Tutustuin Jennifer Clementiin viime vuonna Helsingin kirjamessuilla. Hän on kansainvälisen PENin pääjohtaja. Luin aiemmin hänen tuoreimman romaaninsa Rakkaudesta aseisiin. Kansiliepeessä hänet mainitaan yhdysvaltalaiseksi kirjailijaksi, mutta Wikipedian amerikkalais-meksikolainen lienee hänelle oikeampi kansallisuusmäärite. Hän on asunut Mexico Cityssä yksivuotiaasta asti ja on palannut sinne opiskeluaikojensa jälkeen. Myös kirjamessujen haastattelussa hän painotti, että se kaupunki on hänen kotinsa enemmän kuin mikään muu.
Kirjojen nimet toimivat yllättävästi. Maistoin Basquaitissa jotain ihan muuta, ehkä meksikolaista. Olin autuaan tietämätön taiteilijasta nimeltä Jean-Michel Basquait. Maalausharrastuksestani huolimatta yleissivistykseni taidehistoriasta ja taiteesta on aukkoja täynnä. Yksi aukko tuli tässä vähän paikattua, ja nykyään Google auttaa, voi tutkia k.o. taiteilijan teoksia ja lukea muuta oheistietoa. Jean-Michel Basquait oli haitilaisen isän ja puertoricolaisen äidin poika, ensimmäinen maailman taidepyhättöihin noussut musta kuvataiteilija, jonka teoksista maksetaan omaisuuksia. Taiteilijuus alkoi graffiteista New Yorkin slummeissa ja metrojunissa. Miehellä oli sekä nais- että miespuolisia rakastettuja, mm Andy Warhol, Keith Haring ja Madonna. New Yorkin taidepiireissä hänellä oli nimekkäitä tuttuja William Burroughsista Allen Ginsbergiin.
Suzanne Mallouk on se tyttöystävä ja rakastettu, jonka näkökulma värittää tämän kaunokirjallisen sukelluksen Basquaitin taiteeseen ja elämään, huumeiden täyteiseen ja itsetuhoiseen. He eivät koskaan avioituneet, mutta ennakoivasti eräs ystävistä antoi Suzannelle nimen Basquaitin leski, miehen vielä eläessä. Melkein suuremman vaikutuksen teki Suzannen elämänkäänteistä lukeminen ennen taiteilijan muusa-kautta. Niistä pätkistä muodostuu kuva erityisestä tytöstä, leikkisästä, pelottomasta, hyvin empaattisesta. Vähän saman tapainen kovia kokenut, mutta inhimillisyytensä säilyttänyt tyyppi kuin Lucia Berlin. Vielä sinä lyöt maailman hepnaadilla, sanoo Suzannen äitikin
Suzanne osaa neuloa, luistella, laulaa, ennustaa kädestä ja polttaa askikaupalla tupakkaa lämpimikseen. Pikkutytöistä hän on aivan ihana, koska sanoo: "Hei neitiseni, kuulen sydämesi sykkeen." Kuin soittorasia.
Itse taiteilijaelämän kuvaus on yhtä rankkaa luettavaa kuin yleensäkin huumeiset syöksykierteet ja vielä rankemmaksi sen tekee köyhästä menestyneeksi ja varakkaaksi nopeasti nousseen lahjakkuuden tuhon tie. Menestyksestä näyttää seuraavan vain helppo kokaiinin ja heroiinin saatavuus. Sen sijaan aivan lumoavaa on Clementin kieli, se on runoa ja tanssia, leikkiä, valoa ja värejä. Hän maalaa tekstillään sivun kokoisia graffiteja, nopeita irrallisia väläyksiä. Vaikuttaa, että juuri tällaisen romaanin, ekspressiivisen ja yllätyksellisen nämä rakastavaiset ansaitsivat. Taiteilija voisi arvostaa tätä kuvaa, rujoa ja rajua. Musta huumori kukkii, jääkaapista löytyy punaiset korkokengät ja rahaa. Sama jääkaappi huutokaupataan myöhemmin viidellätuhannella dollarilla Andy Warholille, sen on Jean piirustellut täyteen kuvia.
Jeanin, Basquaitin taiteella on missionsa: mustan taiteilijan on päästävä museon seinälle. Ja siinä tehtävässä hän onnistuu paremmin kuin hyvin. Siitä huolimatta, että taksit eivät pysähdy hänen merkeistään edes siinä vaiheessa kun hän kulki Armanin puvuissa, viisituhatta dollaria taskussaan. Siinä tämä pari muistuttaa toisiaan, kumpikaan ei piittaa rahasta. Suzannea ei osteta tuhatlappusilla silloinkaan kun hän tarjoilee työkseen kuppilassa. Heitä yhdistää myös rasismin kohtaaminen ja sen vastustaminen. Suzanne on isänsä puolelta puoliksi arabi.
Tarina kulkee Clementin runollisina kuvauksina, joita seuraa Suzannen omaääninen ja konkreettisempi muisto samasta aiheesta. Se toimii hyvin, koska ajoittain huumekaaos alkaa rasittaa. Tulee mieleen se kerta, kun join viskiä kuunnellessani Tom Waitsia. Tunnelmaan pääseminen tuntui vaativan sitä. En silti laulanut ja lopetin sen tunnelmoimisenkin. Sitä lähestymistapaa en tässäkään kaivannut.
Tämä proosakollaasi on paitsi rakkaustarina myös tarina suuresta ystävyydestä, Suzanne Malloukin ja Jennifer Clementin. Päättelen, että se elää edelleen vahvana. Kuten Suzannekin, joka työskentelee nykyään riippuvuutta hoitavana psykiatrina ja psykoterapeuttina New Yorkissa - ja suoritti tutkintonsa vieläpä korkeimmilla arvosanoilla.
Kiitos Terhi Kuusistolle hienosta suomennoksesta.
Widow Basquait - A Love Story, 2014, suomentanut Terhi Kuusisto
Like, 2015, 224 s
 |
| Basquaitin leski oli lukuseurana tänä viikonloppuna, kun laitoimme kesämökin, veneen, kajakit etc talviteloille. Näkemiin kesä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti