lauantai 20. joulukuuta 2014

Antti Arnkil: Lauantaiesseet


Siltala 2014, 175 s 




Essee kuulostaa korvissani akateemisen kuivakiskoiselta, hienostelevalta, tosikkomaiselta kirjoitukselta, jota kirjallisuuden ammattilaiset kirjoittelevat lähinnä toisilleen, loputtomasti saivarrellen, keskenään miekkaillen ja välillä selkään puukottaen. Ei taviksille. Aika tyhmä ennakkoluulo itse asiassa, koska olen näköjään lukenut blogiaikanani (runsaan vuoden) kaksi esseiksi luokiteltua kirjaa, Hans Magnus Enzensbergerin Älykkyyden sokkeloissa ja Kauhunkylväjät ja David Foster Wallacen Hauskaa mutta ei koskaan enää täällä. Molemmat hyviä lukukokemuksia.




Nyt siis kolmas esseekokoelma luettu – ja mitä ilotulitusta tämä olikaan! Lopetin klo 1 yöllä, ja olo oli samalla tavalla virkistynyt kuin talven jälkeen kun ensimmäistä kertaa on pulahtanut vielä jäisen kylmässä meressä.

Antti Arnkil on erinomainen opas tälle monipuoliselle turneelle taiteen maailmaan. Taide käsitettynä laveasti kuin pitääkin. Missään kohtaa en lue omahyväistä sivistyksellä itsensä ylentämistä. Sen sijaan moottorina on älyllinen uteliaisuus ja tarjolla olevista taiteen antimista nauttiminen ja tämän nautinnan laajentaminen lukijalle. Esseissä Arnkil jakaa kokemuksiaan lukemastaan kirjallisuudesta, nähdyistä elokuvista, musiikista, ja lisäksi mukana on kaksi henkilökohtaiseen elämään liittyvää lukua. Niiden aiheina on ystävyys ja menetys sekä lapsuusmuistoja.

En ole lukenut Paavo Rintalaa mutta Arnkilin ensimmäisestä esseestä, joka käsittelee Paavo Rintalan kertomusta Maatyömies ja kuu minulle tulee mieleen Pentti Haanpää. Kertomuksessa Rintala pohtii kirjailijan merkitystä verrattuna maatyömiehen jättämään kynnöksen jälkeen. Optimistinen Arnkil ei jaa pessimistisen Juha Seppälän – joka myös on kirjoittanut samasta kertomuksesta - näkemystä 'jäätyneestä kynnöksestä, ihmisen avuttomasta raapaisusta maan pinnalla'. Kirjoitettu voi etäännyttää meidät aistitusta, mutta se voi myös juurruttaa meitä siihen, kokemuksen multaan. Kirjoittaminen on yhteyden etsimistä.

Ymmärrän nyt, että en ole ymmärtänyt ollenkaan Hannu Raittilan hienoutta. Tämä selvisi esseessä 'Helvetin kuvia Hannu Raittilan teoksissa'. Vika on täällä päässä, koska tapa millä Arnkil avaa Raittilan Canal Granden tai Pamisoksen purkauksen, osoittaa että teokset ovat täynnä jännitystä ja taidokasta juonen rakentelua. Mutta hän onkin kustannustoimittaja, joka itse kirjoittaa vetävää tekstiä kun sen sijaan minulle Raittila on raskaan insinööriproosan taitaja, anteeksi vaan – kaksi kesken jäänyttä yritystä. Valitettavasti en näe Raittilaa lukiessani edes sitä huumoria, jota niissä selvästi on – kun sen oikein oivaltaa. Raittila on kuulemma hämännyt lukijansa luulemaan, että keskeistä niissä on miesten käyttämä tekniikka, vaikka pohjimmiltaan kyse on asioiden mielen kysymisestä. Uskon sen, olen hämäyksen viaton uhri.

