on sittemmin pidetty amerikanjuutalaisen kirjallisuuden merkkiteoksena,  kulttiteokseksi nimitetty. Se kuvaa monenkirjavien, mutta ennen kaikkea juutalaisten maahanmuuttajaperheiden elämää sadan vuoden takaisen New Yorkin köyhissä kortteleissa. 

Vaikkapa unta tulee sekä aihepiiriltään että elämykselliseltä kerrontatavaltaan lähelle - mutta ylittää sen hurjuudessaan - Frank Mc Courtin Seitsemännen portaan enkeliä. Siinä köyhä irlantilaisperhe käy New Yorkissa etsimässä parempia elinehtoja, mutta palaa takaisin Irlantiin. Rothin romaani kertoo Euroopasta tulleista juutalaisista, jotka jäivät. Näkökulma on saman tyyppinen, päähenkilö on lapsi, tarkka-katseinen ja utelias David, joka parivuotiaana saapui uudelle mantereelle äitinsä kanssa. Kertomuksessa hän on 6-8 -vuotias. Poika on täynnä energiaa ja elämälle utelias. Rothin kerronta on rajumpaa kuin McCourtin, paikoitellen se virtaa surrealistisena tajunnanvirtana. Äidin turvallisen sylin vastapainona kadun kokemukset ovat rankkoja. David ei kaikissa tunnetiloissaan löydä mielikuvilleen sanoja, eikä ymmärrä kaikkea kuulemaansa, mutta sanat ne vain ryöppyävät.

Kerro Bertha-tädille! Kerro mutsille! Enkä kerro! Hiuu! Kattokaa ku mä-eiku-se menee! Kattokaa sitä! Sitä! Sitä! Iiiiuuu! Iuuuuu! Eikä ees väsytä! Enkä moo ees mä! Yhestoista jo! Se seuraa mua, toi vesi. Ei mua ku sitä! Mitä sä oikeen seuraat? Hölmö pähkä paska joki!

Isä Albert Schearl on patologisen kiukkuinen ja David ripustautuu lempeään äitiin, Genyaan. Isän olemattoman lyhyt sytytyslanka vaikuttaa perheen tunnelmaan, mutta Albert ei tule toimeen myöskään työkavereidensa kanssa. Äiti on työteliäs kotona ja keskittyy pitämään isän tyytyväisenä, pikkupojan yrittäessä olla näkymätön. Perhesuhteissa ja isän koettelemuksissa työpaikoilla näyttää olevan kätkettyjä tai vaiettuja asioita, joita poika yrittää vähäisen elämänkokemuksensa varassa ymmärtää. Isä on aggressiivinen, raivokas, mutta säälittäväkin, jotenkin väärin ymmärretty ja onneton. Jokaisesta pettymyksestä, tyhjään valuneesta yrityksestä löytää ystävä hän kiukustuu lisää. Minä en tule toimeen ihmisten kanssa, toteaa isä ja alkaa maitomieheksi, työkaverinaan hevonen.

Taivas kaventui, talot olivat sulkeneet rivinsä. Yläpuolella istui pieni varpusparvi kuin helmet langalla kahden lennätinpaalun välissä, päästelivät yhtä ja samaa yksitoikkoista sirkutustaan. Kuistinkaiteella harmaa kissa lakkasi nuolemasta käpäläänsä ja silmäili niitä vakavana, käänsi sitten katseensa Davidiin kun hän meni ohi.

New Yorkin kadut ja korttelit heräävät eloon, ne kuulee ja haistaa, poikaporukoiden vilistäessä vaarallisesti kellareissa, katoilla ja raitiovaunuraiteilla. Eräs pojista on Yussie, joka kuulostaa hyvinkin Jussilta. David aistii herkästi kodin tunnelmat, isän ja äidin vaihtuvat mielentilat. Kuvaus loihtii esille lapsen tuoreet havainnot, säröt tasapainossa, turvallisuutta uhkaavat tilanteet. Sellaisenkin tilanteen, kun äitikin näyttää oudolta, ja katu ja koko maailma ulkona tarjoavat ulospääsyn. Tämä isä ja tämä äiti ovat nuoria, alle kolmekymppisiä. Näin oli sata vuotta sitten, ihmiset aikuistuivat ja kuolivat nuorempina.

