Mutta onhan se pikkukaupunki ja Pariisi on Pariisi eli se kaupunki, jossa verkostoidutaan, juodaan punkkua siinä samalla ja yritetään tehdä vaikutus alan suuriin nimiin, esimerkiksi Lancelotiin ja Richartiin. Ja muutenkin ainoa paikka, jossa vakavasti otettavaa taiteilijaelämää voi elää.
Vaimo ja lapset jäävät joka tapauksessa kotiin, miehen tärkeää tehtävä ymmärtäen. Arkinen koti versus suuri maailma tuo vähän mieleen kuuluisan Kalle Tappisen kohtalokkaan samban. Sen josta Loiri niin eläytyvästi laulaa.
Se, menestys, osoittautuu yhtä vaikeaksi saavuttaa kuin millä tahansa alalla, jossa tärkeiden henkilöiden ympärillä pyörii menestyksen janoisia henkilöitä. Jokainen ranskalainen on Rannan silmissä yksi ja sama Gallian kukko, nokkineen kaikkineen, ja semmoista höykytystä Ranta saa osakseen, että siinä on vaikea aamuisin unelmaansa palasista kerätä. Puhutaan ja luvataan paljon, mutta ei siitä paljon käteen konkreettista jää.
Piirrokset Pariisin bistroista ja kadunkulmista ovat tosi hauskoja ja aidon tunnelmaisia, silmä lepää niissä, vaan ei Rannan hikoiluttavan nöyryyttävissä tunnelmissa. Sen verran perusteellisesti hän menestyksen nälkäänsä ja nöyryytyksiään esitellen itseään ruoskii.
Ranskan kielinen baarikeskustelu on kuvattu oivaltavasti. Tämmöistä se varmaan on, vaikka kielitaitoa olisikin. Kun puheensorinaa ja taustahälyä piisaa, mikään muu kuin äidinkieli ei ymmärtämiseen riitä. Radiohaastattelukin tulee mutta sielläkin on edessä nöyryytystä. Joista suurin ei ole että nimi lausutaan Vilööksi.
Itseironia on hauskaa, ja piirtäjän jälki rentoa, vaikka kokemus vaikuttaa kaikelta muulta. Rohkeutta on ollut, ja nyt sekin nöyryytyksineen kaikkineen on piirretty ja kerrottu. Yrittänyttä ei laiteta eikä taiteilijaa voi syyttää siitä, ettei olisi ainakin jälkeenpäin nähnyt omaa itsekeskeisyyttään. Tätä hän korostaa suhteessa perheeseensä, ja siksi tässä on mukana pientä puhdistautumisriittiä.
Kirjastossa viimeksi hengaillessani näin hyllyssä esille nostettuna söpön pienen kirjan: Virginia Woolf: An illustrated Biography. Tekijät: Zena Alkayat & Nina Cosford. Kirja kertaa lyhyesti Virginia Woolfin elämän vaiheet, osoitteineen, ystävineen ja teoksineen. Leikkisä ja lämminhenkinen kuvitus sai minut nappaamaan tämän mukaani.
Minulla on Rannan kirja varauksessa. Nappasin sitä odotellessa hänen aiemman kirjansa Joku raja, jossa on poliittisia pilapiirroksia 2009 - 2012. Osuvia! En voi palauttaa kirjaa kuvaamatta muutamia sivuja muistoksi ja vaikka jossain sopivassa yhteydessä käytettäväksi.
VastaaPoistaLuin & katselin myös harppoen Liv Strömquistin sarjakuvakirjan Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, josta sinä olet kirjoittanut aiemmin. En millään jaksa lukea niin sekavia sivuja joissa osa teksteistä kaiken lisäksi niin pientä, että tarvitsee suurennuslasin.
Jos tekstiä on paljon, niin minusta silloin proosakirja on parempi kuin sarjakuva.
Näissä kahdessa, mistä kirjoitat, kuvan ja tekstin suhde on hyvä ja teksti on selkeää.
Tuo on niin totta, mitä sanot Liv Strömquistin sarjakuvista. Jotenkin tuntuu, että hänellä kuva senkun vähenee kirja kirjalta ja tekstit pursuilevat. Joten todellakin sarjakuva alkaa tuntua väärältä kanavalta. Eikä piirroksia varsinaisesti pääse kehumaan, enemmän niissä on sitä femististä asennetta ja sen mukana tuoretta näkökulmaa.
PoistaVille Rannan sarjakuvissa on hyvä balanssi kuvalla ja tekstillä. Jäi mainitsematta, että tässä Ranskan kirjassa on toki myös värikkäitä tyyppejä. Gallian kukkojen joukossa oli yksikin herkullisesti kuvattu naispuolinen diiva, joka ei lopulta edes oikein ymmärtänyt mikä tai kuka Ville on, sieltä ylhäältä käsin.