Kiinnostava on esseen 'Esim. Keskellä kaiken' pohdinta runoudesta ja minuuden käsitteestä, lähtökohtana Jouko Tyyrin essee Parnassossa, vuodelta 1966, jossa Jouko Tyyri julistaa uuden yhteisöllisen minuuden runoudessa syrjäyttäneen Koskenniemen yksinäisen kokijan, eristetyn minuuden. Tämän päivän esseisti tarjoilee Tyyrille koskenniemeläisen minuuden uusin maustein: yksin keskellä kaiken, näyttöruutujen äärellä, esitysten yleisönä ja tuottajana. Uuden kansalaisen tehtävänä on katsoa elämää ruudulta, muokata itseään tykättäväksi, kommunikoida jokainen oikkunsa ja järjestellä muistojaan kuvagallerioihin.

Joitakin vuosia sitten YLE-Teema esitti sarjan 'Elokuvan kätketty kieli', jossa supertähdeksi nimetty slovenialainen filosofi Slavoj Žižek analysoi jäljittelemättömällä ja vangitsevalla tavallaan elokuvahistorian merkkiteoksia. Arnkilin esseet muutamasta hänelle merkityksellisestä elokuvasta eivät jää jälkeen niistä. Elokuvat ovat Zaida Bergrothin 'Skavabölen pojat', Juha Koirasen 'Partanen' ja Lars von Trierin 'Melancholia'.

Lisäksi esseessä 'In girum imus nocte et consumimur igni' (Pyörimme yössä ja meitä syö tuli) Arnkil paljastaa istuneensa kaksi päivää elokuvateatteri Orionissa katsomassa Guy Debordin koko tuotannon. En ole tietenkään kuullut koko nimeä sivistymättömyyttäni, mutta sen sijaan Godardin kyllä. Ilmenee että Guy Debord on ns. situationistien guru ja totaalinen nihilisti (oma tulkintani), joka kumoaa kaikki analyysit elokuvistaan, sekä ylistävät että vihamieliset ja että Godard otti vaikutteita tältä. Debordin esikoiselokuvassa ei ole ensimmäistäkään kuvaa, ainoastaan valkoista, ja mustaa ja jonkin verran repliikkejä.--- Puheen toistojen ja taukojen käyttö perityy Debordilta suoraan Godardille. Joka tapauksessa Debord on lahjomaton yhteiskuntakriitikko ja fundamentalisti, vähän kuin Godardin palvojat, minusta vaikuttaa. Arnkil toteaa koko tuotannon nähtyään pitävän niitä sittenkin enemmän taiteena kuin yhteiskunnallisena elokuvana. Situationistit eivät olisi sitä hyväksyneet, mutta Arnkil ei voi muuta kuin näyttää heille keskisormea. Minä puolestani peukutan tätä kommenttia.

Lars von Trierin Melancholia aukenee kirjan sivuilla niin maagisella tavalla elokuvan nähneelle, että on kuin katsoisin sitä lukiessani. Tässä ei tule niinkään mieleen tulisieluinen Slavoj Žižek kuin rauhallinen ja arvostava edesmennyt Peter von Bagh. Koko elokuvan tunnelma on tarttunut kirjoitukseen, mutta samalla Arnkil höystää sitä omilla tulkinnoilla ja tiedoillaan. Se on nyt vieläkin parempi. Emotionaalinen kitka ja lopun tunnelma saivat jotkut kriitikot syyttämään Melancholiaa tosikkomaiseksi. Minusta elokuva on pohjavireeltään pikemminkin musta komedia. Itse asiassa wagneriaaniset puitteet kätkevät alleen suoranaisia slapstickin piirteitä. - - - Clairen ehdotettua, että maailmanloppu otetaan vastaan terassilla, Justine kuittaa, että miksei mieluummin vessassa.