Perhe muuttaa East siden Brownsvilleen ja samalla perhe-elämään tulee yksi jäsen lisää, äidin Bertha-sisko on myös jättänyt synnyinmaansa. Samojen seinien sisälle asettuu raivokasta isää uhkarohkeasti pilkkaava ja yhtä äkkipikainen nainen. Hän tuo mukanaan myös aikamoisen humoristisia tilanteita. Ja patistaa siskoaan kertomaan salaisuuksistaan.

David on havainnoitsijana lahjomaton, kuin vain lapsi voi olla. Aistit ovat terävät, näkö- ja kuulohavainnot tuoreita ja tarkkoja, mielikuvitus rajaton. Pojan äärimmilleen viritetty herkkyys ja vaaran olemassaolo tuottaa ulkona kadulla,  slummissa muiden lasten kanssa välillä rajuja hallusinaation oloisia kuvia. Niiden synnylle on tarjolla runsaasti sytykettä: isän kytevä väkivaltaisuus, kellarikäytävän rotat, poikien kokeilut raiteiden sähköllä, isomman kaverin pakottama seksuaaliseen hyväksikäyttöön päättyvä juoni. Rabbin kovassa koulussa chederissä opetetaan pojille juutalaisuuden ja heprean alkeita. Koti-katu-koulu muovaavat Davidin maailmankuvaa New Yorkin elämää pulppuavissa kortteleissa, jonne saavutaan Ellis islandin kautta kaikkialta.

Painajaismaisten pelkojen vastapainona kaikessa toimii äiti, Genya, lempeä ja viisas, mutta tosi paikan tullen rohkea ja poikaansa ehdoitta tukeva, myös isä saa sen tuta. Äidin muotokuva rakentuu hienoksi ja vahvaksi. Hänen tukensa tasoittaa pelkojaan väkivaltaan tukahduttavan isän vaikutusta. Genyan menneisyyden salaisuus purkautuu kuiskauksina siskolle, josta sen paremmin lukija kuin David ei ole saada selvää. Tunnustukset menevät osittain puolankielisinä ohi Davidin ymmärryksen, mutta palasista kuva rakentuu. Pojan maailma horjahtelee, äidin menneisyys näyttää käsittämättömältä, äiti vieraalta.

Perheen monet paineet purkautuvat rajuun yhteenottoon. Tapahtumaa kuvataan sivukaupalla tajunnanvirtamaisena proosarunona, jossa baarin äijät rehentelevät toisilleen samalla kun David askartelee lähistön raiteilla kohtalokkaalla tavalla. Poikien aiemmat sähkötekniset leikit yhdistyvät Davidin mielessä rabbin ohjauksessa luettuun pyhään valoon. Kadun äänet ja baarin repliikit vuorottelevat Davidin puuhan kanssa yhä tiheämmin nostaen kerronnan pulssia.

Jylisevä loimu Kymmenennen kadun alapäässä sulatti mukulakivet, nokiset rakennukset, pimeät tallit, kaatopaikan, joen ja taivaan yhdeksi ainoaksi valosymbaalin räsähdykseksi. Kauha kieppui ja pomppi kiskojen kalmanvalkoisten leukojen välissä, riutui jylisevässä kirkkaudessa, hehkui -

Hei! Jeesus! Kattokaa! Se on sade - Jumalauta, Mack - Hei Mary, mikä se - Schloimee mike blitz - Hei perämies! 

Henry Rothia on verrattu Faulkneriin Missisipin ja Joyceen Dublinin kuvaajana, mutta hän ei ole saanut noiden nimien vertaista näkyvyyttä. Se ilmeisesti johtui hänen 60 vuoden hiljaisuudestaan tämän teoksen jälkeen. Olisi hienoa, jos tämä romaani nostettaisiin uudelleen päivänvaloon. Sen se ansaitsisi. Harva sen löytää, jos se vaatii Kirjasammon kautta ongintaa ja noutoa kirjaston varastoista. Loistava suomennos on Seppo Loposen, siinä on ollut haastetta riittämiin. On eri nuottista rabbin kieltä, on armenialaisen kaupustelijan huonoa englantia, jiddishin sanoja, lasten katuslangia ja uusenglantia, korttelikapakan monenkielistä pulinaa.

Klassikkohaasteen 17 vei tällä kertaa maaliin Oksan hyllyltä -blogi. Kiitos!

Henry Roth: Vaikkapa unta
Call it Sleep, 1934, 1962, suomentanut Seppo Loponen
WSOY, 1971, 492 s