Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Kuvittelin olevani toisella mantereella. On näistä luettu ja nähty elokuvia: lapsia, nuoria heitteille jätettyinä, vanhemmilleen vanhempia kouluikäisinä, lehtikuvia opioidien sammuttamista vanhemmista. Kaikki lukiessa nousseet mielikuvat ovat olleet amerikkalaisista elokuvista (Winter's Bone esim) tai romaaneista tai raporteista (Hillbilly Elegy, Basquaitin leski, Rakkaudesta aseisiin). Lucia Berlinin Ilta Paratiisissa sisälsi saman suuntaista kuvastoa, myös Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton kertoi köyhyyden näivettämästä lapsuudesta. Mutta pitikin siis tehdä korjausliike Atlantin tälle puolen, Skotlannin Glasgown tuntumaan. Siellä Lisa O'Donnellin Mehiläisten kuoleman sisarukset Marnie ja Nelly kaivavat kuoppaa kodin takapihalle haudatakseen sinne vanhempansa Genen ja Izzyn. Eivät olleet rakkaita vanhempia, se tehdään heti selväksi. Meiltä oli vanhemmat aina hukassa. Nyt me sentään tiedetään, missä ne ovat.

Sisarukset ovat varttuneet teini-ikäisiksi ja sitä mukaa illuusiot elämästä ja aikuisten turvasta ovat rapisseet. Ulkopuolinen elämä näyttää muodostuvan ainoaksi uhaksi, nyt kun he ovat lopulta päässeet elämänsä suurimmista rasitteista ja siitä valtavasta pettymyksestä, mitä täysin holtittomien päihteitten käyttäjien lapsina kasvaminen on merkinnyt. Tätä uutta avautuvaa polkua kertomus seuraa pienin lakonisin luvuin, joissa 15-vuotias Marnie ja 12-vuotias Nelly kuvailevat samaa tapahtumaa vuorotellen omasta näkökulmastaan. Luvut on otsikoitu kulloisenkin minäkertojan nimellä, ja niihin liittyy kohta kolmantena osapuolena Lennie, naapurin hyväntahtoinen ja huolehtivainen homomies, mainio ruoanlaittaja ja ensimmäinen vastuullinen aikuinen tyttöjen elämässä. Päämääränä on ennen kaikkea välttyä viranomaisten toimenpiteiltä, sillä Marnien täysivaltaisuus 16-vuotiaana häämöttää. Siihen tarvitaan kekseliäitä valheita ja huumediilereitä, joita lähipiirissä on vanhastaan jo pyörinyt. Lennie on kuitenkin avainasemassa.

Kirjan selkeä rakenne on lukijaystävällinen, kertomus kulkee vaivattomasti ja kieli on tyylikkään hiottua. Tyttöjen erilaiset luonteet on tavoitettu hienosti kielessä. Marnie on sarkastinen jalat maassa-tyyppi, kun taas viulua soittavalla pikkusiskolla on ikäiselleen epätavallinen sivistynyt kielenkäyttö, ja muutakin tavallisuudesta poikkeavaa käytöstä.

Silloinkin kun olin kiitollinen, en ollut kiitollinen sellaisista asioista kuin normaalit ihmiset. "Kiitos kun et tullut kotiin vieraiden ihmisten kanssa ja valvottanut minua koko yötä soittamalla Blue Mondayta". "Kiitos kun ostit tällä viikolla kananmunia etkä crackia" "Kiitos kun ehdit viime yönä vessaan etkä paskonut sohvalle."

Kaiken kaikkiaan kertomus kääntyy hieman sadunomaiseksi loppupuolen vauhdikkaine käänteineen, kun tyttöjen vapauden tielle ponkaisee epätoivottu hahmo, ennen näkemätön isoisä, sukunsa tiennäyttäjä, sittemmin uskoon herennyt tyyppi. Palkittu Mehiläisten kuolema on makaaberi kertomus ystävyydestä, nuoruudesta, selviämisestä, joka on kerrottu tyylillä ja vetävästi; siinä ei taida olla yhtään turhaa lausetta. Sen musta huumori löytää paikkansa. Kaikissa olosuhteissa, karmeimmissakin, huumori ylläpitää elämää, se on vettä janoiselle. Siksi romaani ei oikeastaan synkistä, vaikka raajan palasia pihalta kantava koira antaisi siihen aihetta. Lisäksi kirjailija on onnistunut punomaan tyttöjen survival gameen trillerinomaista jännitystä. Loistava suomennos ilahduttaa.

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema
The Death of the Bees, 2012, suomentanut Seppo Raudaskoski
Moreeni 2013, 304 s