Esseessä 1657 kertojaa Arnkil kertoo viime vuosisadan suomalaisen tietokirjallisuuden kummajaisesta: Yrjö A. Jäntin kokoamasta 24-osaisesta Suomen Sanasta, joka vaikuttaa tässä vaiheessa olevan divarien ongelmajätettä. Kuitenkin se oli aikoinaan tämän kirjallisuuden ammattilaisen, kustannusjohtajan kunnianhimoinen ja megalomaaninen haave jättää Elias Lönnrotin veroinen jälki Suomen kirjallisuuden historiaan keräämällä valtava tekstikokoelma, joka hahmottaisi kuvan isänmaasta neljältä vuosisadalta. Sarjan avulla lähdettiin etsimään suomalaisuuden oletettua kovaa ydintä, mutta lopputulos on satunnaisuuksien ja ohikiitävien vaikutelmien runsaudensarvi. Kustannusjohtaja puuhasi eläkevuosinaan vastaavaa koko planeetan proosasta, toivuttuaan edellisen työnsä aiheuttamasta uupumuksesta.

Reko Lundán oli Antti Arnkilille saman alan vaikuttaja ja asemansa jo vakiinnuttanut ohjaaja ja kirjailija, kun Arnkil aloitti uransa kustannustoimittajana. Hänestä tuli hyvä ystävä, kuin isoveli. Essee Reko on sydämeenkäyvä ystävyyden ja menetyksen kuvaus. Hautajaisissa suruun sekoittuu häpeä pukeutumismokasta. Sitä helpottaa vain ajatus Rekon räkäisestä naurusta tälle mokalle.

Tällä menolla esseistä tulee lempikirjallisuuttani. Vuoden 2014 esikoiskirjailijoita muuten. Hyvä vuosikerta.





2 kommenttia:

  1. Tuontyyppisessä kirjassa on tietenkin helposti kovin paljon aiheita. Eipä kai se haittaa, onhan novelli- ja runokokoelmissakin yleensä monenlaisia teemoja. Lukemasi kirja näyttää sisältäneen paljon tietoa, ei pelkästään omia näkökulmia. Esim. tuosta Suomen Sanasta en ollut kuullutkaan. Kuulostaa aika jännältä. Vaikea kuvitella, että suomalaisuudesta voisi löytää jotain syvää ydintä, joka kaikille kelpaisi. Sauna ja sisu eivät taida kelvata kaikille, Sibeliuksesta puhumattakaan.

    Jossain olen kuullut aikaisemminkin tuon Melancholia-elokuvan suhteen ajatuksen mustasta komediasta tai jotain siihen suuntaan. Kyllä minun oli aika vaikea käsittää vaikka taisin pari kertaa sen katsella. Tuo Partanen on myös jännä elokuva. Pitäisi varmaan lukea se Bartleby-novelli.

    Hannu Raittilalta olen lukenut vain novellikokoelman nimeltä Pakosarja. Siinä nyt ainakin on huumoria. Jouko Tyyrin näin joskus Kuopiossa hiihtelemässä. Yritin toisinaan lukea hänen lehtikirjoituksiaan Savon Sanomista, mutta taisin olla liian nuori keskittymään tai edes tietämään mistä on kysymys. Onko osallistuminen sosiaaliseen mediaan sitten näyte ihmisen minuudesta vai hakeutumisesta muitten pariin, siinä riittää pohdittavaa. Luultavasti vastauksia löytyy vieläkin enemmän kuin tuohon Suomen Sana -teokseen. "Satunnaisuuksien ja ohikiitävien vaikutelmien runsaudensarvi" on tosi hauskasti sanottu. Minusta elämä kaikkiaan on aika sattumanvarainen tapahtumasarja, josta en löydä mitään erityisempää tolkkua.

    VastaaPoista
  2. Niin totta mitä sanot, elämästä ja sattumanvaraisuudesta. Yrjö A. Jäntti ja hänen suuri hankkeensa vaikuttaa näin vuosikymmenten jälkeen tragikoomiselta, mutta hän eli sitä aikaa, ennen nettiä esim., että sellainen projekti vaikutti ehkä vähän tolkullisemmalta siinä vaiheessa. Mutta että siinä uupuu pahasti, sen kyllä myös ymmärtää.
    Hannu Raittila varmaan inhoaa insinööriproosa -sanaa. Sanoisin, että hän on hyvin miehekäs kirjailija.

    VastaaPoista